Haparoiden

Eilen oli aika Typyn siirtyä nukkumaan omaan vuoteeseen, omaan huoneeseen. Tuntui, että aiemmalla järjestelyllä kukaan meistä ei nuku hyvin. Uinuin ihan lähellä, patjalla lattialla. Yritin luoda muutoksesta turvallisen. Heräsin ties kuinka monta kertaa yön aikana, viidennen herätyksen jälkeen ei lasketa. Lauloin, käänsin takaisin selälleen, syötin, pidin kiinni. Aamulla olin niin väsynyt, ettei tottakaan. Mutta ensi yönä jatkan: laulan vaikka läpi yön, jos tarve on. Jos jotain olen, niin sisukas.

Tänään on sekavat ajatukset. Mielessä vilistävät tekemättömät työt, kuten aina. Eilen sain valmiiksi ystävän elokuisissa häissä otetut kuvat. Seuraavaksi pitäisi työstää kuvia veljeni häistä, elokuulta nekin. To do -lista kasvaa äärettömyyksiin. Jos vaikka saisin hoidettua lähiaikoina myös erään tärkeän vakuutusasian viime kesältä.

Ja sitten. Miksi en osaa tarttua hetkeen? Miksi en ehdi tehdä mitään omaa? Miten tämä äitiysloma on kaikkea muuta kuin lomaa? Miksi Kulta tekee niin pitkää työpäivää aina vain? Osaako hän arvostaa sitä, miten pidän kodin pystyssä, vaikkakin haparoiden? Miten paljon ehtisinkään, jos Typyä ei olisi ja illat työpäivän jälkeen huutaisivat vapauttaan? Kuitenkin, jos edelleen olisin töissä (siellä kaukana), en mitään muuta niin paljoa toivoisi kuin että pääsisin kotiin ja saisin lapsen täyttämään päiviäni.

Keskiviikkona näen henkireikääni, ystävääni, jolla ei lapsia ole. En puhu vauvastani, en vaikka ihan varmasti välillä tekee mieli. Tiedän sen olevan tärkeää hänellekin, etteivät ihan kaikkia ole vaipuneet elämään, jonka lapset täyttävät kokonaan. En suostu, että on vain Typy ja kadotan itseni tähän sumuun.

Tuliaisia

Yllättävää kyllä, myös Teneriffalla voi shopata. Itselleni löysin pienen, olan yli heitettävän nahkalaukun, jonka omistajaksi päädyin tehokkaan tinkauksen jälkeen. Ostin myös juoksutakin, jolle olisi parasta tulla käyttöä kevään edetessä. Ja ihan yllätyksenä itsellenikin – talvitakin! Toki matkalaukkuun kasautui paluumatkalle myös kasa pikkuruisia vaateparsia. Oli niin edukasta, katsokaas.

Hain oikeutusta ostoksilleni myös sillä, että kotona en koskaan ehdi. Typyn kanssa voisin tietysti kaupoissa luuhata, mutta pienen toppavaatteita ei jaksa eestaas riisua ja kuumuus aiheuttaa kitinää viimeistään silloin kun on saanut omat vaatteensa riisuttua sovituskopin naulaan.

Tuo kuva on muuten jännähkö: näyttää kuin olisi lätkäisty kaksi kuvaa vierekkäin, mutta siinä onkin keino- ja luonnonvalon erottava kulma.

Kesä oli ja meni

Tiistai-iltana palasimme reissusta, nyt nautin täysillä omasta kodista. Täällä on raikasta, valoisaa ja modernia. Hotellihuoneistomme oli pimeä ja kuviollinen. Lirulirusuihkussa lähti järki.

Pahinta olivat lentomatkat, joskin paluu ihan siedettävä jo. Varasin koneesta etukäteen vauvakoppapaikan ja iloitsin, kun sattui olemaan vielä vapaana. Ajattelin Typyn hyvällä tuurilla nukkuvan kopassaan 2 – 3 tuntia lennosta. Ilo hyytyi kuitenkin nopeasti totuuden valjettua:

• Vauvakoppa oli pienempi, kuin osasin odottaa. Se on kuulemma varattavissa alle puolivuotiaalle, mutta oma nelikuisemme siihen juuri ja juuri mahtui.
• Saman seinän takana, johon koppa kiinnitettiin, oli koneen keittiö. Paikka oli tuskaisen kuuma ja voi sitä pauketta joka kuului metallilaatikoiden pamahdellessa seinään.
• Vauvakopan yläpuolella oli kaiutin, josta kuuluteltiin niin voimakkaasti, että varmasti meni viesti perille myös kaikille puolikuuroille eläkeläisille, joita kone oli tulvillaan.
• Kahdesta edellä mainitusta syystä Typy säpsähti nopeasti lohduttomaan itkuun saatuaan unen päästä kiinni. Joka kerta.
• Kummankaan kopan ääressä olevan istumapaikan pöytää ei saanut auki kopan ollessa paikallaan. Söimme siis tarjotin sylissä, sillä vauva sylissä tilanne ei olisi juurikaan helpottunut.

Perillä meillä oli mukavaa. Typy nautti kesästä ja kehitti toppapuvuista vapautuneena huimasti motoriikkaansa. Söimme herkullisia ruokia. Hyvin pian kävi myös selväksi, että tilatun ruoan tulee olla syötävissä yhdellä kädellä, sillä Typy halusi olla sylissä – kaiken keskellä, kuinkas muuten. Uteliaisuus nousi matkalla uusiin sfääreihin. Koko ajan pitää saada nähdä, mitä ympärillä tapahtuu. Niinpä säännöllisin väliajoin istuimme puiston penkillä ihmisille huudellen. Oih, kun olikin kesävauvan kanssa helppoa syömiset, vaipanvaihdot ja pukemiset. Pois pois lumi ja kylmyys!

Typyn tuijotellessa palmuja vaunuissaan muutamakin ohikulkija kommentoi: “Grande!” Kotiin palattuamme läheiset ihmettelivät, miten paljon ihminen voi kahdessa viikossa kasvaakaan. Se on se auringon hyvää tekevä voima.

Hei me lennetään!

Nyt kun yöt on vihdoin saatu sujumaan ja päivissä on jälleen rytmi, laitetaan pakka sekaisin. Huomenna nimittäin huristelemme Teneriffalle, minä Typy ja mummi. Se on hyvä paikka se: muistan vieläkin onnistumisen riemun kun 1986 opin siellä uimaan kunnolla. Aiempien sukupolvien höpömatkat kostetaan seuraaville.

Olen aina ollut huono pakkaaja, sellainen sekava. Nyt pitäisi sitten osata ottaa kaikki tarpeellinen mukaan myös Typylle. Mokaan kuitenkin, apua! Pitäkää peukkuja, ettei oleellista unohdu ja kaikki sujuu muutenkin hyvin, sillä tämä voi olla hyvä alku yhteisille retkille maailman ympäri.

Mukaan bermuda-shortsit, Crocsit ja tennissukat. Täältä tullaan! Palaan helmikuussa, siihen asti hiljaiseloa. Eli vaellan auringossa, kjäh.

Slurps

Tällä viikolla on menty ahkerasti pitkin kyliä ja mieli on iloinen. Sopiva sekoitus unta, ravintoa ja ystävien seuraa. Lisäksi Typystä on kehkeytymässä hymyilevä ihanuus. En pistä pahaksi, en.

Viikon kruunasi pitkä ja huolellinen brunssi tänään Kullan kanssa. Istuimme 1½ tuntia syömässä: mussutin kolme lautasellista herkkuruokia ja jaksoin niine eväineni iltaan saakka. Kuvassa on annoksista viimeinen, jossa homma lähti jo näpeistä: mahtava sekoitus, vai mitäs tykkäätte? Kuvan laatu on myös mahtava, hih.

Meidän herkutellessamme Typy ulkoili mummin ja vaarin kanssa pikkupakkasessa. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

No nyt päästään asiaan

Kakka-asiaan. Me aloitettiin viikko sitten kestovaippailu.Vihdoin.

Typy on nyt 3,5 kk ja elämä alkaa helpottaa, kai. Kunnes tulee hampaita ja korvatulehduksia ja yleistä levottomuutta. Whatever. Nautin kuitenkin tästä hetkestä ja siitä, että olen saanut nukuttua jo useamman yön hyvin. Organisoimme yömme joulun aikaan uudelleen ja juttu toimii. Paukkupakkaset yhdistettyinä taidottomuuteen nukkua sisällä päiväunia olivat kyllä varsinainen riesa; melkoinen vauvan viihdyttäjä olin tunnista toiseen. Vaan ohi ovat nekin tältä erää.

Mutta siis ne vaipat. Minähän ostelin niitä innoissani jo kesällä, jolloin mieskollegani hymyillen kyseli, että olenko ihan tosissani kestovaippailuun ryhtymässä. Veisteli, että siinähän peset niitä ja teidän vauvahan ei varmaan ikinä kakkaa. Kyllä mua sitten vähän hymyilyttikin Typyn synnyttyä, että kakkaahan tuo, joka vaippaan. Eikä tosiaankaan onnistuisi mikään knock solids into toilet, kuten FuzziBunz minua nätisti ohjeistaa. Olomuoto on ihan eri.

No nyt on sekin touhu rauhoittunut, joten uskalsin uusine henkisine voimineni yrittää. Kerran aiemminkin – jollain edellisellä rauhallisella kaudella – yritin, mutta yritykseksi jäi. Jos nyt koettaisi kotona ollessa kestovaippailla ja kodin ulkopuolella sekä öisin ottaa varman päälle kertiksien kera. En nimittäin ihan luota kestovaippojen pitävyyteen ja kummasti jää herkkä ihokin nihkeäksi niiden jäljiltä. Vähemmän nihkeäksi tosin bumGeniuksen jäljiltä kuin tuon edellä mainitun.

Parempi tämäkin osittaiskestoilu kuin ei ollenkaan. Eikä enää ahdista ne kalliit vaipat laatikossa käyttöä odottamassa. Onneksi suurin osa hankkimistani on yhden koon vaippoja, joten senkään puolesta peli ei ole vielä menetetty. Ei Typysein vielä hetkeen potalle opi :)

Kuvan pikkupimu on hoitanut tuonkin vatsalleen kääntymisen ihan itse, way to go. Ignooratkaa meidän ryppyiset lakanat. Ei ole ollut tapana (=aikaa) niitä silitellä.

Perinnepopot

Lapikkaiden metsästys oli voitokas. Viimeviikkoisen mainoksen perusteella luulin, ettei omaa kokoani ole tarjolla. Vaan sittenpä olikin. Seisoin siis maanantaiaamuna liikkeen oven edessä odottamassa avaamista. Ja sitten kokoni olikin loppu. Myyjä kertoi, että ehkä tulee iltapäivällä lisää, ehkä ei. Kysyi, ehdinkö tulemaan uudestaan. Kerroin, että ehdin kyllä, olenhan äitiyslomalla. Setä siihen: “Et ole tosissas, noin nuori tyttö äitiyslomalla.” Oli hauska laukoa vastaukseksi, että kolmekymmentähän tässä seuravaksi tulee täyteen.

Ei suostunut lupaamaan ottavansa minulle kenkäparia sivuun, vaikka kuinka nätisti pyysin, suorastaan anelin. Mutta antoi vihiä, että toisaallekin saattaa niitä tulla, joten soitin ystävällisen puhelun toiseen liikkeeseen, jossa asiakaspalvelu oli sisäistetty paremmin. Lapikkaat varaukseen ja illalla hymyssä suin niitä hakemaan. Ihan luvattoman halvalla lähtivät; hölmöt myyjät, onnekas minä. Nyt kelpaa minunkin sinivarpaan vaikka millä pakkasilla talsia Typyn kanssa.

Lapikkaat täydensivät perinnekenkäkokoelmaani: olen viimeisen 1½ vuoden aikana hankkinut myös Hai-saappaat ja huopikkaat. Varrettomat huopikkaat on muuten ihan parhaat töppöset parvekkeelle (vaunuja heijaamaan).

Terve vaan mua ootetaan!

Kurkkuvoileipä

Kävin tänään kampaajalla, mistä suuntasin yllättäen visiitille ystävän luo. Hän tarjosi teetä ja kurkkuvoileipää. Ja me toisillemme kuuntelevan korvan.

Muutama viikko sisällä eristyksissä pakkasen vuoksi hajottaa pään. Onneksi muutama tunti ystävän seurassa riittää korjaamaan sen.

Minun 2009

Tammikuu: Työskentelin ja asuin kaukana idässä. Kirosin kylmyyttä ja hytisin. Retkiluistelin ensimmäistä kertaa elämässäni ja havaitsin, että talviurheilusta voi sittenkin nauttia. Aloitin Pilateksen ja lenkkeilyn. Kuun puolivälissä join itseni humalaan. Odotin kärsimättömänä, että tulisin jo raskaaksi. Kuun lopulla toiveeni toteutui; loppiaisloma kotona oli tehnyt tehtävänsä. Ystävälleni syntyi tytär.

Helmikuu: Voin pahoin, ruoka ei maistunut. Söin pääasiassa sitrushedelmiä, omenoita, perunaa ja kurkkua. En olisi uskonut, että ihmisten eritteet, kahvi ja tupakka voivat koskaan ikinä haista niin kuvottavalle. Minua vaivasi myös saatanallinen väsymys. Lopetin lenkkeilyn. Aloin piikittää itseäni päivittäin. Kävin ensimmäisessä ultrassa. Ystävänpäivänä kerroimme vanhemmillemme tyypistä. Jätin väliin bileitä, joihin olisin halunnut mennä, mutta en jaksanut: jaksanut pysyä hereillä ja keksiä selityksiä juomattomuudelleni. Olin onnellinen.

Maaliskuu: Pahoinvointi ja väsymys jatkuivat. Mietin, miksei kukaan ollut kertonut, että raskaus on näin, hmm, raskasta. Että vaikka tätä juuri olin halunnut, en ehkä jaksa. Alkukuusta olin työmatkalla Tanskassa ja sain yllätyksekseni piiloteltua raskauteni. Jouduin pitämään illallistilaisuudessa housujen vetoketjua puolittain auki. Myöhemmin kerroin töissä jääväni kesällä äitiylomalle. Kävin toisessa ultrassa. Ystävälleni syntyi poika.

Huhtikuu: Vietin pääsiäisen New Yorkissa, hullaannuin täysin kaupunkiin. Samalla jäivät välistä siskoni 40-vuotisbileet. Maha alkoi kasvaa ja vointi helpottaa. Aloin käyttää äitiyshousuja. Asuntokuume nosti terhakasti päätään. Olin iloinen, koska tiesin pääseväni muuttamaan vihdoin takaisin kotiin.

Toukokuu: Nautin ihanaisesta vappu-piknikistä auringossa: ruoka maistui ja ympärilläni oli ystäviä. Tyyppi alkoi potkia ja kävimme kolmannessa ultrassa. Siellä tyypistä tuli typy. Vietin aikaani ratatöiden vuoksi junien lisäksi myös busseissa. Lopetin Pilateksen.

Kesäkuu: Olin hyvävointinen, kesäinen ja hehkuva. Vietimme juhannusta rauhassa ystäväpariskunnan tiluksilla. Ostimme itsellemme uuden kodin ilman että olin käynyt paikan päällä sitä katsomassa. Remontoimme vanhaa asuntoamme myyntikuntoon. Hiomakone ja maalipurkit lähes kasvoivat kiinni käsiini.

Heinäkuu: Pintaremontti jatkui. Vietimme viikonlopun mökkeillen ja Itä-Suomea kierrellen. Kävimme myös Helsingissä. Nukkuminen alkoi olla aiempaa haastavampaa, mutta uni maittoi kaikesta huolimatta hyvin. Juhlin ensimmäistä kertaa elämässäni ystävän polttareita. Töissä oli turhauttavaa. Kaukana kotoa oli turhauttavaa. Kuun viimeisenä päivänä luovuimme kakkosasunnosta ja huokasin helpotuksesta.

Elokuu: Juhlin ystäväni häitä. Kilpailutimme kiinteistönvälittäjiä: joukossa hiiriä ja huijareita. Remontti vanhassa asunnossa jatkui. Suunnittelin uuden asunnon kylpyhuonetta ja ostin tapetteja. Juhlin veljeni häitä. Jäin alkukuusta kesälomalle, loppukuusta äitiyslomalle. Kuun viimeisenä päivänä alkoi kylpyhuoneremontti.

Syyskuu: Kävimme neljännessä ultrassa. Painoin ensimmäistä kertaa elämässäni yli 60 kg. Fyysisesti voin edelleen hyvin. Myimme asunnon pois ensimmäisestä näytöstä, joka oli yleisömenestys. Stressasin remonttiin liittyvistä päätöksistä Kullan tehdessä pitkää työpäivää. Paniikki. Miten ehdin tehdä kaiken ennen kuin typy syntyy? Missä asumme, jos kylpyhuone ei ole kunnossa? Kuka kaikki tavarat muuttaa ja milloin? Mitä synnytyksessä tapahtuu? Muutimme lauantaina 19.9., kylpyhuone oli käyttövalmis keskiviikkona 23.9., typy syntyi varhain perjantaina 25.9. Synnytys oli liian pitkä ja liian kivualias, moni asia meni toisin kuin olisin tahtonut. Lopuksi itkin kenties enemmän helpotuksesta kuin onnesta. Kukaan ei kuollut tai saanut pysyviä vaurioita. Hyvin erikoinen, hienokin kokemus. Kadotin raskauskiloni.

Lokakuu: Ystävälleni syntyi tytär. Lopetin itseni piikittämisen ja annoin vatsanahkani levätä. Noin 350 pistosta oli raukka kestänyt. Toivuin raskaudesta ja synnytyksestä hämmentävän nopeasti. Sain vaatekaappini takaisin. Tein typyn kanssa pitkiä kävelylenkkejä kauniissa syyssäässä, olin ylpeä tuore äiti. Arki lähti sujumaan helpon tuntuisesti. Mitäs tässä, mietin minä.

Marraskuu: Totuus elämänjakson rankkuudesta valkeni toden teolla. Typy itki ja minä mukana. Sain todeta lääketieteen avuttomuuden vauvojen vatsavaivojen edessä. Testasimme konstit ja keinot aina vyöhyketerapiaa myöten. Olin kiitollinen, että typyllä on niin avulias mummi, korvaamaton apu kaiken keskellä. Väsymys vei keskittymiskyvyn ja sen mukana muistin. Ystävälleni syntyi poika.

Joulukuu: Vietin varmasti tähänastisen elämäni vähäunisimman kuukauden.  Kuun alussa typy sai nimen. Joulun aatonaattoa vietin tyttöjen kanssa potien huonoa omaatuntoa siitä, etten nuku kun kerrankin voisin. Totesin, että ihania ovat ystävät. Sairastin kuumeisen oksennustaudin, joka vei loputkin voimat. Diagnosoin itselleni lievän masennuksen ja päätin taistella. Uudenvuoden aattona mahani täyttyi skumpasta ja nacho cheese ballseista, oli hyvä olla. Raskaan ja hämmentävän vuoden päättyminen tuntui toiveikkaalta.

Öisiä kolahduksia

Vaikka olen kehunut 50-luvun rakentamista järkeväksi, kyllä ne jotain hölmöäkin ovat aikoinaan tehneet. Postiluukkumme on sijoitettu oveen noin 140 cm:n korkeudelle: kaikki vähänkin painavampi kustin kuljettama kolahtaa napakasti parkettiin osuessaan. Myös aamun lehti siinä kahden jälkeen yöllä. Harvassa ovat yöt, etten siihen(kin) olisi havahtunut. Ja voihan tuossa ihan aineellistakin vahinkoa syntyä, sekä lattialle että siihen tipahtaville herkille paketeille. Ja noita pakettejahan saa satelemaan, kun nettikauppoja ahkerasti koluaa.

Ensin ajattelin, että täytyy taiteilla lattialle joku matto, joka vähentää sekä kolauksia että sisälle kulkeutuvaa hiekkaa. Sitten tajusin, että postiluukun alle voisi myös viritellä jonkin korin tms., joka keräisi ystävällisesti postit.  Onneksi ulko- ja välioven välissä on kunnolla tilaa (n. 40 cm), joten siihen kyllä mahtuu tarpeeksi syvä keräilyastia. Ulko-oveen en kovin suuria reikiä haluaisi tehdä, joten itse korin pitäisi olla kevytrakenteinen. Ihan pikaisesti surffailin ratkaisua ongelmaan ja löysin mm. kuvassa näkyvän rautalankakorin.

Tuo on alku, nyt toivoisin teiltä parempia ideoita postiongelman ratkaisemiseksi ;)

Kuva: CountryStyle

Pikkuruinen haaveilu

Jos sitä pakkaisi kimpsut, kampsut ja Typyn mukaan ja lähtisi äipän matkassa tammikuussa etelään. Hyvähän se on nuorena matkailun ihanuuksiin tottua.

Sillä tätä arkea ei nyt vain jaksa. Mieluummin sitten vaikka valvoisin yöt lämpimässä kuin täällä pakkasen sisätiloihin vangitsemana.

Hyr

Olispa aikaa lainata hetkeksi äipän ompelukonetta ja sillä surautella. Tekisin Typylle jonkin ihanan talvihatun (ja ehkäpä myös pienet pöksyt pitkillä resoreilla jostain kauniista kuosista).

Koska ajan löytäminen moiseen on kuitenkin tällä hetkellä pelkkää haaveilua, tilasin netistä pienille korville lämpöä*. Hitsit, että on muuten vaikea löytää kivan näköistä, lämmintä hattua, joka pysyy paikallaan neidin päässä kun uneenvaipumislakinpukemiskiukku iskee. Ja se iskee varje gång. Jos vaikka voisi sitten paremmalla omallatunnolla laittaa unille parvekkeelle myös näillä pakkasilla (sisällä nukkuminen on iso no-no). Sitä kriittistä -10°C:n rajaa kolkutellaan nyt lasitetullakin parvekkeella päivänä monena.

En ole talvi-ihminen. En sitten yhtään. Huhtikuun kevätilmat tänne nyt.

*Linkki lisätty ullan pyynnöstä. En tilannut hattua tuolta vaan suomalaisesta nettikaupasta. Eilen tulikin postissa, mutta koska koko 0-6 kk oli vähän turhankin sopiva meidän pienipäisellä alle 3-kuiselle, laitoin palautukseen ja tilasin tänään saman kokoa 6-12 kk. Ehtii meille ennen huomisen ekoja päikkäreitä :) Tuon linkin takaa aukeaa joka tapauksessa vaikka mitä kivaa, you have been warned!

Kuva: Ilmatieteen laitos

Ihme ja kumma

Olen aina nukkunut paljon ja koen, että luonnollinen unentarpeeni on noin 9 tuntia unta yössä. Noin 1½ viikon ajan olen nukkunut 3-5 tuntia per yö, useimmiten vieläpä pätkissä. Naurettavaa. Päiväunet tuottavat vain päänsärkyä, joten niistä ei iloa ole.

Muistan lukeneeni, että unideprivaatiota on käytetty myös kidutuskeinona. Helppo uskoa.

Viikon – pari meni jättehyvin: Typyn mahatuskailut loppuivat, rytmitys toimi ja vedeltiin alkuyöstä sellaisia 6-7 tunnin unipätkiä kaikki kolme. Sitten tuli joku isompi probleema ja yöunet menivät säpäleiksi. Kullan teoria: So much to do, so little time. Tyttösemmehän on varsin aktiivinen yksilö: kädet ja jalat käyvät jatkuvasti ja ympäristöä tutkitaan innolla. Yöllä herätään sätkimään ja halutaan puuhata. Kuka sitä nyt jaksaa selällään pimeässä makoilla kun olisi koko suuri maailma tutkittavana.

Äp- tai pinnasängyssä Typy ei ole koskaan suostunut nukkumaan, ainoastaan vaunukoppa tai meidän peti kelpaa. Tutti on aina ollut hyi-hyi. Vain syöttämällä tuntuu saavan yöllä hiljaiseksi; sitä tapahtuu nykyään usein, sillä säälin Kultaa, joka joutuu tekemään raskasta työtään. Yritän pelastaa edes hänen yöunensa.

Mitä ihmettä tuon kanssa voi tehdä?

Kohta varmaan jo tilitän täällä kakkajuttuja. Tätä tää nyt on :(

Kuva: Wikipedia

Yli-innokkuutta ilmassa

Typyllä oli lauantaina hyvät bileet. Tapani mukaan stressasin valmisteluita ja ketutti, että kaikki oli Typyn määräysvallassa hoidettu vähän sinne päin. Kun tahtoisin aina tehdä huolella ja kaunista.

Mieltä ei suinkaan keventänyt isomummun saapuminen paikalle lähes 1½ tuntia etuajassa. Kyllä asia on mielestäni niin, että jos kutsussa lukee klo 15, paikalle ei suinkaan pelmahdeta reilusti ennen kahta emännän ollessa puolipukeissa ja yrittäessä syödä viime hädässä jotain pyörtymisen pelossa. Puhumattakaan siitä, että imurointi tai koristelu olisivat valmiit. Koristeiden virkaa toimitti lopulta ainoastaan surkea ilmapallorykelmä. Olipahan edes muuhun sisustukseen sovitetut värit. Puuh.

Mutta tiedänhän minä, että hänen aikakäsityksensä poikkeaa vallan villisti omastani, mitä vierailuihin tulee. Ja tiedän, että aamukuudesta siellä on kärsimättömänä odotettu, milloin saa lähteä. Viime viikkoina tämä asia on varmasti ollut päällimmäisenä mielessä. Täytyy vain yrittää ymmärtää. Ollaan niin erilaisissa maailmoissa kasvettu. Tai ehkä ero löytyy pikemminkin päiviä täyttävän sisällön määrästä.

Nimeä arvuuteltiin vihjeiden avulla, jotka oli kirjoitettu pikku lappusille. Jokaiselle vieraalle jaettiin yksi lappu ja keskenään saivat jakaa tietojaan. Monenmoisia veikkauksia heiteltiin ilmoille, mutta kukaan ei osunut oikeaan. Lopuksi soitimme Typyn nimeä kantavan biisin, jonka alkutahdit kuullessaan anoppi huudahti oikean nimen. Isomummun toive nimen suhteen oli, että hänkin sen osaa lausua. Kyllä vain osaa, varmasti.

Kivaa oli, mutta hetkeen en halua ottaa vastaan vieraita. No, nukkumatti saa kyllä tulla.

Party party party

Kaksi viikkoa sitten oli vihdoin varpajaisten vuoro. Kymmenisen kylässä käynyttä miestä saivat Typyn hämilleen ja uni tuli illalla vasta kolmen tunnin nukuttamisen jälkeen.

Lahjoja saivat sekä isä että tytär, pienempi mm. mitä suloisimmat villatöppöset. Lienevät sopivan kokoiset siinä vuoden iässä, joten sopivat hyvin syksyisiin kävelyharjoituksiin. Liukuestepohjat takaavat turvallisen menon.

Tänään vietämme nimijuhlia ja Typy pukeutuu ensimmäistä kertaa elämässää mekkoon. Paikalle on kutsuttu Typyn täti, setä ja eno perheineen, isovanhemmat ja isomummu. Epäilen, että vilske saattaa pientä taas hermostuttaa.

Nimi paljastetaan vieraille vasta tilaisuudessa, me niin tykätään salaisuuksista.