Kuinka kuolemme

Mun pitäis huomenna päättää, muutanko heti kesän päätyttyä 300 vai kenties 500 kilometrin päähän kodista, Kullasta ja ystävistä. Molemmat vaihtoehdot tuntuu niin pahalta, että olen viime päivinä itkeskellyt ahkeraan. Mulle on siis tarjottu töitä, jopa kahdesta paikasta. Riemun kiljaisuja ei silti ole kuulunut. Ei tällaisen ratkaisun eteen voi ihmistä laittaa. Tunnelman kohottamiseksi lainasin tänään kirjastosta Sherwin B. Nulandin kirjan “Kuinka kuolemme”.

Arjessa kiinni

Ottaa se kuulkaa koville kun on kaksi kuukautta ollut heräämättä töihin ja yhtäkkiä pitää. Tilannetta ei auta työn alkua edeltäneen jännityksen vuoksi hieman yli viisituntisiksi jääneet yöunet. Kierin, kuuntelin patterin suhinaa ja liikenteen möyryjä. Kirosin valoisaa yötä ja yritin vetää silmälappuja paremmin naamalle. Otin välillä Kullan kädestä kiinni saadakseni tukea ja turvaa ja samalla tunsin huonoa omaatuntoa pitäessäni toistakin hereillä.

Onneksi työviikko on nelipäiväinen, pehmeät laskut kunniaan. Valitettavasti täytyy kuitenkin tehdä neljässä päivässä viiden päivän työt, mistä oon jo valmiiksi hajalla. Ja valivali, mutta ihan tosissaan aloitus on rankka. Ei perehdytyksiä sun muuta vaan heti suoraan toimintaan.

Myös ensi viikon työpäivät kutistuivat neljään. Yhden päivän kulutan matkustamalla työhaastatteluun (minkä vuoksi pitäis kai huutaa jeejeejee, muttei silti oikein tunnu siltä). Reissuun uppoaa käytännössäkin koko päivä, sellaiset kahdeksan tuntia mennee pelkkiin matkoihin. Ihan lähiseudulta ei toiveita ole edelleenkään työtä saada. Mulla on hyvä fiilis tuon työpaikan suhteen, mutta kaupunki on niin kaukana kaikesta kuin olla voi. Jos kyseisen työn sattuisin saamaan, pitäisi kenties vain unohtaa, miltä tuntuu olla yksin vieraassa kaupungissa. Uskotella itselleen, että kivaahan se on. Ja selvitä. Kun ei tässä pitkäaikaistyöttömäksikään viitsi ryhtyä. Miten sitä ollaan naimisissa, jos välissä on satoja kilometrejä? Onko uhraus liian suuri?

Palkittu

Sain Kullalta mitalin. Olen ansainnut sen olemalla kaikkien aikojen paras vaimo. Suloinen ajatus. Alun perin mitali on juoksemalla hankittu, mutta palvelee nyt mielestäni paremmassa tehtävässä.

Viime päivinä on ollut sellainen tunne, että haluaisin olla myös kaikkien aikojen paras äiti. Tai edes odottaja. Ajoitus tuntuisi sopivalta juuri nyt siitä syystä, että työnhaku ei tunnu tuottavan tulosta. Ihan ystävällisiä vastauksia olen hakemuksiini saanut, mutta minkäs teet kun haen paikkoja, joita ei edes ole auki.

Jos ei mua kaivata työmarkkinoilla, voisihan sitä työllistää itse itsensä kotona ja lakata hetkeksi juoksemasta pätkätöiden perässä. Tuntea tekevänsä tärkeää työtä eikä vain purkavansa muiden kasautuneita hommia. Raskaus toisi jatkuvuutta elämään. Olen tosi suunnitelmallinen ihminen ja mulle on tärkeää tietää, mihin tässä elämässä ollaan menossa. Tuollainen kiintopiste tulevassa auttaisi paremmin kestämään (hetkellisen) epävarmuuden.

Ajoittaisesta epätoivosta työnsaannin suhteen kertoo myös se, että olen leikitellyt ajatuksella opiskella itseni vaikkapa rakennusmaalariksi. Oisin siinä varmaan tosi hyvä, huolellinen ja tarkka. Palkkakaan tuskin jäisi jälkeen yhden pienen, akateemisesti koulutetun naisen palkasta. Pidän tuon suunnitelma B:nä, siihen asti tuijottelen kultaista mitaliani lääkkeenä itsetunnon puutteeseen.

Jalkapallo vie mieheni

Meillä on kisastudio; Kulta ja velikulta olohuoneessa. En osallistu, vaan surffailen aikani kuluksi viereisessä huoneessa. Etsin kesämekkoa, jota en kaupoista tänään löytänyt. Kauppojen valikoimissa olevissa on liikaa rimpsuja, pitsiä ja kirjavuutta.

Tänään oli äipän synttärit, joita nuorempi polvi juhli vesisodan merkeissä. Enpä osallistunut siihenkään; taidan olla tylsä.

Ensi viikko enää lomaa ja tehokasta työnhakuaikaa. Tiedän, etten työpäivien jälkeen jaksa hakea lisää töitä ja toisaalta alkaa olla kiire, jos haluaa saada asiaansa ennen kesälomia eteenpäin. Kuulin eilen, missä veljeni työharjoittelee elokuun alusta marraskuuhun saakka ja kummasti tuokin kaupunki alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta asua väliaikaisesti. En vain halua jäädä yksin: ilman kotia, perhettä ja ystäviä. Onkohan liikaa vaadittu?

Valloillaan

Kävin muutama viikko sitten poistattamassa kierukan, mitä seurasi aivan loistava vapauden tunne. Mun ei (god please) tarvitse enää kärsiä niistä kauheista kuukautiskivuista, jotka on pahimmillaan heittäneet sängyn pohjalle vaikeroimaan.

Pyysin lääkäriltä kuitenkin uuden reseptin kipuläkkeisiin, jotka ovat hieman auttaneet (tai tuoneet ainakin henkistä apua tilanteeseen). Koskaan ei voi tietää. Että jos kivuilla ei olekaan ollut mitään tekemistä kierukan kanssa, vaan voin syyttää asiasta esim. lähestyvän kolmenkympin aiheuttamia hormonimuutoksia. En mä tiedä, onko sellaisia, muttei eikös naisilla ole vähän läpi elämänsä, jotain. Gynekologin kanssa oli puhetta myös raskaushaaveista, joten olikohan täti ihan täysin tilanteen tasalla tuon lääkkeen suhteen. Siitä kun tällaista kirjoitetaan:

Natriumnaprokseenin käyttö saattaa heikentää naisen hedelmällisyyttä eikä sitä suositella raskautta yrittäville naisille. Natriumnaprokseenihoidon lopettamista tulisi harkita naisilla, joilla on vaikeuksia tulla raskaaksi tai jotka ovat lapsettomuustutkimuksissa.

Tietämättömänä voisin jatkaa noiden popsimista, ihan tosta noin vain, kolotukseen jos toiseenkin. Vaikka siis, mullahan on ollut ajatuksissani tuo maaginen raja, ei lapsia ennen vuotta 2009, joten nyt vois periaatteessa jo olla. Hetket käsillä. Suvun naiset (erityisesti mummoni aikoinaan, kun asia ei todellakaan vielä ollut millään tavalla ajankohtainen) ovat varoitelleet, että raskaaksi tulossa ei ole ongelmia ollut. Tavallaan luotan, ettei ehkä sitten meilläkään. Mutta samalla on pelko siitä, että jos kuitenkin. Ja kuka hullu tätä kaikkea etukäteen murehtii?

Se toimii sittenkin

Joskus kiroaminen auttaa, tässä tapauksessa Postin nimittely. 1½ kuukautta sitten lähettämäni paketti on löytänyt kuin ihmeen kaupalla tiensä perille Ruotsiin. Lupasivat palauttaa mulle rahani, jotka tulevat tarpeeseen. Kiitos kärsivällisyydestä :) Postiin ajattelin tiedottaa asiasta vasta kun palautus tosiaan näkyy luottokorttisaldolla. Pitäisköhän lähettää niille aiheesta kirje, woohoo…

Nyt muutama työnhakuyritys, päiväksi nurmelle ja illaksi terassille.

Teoria työttömyydestä

Oivahko selitys sille, miksi täytyy toimittaa pino selvityslappuja ensin työvoimatoimistoon ja vielä toinen samanmoinen työttömyyskassaan, on toimettomuuden minimointi. Päivät kun kuluvat lappuja täytellessä ja lähetellessä, voi ihan kuvitella tekevänsäkin jotain. Päivätoimintaa.

Laittaa miettimään, kuka nuo kaikki paperit arkistoi ja säilyttää. Herää myös toive siitä, että vaivannäkö jonain päivänä palkittaisiin numeroina pankkitilillä. Vaan elämänkokemusta se on sekin, että kuukauden tulot on pyöreät nolla euroa. Pitää pysyä hyvissä väleissä Luottokunnan kanssa, joka tämänkin huvin väliaikaisesti rahoittaa.

Syyskuun alussa en tahdo olla työtön taas. Olen nyt hakenut töitä hakemus per päivä -periaatteella. Saavuttamatta yhtään mitään. Huomenna soitan taas johonkin listallani olevista paikoista, jonnekin päin Suomea. Kaukaisin paikkakunta, mistä olen töitä tähän mennessä hakenut, on 500 km:n päässä kotoa. Ahdistuu sitä ihminen vähemmästäkin.

Luureissa soi juuri nyt The Streetsin “Stay Positive”. Ihanaa kun on iPodin sisältö ihan uusi; eilisillan projekti. Kertoo kyllä enemmänkin Kullan musiikkimausta kuin omastani. Kunhan poimin loputtomasta valikoimasta ne, mistä saattaisin tykätä. Ehkä. Valikoimaa oli tarjolla Laila Kinnusesta Anthraxiin, siinä välissä paljon hyvääkin. Lavea on musiikkimaku jollakin tässä perheessä.

Tänään kävin perehtymässä kesälomasijaisen hommiini. Ei mitään ihmeellistä. Iloista on se, että vaikka loppukesän helteet joudun työpaikalla istumaan, kotiin on mukava viiden minuutin pyörämatka. Vastaväitellyt ystäväni on lisäksi samoilla kulmilla heinäkuun puolivälistä lähtien töissä, täytyy yrittää edes kerran kesässä lounastaa yhdessä.

Varpaankynnen viilaaja

Kaikkea sitä tulee tehtyä, kuten tuota yllämainittua. Aion tänään hipsutella pilvenohuissa, kärkivahvikkeettomissa sukkahousuissa, joten viilaus on sukkahousukatastrofin ennaltaehkäisyä. Lienee väistämätön tapahtuma kuitenkin, toiset mukaan pikkupikkulaukkuun siis.

Ilta on ystävälläni iloa täynnä, sillä muutaman hassun tunnin kuluttua hänen väitöstilaisuutensa on ohi. Aion itse väitöstäkin mennä kuuntelemaan, vaikka tuskin mitään ymmärrän ja todennäköisesti tylsistyn. Voi hyvinkin olla, että hän on tyttösistä ainoa tohtoriksi valmistuva, joten ainutlaatuinen tilaisuus pitää käyttää hyväksi. Lähinnä haluan olla mukana tärkeänä hetkenä. Olla näkemässä kasvoilta helpotuksen tunteen, kun monen vuoden uurastus on ohi.

Karonkan jatkoissa aion rikkoa etikettiä tieten tahtoen. Pitkää ja tummaa pitäisi ehdottomasti olla, vaan en omista. Enkä tahdo omistaa. (Tyttö joka jätti vanhojen tanssitkin väliin, koska ei halunnut pukeutua moisiin hepeniin.) Vuokraus maksaisi n. 80 euroa, mikä on mielestäni silkkaa rahanhukkaa, varsinkin näin työttömänä ja tulottomana. Niinpä uusiokäytän häämekkoani, joka on juhlavinta, mitä olen koskaan päälläni pitänyt. Se riittäköön.

Jos uudet korkkarit hankaa ja hiertää, pidän mielessä seuraavan lausahduksen, johon sattumalta WordPressin kautta tänään törmäsin: “Pain is weakness leaving the body“. Ah, mun elämä on niin tota, taidanpa ottaa lentäväksi lauseeksi.

Suomen Posti

Tilasin tuossa aiemmin keväällä vaatteita Zoovillagesta. Olemme Kullan kanssa tilanneet sieltä useasti aiemminkin, eikä toiminnassa ole ollut valittamista. Nyt aloin kuitenkin huolestua, sillä palautin osan tuotteista jo huhtikuun lopulla eikä luottokorttiani ole vieläkään hyvitetty. Niinpä lähetin ystävällisen kyselyn, missä vika. Vastaukseksi sain, etteivät ole kyseistä pakettia koskaan saaneet. Seuraavaksi tiedusteluja Postiin. Onneksi, onneksi olin palautusta lähettäessäni osannut olla epäileväinen ja pyytänyt kuitin.

Selvitysprosessi vierähti hitaasti käyntiin. Tiedustelin, otetaanko minuun yhteyttä puhelimitse kun jotain selviää. Vastaus kuului: “Ei, lähetämme tiedon kirjeitse”. No niinpä tietysti, Posti. “Milloinkahan?” “Kyllä tässä viikkoja menee”. Asiakas on aina oikeassa, ihanainen Posti. Vai mikä Itella lienee; ei nimi palvelua paranna.

Seuraavana päivänä minulle soitettiin takaisin ja tiedusteltiin tarkempia yksityiskohtia vaatteista: merkki, koko, materiaali, kenkien koron korkeus yms. Sain kuulla epämääräistä selitystä siitä, että paketteja on hajonnut ja on paljon irtotavaraa, joiden joukosta koettavat etsiä. Voivat sitten niiden kaikkien irtokenkien joukosta mittailla, missä on sopivin korko. Huoh. Jos olisin lähettänyt jotain omaa ja henkilökohtaista, olisin hyvin huolissani siitä, missä mahtavat pyöriä. Onneksi nyt ei ole pelissä kuin rahaa. Ja hitunen kiukkua.

Kuulin ystävältäni, että Posti ei korvaa millään tavalla hukkuneita lähetyksiä. Korvauksen saa ainoastaan, jos lähetys on vakuutettu. Niinpä soitin uudelleen Postiin kyselläkseni, miten saan korvauksia, jos tavaroita ei löydy. Käskivät nyt odottaa rauhassa, keskimäärin kolmisen viikkoa menee tällaiseen. Vastauksen saatuani voin tehdä korvaushakemuksen. Jee. Voitte arvata, että teen, jos tarve on.

Muu maa mansikka

Viime viikolla vilahti viisi päivää Pariisin helteessä. En ollut ennen kaupungissa käynyt ja koko Ranskassakin vain lapsena, jolloin en ymmärtänyt ihastua. Nyt ymmärsin senkin edestä. Minut valloittivat kauniit rakennukset, skootterit, ihmisten ajaton tyylikkyys, edullinen viini jne.

Kulta miettii usein, miksi asua täällä kun olisi mahdollista elää jossain oikeasti hienossakin maassa/kaupungissa. Aiemmin olen ajatellut, että mikäs täällä ollessa, Suomi on hyvä maa. Sitten välillä tulee näitä hetkiä, jolloin ensimmäinen näky Helsinki-Vantaalla on ruma, haiseva ja valittava humalainen suomalaismies ja tekisi mieli kääntyä kannoillaan takaisin. Ja sitten erään äiti vie tämän Pariisiin, jossa tämä tyttönen voisi ihan kuvitella asuvansakin. Matkan jälkeen täytyy muutaman päivän toistella itselleen, että kyllä Suomi on hyvä maa asua ja olla.

Täytyisi näköjään ihmisen pysyä liikkeessä, jottei pysähdy. Lomailu on jättänyt merkkinsä muhun ja tänään olen kironnut laiskuuttani. Mulla on lomaa varten kirjoitettuna lista asioita, jotka pitäisi hoitaa. Työt alkavat vasta 3½ viikon päästä, joten kiire ei sinänsä ole. Osa hommista olisi vain mielenrauhan vuoksi hyvä tehdä nyt eikä ensi kuussa. Kuten työnhaku.

Aloin muokata työhakemusta edellisestä kirjoittamastani, jossa esittelin mm., mihin olen opinnoissani keskittynyt. Huomasin olevani mielessäin edelleen opiskelija, sillä tuntui vaikealta tuottaa uudenlaista sisältöä vanhan tilalle. Suorastaan erikoista olla valmistunut. Ammatti-identiteetin heikkous johtunee osittain siitä, etten ole valmistuneena vielä päivääkään töitä tehnyt. Tänään kävin yliopistolla ja huomenna menen taas. Se pitää mut otteessaan enkä ole varma, haluanko päästää irti. Ihan vielä.