Perjantai 13.

Perjantaina 13. heinäkuuta oli sovittu muuttomiehet tulevaksi aamukahdeksalta. Torstaina Kulta sadatteli, ettei musta ole mitään hyötyä tavaroiden pakkauksessa ja huonekalujen suojaamisessa. Ei kai kun oli jo monta päivää supistellut pienestäkin rasituksesta. Puolen yön aikoihin lähdin kuitenkin vielä sisulla siirtämään kellariin painavaa nojatuolia ja suurta mattorullaa. Kyllä mä teen!

Puoli viiden aikaan aamuyöstä, koko yön valvottuani alkoi olla selvää, että me ei olla muuttomiehiä opastamassa vaan suunta on sairaalaan. Soitimme isälleni viideltä ja Kullan isälle hetkeä myöhemmin. Isäni tuli meille heti auttamaan viimeisissä suojaushommissa ja itse yritin epätoivoisesti antaa ohjeita ja pitää lankoja käsissäni parin minuutin välein tulevien supistusten tauoilla. Loppuajan kiroilin kipujen pauloissa.

Muuttopäivästä tuli myös synnytyspäivä: tummakutrinen prinsessamme syntyi ennen puolta päivää hyvin sujuneen synnytyksen jälkeen. Synnytys oli levollinen, kauniskin. Aamulla sairaalaan lähtiessämme satoi, päivää kohden aurinko otti yhä enemmän valtaa pilvien takaa, vauvan ensimmäisenä iltana jyrisi ukkonen. Synnytys oli varmaankin melkolailla normaali tällä kertaa: ihan lasten leikkiä edelliseen verrattuna. Ymmärrän itsekin nyt paremmin, miksi ensimmäisestä jäi niin huonot fiilikset.

Vauva syntyi yli kolme viikkoa etuajassa; huomenna hän on neliviikkoinen. Itkuinen kuin mikä. Ihana ja rakas. Juuri nyt ensimmäistä kertaa kantoliinassa.

Muuton hoitivat Niemen pojat hyvinä työnjohtajinaan isäni, veljeni ja appiukkoni. Hurraa sukulaiset!

Uudessa kodissa ramppaavat edelleen remonttimiehet, mutta kyllä tämä joskus tästä asettuu.  Tavaratkin löytävät paikkansa jonain päivänä. On hiljaista kuin missä, omenapuiden ja koivujen katveessa. Oma pikku puutarha, jonka pienet, sinnikkäät puuntaimet haluaisin kaikki säilyttää.

Advertisement

Tärkeysjärjestys

Koska tärkeät asiat hoidetaan ensin ja loput sitten tuonnempana, työllistymisen kunniaksi tilasin KeepCupin aamuisista teehetkistäni huolehtimaan. Lainasin myös ensimmäisen äänikirjan automatkoja varten; lähikirjastomme valikoimat olivat kovin suppeat, täytynee mennä ensi kerralla pyörimään pääkirjaston hyllyjen väliin. Toki pitäisi jossain välissä lukea myös työhön valmistavaa alan kirjallisuutta, mutta ihan hetken vielä lomailen. Työt aloitan 17.8., Typy harjoittelee päiväkodissa jo ensi viikosta lähtien.

Edellisen postauksen jälkeen on tapahtunut mm. seuraavaa: tulin kolmatta kertaa tädiksi pienelle plikalle, ihastuin Raumalta ostamaani Kaino-nimiseen rinkulahuiviin, vietin parhaan synttäripäivän aikoihin (yllätysohjelmaa, aurinkoa, mahdollisuus keskustella ystävän kanssa rauhassa tunti toisensa perään) sekä sain ensimmäisen ihkaoman auton (jossa varusteluna mm. mukinpidike, tsihi). Sinänsä tylsää, että piti auto ostaa, mutta pakko mikä pakko.

Tänäpä

Jos nyt jotain tännekin, ettei ihan unhoitu. Annan Tukholma-juttujen hetken vielä odottaa ja raportoin teille ensin toisesta reissusta länteen: mepäs käytiin Typyn kanssa alkuviikosta Porissa kyläilemässä :)

Visiteerattiin veljeni jännääkin jännemmällä työpaikalla, mistä tuli kuitenkin äkkilähtö kun oltiin menty sinne vähän omine lupinemme. Porissa on myös sellainen maaginen paikka kuin Pelle Hermannin leikkipuisto, jonne pääsyn sade meinasi estää. Onneksi ilma illaksi selkeni, joten Typy pääsi pyörimään karusellissa, kummastelemaan tunnelia ja monenmoista muuta.

Päivällisreissulla törmäsin hämmästyksekseni Katokon liikkeeseen. Olin jotenkin ajatellut, että kyseessä on pelkkä nettikauppa. Mutta liike, Porissa? Aikomukseni käydä siellä maha täynnä kuitenkin torpedoitiin: en tajunnut ajan kulua ja olivat jo ehtineet laittaa ovensa säppiin. Hyvä syy palata Poriin. Elokuussa on asiaa Ulvilaan, josko sillä matkalla sitten.

Lopuksi kerrottakoon, että eräänä kesäisenä päivänä muutama vuosi sitten olin Porissa läpikulkumatkalla ja kävin illan kiirettä helpottaakseni ostamassa rautatieasemalta valmiiksi junalipun kotikaupungista kakkoskotiin. Voi naamaani, kuinka mahtoi venähtää, kun virkailija kysyi: ”Tänäpä vai?”

Onkohan katokokin poria, jota kielipääni ei ymmärrä?

Tuuliviirit

Päivä oli harmaa, mutta meillä Typyn kanssa valoisat mielet. Hassuttelimme. Typy poseerasi pienellä tuolillaan istuen kameralle niin lyhyitä hymynhäivähdyksiä, etten ehtinyt mukaan. Katselimme lasin läpi, kuinka toiset ahersivat korkealla kosteudessa.

Äitini kävi kylässä, joimme teetä ja söimme juustokakkua.

Sateen laannuttua kävimme vaihtamassa eilen saadun lahjan sellaiseen, jota meillä ei vielä ollut. Yhtä lelua lähdimme hakemaan, tulikin kolme. Kolme pientä ja rakasta. Itselleni ostin uuden objektiivin, jos vaikka muistaisin kuvailla taas.

Muistelimme eilistä vauvavierasta moneen otteeseen: taisi tehdä Itä-Helsingin kolli meihin molempiin vaikutuksen. Haaveilimme päivistä ilman sateen uhkaa, suunnittelimme pyöräretkeä koilliseen kaupungin kolkkaan sekä mummin siirtolapuutarhamökille pupuja ja kissoja kyttäämään.

Veljeni soitti illalla loistavia uutisia. Sellaisia, jotka saivat pienen perheemme huutamaan ilosta. Voi kun saisin soittaa pian samanmoisia takaisin.

If you tell me to jump

Käytiin Kullan kanssa humputtelemassa. Nyt ei sattunut korkokengissä (4 cm, hih) jalkoihin kuten viimeksi: saatiin oikein istumapaikat. Me vanhukset teinien seassa. Meidän nuoruudessamme keikoilla välkkyivät tulet, nykyään vain kameroiden näytöt. Itkeä tirautin muutamat kyyneleetkin kesken keikan kun luin Kullan puhelimesta tiedon ystäville syntyneestä pikkuruisesta tytöstä. Olin jo moneen otteeseen ehtinyt miettiä, miten heillä menee kun tiesin, että sairaalassa ovat. Omat huonot kokemukset tiiviisti mielessä.

Paluumatkalla irroteltiin lisää ja haettiin intialaisesta take awayt. Maha täynnä tulista pinaattia.

Viedessäni Typyä aiemmin mummille yökylään kyselin, mitä pieni sitten aamulla herätessään huutaa. Ensin ehdotti: ”ÄiTII!”, jonka jälkeen pilke silmäkulmassa korjasi: ”MumMII!” Ne on maailman parhaat kaverukset, ne kaksi.

Vaaliuurnilla

Ennakkoäänestys hoidettu; sunnuntain ohjelman voi sitten suunnitella vapaammin. Viikonlopulle kun on hauskaa ja aurinkoista kiertelyä luvassa.

Eräskin eläkeläisherra yritti vielä aamulla vaikuttaa ehdokasvalintaani. Ei edes tyrkyttänyt pelkkää puoluetta totuttuun tapaan, vaan nyt oli ehdokaskin valmiiksi katsottuna. Yritti vedota myös Typyyn: ”Mieti nyt asiaa koko teidän perheen kannalta.” Hassu setä, oma isäni, luulee, että olen ohjattavissa tuollaisessa asiassa :)

Kulta on Kiinassa ja heilun täällä yksinhuoltajana pää tukossa. Duha, paha duha. Ruokakaupassa oli pakko käydä. Kirppispöytä on vielä illemmalla tyhjennettävä ja saaliit jaettava. Huomenna piti tulla opiskelukavereita vieraaksi, mutta pakko siirtää toiseen ajankohtaan. Niin tylsää, kerrankin olisin saanut kestitä. Piti tehdä herkkuporkkanakeittoa ja leipoa vielä korvapuustit päälle. Ehkä otetaan ensi viikolla uusi yritys.

Idolit

Typy on nauttinut kolme iltaa putkeen aivan erityisesti pienestä suuresta elämästään. Kymmenisen vuotta vanhemmat serkkutytöt ovat mummin luona vierailulla ja kolmikko on viihtynyt loistavasti keskenään.

Ja mummi on ihana myös. Niin ihana, että vietiin eilen leikkokukkia elämäänsä sulostuttamaan.

Voi mikä riemu, kikatus ja ihailu. On piirretty, rakennettu torneja, luettu kirjoja ja riehaannuttu. Typy yritti parhaansa mukaan perässä: ”Pää, olkapäät, peppu, polvet, varpaat, polvet varpaat!” Ja juoksi aina innoissaan ikkunalle kun kuuli ohi ajavan junan äänen.

Olipa kerrankin lapsenhoito helppoa kun tytöt hoitivat viihdytyksen, mummi muonat ja itse vain katselin vierestä.

Riippakivi

Sain eilen kuulla uutisen, jota olen vuosia kaipaillutkin kuulevani. Pitkäaikaisin ystäväni, sieltä  80-luvun alusta, muuttaa kuukauden sisällä takaisin samaan maahan, samaan kaupunkiin. Kymmenisen vuotta olemme seilanneet opiskelujen, töiden sekä hän myös miehensä työn perässä ties missä. Ovat nyt lapsineen ainakin hetken täällä; tällä hetkellä suunnitelmissa on jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta elämä varmasti kuljettelee jatkossakin.

Haluaisin, että itsekin voisimme asettua tänne, meidän perhe. Olisi mukavaa, että tyttäreni kasvaisi täällä, missä tunnen seudut. Tiedän, missä on kauniita aarrepaikkoja piilossa, tiedän, mitä paikkoja kannattaa välttää pimeällä ja millä kouluilla on hyvä maine. Mummilaan kävelee vartin, kaikki on logistisesti helposti saavutettavissa. Asunto jo on ja Kullalla hyvä työpaikka, itse olen riippakivenä tässä haaveessa. Faktahan on, että olen työtön kotiäiti eikä koulutukseni ole näillä seuduin kovin kuumaa kamaa. Välillä tekisi ihan tosissaan mieli opiskella uusi ammatti, mutta hulluahan sekin olisi. Pidän ammatistani ja ikää on yli 30.

Toisaalta, nyt saan kävellä auringossa toisten puurtaessa toimistoissaan, välttää työstressin, viihtyä kotona. Typy ei ole vielä 1½ vuotta, ja ehdin olla jo viime syksyn töissäkin. Ulkopuolelta katsottuna mikäs kiire minulla työelämään. Ulkopuolisin silmin ammattikuntani edustajilla myös töitä riittää. Mutta satunnaisten pätkätöiden varassa tuntuu olevan lähes koko vuosikurssimme.

Tunteiden kirjo

Ärsytys. Ensin myöhästyn aamulla täpärästi kahdesta bussista ja seuraava, joka suvaitsee saapua, matelee missä lie ruuhkassa ja jumituksessa. Haluaisin ajoissa töihin, jotta saisin vihoviimeiset työt tehtyä ja pääsisin kotiin.

Nolostuminen. Nolostun äskeistä ärsyyntymistäni huomatessani, mikä bussia pidätteli. Lumipenkalla, erittäin vilkkaasti liikennöidyn tien varressa, makaa nainen hätääntyneen ja tuskaisen näköisenä. Ympärille on kerääntynyt muita. Seuraavaksi näen vähän edempänä bussin hätävilkut päällä keskellä ajokaistaa. Bussi on tyhjänä, sieltä poistuneet matkustajat kiirehtivät kävellen seuraavalle pysäkille. Syntyy vaikutelma, että nainen on jäänyt bussin alle. Näky kummittelee mielessä pitkin päivää.

Ahdistus. Vaikka olen varannut viimeisille rästitöille mielestäni runsaastikin aikaa, en pysty keskittymään eivätkä työt etene. ”Nyt vain teet, pakko saada valmiiksi, pakko ehtiä junaan!”

Herkistyminen. Iltapäivällä on työpaikan joulukahvitilaisuus, jonne on tullut läheiseltä ala-asteelta kaksi tyttöä säestäjineen esiintymään. Kirkkaat lapsiäänet laulavat joululauluja ja kyyneleet nousevat silmiin. Ehkä siksi, että tajuan työrupeaman olevan nyt todellakin ohi. Ehkä siksi, että katselen muita työntekijöitä ympärilläni ymmärtäen, kuinka hyväsydämisiä suurin osa heistä on. Ehkä siksi, että olen tullut vanhaksi. Vanhat naiset nyyhkyttävät tuollaisissa tilanteissa, eikös vain?

Rakkaus. Hetki sen jälkeen kun olen saapunut kotiin, äitini tuo Typyn hoidosta. Pieni sanoo ”äiti”, ”tonttu”, ”mummi”, kaikenlaista. Ja ne kaikenlaiset kuulostavat tänään erityisen hyvältä.

Helpotus.

Rikkonaista elämää

Hullu viikko tämä. Me Kullan kanssa huitelimme työn perässä ties missä ja Typy oli mummin ja papan hoivissa. Keskiviikon aikaisesta aamulähdöstä johtuen veimme Typyn jo tiistai-iltana mummilaan hoitoon. Keskiviikkoiltana isovanhemmat kuskasivat pienen kotiin juuri ennen nukkumaanmenoa, vaihtoivat yöpaidan ja syöttivät puuron. Tämän jälkeen paikalle ryntäsi Kulta, joka peitteli kaunokaisen uneen. Torstaiaamupäivällä Kulta kiikutti Typyn takaisin mummilaan, jossa hän oli perjantai-iltaan asti. Juuri kun olin päässyt perjantaina junalta kotiin, Kulta kuskasi Typyn seurakseni ja kiirehti firman pikkujouluihin. Itse jätin väliin. Muuten olisi pitänyt roudata Typy mummulaan, kuten alkuperäinen suunnitelma kuuluikin. Mutta mepä oltiin kahdestaan kotona, luettiin kirjoja ja hassuteltiin.

Enää ensi viikko töitä, kolme päivää siis. Sori, että toistan itseäni ja lasken päiviä kuin mikäkin sekopää. Mutta kun mä niin odotan. Tulkoon tasainen arki.

Samainen sekopää tilasi 1-vuotiaalle lapselleen 104-senttisen talvihaalarin kun halvalla sai. Ensi talveksi? Olkoonkin sitten taulukoiden mukaan 3-4 -vuotiaiden kokoa ;) Oonko kertonut, että tyttäremme on jättiläinen? Aina ja kaikkialla ikätovereitaan pidempi. Kysymys siis kuuluukin, kori-  vai lentopallo?

Huomisen luku on kuusi

Mulla on nyt toimiva tietokone täällä työläisen kakkosmajassani. Lähipiirini on loistava: järjestää asunnon ja tietokoneen, hoitaa lasta ja jaksaa kuunnella murheitani. Mikähän romu olisin ilman?

Kohta on viikon särkenyt päätä. Taas iski stressiniska, tässä ei ole mitään uutta. Jumissa olevat lihakset heijastelevat kipua takaraivolle asti. Ei mitään mahdotonta tuskaa, mutta taatusti työkykyä laskevaa piilevää painostusta. Kotikonstit on kokeiltu (tarkistin juuri ikiomalta lääkäriltäni, kuinka paljon on turvallista vedellä ibuprofeiinia ja parasetamolia päivittäin), joten seuraava askel lienee taas ajan varaaminen hierojalle.

Meillä on töissä ihmisten työpaikat vaakalaudalla, eikä näin ollen olisi toiveitakaan, että omaa sopimustani jatkettaisiin joulukuulta eteenpäin. Ei haittaa yhtään. Parempi näin: en ainakaan joudu tuntemaan huonoa omaatuntoa sanoessani ei kiitos työpaikalle arvostetussa yrityksessä. Nykytilanne on kestämätön. Voisin tehdä nykyistä työtä, jos lasta ei olisi. Kauan silti kuluisi siihen, että tuntisin osaavani edes jossain määrin tarpeeksi, niin paljon, että työpäiviä edeltävien iltojen ahdistus kaikkoaisi.

Typy on ihana. Toistelen sitä kuin hullun mantraa päivinä, jolloin saan olla kotona. Siinä suhteessa työpätkä on toiminut odotetulla tavalla. Odotan, odotan niin kovasti, että saamme viettää taas enemmän aikaa yhdessä. Yritän painaa mieleeni tämän stressin, jotta en ala haikailla työhön paluuta heti tammikuussa. Tällä erää työviikkoja on jäljellä kuusi, kunhan huomisen päivän klaaraan.

Junailu jatkukoon

Sain sen työn ja otin vastaan. Eilen illalla jo itkin, että miksi. Pitääkö rynnätä taas muutaman sadan kilometrin päähän töihin, kun saisi vielä kotonakin olla? Näköjään. VR, I love you.

Hullua kyllä, taloudellisesti on ihan yhtä tyhjän kanssa mennä osa-aikatöihin. Haen siis työkokemusta, en rahaa. Ja sitten mulla on ainakin yksi vapaailta viikossa, jolloin voin tehdä, mitä lystään. Voi kun osaisin vain rentoilla enkä käyttää sitä töiden pohtimiseen.

Töitä on kolmena päivänä viikossa, joten neljänä päivänä elämä jatkuu vähän niin kuin ennenkin. Minulle loiva ja pehmeä lasku työelämään ja Typylle hoitouran alkuun. Kulta pitää jäljellä olevia kesälomiaan yhden päivän viikossa ja muuten Typyn kanssa leikkii mummi. Työhönpaluuseeni osallistuu siis koko perhe, mistä olen kiitollinen.

Sain Kullalta Typyn synnyttyä Äidin voimakirjan. Silloin teos ei ollut ajankohtainen, mutta pian sille löytynee käyttöä enemmän kuin koskaan ennen. Melkoista itsensä psyykkaamista on edessä. Kaikki tämä alkaa jo kolmen viikon kuluttua.

P.S. Vastaan kommentteihinne jossain kohtaa, en ole törkimys. Hidas ehkä. Anteeksi.

Arvot

Olen ottanut tietoisen hengähdystauon kirjoittelusta. Syysiltojen pimetessä on sitten aikaa taas.

Syksyn kulkua tässä on tullut ajateltua muutenkin. Piipahdin tällä viikolla työhaastattelussa, ihan yllättäen itsellenikin. Ensi viikolla selviää, miten käy. Saatan aloittaa muutaman viikon päästä osa-aikaisen työn. Jos en tule valituksi, säästyn vaikealta valinnalta. Diili vaikuttaa muuten hyvältä, mutta työ ei ole kotikaupungissa – kuinka ollakaan. Mun pitäisi siis viettää yhdestä kahteen yötä viikossa ihan jossain muualla kuin kotona. Siinä voisi olla muutamallakin ihmisellä totuttelemista uuteen arkeen.

Kävi miten kävi, on varmaan hyväksi selkiyttää omia ajatuksiaan asian tiimoilta.

Naisia kaikenmoisia

Lauantai-iltani oli uneton. Valvoin kun kiukutti nojatuolit, jotka eivät täytä kriteerejäni. Maksettiin kuitenkin monta sataa niistä. Seiskööt olohuoneessa kun ei muutakaan voi. Silmä saattaa tottua ajan myötä. En laita kuvaa, en.

Koska en tuolloin nukkuakaan osannut, istuin työhuoneen lattialla ja luin vanhoja sanomalehtiä, joita en ollut aiemmin ehtinyt vilkaista. Alustanani oli Kullan mukana tullut karvalankamatto, joka lienee yli 30 vuotta vanha. Sen päälle kun erehtyy istumaan, vaatteet ovat valkeata nukkaa täys. Ilmeisesti mikään määrä vuosia ei riitä sitä taltuttamaan, vaan se sottaa kuolemaansa asti. Täytyy ehkä viedä se varastoon joku päivä. Ollaan sitten vaikka ilman mattoa mieluummin.

Pyhänä oli Kullan mummu a.k.a. isomummu kutsuttu kylään viideksi. Saapui oven taakse kolmelta, vaan eipä ollut näyttelyesine kotona. Voi voi. Lisäksi Kullalla oli imurointi kesken (ou jee, näitä lisää!). Mummu lähti takaisin saapuakseen myöhemmin uudelleen. Ei ollut ensimmäinen kerta kun pamahti paikalle reilusti etuajassa.

Olin vienyt Typyn tapaamaan viikkoa häntä nuorempaa neitokaista, joka on edelleen eri maata: istui sylissä rauhassa ja ryömi lattialla. Ryömiminen oli hauskan näköistä, Typyltähän se jäi käytännössä kokonaan väliin. Muistan kun tyttöset olivat muutaman kuukauden ikäisiä ja kohtasivat meillä. Toinen makoili selällään lattialla tutti suussa varsin tyytyväisenä, toinen vaati olla jatkuvasti sylissä ja potkisätki eestaas minkä ehti. Olin tuolloin umpiväsyneenä hämmentynyt toisen helposta vauvasta, nyt näen jo aktiivisuuden hyvät puolet.

Voi sitä sotkua, jonka nyt jätimme kyläpaikkaan jälkeemme. Tapasimme ystävän kodissa, jossa ei lapsia asu, ja pieniä tavaroita piti raivata Typyn tieltä. Onnistuin myös kaatamaan juomalasini Typy sylissä sählätessäni. Toinen pieni pulautteli, minkä ehti. Anteeksi hani!

Palataksemme tapaukseen isomummu, jälkeenpäin anopin kanssa keskustellessa tuli ilmi, että isomummu elää ihan omissa aikatauluissaan. Ei ole tapana sopia täsmällistä vierailuaikaa tai pitää niistä kiinni, jos sovittu on. Saattaa viipyä koko päivän. Anopilleni lankeaa usein mummunviihdytysvuoro appiukon paetessa äitiään tietokoneen ääreen. Hitusen hymyilytti: meillä on usein täysin sama kuvio. Kummasti löytyi taas sunnuntaina Kullalle välttämättömiä hommia koneella.

Loppuelämän mittainen loma

Äitini jäi eilen eläkkeelle ja tiivisti tunnelmat näin: ”Ajattele, koko loppuelämä lomaa. Voi vain miettiä, mihin seuraavaksi matkustaa.” Olen ihan vähän kade. Enemmän olen kuitenkin onnellinen hänen puolestaan: eläkkeelle jäänti on lottovoitto ihmiselle, jolle työ on ollut pitkään vain pakollinen paha ja puuhaa riittää muutenkin. Voi olla kokopäiväpuutarhurisisustajanikkaroijamummi.

Tulevaisuudessa tuskin on muuta eläkettä kuin sairaseläke ja sekin pitää maksaa omista säästöistä. Niinpä tutkin eilen, jos voisin oman jaksamiseni tueksi jäädä osittaiselle hoitovapaalle työhön palattuani. Valitettavasti tämä onnistunee vain, jos on ollut puoli vuotta saman työnantajan leivissä. Pätkätyöt ovat kirouksista suurin.

Tällä hetkellä tuntuisi hyvältä ajatukselta palata töiden pariin marraskuun tienoilla, Typyn ollessa hitusen yli vuoden vanha. Kovin vaikea on arvioida, milloin olisi sopiva hetki, milloin ei ole hänelle liian aikaista. Typy onneksi rakastaa toimintaa: mitä enemmän on menoa ja ihmisiä ympärillä, sitä hauskempaa. Tarha on todennäköisesti iiihana paikka. Voi, näen jo pienen kirmailemassa muiden lasten seassa.