Olisi niin paljon kaikkea, mitä haluaisin laittaa muistiin. Vaan vauva itkee eikä nuku. Itkuisuus tuntuisi onneksi olevan vähenemässä, vielä kun oppisi koisimaan. Johan paranisi koko perheen henkinen tila roimasti. Selviydytään kuitenkin aina seuraavaan päivään, se kai on tärkeintä. Déjà vu.
Viime lauantaina pidimme nimijuhlat. Opettelen vielä ”vauvasta” pois, sovittelen uutta nimeä suuhuni. Tarjosimme juhlissa muiden tekemiä ja tuomia tarjoiluja, meillä ei ollut voimia moiseen. Eivät olleet antimet näköisiämme ollenkaan. Juhlatunnelma oli muutenkin lattialla päivänsankarin parkuessa totuttuun tapaansa ja Typyn ollessa selvästi huonovointinen ja sen myötä kärttyinen pahemman kerran pielessä olleiden verensokereiden vuoksi. Huolissamme olemme joutuneet isosiskosta viime viikkoina olemaan, on tuo vain katala ja arvaamaton sairaus.
Vauva on tänään kaksikuinen, hymytyttökin välillä. Opettelee hiljalleen juttelemaan hennolla äänellään. Ensimmäiset kolme kuukautta on pahimmat, jooko.
Aikuistumassa 
Voi että teitä. Ehdottomasti sovitaan, että ekat kolme kuukautta on pahimmat, sen jälkeen helpottaa. Meillä molemmat oli vauvana helppoja, mutta mitä enemmän ikää ja vauhtia tulee tälle älyvapaalle parivaljakolle, sitä enemmän tarvitsisin lepoa… Huh. Onneksi ne jaksaa naurattaakin joka päivä, sen avulla jaksaa :)
Rentouttavaa ja aurinkoista syysviikonloppua!
Voimia, voimia ja vielä kerran voimia. Aika kuormittavia juttuja käytte läpi juuri nyt.
Jaksamista teille. Kyllä se helpottaa. Lämpimästi suosittelen tukeutumista läheisiin tai vaikka ulkopuoliseen apuun. Suomalaiset äidit ovat liian usein sairastuneita ”itse pärjäämisen pakkoon” ja suorittavat elämäänsä joidenkin perittyjen ja kirjoittamattomien normien mukaan, joilla oikeasti ei ole mitään merkitystä.
Teillä on tulevina vuosina aikaa tehdä tuhansia ja taas tuhansia päiviä itsenne näköisiksi, rauhoittaa arki tai viettää aikaa ystävien kanssa. Yhdessä oleminen ja jaksaminen, pienenpienistä hymyistä nauttiminen ja se, että saa vaikka puolen tunnin tauon itkusta ovat tässä hetkessä arjen luksusta. Myöhemmin kun aivot ovat levänneet, eikä univajetta ole, voi suunnitella suurempia. Se, että sopeutuu tilanteeseen ja odottaa parempaa päivää, ei ole luovuttamista. Se, että lakkaa yrittämästä ikinä on.
Jaksamista vauva-aikaan ja tasapainoista oloa Typylle ja koko perheelle.
Moi! Tuli mieleeni, että saisittekohan pienen itkuun apua vyöhyketerapiasta? Me käytiin tällä Annella, kun poika oli muutaman viikon ikäinen. Ottaa vastaan Tampereella keskustassa, erikoistunut vauvoihin. Suosittelen kokeilemaan.
http://annelahtinenvyohyketerapia.blogspot.fi/p/hoidot.html
Rankalta kuulosta! Mekin saimme pientä makua koliikista kun toinen lapsemme huusi viikot 6-8 joka ilta kolme tuntia putkeen. Se oli todella rankkaa. Pian aloimme jo pelkäämään iltoja, sillä nukkumaan pääsi yleensä vasta puolenyön jälkeen. Yleensä vauva vielä oksensi lopuksi kaikki illan aikana syömänsä maidot ja rauhoittui vasta sitten. Pelastus oli, kun lopulta yhtenä iltana tutti menikin kymmenien yritysten jälkeen suuhun ja pysyi siellä. Vauva imi tuttia kuin se Simpsonien vauva todella kiihkeällä imulla, mutta se jotenkin rauhoitti häntä. Olimme kokeilleet kaikkea: hiustenkuivaaja kohisemaan korvan viereen (auttoi hetken, mutta tuli myös kuuma), ulkona nukuttamista iltaisinkin (heräsi pian sisääntuomisen jälkeen), vaunujen työntämistä kynnyksen yli (auttoi just niin kauan kuin jaksoi työntää). Sen jälkeen kun varsinainen koliikki meni ohi, niin iltaisin vauva oli tosi levoton parin tunnin ajan. Makasin hänen kanssaan sängyllä ja vauva sätki ja potki ympäriinsä, imi hulluna tuttiaan ja katseli minua, mutta ei halunnut siinä kohtaa syliin. Päivisin hän oli varsinainen sylihiiri (ja on edelleen). Jokainen päivä vie lähemmäs itkun loppua, jos se yhtään lohduttaa.
Minä täällä ja paljon myöhässä.. mutta paljon onnea pikkusiskosta ja pikkusiskolle nimestä! :) Joko on helpottanut, vähän edes? Jaksamista tähän syksyyn, ja paljon arjen iloja ja hymyjä!