Parempaa odotellessa

Vuosi vaihtui köhiessä. Vaikka sairaalaan oli lähete takataskussa, kotona sentään saimme olla; pienimmällä tulehdusta keuhkoissa. Isompi söi elämänsä ensimmäistä kertaa poppareita: tasan 12 grammaa, jossa siedettävät 6 g hiilihydraatteja.

Tällaista opettelua tämä on. Toukokuusta saakka elämäämme on leimannut valitettavan paljon Typyn sairaus. Asiaa ei auta perfektionistisen kontrollinhaluinen luonteeni. Vaikka sanotaan, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää, niin myönnän auliisti, ettei tällaista huolen ja murheen määrää osannut ennen edes kuvitella.

Ai niin ja sitten oli se yksi päivä, jolloin muutimme ja syntyi vauva. Vauva, joka ensimmäiset kuukaudet huusi tuskissaan, mutta on tehnyt sittemmin hämmentävän muodonmuutoksen hymyileväksi ja rauhalliseksi eläjäksi. Oppipa hän joulun tienoilla jopa nukkumaan yli 15 minuutin pituisia päiväuniakin. Vielä kun ymmärtäisi öiden tarkoituksen.

Kulta on ollut niin monena päivänä töissä kellon ympäri ja ylikin, etten halua edes ajatella. Vanhempani ovat auttaneet niin paljon, etten ikinä osaa tarpeeksi kiittää. Parisuhde on jossain taka-alalla: ei ole aikaa edes itselle, saati sitten toiselle. Väsymys on suunnaton, mutta jonain päivänä se helpottaa. Naapurimme lohduttavat kolmen pojan kokemuksella, että kyllä ne teini-ikään mennessä nukkumaan oppivat.

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin ehdin ajatella kellarin muodonmuutosta varastosta vieras- ja työhuoneiksi, haaveilla omasta työskentelynurkkauksesta kodinhoitohuoneessa, suunnitella piharakennusta. Toivon kipinöitä. Töihin en taida jaksaa palata aikoihin ja sittenkin toivottavasti osa-aikaisena.

Missä on ihmisen hyvä asua?

Meillä on mietitty ihan tosissaan – eikä niin rakentavassa hengessä – millainen asumismuoto on tästä kerrostalosta seuraava ja perheellemme hyvä. Tosiasia lienee, että jollei lapsia olisi, asuisimme nykyisessä vallan tyytyväisinä. Ei halajaisi mieli muille apajille. Mutta ei ole kivaa kun on vanha ja turvaton minihissi eikä lapsia uskalla päästää ulos pihalle leikkimään. Saati että siellä olisi muita lapsia, kenen kanssa leikkiä. Jonkinlainen kodinhoitotila olisi oikein herkullinen eikä sisääntulo suoraan tammiparketille oikein toimi. Oma piha ja samassa elämänvaiheessa olevia ihmisiä lähitienoilla voisi tehdä elämästä himpun verran nautittavampaa.

Toinen meistä on viettänyt lapsuutensa rivitaloissa, toinen omakotitaloissa. Ensimmäinen kaupungissa, toinen maalla. Molemmat pitävät omaa kokemustaan hyvänä eivätkä vastapuolen argumentit uppoa. Voi meitä. Päädymme kai jämähtämään tähän asumaan. Todella toivon, ettemme, sillä tämä on kuitenkin se huonoin vaihtoehto, niiden lasten kannalta. Ja minun, joka kaipaa kesästä lähtien taas kotiäitejä ja vertaistukea ympärilleen.

Mitä mieltä te olette? Rivi-/paritaloasumisen ja toisaalta omakotitaloilun plussat ja miinukset? Arvatkaapa, kumman joukoissa minä seison?

Asunto on edelleen myynnissä ja kiinnostusta on ollut paljon. Toivottavasti myynti kuitenkin loppuu pian päättymättä kauppaan ja saamme vähän etäisyyttä aiheeseen. Pahoinvointi ja sairaslomailu ovat vieneet viime viikkoina kaikki voimavarani, en vain jaksa. En jaksa siivota, poistua jatkuvasti kotoani vieraiden tieltä, varsinkaan tehdä tämän kokoluokan päätöksiä.

Koettu on

Tuttua touhua: väsymystä, kuvotusta ja palelua. Vanhoista teksteistäni päätellen edellä mainitut oireet ovat hiipineet arkeeni hieman edelliskertaa nopeammin. Vähän jo ehdin ihmetellä, miten Kulta ei tunnu ymmärtävän oloani, onhan tämä jo kerran käyty läpi. Vaan eipäs ollakaan yhdessä! Minähän asuin kaukana ja vain viikonloppuisin nähtiin. Ei ollut mies katsomassa, kuinka illat vain makasin, jollen heti töiden jälkeen käynyt jo yöunille. Jaksoin raahautua ruokakauppaan, koska pakko oli. Siinä kaikki. Nyt on huomattavasti kuormittavampi työ, pitkät työmatkat ja yksi vaativa 2-vuotias lisähaasteina.

Toivotaan, että tuttuus säilyy ja kunhan näistä alkuriesoista pääsen, loppuraskaus meneekin sitten ihan iisisti. Tänään soitin neuvolaan, ensimmäinen käynti reilun viikon päästä. Jossain vaiheessa alkaa se piikitysrumbakin taas. Töissä edelleen koeaika menossa, joten täytyy olla tarkkana noiden poissaolojen kanssa, keksiä loistavia valkoisia valheita.

Tänään olisi ollut sekä oman että Kullan työpaikan pikkujoulut, jätin väliin. Sain kuin ihmeen kaupalla ipanan nukkumaan jo ennen kahdeksaa. Ulkona myrskyää. Kohta käperryn peiton alle pesään ja etsin iloisia unia.

Mitä vielä

Lähes koko viikko yksinhuoltajana. Väsymys. Eilen yritin parhaani saada asioita tehtyä seurankipeän pikkuplikan kanssa. Ahkera olinkin. Metsästin pientä pöytää ja tuoleja, ajelin ympäri kaupunkia. Pesin pyykkiä, tein ruokaa. Järjestelin kotia siinä määrin mitä voin, ostin leikkokukkia, laitoin parveketta aurinkoiseksi. Ikeasta ostettua pöytää en kuitenkaan saanut näillä taidoilla, niillä ruuveilla koottua. Harmitti.

Täksi illaksi ruokaviemiset miettimättä ja tekemättä. Huomenna tulossa vieraita, joille taiottava vhh-ruokaa. Ruokakauppaan siis tänään ja kokiksi. Kulta luvannut hoitaa, mutta ei tuossa kunnossa. Koti kaipaa kiperästi imurointia. Pöydillä Kullan epämääräisiä vaate- ja paperipinoja.  Kirppikseltä takaisin tulleita vaatteita, remonttia odottavia maalipurkkeja ja yksi ylimääräinen nojatuoli vietävä kellariin. Mahtuvatkohan? Typy kylvetettävä ja vietävä puistoon. Järkevämpää olisi toisessa järjestyksessä.

Aamulla lähtiessään Kulta sanoi olevansa väsynyt, tulevansa kenties jo kahdeksalta illalla. Puoli viiden aikaan aamulla kävi ulko-ovi ja sisään astui mies, jonka olemusta en viitsi edes kuvata; säästelen sanojani paremmin ansaitseville. Kiukuttaa niin armottomasti, ettei uni tule. No nythän tässä on aikaa kaikelle, aamuvarhaisella, mietin ironisesti. Sanoinko jo, etten ole raskaana. Taaskaan.

Zen

Palasimme perjantai-iltana Tallinnasta neljän päivän reissun jälkeen. Edellinen Tallinnan-visiittini oli noin viiden vuoden takaa ja kuvittelin, että enemmän olisi muuttunut. Mutta samat Neuvostoliiton aikaiset johdinautot ja raitiovaunut ne siellä kolistelivat. Palveluasenteessa oli kyllä tapahtunut huomattavakin parannus, toki muistoja entisestä siinäkin vielä näkyi.

Yövyimme vanhan kaupungin laitamilla sijaitsevassa hotellissa nimeltä von Stackelberg, jota voin lämpimästi suositella. Siisti hotelli, paikalliseen tasoon nähden hyvä aamiainen ja loistava palvelu. Hotellista olimme varanneet Zen-huoneen, mutta Typy nukkui huonosti päiväunensa sekä viimeisen yön, joten lomalta ei palannut rentoutuneita tyyppejä, ei.

Vaan laivalla oli pienellä kivaa, sai juoksennella käytävillä niin että kädet vain viuhuivat selän takana. Sai ottaa turvallisesta kädestä kiinni ja tehdä tutkimusmatkoja. Siellä oli myös elämän ensimmäinen pallomeri, johon jäi jumiin kuin suohon konsanaan.

Nyt on zen toden teolla kateissa: olen ollut viime päivät niin rasittava akka, että itseänikin ketuttaa. Typystä on tullut yks naukujenni. Kullan kanssa nälvitään toisillemme ties mistä. Hukkailen tavaroitani pitkin kylää ja juoksen sitten hiki hatussa etsimässä. Olen onnistunut pudottamaan mahtavaksi osoittautuneen (ja arvokkaan) piponi kahdesti 1½ viikon aikana ja itku kurkussa ja itseeni ärsyyntyneenä palannut sitten samaa reittiä takaisin ja toivonut, ettei kukaan ole ehtinyt kähveltää. Tänäänkin meni päivä ihan mössöksi kun kotiin palattuani jouduin lähtemään takaisin keskustaan pipojahtiin. Onneksi joku ystävällinen sielu oli nostanut sen kukkakaupan standin päälle, mistä kävin poimimassa.

Olin aiemmin käynyt samaisesta kaupasta ostamassa valtavan tulppaanikimpun ystävälle syntymäpäiväksi. Kylässä olimme Typyn kanssa kahdestaan, Kulta sai rauhoitella päätään yksinään kotona. Ystäväni luona Typy käyttäytyi – tarvitseeko edes sanoa – huonosti.

Oi, oii!

Typy vaatii yöunilta herättyään ja hetken kainalossani makoiltuaan sytyttämään valosarjan. Saatuaan tahtonsa läpi hän huudahtaa: ”Oi, oii!” Hurmaavia pallurat ovat minustakin. Päivisin kurkin makuuhuoneen ovesta sisään ja haen itselleni hyvää mieltä, iltaisin Kulta kehuu makuuhuoneen tunnelmaa sängyllä lukiessaan. Tilasin valosarjan Typyn huoneeseen, sinne sopivin värein. Nyt se näyttää jymähtäneen ”väliaikaispaikalleen”, kieputeltuna makuuhuoneemme käyttämättömän verhotangon ympärille.

Kyseinen huone kyllä piristystä kaipasikin. Tapetit ovat tylsät eivätkä juurikaan meidän tyyliämme. Menettelevät kuitenkin, eivät häiritse liikaa, jotta vaihtaisimme. Edellisten asukkaiden asentamat liukuovet ovat suoraan sanottuna kammottavat (pitäisi vaihtaa, pitäisi). Ne näyttävät ite tehdyiltä (kuten epäilemättä ovatkin) ja suhisevat ja paukkuvat niitä avatessa. Meillä pitää ottaa seuraavan päivän (työ)vaatteet edellisiltana valmiiksi, jos ei halua jättää aamulla jälkeensä kiukkuista rouvaa. Minkään sortin yöpöytiä ei ole, ei myöskään lukuvaloja. Minun vika, myönnän. Kun en ole löytänyt. Jotain yksinkertaista ja valkoista haen: pienet hyllyt tms. lehdille ja kirjoille sekä molemmille omat lamput.

Uuden vuoden ensimmäisiä tunnelmia

Onpas ollut mukavaa. Mun ei tarvitse juuri nyt matkata minnekään töiden perässä, saamme olla koko perhe yhdessä, ystäviä on käynyt kylässä. Uudenvuoden aattona meitä olikin täällä yhtäkkiä kymmenen, vaikka vain muutaman piti tulla. Ja vaikka pelkäsin tarjoilujen loppuvan kesken, kaapit ovat yhä pullollaan keksejä, juustoja, viinirypäleitä. Typy katseli pampam-valoja mummilassa ja kaikilla oli hyvä mieli.

Tänään aamupäivällä pestiin seiniä ja illalla tilasin silmät kiiluen uusia vaatteita itselleni Tiger of Swedenin ennakko-alesta. Kaupan päälle sai vielä ilmaisen lähetyksen ja palautuksen, joten tilailtua tuli varsin rohkeasti. Ei sillä, että olisin muutamaan vuoteen kovin tuhlaillutkaan vaatteisiin (omiini siis, kröhöm). Ja nyt kun olen roudannut kirppikselle meneviä vaatteita alakertaan, kaapeissa on tilaa. Se siitä Eroon materiasta -kampanjasta, hohhoijaa.

Ja hei, perjantaiksi on luvattu vain -2°C; tuntuu varmasti ihan kesältä. Parinkymmenen asteen pakkasten jälkeen kun oli asteita vain kymmenen, kävelin kaupungilla ilman hanskoja kun oli niin kovin leutoa. Aion silti käyttää mun uutta opossumi-pipoani, joka on superlämmin. Ja juuri nyt mulle iski ihan kauhea ajatus siitä, että opossumille on tehty muutakin kuin vain harjailtu karvoja irti pipoani varten. Pipon lapussa lukee näin: Kiitos, että ostit kauniin, uusiseelantilaisen opossumituotteen. Uudessa Seelannissa elää noin 80 miljoonaa opossumia, jotka syövät 21 000 tonnia kasvillisuutta joka yö. Opossumi on tuhoeläin, joka vahingoittaa Uuden Seelannin harvinaista lintu- ja kasvikantaa. Ostamalla opossumituotteen, autat säilyttämään Aotearoan alueen luontoa. Eli ihan oikeasti luulin tekeväni tässä hyvää. On mulla koirankarvatumputkin, eikä niitä varten kyllä ole koiraa tapettu.

P.S. Päivitin linkkilistaa oikealla, olikin aika.