Parempaa odotellessa

Vuosi vaihtui köhiessä. Vaikka sairaalaan oli lähete takataskussa, kotona sentään saimme olla; pienimmällä tulehdusta keuhkoissa. Isompi söi elämänsä ensimmäistä kertaa poppareita: tasan 12 grammaa, jossa siedettävät 6 g hiilihydraatteja.

Tällaista opettelua tämä on. Toukokuusta saakka elämäämme on leimannut valitettavan paljon Typyn sairaus. Asiaa ei auta perfektionistisen kontrollinhaluinen luonteeni. Vaikka sanotaan, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää, niin myönnän auliisti, ettei tällaista huolen ja murheen määrää osannut ennen edes kuvitella.

Ai niin ja sitten oli se yksi päivä, jolloin muutimme ja syntyi vauva. Vauva, joka ensimmäiset kuukaudet huusi tuskissaan, mutta on tehnyt sittemmin hämmentävän muodonmuutoksen hymyileväksi ja rauhalliseksi eläjäksi. Oppipa hän joulun tienoilla jopa nukkumaan yli 15 minuutin pituisia päiväuniakin. Vielä kun ymmärtäisi öiden tarkoituksen.

Kulta on ollut niin monena päivänä töissä kellon ympäri ja ylikin, etten halua edes ajatella. Vanhempani ovat auttaneet niin paljon, etten ikinä osaa tarpeeksi kiittää. Parisuhde on jossain taka-alalla: ei ole aikaa edes itselle, saati sitten toiselle. Väsymys on suunnaton, mutta jonain päivänä se helpottaa. Naapurimme lohduttavat kolmen pojan kokemuksella, että kyllä ne teini-ikään mennessä nukkumaan oppivat.

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin ehdin ajatella kellarin muodonmuutosta varastosta vieras- ja työhuoneiksi, haaveilla omasta työskentelynurkkauksesta kodinhoitohuoneessa, suunnitella piharakennusta. Toivon kipinöitä. Töihin en taida jaksaa palata aikoihin ja sittenkin toivottavasti osa-aikaisena.

Advertisement

Missä on ihmisen hyvä asua?

Meillä on mietitty ihan tosissaan – eikä niin rakentavassa hengessä – millainen asumismuoto on tästä kerrostalosta seuraava ja perheellemme hyvä. Tosiasia lienee, että jollei lapsia olisi, asuisimme nykyisessä vallan tyytyväisinä. Ei halajaisi mieli muille apajille. Mutta ei ole kivaa kun on vanha ja turvaton minihissi eikä lapsia uskalla päästää ulos pihalle leikkimään. Saati että siellä olisi muita lapsia, kenen kanssa leikkiä. Jonkinlainen kodinhoitotila olisi oikein herkullinen eikä sisääntulo suoraan tammiparketille oikein toimi. Oma piha ja samassa elämänvaiheessa olevia ihmisiä lähitienoilla voisi tehdä elämästä himpun verran nautittavampaa.

Toinen meistä on viettänyt lapsuutensa rivitaloissa, toinen omakotitaloissa. Ensimmäinen kaupungissa, toinen maalla. Molemmat pitävät omaa kokemustaan hyvänä eivätkä vastapuolen argumentit uppoa. Voi meitä. Päädymme kai jämähtämään tähän asumaan. Todella toivon, ettemme, sillä tämä on kuitenkin se huonoin vaihtoehto, niiden lasten kannalta. Ja minun, joka kaipaa kesästä lähtien taas kotiäitejä ja vertaistukea ympärilleen.

Mitä mieltä te olette? Rivi-/paritaloasumisen ja toisaalta omakotitaloilun plussat ja miinukset? Arvatkaapa, kumman joukoissa minä seison?

Asunto on edelleen myynnissä ja kiinnostusta on ollut paljon. Toivottavasti myynti kuitenkin loppuu pian päättymättä kauppaan ja saamme vähän etäisyyttä aiheeseen. Pahoinvointi ja sairaslomailu ovat vieneet viime viikkoina kaikki voimavarani, en vain jaksa. En jaksa siivota, poistua jatkuvasti kotoani vieraiden tieltä, varsinkaan tehdä tämän kokoluokan päätöksiä.

Koettu on

Tuttua touhua: väsymystä, kuvotusta ja palelua. Vanhoista teksteistäni päätellen edellä mainitut oireet ovat hiipineet arkeeni hieman edelliskertaa nopeammin. Vähän jo ehdin ihmetellä, miten Kulta ei tunnu ymmärtävän oloani, onhan tämä jo kerran käyty läpi. Vaan eipäs ollakaan yhdessä! Minähän asuin kaukana ja vain viikonloppuisin nähtiin. Ei ollut mies katsomassa, kuinka illat vain makasin, jollen heti töiden jälkeen käynyt jo yöunille. Jaksoin raahautua ruokakauppaan, koska pakko oli. Siinä kaikki. Nyt on huomattavasti kuormittavampi työ, pitkät työmatkat ja yksi vaativa 2-vuotias lisähaasteina.

Toivotaan, että tuttuus säilyy ja kunhan näistä alkuriesoista pääsen, loppuraskaus meneekin sitten ihan iisisti. Tänään soitin neuvolaan, ensimmäinen käynti reilun viikon päästä. Jossain vaiheessa alkaa se piikitysrumbakin taas. Töissä edelleen koeaika menossa, joten täytyy olla tarkkana noiden poissaolojen kanssa, keksiä loistavia valkoisia valheita.

Tänään olisi ollut sekä oman että Kullan työpaikan pikkujoulut, jätin väliin. Sain kuin ihmeen kaupalla ipanan nukkumaan jo ennen kahdeksaa. Ulkona myrskyää. Kohta käperryn peiton alle pesään ja etsin iloisia unia.

Mitä vielä

Lähes koko viikko yksinhuoltajana. Väsymys. Eilen yritin parhaani saada asioita tehtyä seurankipeän pikkuplikan kanssa. Ahkera olinkin. Metsästin pientä pöytää ja tuoleja, ajelin ympäri kaupunkia. Pesin pyykkiä, tein ruokaa. Järjestelin kotia siinä määrin mitä voin, ostin leikkokukkia, laitoin parveketta aurinkoiseksi. Ikeasta ostettua pöytää en kuitenkaan saanut näillä taidoilla, niillä ruuveilla koottua. Harmitti.

Täksi illaksi ruokaviemiset miettimättä ja tekemättä. Huomenna tulossa vieraita, joille taiottava vhh-ruokaa. Ruokakauppaan siis tänään ja kokiksi. Kulta luvannut hoitaa, mutta ei tuossa kunnossa. Koti kaipaa kiperästi imurointia. Pöydillä Kullan epämääräisiä vaate- ja paperipinoja.  Kirppikseltä takaisin tulleita vaatteita, remonttia odottavia maalipurkkeja ja yksi ylimääräinen nojatuoli vietävä kellariin. Mahtuvatkohan? Typy kylvetettävä ja vietävä puistoon. Järkevämpää olisi toisessa järjestyksessä.

Aamulla lähtiessään Kulta sanoi olevansa väsynyt, tulevansa kenties jo kahdeksalta illalla. Puoli viiden aikaan aamulla kävi ulko-ovi ja sisään astui mies, jonka olemusta en viitsi edes kuvata; säästelen sanojani paremmin ansaitseville. Kiukuttaa niin armottomasti, ettei uni tule. No nythän tässä on aikaa kaikelle, aamuvarhaisella, mietin ironisesti. Sanoinko jo, etten ole raskaana. Taaskaan.

Zen

Palasimme perjantai-iltana Tallinnasta neljän päivän reissun jälkeen. Edellinen Tallinnan-visiittini oli noin viiden vuoden takaa ja kuvittelin, että enemmän olisi muuttunut. Mutta samat Neuvostoliiton aikaiset johdinautot ja raitiovaunut ne siellä kolistelivat. Palveluasenteessa oli kyllä tapahtunut huomattavakin parannus, toki muistoja entisestä siinäkin vielä näkyi.

Yövyimme vanhan kaupungin laitamilla sijaitsevassa hotellissa nimeltä von Stackelberg, jota voin lämpimästi suositella. Siisti hotelli, paikalliseen tasoon nähden hyvä aamiainen ja loistava palvelu. Hotellista olimme varanneet Zen-huoneen, mutta Typy nukkui huonosti päiväunensa sekä viimeisen yön, joten lomalta ei palannut rentoutuneita tyyppejä, ei.

Vaan laivalla oli pienellä kivaa, sai juoksennella käytävillä niin että kädet vain viuhuivat selän takana. Sai ottaa turvallisesta kädestä kiinni ja tehdä tutkimusmatkoja. Siellä oli myös elämän ensimmäinen pallomeri, johon jäi jumiin kuin suohon konsanaan.

Nyt on zen toden teolla kateissa: olen ollut viime päivät niin rasittava akka, että itseänikin ketuttaa. Typystä on tullut yks naukujenni. Kullan kanssa nälvitään toisillemme ties mistä. Hukkailen tavaroitani pitkin kylää ja juoksen sitten hiki hatussa etsimässä. Olen onnistunut pudottamaan mahtavaksi osoittautuneen (ja arvokkaan) piponi kahdesti 1½ viikon aikana ja itku kurkussa ja itseeni ärsyyntyneenä palannut sitten samaa reittiä takaisin ja toivonut, ettei kukaan ole ehtinyt kähveltää. Tänäänkin meni päivä ihan mössöksi kun kotiin palattuani jouduin lähtemään takaisin keskustaan pipojahtiin. Onneksi joku ystävällinen sielu oli nostanut sen kukkakaupan standin päälle, mistä kävin poimimassa.

Olin aiemmin käynyt samaisesta kaupasta ostamassa valtavan tulppaanikimpun ystävälle syntymäpäiväksi. Kylässä olimme Typyn kanssa kahdestaan, Kulta sai rauhoitella päätään yksinään kotona. Ystäväni luona Typy käyttäytyi – tarvitseeko edes sanoa – huonosti.

Oi, oii!

Typy vaatii yöunilta herättyään ja hetken kainalossani makoiltuaan sytyttämään valosarjan. Saatuaan tahtonsa läpi hän huudahtaa: ”Oi, oii!” Hurmaavia pallurat ovat minustakin. Päivisin kurkin makuuhuoneen ovesta sisään ja haen itselleni hyvää mieltä, iltaisin Kulta kehuu makuuhuoneen tunnelmaa sängyllä lukiessaan. Tilasin valosarjan Typyn huoneeseen, sinne sopivin värein. Nyt se näyttää jymähtäneen ”väliaikaispaikalleen”, kieputeltuna makuuhuoneemme käyttämättömän verhotangon ympärille.

Kyseinen huone kyllä piristystä kaipasikin. Tapetit ovat tylsät eivätkä juurikaan meidän tyyliämme. Menettelevät kuitenkin, eivät häiritse liikaa, jotta vaihtaisimme. Edellisten asukkaiden asentamat liukuovet ovat suoraan sanottuna kammottavat (pitäisi vaihtaa, pitäisi). Ne näyttävät ite tehdyiltä (kuten epäilemättä ovatkin) ja suhisevat ja paukkuvat niitä avatessa. Meillä pitää ottaa seuraavan päivän (työ)vaatteet edellisiltana valmiiksi, jos ei halua jättää aamulla jälkeensä kiukkuista rouvaa. Minkään sortin yöpöytiä ei ole, ei myöskään lukuvaloja. Minun vika, myönnän. Kun en ole löytänyt. Jotain yksinkertaista ja valkoista haen: pienet hyllyt tms. lehdille ja kirjoille sekä molemmille omat lamput.

Uuden vuoden ensimmäisiä tunnelmia

Onpas ollut mukavaa. Mun ei tarvitse juuri nyt matkata minnekään töiden perässä, saamme olla koko perhe yhdessä, ystäviä on käynyt kylässä. Uudenvuoden aattona meitä olikin täällä yhtäkkiä kymmenen, vaikka vain muutaman piti tulla. Ja vaikka pelkäsin tarjoilujen loppuvan kesken, kaapit ovat yhä pullollaan keksejä, juustoja, viinirypäleitä. Typy katseli pampam-valoja mummilassa ja kaikilla oli hyvä mieli.

Tänään aamupäivällä pestiin seiniä ja illalla tilasin silmät kiiluen uusia vaatteita itselleni Tiger of Swedenin ennakko-alesta. Kaupan päälle sai vielä ilmaisen lähetyksen ja palautuksen, joten tilailtua tuli varsin rohkeasti. Ei sillä, että olisin muutamaan vuoteen kovin tuhlaillutkaan vaatteisiin (omiini siis, kröhöm). Ja nyt kun olen roudannut kirppikselle meneviä vaatteita alakertaan, kaapeissa on tilaa. Se siitä Eroon materiasta -kampanjasta, hohhoijaa.

Ja hei, perjantaiksi on luvattu vain -2°C; tuntuu varmasti ihan kesältä. Parinkymmenen asteen pakkasten jälkeen kun oli asteita vain kymmenen, kävelin kaupungilla ilman hanskoja kun oli niin kovin leutoa. Aion silti käyttää mun uutta opossumi-pipoani, joka on superlämmin. Ja juuri nyt mulle iski ihan kauhea ajatus siitä, että opossumille on tehty muutakin kuin vain harjailtu karvoja irti pipoani varten. Pipon lapussa lukee näin: Kiitos, että ostit kauniin, uusiseelantilaisen opossumituotteen. Uudessa Seelannissa elää noin 80 miljoonaa opossumia, jotka syövät 21 000 tonnia kasvillisuutta joka yö. Opossumi on tuhoeläin, joka vahingoittaa Uuden Seelannin harvinaista lintu- ja kasvikantaa. Ostamalla opossumituotteen, autat säilyttämään Aotearoan alueen luontoa. Eli ihan oikeasti luulin tekeväni tässä hyvää. On mulla koirankarvatumputkin, eikä niitä varten kyllä ole koiraa tapettu.

P.S. Päivitin linkkilistaa oikealla, olikin aika.

Superego

Huomaan, että blogini on ajan myötä henkisesti kuollut (blogi, en minä, toivon). En enää useinkaan kirjoita oikeasti merkityksellisistä asioista, mietin kai liikaa, kuka lukee ja mitä ajattelee. Jossain vaiheessa, samoista syistä, painoin paniikkinappulaa nimeltä ”yksityinen”; muutama aiempi teksti ei enää ole luettavissa.

Kulta on ulkomailla, meillä on Typyn kanssa kahdestaan hauskaa. Tarvitsee siivota vain yhdet jäljet omien lisäksi, saa kikattaa tyttöjen kesken hölmöille jutuille. On tehty kengännauhasta maailman hienoin kaulakoru, käyty kellarissa retkellä ja esitelty itsemme naapurin pojalle. Mutta jotenkin, ilo on kadoksissa. Valitettavasti sulkumerkkien sisään piiloutuvassa pelossa on juuri nyt totuuden siemen. Mainitsinkin aiemmin Äidin voimakirjasta, jota päätin vihdoin aloittaa. Kirjan alku ei tuonut iloa saati voimaa, päinvastoin.

Romahdusvaarassa on erityisesti tunnollinen ja kunnianhimoinen puurtajaäiti, joka tekee ja ajattelee liikaa. Äitiys ja työ ovat valloittaneet puurtajan koko elämän. Hänen parisuhteensa, naiseus ja elämänilo kärsivät hapenpuutteesta. Hän vaatii paljon itseltään ja toisilta. Hän tavoittelee koko ajan jotain, jonka luulee täyttävän tyhjän aukon elämässään.

Kuka tunnistaa itsensä? Täällä nousee käsi. Liian usein on negatiivisuus ja tyytymättömyys elämässä läsnä. Osittain yhdistän tämän peruspersoonallisuuteeni, joitain ihan konkreettisiakin murheita tunnistan. Pienin näistä ei ole se, että joudun tietyistä syistä rajoittamaan sosiaalista elämääni paljon, aivan liikaa.

Aina on pyykkiä pesemättä, aina papereita lajittelematta. Pakastimessa olisi tänäänkin tilaa uusille Typyn ruoille. Vakityöpaikka pitäisi löytää, päästä eroon pätkätöiden kurjuudesta. Sitten voi nauttia kun koti on siisti (ja onko se koskaan). Tällainenko tosiaan olen? Toivon kovasti, etten.

Kultaa ei häiritse tippaakaan, että kellari on täynnä tarpeetonta tavaraa. Hän voi todistetusti olla muutaman kuukaudenkin imuroimatta ilman, että sieluun sattuu (paperipinojen täytyy kyllä olla suorassa). Lapselle voi tunnontuskitta syöttää purkkiruokaa päivittäin ja kaiken voi tehdä huomenna. Tai huomisen huomenna. Tämä huoleton asennoituminen herättää monenlaisia tunteita, myös jonkinasteista kateutta. Kuinka helppoa olisikaan olla hetken aikaa hän.

Mutta katsos

Hassu päivä. Ainekset olisi ollut ärsyyntyä, mutta lopulta jäi hyvä fiilis. Kulta lähti aamuvarhain, kävi pikaisesti välissä kotona ja tulee joskus yöllä. Typy oli onneksi koko päivän iloinen, mitä ei ole viime aikoina juuri tapahtunut. Piirreltiin jalan kuvaa pahville ja metsästettiin ensiaskelkenkiä.

Haluaisin olla Flowssa, mutta ei se nyt onnistu. Ehkä sitten kun taas onnistuu, olen jo liian vanha.

Soittelin ystäville, tuttaville. Tuntui, ettei kellään ollut aikaa minulle. Myöhemmin sitten. Vaan yhdelläpä oli.

Suussa on vadelmarahkaa ja puhelimessa kiva viesti. Törmäsin ystävän avomieheen kaupassa, hän oli kassalla jo pois lähdössä kun saavuin. Tuli kuitenkin vielä kauppaan sisälle tervehtimään; tämän päivän henkireikä, vaikkei kummia puheltu. Jäi niin hyvä fiilis, että kiittelin jälkeenpäin viestillä. Vastauksena: ”Voi, eipä kestä, ihana kehu (mutta katsos, minähän pidän sinusta).”

Kuva: Kavat

Naisia kaikenmoisia

Lauantai-iltani oli uneton. Valvoin kun kiukutti nojatuolit, jotka eivät täytä kriteerejäni. Maksettiin kuitenkin monta sataa niistä. Seiskööt olohuoneessa kun ei muutakaan voi. Silmä saattaa tottua ajan myötä. En laita kuvaa, en.

Koska en tuolloin nukkuakaan osannut, istuin työhuoneen lattialla ja luin vanhoja sanomalehtiä, joita en ollut aiemmin ehtinyt vilkaista. Alustanani oli Kullan mukana tullut karvalankamatto, joka lienee yli 30 vuotta vanha. Sen päälle kun erehtyy istumaan, vaatteet ovat valkeata nukkaa täys. Ilmeisesti mikään määrä vuosia ei riitä sitä taltuttamaan, vaan se sottaa kuolemaansa asti. Täytyy ehkä viedä se varastoon joku päivä. Ollaan sitten vaikka ilman mattoa mieluummin.

Pyhänä oli Kullan mummu a.k.a. isomummu kutsuttu kylään viideksi. Saapui oven taakse kolmelta, vaan eipä ollut näyttelyesine kotona. Voi voi. Lisäksi Kullalla oli imurointi kesken (ou jee, näitä lisää!). Mummu lähti takaisin saapuakseen myöhemmin uudelleen. Ei ollut ensimmäinen kerta kun pamahti paikalle reilusti etuajassa.

Olin vienyt Typyn tapaamaan viikkoa häntä nuorempaa neitokaista, joka on edelleen eri maata: istui sylissä rauhassa ja ryömi lattialla. Ryömiminen oli hauskan näköistä, Typyltähän se jäi käytännössä kokonaan väliin. Muistan kun tyttöset olivat muutaman kuukauden ikäisiä ja kohtasivat meillä. Toinen makoili selällään lattialla tutti suussa varsin tyytyväisenä, toinen vaati olla jatkuvasti sylissä ja potkisätki eestaas minkä ehti. Olin tuolloin umpiväsyneenä hämmentynyt toisen helposta vauvasta, nyt näen jo aktiivisuuden hyvät puolet.

Voi sitä sotkua, jonka nyt jätimme kyläpaikkaan jälkeemme. Tapasimme ystävän kodissa, jossa ei lapsia asu, ja pieniä tavaroita piti raivata Typyn tieltä. Onnistuin myös kaatamaan juomalasini Typy sylissä sählätessäni. Toinen pieni pulautteli, minkä ehti. Anteeksi hani!

Palataksemme tapaukseen isomummu, jälkeenpäin anopin kanssa keskustellessa tuli ilmi, että isomummu elää ihan omissa aikatauluissaan. Ei ole tapana sopia täsmällistä vierailuaikaa tai pitää niistä kiinni, jos sovittu on. Saattaa viipyä koko päivän. Anopilleni lankeaa usein mummunviihdytysvuoro appiukon paetessa äitiään tietokoneen ääreen. Hitusen hymyilytti: meillä on usein täysin sama kuvio. Kummasti löytyi taas sunnuntaina Kullalle välttämättömiä hommia koneella.

Ikuistetut

Löysin meidät kolme karttapalvelun katunäkymästä: ihana kesä ja Typy vielä pallona vartalolla. Kasvoni yhdessä kuvassa jääneet sumentamatta. Kuljemme Kullan kanssa käsi kädessä. Niin, sitähän me ennen teimme. Mihin se on unohtunut, arjen kiireisiin? Vaikka Typy on maailman ihanin, voisin hetkeksi ottaa takaisin ajan kun saimme olla kahden. Kiireettömästi kesässä.

Miten tyhjää kuitenkin olisi ilman.

Muut peruivat, mutta tärkeä ystävä kävi kylässä. Kodin siisteys antaa mielelle rauhan. Istun ja kuuntelen, ettei Typylle tule unen keskelle hätää. Kulta on omissa menoissaan. Tänään oli hyvä päivä.

Hups kups

Sitä on siinä määrin aikuinen, että lähimmät ystävät alkavat täyttää 30. Juhlissa kuulee taas yhden raskausuutisen, voi tätä pikkuihmisten määrää! Paikalla on myös pieni, kävelemään opetteleva tyttönen, jonka pahan mielen saa poistettua tämän kaaduttua tuolin metallista jalkaa vasten. Tulee hyvä mieli, että on oppinut jossain määrin toimimaan lasten kanssa.

Sitä on kuitenkin sen verran teini, että juo itsensä humalaan halvasta valkoviinistä. Kotiin tullessa selviää turvassa alaovelle saakka, missä kupsahtaa jään päällä ympäriympäri. On ensimmäisenä huolissaan siitä, menikö takki rikki.

Kotona omat rakkaat nukkuvat rauhallisessa hiljaisuudessa.

Sunnuntaina väsyttää. Aikuiset kummastelevat juhlien jälkeen joukolla, mikä ruoista oli pilalla, koska yöllä kotona yökötti. Tekee mieli kiinalaista, ranskiksia tai pizzaa, tai oikeastaan kaikkia noita. Parannellaan mustelmia.

Maanantaina taas täyspäiväinen äiti. Aamuvarhaisella aikuinen käärii viherkasvia sanomalehteen, jotta se ei palellu matkalla Kullan työhuoneelle. Tiskausta, pyykinpesua, pienen rakastamista.

Iloelo

On ollut hyviä hetkiä. Olisikohan ollut lauantai kun Typy makasi aamulla välissämme. Piti syödessään pienellä kädellään kiinni ohuesta ranteestani, kuten hänellä on tapana. Toinen käsi hakeutui Kullan sormen ympärille. Meidän perhe. Kyynel livahti silmääni, ihan salaa vain.

Lauantai-iltana tapasin opiskelukavereitani turhan pitkän tauon jälkeen. Erityisesti ilahdutti eräs pariskunta, jota en ollut osannut odottaa näkeväni. Eilen vietimme sunnuntaita kiireettä. Kävimme kahvilla, josta poikkesimme kotimatkalla museoon, suunnittelematta. Kulta oli innoissaan, samoin Typy. Tänään näin lapsuudenystävääni, tutustutimme pieniämme toisiinsa. Toivottavasti ystävyys jatkuu seuraavassakin sukupolvessa.

Typy on nykyään vallan hurmaava. Utelias kuten isänsä, hymyilevä kuten äitinsä. Poissa ovat ensimmäisten elinkuukausien tuskat, nyt seikkaillaan kohti iloa.

Haparoiden

Eilen oli aika Typyn siirtyä nukkumaan omaan vuoteeseen, omaan huoneeseen. Tuntui, että aiemmalla järjestelyllä kukaan meistä ei nuku hyvin. Uinuin ihan lähellä, patjalla lattialla. Yritin luoda muutoksesta turvallisen. Heräsin ties kuinka monta kertaa yön aikana, viidennen herätyksen jälkeen ei lasketa. Lauloin, käänsin takaisin selälleen, syötin, pidin kiinni. Aamulla olin niin väsynyt, ettei tottakaan. Mutta ensi yönä jatkan: laulan vaikka läpi yön, jos tarve on. Jos jotain olen, niin sisukas.

Tänään on sekavat ajatukset. Mielessä vilistävät tekemättömät työt, kuten aina. Eilen sain valmiiksi ystävän elokuisissa häissä otetut kuvat. Seuraavaksi pitäisi työstää kuvia veljeni häistä, elokuulta nekin. To do -lista kasvaa äärettömyyksiin. Jos vaikka saisin hoidettua lähiaikoina myös erään tärkeän vakuutusasian viime kesältä.

Ja sitten. Miksi en osaa tarttua hetkeen? Miksi en ehdi tehdä mitään omaa? Miten tämä äitiysloma on kaikkea muuta kuin lomaa? Miksi Kulta tekee niin pitkää työpäivää aina vain? Osaako hän arvostaa sitä, miten pidän kodin pystyssä, vaikkakin haparoiden? Miten paljon ehtisinkään, jos Typyä ei olisi ja illat työpäivän jälkeen huutaisivat vapauttaan? Kuitenkin, jos edelleen olisin töissä (siellä kaukana), en mitään muuta niin paljoa toivoisi kuin että pääsisin kotiin ja saisin lapsen täyttämään päiviäni.

Keskiviikkona näen henkireikääni, ystävääni, jolla ei lapsia ole. En puhu vauvastani, en vaikka ihan varmasti välillä tekee mieli. Tiedän sen olevan tärkeää hänellekin, etteivät ihan kaikkia ole vaipuneet elämään, jonka lapset täyttävät kokonaan. En suostu, että on vain Typy ja kadotan itseni tähän sumuun.

Slurps

Tällä viikolla on menty ahkerasti pitkin kyliä ja mieli on iloinen. Sopiva sekoitus unta, ravintoa ja ystävien seuraa. Lisäksi Typystä on kehkeytymässä hymyilevä ihanuus. En pistä pahaksi, en.

Viikon kruunasi pitkä ja huolellinen brunssi tänään Kullan kanssa. Istuimme 1½ tuntia syömässä: mussutin kolme lautasellista herkkuruokia ja jaksoin niine eväineni iltaan saakka. Kuvassa on annoksista viimeinen, jossa homma lähti jo näpeistä: mahtava sekoitus, vai mitäs tykkäätte? Kuvan laatu on myös mahtava, hih.

Meidän herkutellessamme Typy ulkoili mummin ja vaarin kanssa pikkupakkasessa. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.