Kerrankin on hetki kun ei kukaan itke, vaadi, tarvitse. Vakuutuspapereita olisi setvittävänä, kellarikerros on yksi kaaos vain ja syötäväkin olisi. Mutta kello ei ole vielä puolta yötä ja hetken ehdin kirjoittaa.
Viime viikkoina on tuntunut, että elämä on yhtä diabetesta vain. Se ei missään nimessä ole toivottu tilanne, mutta minkäs teet. Kun lapsi on vakavasti sairas, on vaikeaa täyttää mieltään muilla asioilla. Niin matalia verensokereita, että tajun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo lähteä. Toisinaan niin korkeita, että pienellä silminnähden kurja olo; väsynyt ja raivokohtauksia saava rakas. Yhtä tasapainoilua päivät täynnä.
Olen väsynyt miettimään, kuinka paljon kolmivuotiaani mahtaa tänään liikkua (verensokerit laskevat), jännittääköhän jokin päivän kulussa (verensokerit nousevat), osaavatko ne päiväkodissa laskea hiilihydraatit oikein, syöttävätkö kenties kiisseliä ja pullaa välipalaksi (ihan tuhoon tuomittu idea, mutta koettu sekin). Olen väsynyt arvuuttelemaan, onko lapseni vielä tajuissaan, jos hän nukkuu tavallista pidempään (muut vanhemmat vain myhäilisivät iloisina).
Ennen kaikkea toivon, ettei näin olisi koskaan tarvinnut käydä. Pelkään, että sama käy pienelle lintusellekin, joka vasta on löytänyt kätensä, äänensä ja jalkansa, mutta tuon tumman varjon olen mielessäni päällensä langettanut. En tahdo, että alan alitajuisesti etsiä tulevina vuosina sairauden ensi merkkejä hänestäkin.
Tänään olimme ystävien luona kylässä, tytöt kolmistaan. Pienin itki vain vähän ja harjoitteli huuteluaan, keskimmäinen hekotti ääneen leikkien tiimellyksessä ja minä sain tasapainoiltua verensokerimittariin säntillisiä lukemia. Ennen kaikkea, rentouduin ja nautin, olin hetken huoleti. Niin iso asia, että itkettää ilosta.
Aikuistumassa 
Säännöllisesti käyn seuraamassa miten jakselet, mutta harvoin saan mitään sanotuksi. Olen itse diabeetikon pikkusisko, tarkan katseen alla kasvanut ja elänyt perhe-elämää tietyn tumman pilven alla. Kesällä epäilin itsekin kolmivuotiaallani diabetesta, välillä vieläkin, mutta toistaiseksi kai turhaan. Pelon siemen kun on kylvetty niin minkäs teet.
Se olisi iso pommi. Esikoinen on vuoden vaihteessa 3,5 vuotias. Tähän ikään mennessä syntymästä asti laskeutumattomien kivesten vuoksi neljä kertaa leikattu reipas poika. Mitä nyt sairastaa pahaa infektioastmaa ja sai silmälasit 2,5 vuotiaana kun ei juurikaan näe mitään. Elin koko lapsuuteni (ensimmäiset 25 vuottani) Helsingissä tietämättä missä Lastenklinikka tarkalleen sijaitsee ja nyt osaan sujuvasti suunnistaa sen käytävillä. 1,5 vuotiaalta pikkuveljeltä en pysty vaihtamaan vaippaa ilman tiettyä pelkoa, että missähän sinun kiveksesi sitten ovat. Kerran neuvolalääkärikään ei sitten löytänyt niitä, sydän jätti lyömättä, Meilahdessa kuitenkin vakuuttivat niiden olevan paikoillaan. Näen pahimmillaan painajaisia, että olemme mieheni kanssa tietämättämme sisaruksia kun tälläisiä poikkeamia löytyy.
Kaiken keskellä ystävä kerran kysyi, että eikö ole kiva kun toinen lapsi on terve kun esikoinen on niin sairas. Teki mieli lyödä.
Usein mietin jääkö kuopus isoveljensä varjoon kun elämämme pyörii isomman kontrollien ja hoitojen ympärillä. Tätä riittämättömyyttä ei oikein sanoin osaa kuvata. Ehkä tiedät mistä puhun.
Voimia sinne. Ja välillä aurinkon risukasaankin?
Päivitysilmoitus: Lomasuunnitelmia | Aikuistumassa
Kiitos hanni ihan tuhannesti kommentista! Toivottavasti tämän huomaat, vaikka vastaamiseen meni sama iäisyys kuin nykyään kaikkiin tekemisiini.
Paljon on tullut ajateltua sairautta monelta kantilta, mutta tuonne asti en ollut juurikaan ennen päässyt. Että mitä tämä tarkoittaa meidän vanhempien ja Typyn itsensä lisäksi myös sisarelle. Väistämättä kai hänellekin, pikkusiskolle, lankeaa vastuuta isommastaan. Joutuu tarkkailemaan toisen vointia kun jatkossa kahdestaan leikkivät. Elää huolen ilmapiirissä.
Toivottavasti teillä suunta parempaan ja henkisestikin pääset välillä eroon huolista. Vaan päähän tunnetusti tekee mitä lystää kun tietää, mitä kaikkea voi olla nyt ja tulevaisuudessa. Kulta meillä juuri eilen mietiskeli, miksi pienempi pissaa niin paljon. Ajatella, niinhän vauvat tekevät! Mutta kun tietää, että se voi olla merkki, niin minkäs teet. Huoletta koetetaan olla hänen suhteensa kuitenkin niin kauan kuin vain saamme.
Ei mulla ollut ennen mitään hajua, kuinka vakava sairaus diabetes on. Ja kuinka vaikeahoitoinen pienillä. Juuri eräs fiksu sukulaismies kyseli juhlissa, paraneeko 1-tyypin diabetes yleensä iän myötä. Niin no. Ei, ei ja ei. Toivotaan ihmettä lääketieteeltä, muu ei auta. En kyllä tiennyt laskeutumattomista kiveksistäkään mitään, ennen kuin viestisi jälkeen googletin.
Kevät tulee, iloa!