Piristys

Oon tässä koko pitkän kevään kasvatellut pitkiä hiuksia. Ajattelin, että luonnonkiharat saisivat sitten vapaasti kihartua ja voisin jättää suoristusraudan kaapin perälle yksinään huhuilemaan.

No, huomasin jälleen, että pitkät hiukset tarkoittavat kohdallani huonosti hoidettua, väsynyttä kotiäiti-ilmettä ja palasin tänään kampaajalta lyhyessä tukassa. Olinpas rohkealla päällä. Oi, nää on kivat liehut nämä! Takaa ja sivuilta lyhkäset, päällä pitempää, joka saa kihartua vapaasti. Helppoa, toivon mä. Huomennahan se nähdään kun yritän väsätä kuontalosta samannäköistä, millaisena se mulle tänään ojennettiin. Hiukset on vähän kuin tuolla mammalla kuvassa. Paitsi tummat ja kihartuvammat ja päältä pidemmät ;)

Kampauksen taltuttamisessa auttavat oikeanlaiset aineet, olen viime aikoina todennut. Oon todella huono ostelemaan minkäänlaista kosmetiikkaa, hiusaineet mukaan lukien, mutta pientä petraamista on sentään tapahtunut. Asiassa on auttanut iloisesti feelunique.com, mistä tuntuu saavan mitä vain kauneushöttöä suunnilleen puoleen hintaan siitä, mitä liikkeet Suomessa niistä kiskovat. Toimituskin on ilmainen kaikkialle maailmaan. Aika paljon kivempi ostaa kun ei kirstu köyhdy juuri mitään. Tigiä hyllyyn, katsos. Tämä vinkki olkoon teille hyödyksi, ihanaiset!

Kuva täältä.

Advertisement

Iltaisin nukahdimme väsynein jaloin syvään uneen

Tosiaan, toista kertaa ei meidän pesueemme Tukholmaan laivalla painele. No, päivälaivaa voisin joskus kokeilla, mutta yö, voi yö. Meillä oli tilava ja rauhallinen hytti, mutta olipa silti kaikkea: laivan sumutorvi, kuulutukset käytävältä, levoton lapsi sekä ruotsalaisherran tarinointi seinän takana (onneksi sentään ruotsin kielen kauniin soljuvalla nuotilla). Yöuneni jäivät molempiin suuntiin muutamaan hassuun tuntiin. Laivan asiakaskunta oli tiedättekös jotain aivan muuta kuin menneinä aikoina: venäläisiä ja japanilaisia matkaajia oli silmiinpistävän paljon, samoin ruotsalaismamuja.

Hotellissa kyllä koisasimme kunnolla koko sakki. Ja ne aamiaiset, ah! Perillä ei valittamista ollut muutenkaan. Paitsi Mujin osastossa, joka oli pettymys. Myös muutamaa viikkoa aiemmin Tukholmaan avattuun COS:iin olin ladannut melkoisia ennakko-odotuksia – täyttyivät kaikki.

Teininä, kun ruotsalaiset vaateketjut eivät olleet vielä aloittaneet invaasiotaan koto-Suomeen, oli Drottninggatanin H&M nuoren neidon paratiisi. Nyt koetimme kiertää kyseiset nurkat kaukaa ja suuntasimme askeleemme kohti Södermalmia tai Vasastania. Vanhentunut rouva koki COS:n vaatetankoja kolutessaan kuitenkin samaa riemua kuin nuorena plikkana turistien kantakadulla. Olisin ottanut kaikki, näillä pystyisin vaatettamaan itseni täysin! Lopulta marssin kaupasta ulos kuuden vaateparren kanssa, tiukan karsimisen jälkeen.

Tiogruppenilta poimin muutaman arkirakkaan, American Apparel tarjosi jokusen päällepantavan myös. DesignTorget oli ihan yhtä täynnä kaikkea kivaa kuin ennenkin, jotain pientä tarttui sieltäkin mukaani. Ingela P Arrheniuksen julisteita ihailin pitkin matkaa, mutta valinnan vaikeus tuli väliimme. Mietin siis rauhassa, tilaan myöhemmin jostain. Vasta kotona huomasin, että hyllystä kurkkiva sirkusmaatuska on saman naisen aikaansaannoksia.

Typy sai matkata laivan lisäksi metrolla, raitiovaunulla sekä bussilla – kokeneen reissunaisen elkein. Jokunen leikkipuistokin kierrettiin, Vasaparken parhaimpana. Junibackenin päätimme suosiolla jättää myöhemmille ikävuosille. Häissä oli niin ihastuttava ruotsalaispikkuserkku, ettei sinä iltana uni meinannut tulla laisinkaan. Parasta matkassa oli pienen omien sanojen mukaan kuitenkin ”iso puisto” (Skansen). Hirviä, karhuja, apinoita, pöllöjä, ahmoja, biisoni, hylje, lampaita, hevosia – näistä riittää juttua edelleen. Vanhan kaupungin laitamilla näimme myös hevosenkakkaa kadulla, se oli metkaa se.

Pulinat pois

Kunnallista terveydenhuoltoa aina parjataan, vaan välillä se ansaitsee kehujakin. Sain viime vuoden lopulla erään lääkekuurin yksityislääkärin kautta ja nyt olisi tarvetta uudelle. Tuumin hetken, kehtaanko vaivata lääkäriystävääni asialla, mutta päädyin etenemään ihan virallista reittiä asiassa. Kun eihän olisi kivaa itsellekään, jos joku olisi koko ajan kinuamassa reseptejä.

Otin puhelimen käteen varatakseni soittoajan omalääkärilleni, jolle järjestyikin yllättäen aika heti 20 minuutin päähän. Omalääkärini pirautti siis hetken päästä takaisin ja muisti muutaman käynnin kokemuksella kuka olen. Kerroin, minkä lääkekuurin ja millä annostuksella olin yksityiseltä saanut ja kysyin kainosti, voisiko hän kirjoittaa samanmoisen ilman käyntiä vastaanotolla. Tottakai, kuului vastaus. Lupasi soittaa puhelinreseptin välittömästi meitä lähes vastapäätä sijaitsevaan apteekkiin. Ei voisi enää sujuvammin mennä!

Venymistä

Identiteettini muuttui äitienpäivänä. Mittasimme Kullan kanssa huviksemme Typyn pituutta ja siinä ohessa näön vuoksi myös omia pituuksiamme. Ja mitä! Olen yhtäkkiä kaksi senttiä pidempi kuin olen koko aikuiselämäni kuvitellut olevani. Kokonaiset 172,5 cm onkin tämä sorja neito, ohhoh! Hämmentävää.

Painohan venkuilee edestakaisin pienessä haitarissaan, mutta että pituus muuttuu? Mietin syytä tälle venymiselle ja päädyin siihen, että pituus on todennäköisesti mitattu viimeksi aikana ennen ylioppiluutta ja kasvu on tuolloin vielä ollut kesken. En ymmärrä, mikä muu selittäisi. Tuskin ryhdin kohentuminen sentään. Oletin päinvastoin, että ikä olisi jo vienyt kasaan :)

2010 suomalaisten miesten keskipituus oli 181 senttimetriä ja naisten 167,5 cm. Mittaukset tehtiin vuonna 1983 ja sen jälkeen syntyneille espoolaisille.

Tänään laitettiin pyörät pyörimään. Typyn pyöräistuin saatiin vihdoinkin asennettua. Vaikuttaa vallan valtaistuimelta, niin hieno peli se on. Iltasella käytiin Typyn kanssa kannustamassa Kultaa lenkkipolulla kypäräpäinä. Huomenna poljetaan lisää. Olen tätä niin kaivannut.

Lainaus: Wikipedia

Kestokyky koetuksella

Kaipaisin kipeästi vinkkejä äiti-ihmisiltä. Kuinka te kengitätte lapsenne leikkipuistoon yms.? Meillähän ei mitään ymssejä ole kun ei ole omaa pihaakaan. Jo varhain aamusta alkaa huutelu: ”Puistoon!”. Tänään käsky kuului: ”Puistoon. Keinumaan. HETI!” Erityisesti hiekkalaatikko on päivän sana ja valitettavasti kivet kaikissa muodoissaan tuntuvat olevan nahkakenkien pahin vihollinen.

Viime syksynä Typy opetteli kävelemään toisilla Kavateilla, jotka säilyivät lähes koskemattoman näköisinä. Niinpä päätin luottaa taas samaan merkkiin, designkin kun on tuollaista ajatonta. Eivätpä nuo nahkakengät kuitenkaan enää leikkipuistossa kestä. Kuvan kengät ovat olleet käytössä muutaman viikon ja kärjet kuluneet vallan siivottomiksi. Ei muuten väliä, mutta noihin pikkukenkiin saa laittaa pikkuomaisuuksia.

Jotain on siis tapahtunut sitten viime syksyn: kah, lapsi varttunut huomaamattani ja tavat on nyt toiset ;) Haluaisin Typyn saavan tallustella näteissä kengissä, jotka ovat myös hyvät pienille jaloille. Tämän vuoksi kartan tossuja ja tennareita; kuvittelen, että niissä kasvava, pehmeä jalka ei saa tarpeeksi tukea.

Arvelin, että nahkakengät toimisivat kaupunkikenkien lisäksi leikkipuistossa kuivilla säillä ja sadekeleille varasin kumisaappaat. Lisäksi sandaalit odottelevat kaapissa hikisiä päiviä. Vaan ei taida kolmet popot riittää keväälle/kesälle sittenkään. Pitääkö mun kääntyä goretex-hyllylle vai mistä apu? Marketeissa goretexit näyttävät äklöiltä, ei voi mitään. Mistä tyylikkäitä? Vai onko sillä oikeasti mitään väliä, minkä näköisissä puikuloissa lapsi hiekassa möyrii?

No nyt on

Haaveeni Giron kypärästä lensivät roskakoppaan ja sisäinen pihiyteni otti vallan, kun löysin Stadiumista mattamustan pottakypärän hintaan 19,90. No okei, on siinä ruma logo toisella sivulla, mutta onneksi melko huomaamaton. Kestän sen. Kaiken kruunaa, ettei pääni näytä siinä tatilta. Enää puuttuu Typyn istuin ja jäättömät väylät.

Hassu myyjäpoika kyllä kyseli, haluanko varmasti tuon mallisen kypärän. Kun itsellään oli ollut viime kesänä sama ja oli ollut huono :) Päädyimme yhteistuumin siihen, että haluan  ja että pyöräilytottumuksemme ovat keskenään varsin erilaiset.

Kuva: Stadium

Edit 22.3. En usko tätä itsekään. Sähläykseksi meni: kävin tänään metsästämässä toisessa Stadiumissa Typylle pyöränistuinta, kun edelliskerralla en asiaa muistanut tsekata. No ei siellä niitä ollut, mutta oli kuitenkin mulle uusi pyöräilykypärä, hahaa! Kivemman näköinen ja hintaa 9,90. Sama malli, mutta ilman tuota suurta logoa. Kiikutan kuvassa näkyvän siis takaisin. Oon mä kanssa yksi.

Potta päähän

Odotan innolla pyöräilykauden alkua. Mehän sujahdellaan sitten Typyn kanssa joka paikkaan pyörän selässä. Samaa näkyä Kulta odottaa kauhulla: luulee reppana, että noudatan reipasta ajotyyliäni myös Typyn ollessa kyydissä. Ehei, varovaisia ollaan. Viimeisen 2½ vuoden aikana olen pyöräillyt kaksi kertaa, sitä ennen aina ja joka paikkaan. Ikävä on!

Typylle ehdin ostaa kypärän jo viime syksynä, mutta pyöräistuin ja oma kypärä puuttuu. Tai on mulla yksi tuolla kaapissa luuraamassa, mutta en tykkää siitä. Se on sellainen sporttinen viuhumalli, tahdon potan. Mustan potan. Jotain viime kesän lopulla sovittelinkin jo päähäni, mutta se näytti tosi hassulta. Kulta kuvasi osuvasti pääni näyttävän siinä sieneltä. Luulen, että sovittamani malli oli Bell Faction, joka näyttää kuvissa kivalta. Pääni näytti kuitenkin kypärän sisässä omituisen pieneltä ja kypärä valtavalta puolipallolta. Vaikka kypärä asettui pehmusteiden myötä hyvin päähän, se näytti naurettavalta. Toivon, että sovitin vain liian suurta kypärää; en ala, jos ne kaikki näyttää päässäni samalta.

Kuvien perusteella tykkään erityisesti Giron Section-kypärästä. Johonkin pitäisi päästä sovittelemaan.

Vinkkejä hyvästä mallista sirokasvoiselle?

Kuva: Giro

Kevättarpeita

Erehdyin Marimekon sivuille – ei olisi pitänyt. No nythän siellä olisi vaikka mitä mun vaatekaappiin. Astiakaappiimmekin. Marimekko innostaa ainakin minua vaatteiden osalta varsin vaihtelevasti. Toisinaan tuntuu, etteivät tarjoa yhtään mitään. Ja nyt sitten! Muutama maistiainen:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuvat: Marimekko

Superego

Huomaan, että blogini on ajan myötä henkisesti kuollut (blogi, en minä, toivon). En enää useinkaan kirjoita oikeasti merkityksellisistä asioista, mietin kai liikaa, kuka lukee ja mitä ajattelee. Jossain vaiheessa, samoista syistä, painoin paniikkinappulaa nimeltä ”yksityinen”; muutama aiempi teksti ei enää ole luettavissa.

Kulta on ulkomailla, meillä on Typyn kanssa kahdestaan hauskaa. Tarvitsee siivota vain yhdet jäljet omien lisäksi, saa kikattaa tyttöjen kesken hölmöille jutuille. On tehty kengännauhasta maailman hienoin kaulakoru, käyty kellarissa retkellä ja esitelty itsemme naapurin pojalle. Mutta jotenkin, ilo on kadoksissa. Valitettavasti sulkumerkkien sisään piiloutuvassa pelossa on juuri nyt totuuden siemen. Mainitsinkin aiemmin Äidin voimakirjasta, jota päätin vihdoin aloittaa. Kirjan alku ei tuonut iloa saati voimaa, päinvastoin.

Romahdusvaarassa on erityisesti tunnollinen ja kunnianhimoinen puurtajaäiti, joka tekee ja ajattelee liikaa. Äitiys ja työ ovat valloittaneet puurtajan koko elämän. Hänen parisuhteensa, naiseus ja elämänilo kärsivät hapenpuutteesta. Hän vaatii paljon itseltään ja toisilta. Hän tavoittelee koko ajan jotain, jonka luulee täyttävän tyhjän aukon elämässään.

Kuka tunnistaa itsensä? Täällä nousee käsi. Liian usein on negatiivisuus ja tyytymättömyys elämässä läsnä. Osittain yhdistän tämän peruspersoonallisuuteeni, joitain ihan konkreettisiakin murheita tunnistan. Pienin näistä ei ole se, että joudun tietyistä syistä rajoittamaan sosiaalista elämääni paljon, aivan liikaa.

Aina on pyykkiä pesemättä, aina papereita lajittelematta. Pakastimessa olisi tänäänkin tilaa uusille Typyn ruoille. Vakityöpaikka pitäisi löytää, päästä eroon pätkätöiden kurjuudesta. Sitten voi nauttia kun koti on siisti (ja onko se koskaan). Tällainenko tosiaan olen? Toivon kovasti, etten.

Kultaa ei häiritse tippaakaan, että kellari on täynnä tarpeetonta tavaraa. Hän voi todistetusti olla muutaman kuukaudenkin imuroimatta ilman, että sieluun sattuu (paperipinojen täytyy kyllä olla suorassa). Lapselle voi tunnontuskitta syöttää purkkiruokaa päivittäin ja kaiken voi tehdä huomenna. Tai huomisen huomenna. Tämä huoleton asennoituminen herättää monenlaisia tunteita, myös jonkinasteista kateutta. Kuinka helppoa olisikaan olla hetken aikaa hän.

Selvisinpäs!

Koin eilen hämmentävän kampaamokäynnin. Olen käynyt vuosia samalla kampaajalla ja ollut erittäin tyytyväinen. Hän jäi kuitenkin keväällä äitiyslomalle, mokoma.

Viime kuussa testasin erästä lähellä olevaa liikettä, mutta ei se oikein vakuuttanut. En osaa tarkemmin kuvailla, missä vika, mutta jäi jotenkin nihkeä fiilis. Niinpä lähdin tällä kertaa koettamaan onneani taas toisaalle, suosituksenkin olin saanut. En tiennyt, miltä paikka saati kampaaja näyttää, mutta varasin ennakkoluulottomasti ajan. Astuessani eilen sisään liikkeeseen kaduin välittömästi tekosiani. Laitoin Kullalle tekstiviestin, tärkeimpänä sisältönä: ”Apua!” Ei ollut minun paikkani ei. Sisustus oli elähtänyt, ei lainkaan tätä päivää. Huomasi kuitenkin, että oli yritetty. Silloin kymmenen vuotta sitten. Työntekijät panettelivat asiakkaiden kuullen jotain tuttuansa (nimeä eivät sentään maininneet). Loppupäätelmä: ”Se oli ennen mun Facebook-kaveri, eipä ole enää!”

Ja mitkä kengät edellinen (mies)asiakas olikaan pukenut jalkaansa! Varvaspopokammotuksien lisäksi päällä oli bermudashortsit ja lyhythihainen kauluspaita;  oli lähtenyt siis ihan kaupungille tuossa asussa. Ah, mikä adonis.

Pelotti istua tuoliin, mutta yritin näyttää reippaalta. Onneksi minua ei palvellut toinen kampaaja, joka oli yhdistänyt vaaleisiin hiuksiinsa lähes mustat kulmakarvat ja sutinut kasvoilleen ihan liikaa meikkiä. Olisin varmaan poistunut nolona paikalta ennen kuin suurempaa vahinkoa pääsee syntymään. Viereisessä tuolissa istunut asiakas sai hiuksiinsa sekoituksen vaaleaa, tummaa ja pinkkiä väriä. Selkeästi erottuvina palkkeina, tottakai.

No mutta, kampaajani oli hyvä ja nopea. Leikkasi juuri niin kuin tarkoitinkin ja suoriutui työstään 25 minuutissa. Lopputulos oli siis hyvä, mutta ympäristökin merkitsee paljon. Ensi kuussa on taas uuden mietinnän paikka.

Kuvan tarjosi Brandos.

Tuulipuvuissaan vaeltavat äidit

Nyt tiedän, miksi äidit ostelevat lapsilleen uusia vaatteita, vaikka itsellekin olisi kiva. Sovituskoppiin on vaikea mennä kun on minin kanssa liikkeellä. Harvoin on yksin. Vauvoille taas on tapana joka tapauksessa ostaa sovittamatta. Ja ne kaikki pienet ihanuudet, voih.

Mun on pitänyt ostaa uudet farkut Typyn syntymästä lähtien, vaan ei näy. Viisi kuukautta ja yksi päivä on hurahtanut ja talsin edelleen niissä samoissa vanhoissa. Oikeastaan niissä yksissä mustissa, sillä muut ovat käyneet isoiksi. Tälle asialle yritetään tehdä jotain huomenna, koko perheen voimin.

Ostin sentään kengät. Vagabondin ballerinat ovat olleet luottojalkineet jo monta vuotta. Taas lensivät edelliset, loppuun käytetyt roskiin ja hankin uudet odottamaan vihreämpiä ruohoja. Typyllekin löysin omat tossukat, kas kummaa. Mustat, perinteiset ja ihan pienet.

Talven paras hankinta

Loppuisi jo, tiedättehän. No lumi ja kylmyys.

Jotain hyvääkin: ei tarvitse keksiä tekosyitä käyttää ihanaisia lapikkaita. Mulla ei ole ehkä koskaan ollut yhtä käytännöllisiä kenkiä. Juuri tähän säähän. Paksu kumipohja ja sisäpuolella lämmittävä lampaanvilla pitävät varpaat kaukana kuolemasta. Mehiläisvaha huolehtii lempeästi nahasta.

Kengät on valmistettu 70-luvulla, ennen kuin synnyin. Ovat odottaneet kaikki nämä vuodet jossain varaston perukoilla, että otan ne rakastavaan kotiin.

Typykin voi sitten isona kertoa, että ”silloin kun minä olin pieni, talvella oli kunnon pakkaset ja paljon lunta”. Ja minä voin vanhana mummona tarinoida lapsenlapsille, jotta ”juu, se oli silloin 2009-2010 kun oli ihan hurjasti lunta, kamalat pakkaset  ja mökkihöperöidyttiin Typyn kanssa kotona”.

Tuskin samanlaista on ihan joka vuosi luvassa.

Tuliaisia

Yllättävää kyllä, myös Teneriffalla voi shopata. Itselleni löysin pienen, olan yli heitettävän nahkalaukun, jonka omistajaksi päädyin tehokkaan tinkauksen jälkeen. Ostin myös juoksutakin, jolle olisi parasta tulla käyttöä kevään edetessä. Ja ihan yllätyksenä itsellenikin – talvitakin! Toki matkalaukkuun kasautui paluumatkalle myös kasa pikkuruisia vaateparsia. Oli niin edukasta, katsokaas.

Hain oikeutusta ostoksilleni myös sillä, että kotona en koskaan ehdi. Typyn kanssa voisin tietysti kaupoissa luuhata, mutta pienen toppavaatteita ei jaksa eestaas riisua ja kuumuus aiheuttaa kitinää viimeistään silloin kun on saanut omat vaatteensa riisuttua sovituskopin naulaan.

Perinnepopot

Lapikkaiden metsästys oli voitokas. Viimeviikkoisen mainoksen perusteella luulin, ettei omaa kokoani ole tarjolla. Vaan sittenpä olikin. Seisoin siis maanantaiaamuna liikkeen oven edessä odottamassa avaamista. Ja sitten kokoni olikin loppu. Myyjä kertoi, että ehkä tulee iltapäivällä lisää, ehkä ei. Kysyi, ehdinkö tulemaan uudestaan. Kerroin, että ehdin kyllä, olenhan äitiyslomalla. Setä siihen: ”Et ole tosissas, noin nuori tyttö äitiyslomalla.” Oli hauska laukoa vastaukseksi, että kolmekymmentähän tässä seuravaksi tulee täyteen.

Ei suostunut lupaamaan ottavansa minulle kenkäparia sivuun, vaikka kuinka nätisti pyysin, suorastaan anelin. Mutta antoi vihiä, että toisaallekin saattaa niitä tulla, joten soitin ystävällisen puhelun toiseen liikkeeseen, jossa asiakaspalvelu oli sisäistetty paremmin. Lapikkaat varaukseen ja illalla hymyssä suin niitä hakemaan. Ihan luvattoman halvalla lähtivät; hölmöt myyjät, onnekas minä. Nyt kelpaa minunkin sinivarpaan vaikka millä pakkasilla talsia Typyn kanssa.

Lapikkaat täydensivät perinnekenkäkokoelmaani: olen viimeisen 1½ vuoden aikana hankkinut myös Hai-saappaat ja huopikkaat. Varrettomat huopikkaat on muuten ihan parhaat töppöset parvekkeelle (vaunuja heijaamaan).

Terve vaan mua ootetaan!

Mistä tietää verkkoshoppailleensa vähintäänkin riittävästi?

Muistan luottokorttini numeron ulkoa, ihan tuosta vain. Yllätin itsenikin.

Äitiysvaatteiden tylsistyttämä mieleni kaipasi jotain uutta, kuten aiemmin intoilin. Viime viikolla minulle toimitti ihanaisen neuleen All Saints. Palvelu oli mitä parhainta: illalla tehty tilaus lähti seuraavana aamuna ja viipyi matkalla Briteistä kotiovelleni vuorokauden. Myös arvonta brittikokojen kanssa oli voitokas. Tällä viikolla sain sitten kengät, vihreät. Rajansa mustallakin.

Meillä on myös uusi matto, tyynynpäälliset ja verhot. Verhoja ei tosin roiku vielä missään paikallaan, verhotangotkin kun vielä kyhjöttävät nurkassa. Kulta lupaili eilen, että viikonloppuna kuullaan poraääniä. Eilen äippä riensi apuun ja imuroi koko huushollin sekä toimi vauvatelineenä. Viikon paras juttu, kiitos!

Kuva: Vagabond