Mutu-jutut

Yhä useammin käy mielessä painostava ajatus siitä, että meillä on ihan kohta pieni käärö käsissämme ja valmistautuakin pitäisi. Ei vain oikein ehdi antaa ajatusta asialle. Mietin koko ajan, että muuton jälkeen sitten. Muuttoajankohta vain on edelleen epäselvä. Alkuperäisen lasketun ajan mukaan raskausviikkoja on tänään 37+1. Typyhän syntyi aikanaan muutamaa päivää etuajassa. Fyysinen vointi on tässä raskaudessa ollut ihan eri luokkaa kuin ensimmäisessä, tukalaa. En tiedä, voiko siitä mitään päätellä, mutta toivon ainakin nopeampaa prosessia kunhan päivä koittaa. 30 tuntia niitä kipuja on kelle tahansa liikaa.

Tänään kävin pikaisesti Typyn kanssa hakemassa kaupasta vauvalle vaippoja, pumpulityynyjä ja puhdistuspyyhkeitä. Seisomalaudankin tilasin. Vaavisänkytilaus lähtee kun sen aika on. Mitähän muuta sitä pitikään olla? Tein varsin kattavat listat tarvittavista tavaroista ennen Typyn syntymää, nyt mennään mutulla. Kyllähän tuolla kaappien kätköissä on kaikenlaista, oikeastaan kamat kaipaavat vain inventaariota. Vauvanvaatteet ovat kellarissa pahvilaatikossa, mutta mitä minä niitä tänne levittelemään. Kuivausrumpukin jäi muutama viikko sitten korjaussetien kouriin ja vakuutusyhtiöstä saatiin surkeat korvaukset. Sanon vain, ettei kannata ostaa halpaa eikä Upo todellakaan ole luotettava merkki. Nyt pitäisi sitten pikaisesti tilata uusi: luotettava, hiljainen, energiatehokas.

Lähden kohta talolle käymään: toivottavasti työt ovat edenneet. Huomenna pitäisi mennä tarkastamaan asunnon muuttovalmiutta ihan virallisestikin. Pelkään pahaa. Rakentaja on pulassa, koska työmiehet lähtivät torstaina varoittamatta lätkimään ja jostain pitäisi haalia äkkiä uusia. Varmaan polttivat hekin hermonsa touhuun.

Sormet ristissä

Aavistelen, että vauva syntyy muutaman viikon päästä. Kenties toiveajattelua raskaaseen vointiini peilaten, toisaalta huolestuttava fiilis siihen nähden, että muutto taitaa siirtyä vähintään ensi viikkoon. Rakentajan aikataulut pettävät eikä meillä oikein ole vaihtoehtoa kuin odottaa ja toivoa parasta.

Reilu kuukausi sitten

Perjantai 11. toukokuuta muutti elämäämme. Se toi mukanaan huolen. Katseen, joka näkee pikkutyttömme aiempaa hauraampana ja haavoittuvaisempana. Se toi lisää rutiineja ja järjestelmällisyyttä päiviimme – asioita, jotka eivät onneksi olleet millään tapaa vieraita entuudestaan.

Päästyämme kotilomille sairaalasta päädyimme muutaman päivän kuluttua takaisin, toiselle osastolle tosin. Hengenahdistusta, ilmeisesti allergiaan tai infektioon liittyvää. Lisää verikokeita, lisähappea, unen etsimistä patjamajoituksessa suuren mahani kanssa. Tästä muutaman viikon päästä toinen hengenahdistuskohtaus, joka onneksi ohitettiin kotihoidolla. Seuraavasta kohtauksesta aletaan varmaankin miettiä astmadiagnoosia.

Nyt hän 2,5-vuotiaan reippaudellaan jo kertoo kaverin kysyessä, mistä on kyse, että tehdas on mahassa rikki. Insuliinitehdas. Haluaa itse ottaa numerot eli mitata verensokerin – ja kuinka taitavasti sen tekeekään.

Vähintään kymmenen pistosta päivässä. Tästä ei parane koskaan, mutta teemme kaikkemme, jotta elämä olisi mahdollisimman normaalia.

Kuva: täältä

Tilaa uudelle

Eilinen pelkopolikäynti oli sellainen puoliturha, mutta tulipahan kirjattua toiveita ylös synnytyksen suhteen. Toiveeni ovat melko vaatimattomia: esim. että saisin tietoa ja perusteluja kivunlievityksiin/toimenpiteisiin liittyen ja että saisin olla pystyasennossa/liikkua. Perusteista lähdetään, mutta itsestäänselvyyksiä nuo eivät ainakaan omassa sairaalassani ole, kokemus sen kertoo. Ajatuksissani on myös mennä sairaalaan mahdollisimman myöhään, matkaan kuluu onneksi vain viisi (pitkää) minuuttia. Paikka kun on luotaantyöntävä. Ymmärrän, että on turha toivoa ja suunnitella liikaakaan, yllätystekijöitä on synnytyssopassa kyllikseen. Ajatuksia olen aiheelle kuitenkin antanut reilusti enemmän kuin viimeksi. Mistä sitä ensisynnyttäjä edes lähtisi tuntematonta purkamaan? Myös äitiysjooga tekee hyvää fyysisesti ja henkisesti: otan aikaa itselleni ja tälle vauvalle.

Olen puhunut tänään kuolemasta liian monta kertaa, tilanteita vain tuli eteeni. Vaikka tapahtumat eivät tule lähelle, haluan ajatukset takaisin elämään. Koko ilta omaa aikaa: ruokaa, lepoa, liikuntaa. Kulta Tukholmassa, Typy mummilassa. Ilta-aurinko. Mulla on enää kuusi viikkoa töitä. Lasken näitä viikkoja päivittäin, ihan kuin varmistaakseni että loppuu se aikanaan tämäkin uurastus. Jotta toisenlainen voi taas alkaa.

Omm

Tässä vielä otteita reissun tuliaisista. Pimun paita COS, mun tossut Camper ja New York in a Box Muji. Kenkien tyylistä voinee päätellä, että valmistaudun taas astetta mukavuushaluisempaan kauteen pukeutumisessa. Leikkipuistot, ohoi! Mulla on enää naurettavat kahdeksan viikkoa töitä ennen kuin siirryn kesäloman kautta äitiyslomalle. Koska pahoinvointi jatkuu (lievänä, mutta kuitenkin), elän mielessäni edelleen alkuraskauden pahoinvointia enkä oikein käsitä asiaa. Meidän firman työtahdilla tuo aika menee ohi ennen kuin huomaankaan. Kaikkia kivoja arkivapaitakin tähän keväälle on kertynyt.

Huomenna alkaa äitiysjooga. Oma harrastus, vähänkö jännää ;) Olen kuulkaa vannonut, että syksyllä kun olen päässyt eroon tästä pallosta, suuntaan vaikka väkisin lenkkipoluille. Viime kesänä sain juoksemisen hyvin alkuun, kunnes aloitin työt ja ne veivät. Siitä lähtien liikuntaharrastukset ovat näyttäneet täyttä nollaa. Noloa ja vähän surullistakin. Pieni kateus liikahtaa näinä päivinä mielessäni kun näen lenkkeilijöitä keväisillä teillä.

Vinkkinä järjestelijäsieluille: Ordning & Redan nettikaupasta saa ensi viikon loppuun eli 22.4. saakka -30% kaikesta koodilla OR3VUOTTA.

Hai there!

Helmikuun alussa meidän piti perua Tukholman-matkamme kun ei huvittanut siirtyä sinne kotoa oksentamaan. Siinä vaiheessa tuntui epätodennäköiseltä, että vielä 1½ kuukautta myöhemminkään olisin matkustuskunnossa yhtään minnekään. Työnantajani tarjoaman ylimääräisen 4 päivän vapaan (lomautus) turvin tienasin kuitenkin itselleni 10 päivän loman pääsiäisen ympärillä. Kun Kulta säästi talvilomansa samaan ajankohtaan, olihan sitä taas yritettävä matkaan. Pääsimme kuin pääsimmekin keväiseen Barcelonaan, mitä jaksan yhä ihmetellä. Olin ihan varma, että joku tauti vielä iskee, jollekin meistä. Ja olihan Typyllä korvatulehdus päällä vielä matkaan lähtiessäkin, mutta ei tuntunut haittaavan. Edellisen Barcelonaan varatun matkamme perui 1½ vuotta sitten Finnairin lentoemäntien lakkoilu, joten on tässä ennenkin yritetty.

Nyt oli käsillä viimeiset hetket taas lähitulevaisuudessa lähteä ulkomaille ylipäätään. Mieluummin espanjalaisia sadekuuroja kuin suomalainen takatalvi. Yllättävän helppoa oli 2½-vuotiaan kanssa kulkea. Otti sujuvasti päiväunia rattaissa, nautti silminnähden vilinästä ja metroajeluista sekä veti napansa täyteen pastaa, patonkia ja paellaa. Lentokoneen noustessa ilmaan vain hekotti hulvattomasti, vaikka olin pelännyt etukäteen korvakipuhuutoa. Kahden kanssa taitaakin sitten olla eri juttu.

Pari vinkkiä:

  1. L’Aquarium on lapsen kanssa ihan oiva paikka. Hait ovat kyllä tyhmän näköisiä eläimiä, älyllisesti siis. Liian pieni pää suhteessa muuhun vartaloon.
  2. Park Güell:in kukkulalle nousu kävellen on liian raskas raskaana oleville. Lepotaukoja toisen perään. Perillä en sitten jaksanutkaan kuin toipua supistuksista.
  3. Kaltaiselleni kasvissyöjällä ravintoloiden menut olivat haasteellisia. Vaikka annoksella oli kasvisruokaan viittaava nimi, se sisälsi useimmiten kinkkua ;) Lapsia ei ravintoloissa huomioitu syöttötuolien tai lastenannosten merkeissä. Aikuisten hinnalla aikuisten tuoleilla. Yksi loistava poikkeus oli Matamala, josta saimme kaikin puolin loistavaa palvelua (sekä lapset että nirsoilijat) ja ruoka oli kehujen arvoista.
  4. Jos halajaa tuliaisia lapsille, kannattaa poiketa viimeistään lentokentällä liikkeessä nimeltä Imaginarium.

Kotiin toin tavaraa Mujista, COS:sta ja Camperilta, ei järin yllättävää. Vitran showroomille yritimme kahdesti, mutta joko oli siesta tai liian myöhä. Jäi RAR siis koeistumatta. Olisikohan se hyvä imetykseen, olisihan?

Edit 16.4. Lisäsin vielä muutaman vinkin lasten kanssa Barcelonaan matkaaville.

Huojentunut

Tänään oli sairaalakäynti. Luulin meneväni pelkopolille vaan käynti osoittautuikin ylimääräiseksi lääkärikäynniksi. Pelkopolilähetteen lähdettyä neuvolasta oli joku jossain kohtaa matkan varrella näin viisaudessaan päättänyt. Hyvä niin. Keskustelu oli antoisa ja kannustava, sain vastauksia muutamiin mieltä vaivanneisiin kysymyksiin. Pelkopolikäyntikin tulee vielä: pääsen keskustelemaan kätilön kanssa asioista hieman eri näkökulmasta ja saan taas töistä ylimääräistä vapaata.

Viime viikollahan vasta rakenneultrassa kävimme ja se toimi suurena helpotuksena: kaikki oli niin kuin toivoa saattoi. Tänään taas ultrattiin: tämä oli jo viides kerta eikä taida viimeiseksi jäädä. En pistä pahakseni, en. Ensimmäistä kertaa sain kokemusta myös 3d-ultrasta.

Koska vastaanottoaika oli keskellä päivää, otin sen siivin koko päivän töistä vapaaksi. Hulluahan olisi ollut ajaa 120 km:n matka ehtiäkseni olla muutaman tunnin töissä, ennen tai jälkeen. Hullua ei sen sijaan ollut istua ihan rauhassa, yksin kahvilassa herkullisen salaatin äärellä. Tai tuntui se hullulta, myönnän.

Kauan sitten ennen ensimmäistä lasta tai raskauttakaan puhuimme Kullan kanssa haaveilevasti kahdesta prinsessasta. Me saamme ne :) Vaikka tieto sukupuolesta on asioiden tärkeysjärjestyksessä häntäpäässä, koen sen konkretisoivan odotusta valtavasti. Mun mimmit.

Pöpöilyä

Taidadai. Kun poskiontelontulehduksesta pääsin, oli yhden päivän ajan toivoa ilmassa, kunnes alkoi armoton yskä. Kahden päivän köhimisen jälkeen nousi kuume. Taudista tautiin. Menee näköjään niin, että kun palaudun edes puolittain työkuntoon, käyn siellä muutaman päivän yrittämässä ja hakemassa itselleni jonkin uuden pöpön.

Meillä on Typyn kanssa kesähaaveita, jutellaan niistä säännöllisin väliajoin. Haaveillaan retkistä Mummin mökille, mansikoiden syömisestä, uimisesta, puutarhakeinussa pötköttelystä. Haaveiluhetkistä saan voimaa tähän taistelulta maistuvaan arkeeni.

Jos omiin laskelmiini on uskominen, ensi keskiviikkona saavutetaan jo raskauden puoliväli. Miten voi olla mahdollista, voi meitä. Torstaina pääsimme vihdoin katsomaan joulun alla syntynyttä ystävän vauvaa. Ristiriitaiset ajatukset. Heillä oli hyvä ja rauhaisa tunnelma, mutta itse pelkään huudon täyttämiä päiviä ja öitä kovin kauheasti. Onko kellään käynyt sellaista tuuria, että yhden koliikkivauvan jälkeen toinen ei olisikaan samanmoinen? Ja voiko tällaisen raskauden seurauksena ylipäänsä saada tervettä lasta?

Sairastuvalta

Haa, vietin sitten tammi-helmikuussa elämäni ehdottomasti pisimmän sairasloman: 3,5 viikkoa. Yhteensä kaksi kuukautta meni oksennellessa, kunnes pari viikkoa sitten alkoi helpottaa. Paino tippui sellaisiin lukemiin, ettei ollut koskaan ikinä ollutkaan; veljeni viittasi kerran minut nähdessään ystävällisesti keskitysleireihin. Sikiö on kuitenkin jollain ihmeellä sinnitellyt mukana ja kasvanutkin normaalisti.

Oksentelu väheni muutama viikko sitten, minkä seurauksena menin töihin sinnittelemään reiluksi viikoksi. Tämä johti siihen, että sain ensin ystäväkseni jatkuvan päänsäryn ja sitten oksentelu palasi harvakseltaan kuvioihin. Kuvotusta on edelleen päivittäin. Alkuviikosta kävin taas lääkärissä neljättä viikkoa jatkuneen flunssan ja tuon päänsäryn takia, diagnoosina poskiontelontulehdus. Ensi viikolla yritän kolmeksi päiväksi töihin taas.

Vaivat sen kun vaihtuu. Vois melkein jo naurattaa itseänikin. Yleiskunto on ihan nollissa ja kipeätä Typyäkin on pitänyt hoitaa välissä kotona kahteen otteeseen. Tämä kaikki on toki heijastunut myös henkiseen jaksamiseen aikalailla.

Pääsiäiseksi on varattuna Barcelonan-matka, seuraava tavoite on päästä edes sinne. Yhden (joululahjaksi saamani) matkanhan jo pahoinvoinnin vuoksi tässä kuussa peruimme.

Jotain iloistakin itselleni ylös: ensimmäisen kerran tunsin vauvan pään tai pepun alavatsalla ystävänpäivänä 14.2., jolloin raskausviikkoja 15+2/16+4. Ensimmäiset varsinaiset liikkeet tunsin 18.2. (15+6/17+1) ja nyt keskiviikkona 22.2. (16+3/17+5) ensimmäisen oikein pitkän sarjan potkuja tahi iskuja. Virallinen laskettu aika ja alkuperäinen eli se, mihin itse luotan, poikkeavat yli viikolla toisistaan. Neuvolan mukaan viikkoja vähemmän kasassa kuin minun ;) Siitä nuo hassut merkinnät. Huolta on ollut vauvan kehityksestä, joten rakenneultra kolmen viikon kuluttua jännittää, pelottaakin.

Tip tip tip

Oheinen sumea kuva kiteyttää loppuviikon tunnelmat ja tapahtumat mainiosti. Onneksi pienellä kaikki hyvin, suuresta huolestani huolimatta.

Sairaalassa oli mukavaa, ihan totta. Loistava henkilökunta, lupa levätä ja ravinneliuosta suoraan suoneen. Taas ollaan perusasioiden äärellä. Tämän viikon olen sairaslomalla. Dg: O21.1

Asuntokin on myynnissä ja ehdollinen tarjous seuravasta hyväksytty. Kyllä on vipinää.

Kultahippu

Hiljaiselo jatkuu. Joulu meni pahaa oloa potiessa, huomiselta uudenvuoden aatolta toivon aikaista nukkumaan pääsyä. Perustarpeiden äärellä taas. Pelkään, kuinka pieneksi ja heikoksi kuihdun kun mikään ei maita. Olen kamalaa seuraa, mutta mulla on maailman paras 2-vuotias piristäjä. Jakelee pusuja, halauksia ja puhalluksia, jotta mulla olisi parempi olo. Sanoo: ”Ei oo äiti mitään hätää”. Ehdottaa: ”Katottaisko palapeliä, jos se auttais?”

Viimeisen viikon aikana on ollut ilahduttavaa löytää oma tytär arjen kiireen ja stressin alta. Ei se temperamentti kenties olekaan niin vaikea. Taitaa vain olla oravanpyörä raskas hänellekin. Viimeisen viikon aikana olen nähnyt niin monta hymyä ja kuullut niin ihania juttuja, etten olisi pari viikkoa sitten uskonut. Voi mikä muru! En malta odottaa, millainen isosisko hänestä vielä kuoriutuu.

Pikaisesti

On siitä jotain iloa, että on aiemmin elämässään sairastanut. Kävin lääkityksen tiimoilta tänään äitiyspolilla ja sain ilokseni ylimääräisen ultran. Löytyi yksi pieni katkarapu, jonka sydän somasti pamppaili. Kivempi kärsiä kun tietää, että normaali raskaus on meneillään (sen mukaan, mitä tässä vaiheessa nyt ultrasta päätellä voi). Laskettu aika siirtyi yli viikolla eteenpäin, aina elokuulle asti. Eli jos kuvittelen tän pahoinvoinnin jatkuvan samoille viikoille kuin viimeksi, tuli siihenkin kamppailuun viikko lisää.

Päivän paras anti: piikitys alkaa tässä raskaudessa näillä näkymin vasta viikon 30 tienoilla. Viimeksi tykitettiin aikaisin ja kovaa: lääkäri kommentoi, että viimekertainen annostus olisi ollut sopiva noin kaksi kertaa minua painavammalle mammalle. Huono juttu ei ole sekään, että näitä menoja varten saa olla luvan kanssa töistä pois. Kaksi päivää jäljellä uurastusta, sitten alkaa kuulkaas 2 ½ viikon lepoloma.

Nyt haen murusein kotiin päiväkodin kostealta pihalta.

Koettu on

Tuttua touhua: väsymystä, kuvotusta ja palelua. Vanhoista teksteistäni päätellen edellä mainitut oireet ovat hiipineet arkeeni hieman edelliskertaa nopeammin. Vähän jo ehdin ihmetellä, miten Kulta ei tunnu ymmärtävän oloani, onhan tämä jo kerran käyty läpi. Vaan eipäs ollakaan yhdessä! Minähän asuin kaukana ja vain viikonloppuisin nähtiin. Ei ollut mies katsomassa, kuinka illat vain makasin, jollen heti töiden jälkeen käynyt jo yöunille. Jaksoin raahautua ruokakauppaan, koska pakko oli. Siinä kaikki. Nyt on huomattavasti kuormittavampi työ, pitkät työmatkat ja yksi vaativa 2-vuotias lisähaasteina.

Toivotaan, että tuttuus säilyy ja kunhan näistä alkuriesoista pääsen, loppuraskaus meneekin sitten ihan iisisti. Tänään soitin neuvolaan, ensimmäinen käynti reilun viikon päästä. Jossain vaiheessa alkaa se piikitysrumbakin taas. Töissä edelleen koeaika menossa, joten täytyy olla tarkkana noiden poissaolojen kanssa, keksiä loistavia valkoisia valheita.

Tänään olisi ollut sekä oman että Kullan työpaikan pikkujoulut, jätin väliin. Sain kuin ihmeen kaupalla ipanan nukkumaan jo ennen kahdeksaa. Ulkona myrskyää. Kohta käperryn peiton alle pesään ja etsin iloisia unia.

Toinen raskaus

Ehei, älkää luulko, ei se ala. Olisi saanut alkaa vaikka jo vuosi sitten.

Vuosi sitten keväällä mietin, miten kätsyä ja ”hauskaa” olisi, jos ikäeroksi tulisi vain 1½ vuotta. Totuuden nimissä olisi hauskuus voinut olla kaukana siitä arjesta. Kesällä 2010 pohdin, kuinka mukavaa olisi saada kevätvauva. Jos toinenkin valvottaisi yöt ja veisi vanhempansa romahduksen partaalle, ainakin olisivat valoisat kesäyöt vetoapuna. Puhumattakaan pukemisen ja imettämisen helppoudesta. Syksyllä tutkin todennäköisyyksiä ja ajattelin, että nyt viimeistään raskaudun. ”Toinen raskaus alkaa usein hyvinkin nopeasti”, oli kerrottu. Pelkäsin kuitenkin, mitä alkuraskauden pahoinvointi ja väsymys tekisivät sijaisuudelleni toisella paikkakunnalla. Talvella toivoin parasta, toisaalta pelkäsin, että alkava raskaus johtaisi toiseen syksyn pimeyden keskelle syntyvään koliikkivauvaan.

Nyt on kevät taas jo pitkällä ja tilanne näyttää suoraan sanottuna ikävältä. Tässä kuussa tajusin, että mikäli Typy sisaren joskus saa, ikäeroksi tulee jo vähintäänkin kolme kalenterivuotta. Auts.