Päällimmäiset muistiin

Kerrankin on hetki kun ei kukaan itke, vaadi, tarvitse. Vakuutuspapereita olisi setvittävänä, kellarikerros on yksi kaaos vain ja syötäväkin olisi. Mutta kello ei ole vielä puolta yötä ja hetken ehdin kirjoittaa.

Viime viikkoina on tuntunut, että elämä on yhtä diabetesta vain. Se ei missään nimessä ole toivottu tilanne, mutta minkäs teet. Kun lapsi on vakavasti sairas, on vaikeaa täyttää mieltään muilla asioilla. Niin matalia verensokereita, että tajun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo lähteä. Toisinaan niin korkeita, että pienellä silminnähden kurja olo; väsynyt ja raivokohtauksia saava rakas. Yhtä tasapainoilua päivät täynnä.

Olen väsynyt miettimään, kuinka paljon kolmivuotiaani mahtaa tänään liikkua (verensokerit laskevat), jännittääköhän jokin päivän kulussa (verensokerit nousevat), osaavatko ne päiväkodissa laskea hiilihydraatit oikein, syöttävätkö kenties kiisseliä ja pullaa välipalaksi (ihan tuhoon tuomittu idea, mutta koettu sekin). Olen väsynyt arvuuttelemaan, onko lapseni vielä tajuissaan, jos hän nukkuu tavallista pidempään (muut vanhemmat vain myhäilisivät iloisina).

Ennen kaikkea toivon, ettei näin olisi koskaan tarvinnut käydä. Pelkään, että sama käy pienelle lintusellekin, joka vasta on löytänyt kätensä, äänensä ja jalkansa, mutta tuon tumman varjon olen mielessäni päällensä langettanut. En tahdo, että alan alitajuisesti etsiä tulevina vuosina sairauden ensi merkkejä hänestäkin.

Tänään olimme ystävien luona kylässä, tytöt kolmistaan. Pienin itki vain vähän ja harjoitteli huuteluaan, keskimmäinen hekotti ääneen leikkien tiimellyksessä ja minä sain tasapainoiltua verensokerimittariin säntillisiä lukemia. Ennen kaikkea, rentouduin ja nautin, olin hetken huoleti. Niin iso asia, että itkettää ilosta.

Mainokset

Reilu kuukausi sitten

Perjantai 11. toukokuuta muutti elämäämme. Se toi mukanaan huolen. Katseen, joka näkee pikkutyttömme aiempaa hauraampana ja haavoittuvaisempana. Se toi lisää rutiineja ja järjestelmällisyyttä päiviimme – asioita, jotka eivät onneksi olleet millään tapaa vieraita entuudestaan.

Päästyämme kotilomille sairaalasta päädyimme muutaman päivän kuluttua takaisin, toiselle osastolle tosin. Hengenahdistusta, ilmeisesti allergiaan tai infektioon liittyvää. Lisää verikokeita, lisähappea, unen etsimistä patjamajoituksessa suuren mahani kanssa. Tästä muutaman viikon päästä toinen hengenahdistuskohtaus, joka onneksi ohitettiin kotihoidolla. Seuraavasta kohtauksesta aletaan varmaankin miettiä astmadiagnoosia.

Nyt hän 2,5-vuotiaan reippaudellaan jo kertoo kaverin kysyessä, mistä on kyse, että tehdas on mahassa rikki. Insuliinitehdas. Haluaa itse ottaa numerot eli mitata verensokerin – ja kuinka taitavasti sen tekeekään.

Vähintään kymmenen pistosta päivässä. Tästä ei parane koskaan, mutta teemme kaikkemme, jotta elämä olisi mahdollisimman normaalia.

Kuva: täältä

Sekavuus

Tänä viikonloppuna piti tehdä päätös asunnon ostosta. Se on ihana. Alkaa kenties suunnitella kuumeisesti keittiötä ja muuta.

Vaan makaan sairaalapedillä pää pyörryksissä vieressäni yksi pieni ja tuhiseva, jolla todettiin tänään diabetes. Loppuelämän kantaa sitä mukanaan.

Jos

Soitin tänään lähellä olevaan päiväkotiin ja kyselin tilaisuutta tulla tutustumaan. Aika järjestyi ensi tiistaille. En ole päiväkotiympäristössä sitten yläasteen TET-jakson hetkeäkään viettänyt ja muutenkin melko tietämätön, miten siellä päivät rakentuvat. Mihin asioihin mun pitäis mielestänne osata kiinnittää huomiota käynnin aikana?

En kyllä tiedä näistä systeemeistä näköjään laajemminkaan mitään. Jos olisin halunnut Typylle ensi syksyksi hoitopaikan, sitä olisi pitänyt hakea maaliskuussa. Ja mistäs tuollaisen sitten voi hoksata? Miten voin hakea lapselleni päivähoitopaikkaa jostain tietystä päivästä alkaen kun ei ole hajuakaan siitä, milloin työllistyn eli hoidon tarve alkaa? Päiväkodin johtaja tiesi kyllä kertoa, että nyt ovat kaikki syksyn paikat täynnä ja ihmisiä jonossa. Jos paikka vaikuttaa pätevältä, jonon perään siis ja ihmettä toivomaan.

Jossittelu on turhaa, mutta toisinaan tarpeellista. Jos minä olisin saanut päättää, meillä olisi nyt vauva kotona eikä kahden mukulan välissä olisi tarvinnut vaivata päätään työnhaulla. Näinhän ei tunnetusti käynyt. Niinpä suunnitelma B:ssä,  jos olisin saanut suvereenisti määräillä, minulla olisi nyt syksyksi työpaikka odottamassa ja Typyn päiväkotipaikka varmistunut. Vaan ei ole vauvaa, raskautta, työtä, saati hoitopaikkaa lapselle. Voi elämä.

P.S. Tukholmasta juttua tulossa, kunhan jalkaturvotuksiltani kerkiän. Perillä oli oikeinkin mukavaa, mutta seuraavalla kerralla taitetaan matkat taas lentäen.

Säteilyvaara

Tiistaina törmättiin Typyn kanssa kellarissa yläkerran mummoon, joka kehui ensin kuinka kauniin aurinkoista on, mutta harmitteli sitten kun nyt on niin paljon säteilyä: ”No, mitäs se säteily nyt onkaan…” Hetken mietin, onko itseltäni jäänyt jokin ydinlaskeumauutinen kuulematta, kunnes hoksasin kysyä, tarkoittaako UV-säteilyä. Kyllä, juuri sitä. Oli kuullut aamulla uutisissa puhuttavan, viittasi kaiketi tähän. Katseli Typyä ja harmitteli kun se on pienille huonoksi, säteily. Totta totta. Jätin mainitsematta, että kyllä se tästä vain kesää kohden kuulkaa voimistuu.

Tiistaina oli myös Typyn 1½-vuotisneuvola, täysin hyödytön taas. Epäluotettavat mitat olivat 89 cm ja 13 kg. Olin etukäteen googlettanut, mitä kyseisellä neuvolakäynnillä tehdään ja lukenut kaikenmaailman tornin rakenteluista. Meillä lääkäri kysyi, miten arki sujuu, yritti kuunnella stetoskoopilla (yritykseksi jäi) ja kirjoitti yhden kontrollilähetteen, jonka itse otin puheeksi. Muuten juteltiin tyhjänpäiväisiä. Lopuksi sanoi, että olisi ollut kiva kuulla Typyn puhettakin (pieni istui hipihiljaa sen ajan mitä ei itkenyt), johon ehdotin, että josko teillä jotain kirjaa täällä. Siitä sitten Typy luetteli sujuvasti eläimet. Seeprankin tunnisti, vaikka oli lajilleen epätyypillisesti sininen ;)

Kesken ihan jonkun muun puheenaiheen lääkäri kysyi yllättäen: ”No, tuleeko teille lisää lapsia?” Sekunnin ajan hämmentyneenä ihmettelin, että mitä se oikein kysyi ja pyysin toistamaankin. Sitten meinasi hiipiä itku kurkkuun, kunnes sain tokaistua: ”Toiveissa on, mutta sen sitten näkee, miten käy.” Huoh.

Kahdestaan

Kulta lähti eilen iltapäivällä Kiinan ihmemaahan. Paluumatkalla lentokentältä poikkesimme mummilassa. Iltapuurolla kotona Typy kieltäytyi syömästä: laittoi suunsa suppuun ja käänsi päänsä pois. Kaikin keinoin yritin saada jotain uppoamaan. Ihmettelin, protestoiko malliruokailijamme Kullan lähtöä. Hetken päästä selvisi syy: pieni oksensi vatsansa sisällön pöydälle, tuolille, lattialle, molempien vaatteille. Tämän jälkeen oli kalpea ja tärisi, inisi surkeana. Muutamaa päivää vaille kahdeksankuisena ensimmäistä kertaa kipeänä, jos ei koliikkikipuja lasketa.

Heitin likaiset vaatteet pyykkikoppaan, pesin molemmat, sain Typyn juomaan maitoa ja nukahtamaan. Raahasin runkopatjan vierassängystä Typyn huoneeseen ja laitoin vaatteeni valmiiksi odottamaan, jos yöllä pitää lähteä päivystykseen. Nukuin lähellä ja yritin kääntää Typyä pitkin yötä takaisin kyljelleen nukkumaan, jottei tukehtuisi oksennukseensa. Yö meni kuitenkin rauhassa. Voi meitä.

Tänään kaikki oli hyvin. Kätkin filmipurkkeihin riisiä ja makaronia, Typy hihkui onnesta. Kylään tulivat ensin veljeni vaimoineen, sitten vielä äitini. Päivä kului nopeasti ja loppui vielä nopeammin, sillä Typy nukahti jo kahdeksalta yöunilleen. Nukkui ilokseni vain kahdet päiväunet; sadepäivä on väsyneen äidin pelastus. Kotona on jälleen raikas ilma ja makuuhuoneeseen tulvii valoa nostettuani verhot pois tangolta. Oma oloni on raikkaasta kaukana, sillä päivälliseksi söin pizzan ja iltapalaksi ranskalaisia. Ai niin, unohdin mainita pienen olutvälipalan.

Pieni vain nukkuu, olen hämilläni. Huomenna teemme retken rautakauppaan ja syön salaattia ja linssejä. Juon paljon vettä.

Disastrous hair day

Nyt kun on aikaa kulunut lauantaista eikä aihe enää akuutisti itketä, kerron miten voi ihan yllättäen käydä. Tunnettu asiahan on, että kampaajien sentit on joskus vähän reilumpia kuin muiden, mutta uutena tietona selvisi, että 3-4 senttiä voi joskus olla yhtä kuin 10. Tai että jonkun anatomian tuntemus on niin retuperällä, että sijoittaa leuan korvaan.

Olin odottanut jo kauan kampaajalle pääsyä, mutta koska satun asumaan ties missä, en saanut aikaa luottokampaajalleni vaan kollegalleen samassa paikassa. Virhe. Hiusten kasvatus oli hyvässä vauhdissa, mutta ajattelin, että hyvä on välillä vähän reilumminkin siistiä. Ei kuulkaas auta, että sanoo senttimäärän, mainitsee pituuden leukaan asti ja näyttää vielä kädellä. Nyt on karvat juuri ja juuri korvan alle ja kyseinen kynitty kattilapotta on kaiken lisäksi hiton rumasti leikattu.

Mitä voi tehdä? Sanoa suoraan, että ei nyt ihan tullut sitä mitä piti. Johon kampaaja vastaa antaen kaksi euroa alennusta ja toteaa, että onneksi ne siitä kasvaa. Sanoo vielä, että ymmärsi tarkoittaneeni leualla sitä, mistä leukaluu korvan vierestä lähtee. Asiakaspalvelusilmää jos mitä. Lopputulemana päätin visusti, että vaihdan noin kymmenen vuoden jälkeen firmaa. Ja säälin vähän sitä mun oikeaa kampaaja, joka on oikeasti tosi hyvä. Mut mitäs palkkaa tuollaisia työntekijöitä.

Totuuden nimissä on mulla taas vähän muutkin aiheet päässä pyörineet, mutta hämäykseksi teille ja erityisesti itselleni kirjoitan tänne lampuista ja hiuksista. Kuinka ovelaa.