Päällimmäiset muistiin

Kerrankin on hetki kun ei kukaan itke, vaadi, tarvitse. Vakuutuspapereita olisi setvittävänä, kellarikerros on yksi kaaos vain ja syötäväkin olisi. Mutta kello ei ole vielä puolta yötä ja hetken ehdin kirjoittaa.

Viime viikkoina on tuntunut, että elämä on yhtä diabetesta vain. Se ei missään nimessä ole toivottu tilanne, mutta minkäs teet. Kun lapsi on vakavasti sairas, on vaikeaa täyttää mieltään muilla asioilla. Niin matalia verensokereita, että tajun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo lähteä. Toisinaan niin korkeita, että pienellä silminnähden kurja olo; väsynyt ja raivokohtauksia saava rakas. Yhtä tasapainoilua päivät täynnä.

Olen väsynyt miettimään, kuinka paljon kolmivuotiaani mahtaa tänään liikkua (verensokerit laskevat), jännittääköhän jokin päivän kulussa (verensokerit nousevat), osaavatko ne päiväkodissa laskea hiilihydraatit oikein, syöttävätkö kenties kiisseliä ja pullaa välipalaksi (ihan tuhoon tuomittu idea, mutta koettu sekin). Olen väsynyt arvuuttelemaan, onko lapseni vielä tajuissaan, jos hän nukkuu tavallista pidempään (muut vanhemmat vain myhäilisivät iloisina).

Ennen kaikkea toivon, ettei näin olisi koskaan tarvinnut käydä. Pelkään, että sama käy pienelle lintusellekin, joka vasta on löytänyt kätensä, äänensä ja jalkansa, mutta tuon tumman varjon olen mielessäni päällensä langettanut. En tahdo, että alan alitajuisesti etsiä tulevina vuosina sairauden ensi merkkejä hänestäkin.

Tänään olimme ystävien luona kylässä, tytöt kolmistaan. Pienin itki vain vähän ja harjoitteli huuteluaan, keskimmäinen hekotti ääneen leikkien tiimellyksessä ja minä sain tasapainoiltua verensokerimittariin säntillisiä lukemia. Ennen kaikkea, rentouduin ja nautin, olin hetken huoleti. Niin iso asia, että itkettää ilosta.

Advertisement

Reilu kuukausi sitten

Perjantai 11. toukokuuta muutti elämäämme. Se toi mukanaan huolen. Katseen, joka näkee pikkutyttömme aiempaa hauraampana ja haavoittuvaisempana. Se toi lisää rutiineja ja järjestelmällisyyttä päiviimme – asioita, jotka eivät onneksi olleet millään tapaa vieraita entuudestaan.

Päästyämme kotilomille sairaalasta päädyimme muutaman päivän kuluttua takaisin, toiselle osastolle tosin. Hengenahdistusta, ilmeisesti allergiaan tai infektioon liittyvää. Lisää verikokeita, lisähappea, unen etsimistä patjamajoituksessa suuren mahani kanssa. Tästä muutaman viikon päästä toinen hengenahdistuskohtaus, joka onneksi ohitettiin kotihoidolla. Seuraavasta kohtauksesta aletaan varmaankin miettiä astmadiagnoosia.

Nyt hän 2,5-vuotiaan reippaudellaan jo kertoo kaverin kysyessä, mistä on kyse, että tehdas on mahassa rikki. Insuliinitehdas. Haluaa itse ottaa numerot eli mitata verensokerin – ja kuinka taitavasti sen tekeekään.

Vähintään kymmenen pistosta päivässä. Tästä ei parane koskaan, mutta teemme kaikkemme, jotta elämä olisi mahdollisimman normaalia.

Kuva: täältä

Sekavuus

Tänä viikonloppuna piti tehdä päätös asunnon ostosta. Se on ihana. Alkaa kenties suunnitella kuumeisesti keittiötä ja muuta.

Vaan makaan sairaalapedillä pää pyörryksissä vieressäni yksi pieni ja tuhiseva, jolla todettiin tänään diabetes. Loppuelämän kantaa sitä mukanaan.

Jos

Soitin tänään lähellä olevaan päiväkotiin ja kyselin tilaisuutta tulla tutustumaan. Aika järjestyi ensi tiistaille. En ole päiväkotiympäristössä sitten yläasteen TET-jakson hetkeäkään viettänyt ja muutenkin melko tietämätön, miten siellä päivät rakentuvat. Mihin asioihin mun pitäis mielestänne osata kiinnittää huomiota käynnin aikana?

En kyllä tiedä näistä systeemeistä näköjään laajemminkaan mitään. Jos olisin halunnut Typylle ensi syksyksi hoitopaikan, sitä olisi pitänyt hakea maaliskuussa. Ja mistäs tuollaisen sitten voi hoksata? Miten voin hakea lapselleni päivähoitopaikkaa jostain tietystä päivästä alkaen kun ei ole hajuakaan siitä, milloin työllistyn eli hoidon tarve alkaa? Päiväkodin johtaja tiesi kyllä kertoa, että nyt ovat kaikki syksyn paikat täynnä ja ihmisiä jonossa. Jos paikka vaikuttaa pätevältä, jonon perään siis ja ihmettä toivomaan.

Jossittelu on turhaa, mutta toisinaan tarpeellista. Jos minä olisin saanut päättää, meillä olisi nyt vauva kotona eikä kahden mukulan välissä olisi tarvinnut vaivata päätään työnhaulla. Näinhän ei tunnetusti käynyt. Niinpä suunnitelma B:ssä,  jos olisin saanut suvereenisti määräillä, minulla olisi nyt syksyksi työpaikka odottamassa ja Typyn päiväkotipaikka varmistunut. Vaan ei ole vauvaa, raskautta, työtä, saati hoitopaikkaa lapselle. Voi elämä.

P.S. Tukholmasta juttua tulossa, kunhan jalkaturvotuksiltani kerkiän. Perillä oli oikeinkin mukavaa, mutta seuraavalla kerralla taitetaan matkat taas lentäen.

Säteilyvaara

Tiistaina törmättiin Typyn kanssa kellarissa yläkerran mummoon, joka kehui ensin kuinka kauniin aurinkoista on, mutta harmitteli sitten kun nyt on niin paljon säteilyä: ”No, mitäs se säteily nyt onkaan…” Hetken mietin, onko itseltäni jäänyt jokin ydinlaskeumauutinen kuulematta, kunnes hoksasin kysyä, tarkoittaako UV-säteilyä. Kyllä, juuri sitä. Oli kuullut aamulla uutisissa puhuttavan, viittasi kaiketi tähän. Katseli Typyä ja harmitteli kun se on pienille huonoksi, säteily. Totta totta. Jätin mainitsematta, että kyllä se tästä vain kesää kohden kuulkaa voimistuu.

Tiistaina oli myös Typyn 1½-vuotisneuvola, täysin hyödytön taas. Epäluotettavat mitat olivat 89 cm ja 13 kg. Olin etukäteen googlettanut, mitä kyseisellä neuvolakäynnillä tehdään ja lukenut kaikenmaailman tornin rakenteluista. Meillä lääkäri kysyi, miten arki sujuu, yritti kuunnella stetoskoopilla (yritykseksi jäi) ja kirjoitti yhden kontrollilähetteen, jonka itse otin puheeksi. Muuten juteltiin tyhjänpäiväisiä. Lopuksi sanoi, että olisi ollut kiva kuulla Typyn puhettakin (pieni istui hipihiljaa sen ajan mitä ei itkenyt), johon ehdotin, että josko teillä jotain kirjaa täällä. Siitä sitten Typy luetteli sujuvasti eläimet. Seeprankin tunnisti, vaikka oli lajilleen epätyypillisesti sininen ;)

Kesken ihan jonkun muun puheenaiheen lääkäri kysyi yllättäen: ”No, tuleeko teille lisää lapsia?” Sekunnin ajan hämmentyneenä ihmettelin, että mitä se oikein kysyi ja pyysin toistamaankin. Sitten meinasi hiipiä itku kurkkuun, kunnes sain tokaistua: ”Toiveissa on, mutta sen sitten näkee, miten käy.” Huoh.

Kahdestaan

Kulta lähti eilen iltapäivällä Kiinan ihmemaahan. Paluumatkalla lentokentältä poikkesimme mummilassa. Iltapuurolla kotona Typy kieltäytyi syömästä: laittoi suunsa suppuun ja käänsi päänsä pois. Kaikin keinoin yritin saada jotain uppoamaan. Ihmettelin, protestoiko malliruokailijamme Kullan lähtöä. Hetken päästä selvisi syy: pieni oksensi vatsansa sisällön pöydälle, tuolille, lattialle, molempien vaatteille. Tämän jälkeen oli kalpea ja tärisi, inisi surkeana. Muutamaa päivää vaille kahdeksankuisena ensimmäistä kertaa kipeänä, jos ei koliikkikipuja lasketa.

Heitin likaiset vaatteet pyykkikoppaan, pesin molemmat, sain Typyn juomaan maitoa ja nukahtamaan. Raahasin runkopatjan vierassängystä Typyn huoneeseen ja laitoin vaatteeni valmiiksi odottamaan, jos yöllä pitää lähteä päivystykseen. Nukuin lähellä ja yritin kääntää Typyä pitkin yötä takaisin kyljelleen nukkumaan, jottei tukehtuisi oksennukseensa. Yö meni kuitenkin rauhassa. Voi meitä.

Tänään kaikki oli hyvin. Kätkin filmipurkkeihin riisiä ja makaronia, Typy hihkui onnesta. Kylään tulivat ensin veljeni vaimoineen, sitten vielä äitini. Päivä kului nopeasti ja loppui vielä nopeammin, sillä Typy nukahti jo kahdeksalta yöunilleen. Nukkui ilokseni vain kahdet päiväunet; sadepäivä on väsyneen äidin pelastus. Kotona on jälleen raikas ilma ja makuuhuoneeseen tulvii valoa nostettuani verhot pois tangolta. Oma oloni on raikkaasta kaukana, sillä päivälliseksi söin pizzan ja iltapalaksi ranskalaisia. Ai niin, unohdin mainita pienen olutvälipalan.

Pieni vain nukkuu, olen hämilläni. Huomenna teemme retken rautakauppaan ja syön salaattia ja linssejä. Juon paljon vettä.

Disastrous hair day

Nyt kun on aikaa kulunut lauantaista eikä aihe enää akuutisti itketä, kerron miten voi ihan yllättäen käydä. Tunnettu asiahan on, että kampaajien sentit on joskus vähän reilumpia kuin muiden, mutta uutena tietona selvisi, että 3-4 senttiä voi joskus olla yhtä kuin 10. Tai että jonkun anatomian tuntemus on niin retuperällä, että sijoittaa leuan korvaan.

Olin odottanut jo kauan kampaajalle pääsyä, mutta koska satun asumaan ties missä, en saanut aikaa luottokampaajalleni vaan kollegalleen samassa paikassa. Virhe. Hiusten kasvatus oli hyvässä vauhdissa, mutta ajattelin, että hyvä on välillä vähän reilumminkin siistiä. Ei kuulkaas auta, että sanoo senttimäärän, mainitsee pituuden leukaan asti ja näyttää vielä kädellä. Nyt on karvat juuri ja juuri korvan alle ja kyseinen kynitty kattilapotta on kaiken lisäksi hiton rumasti leikattu.

Mitä voi tehdä? Sanoa suoraan, että ei nyt ihan tullut sitä mitä piti. Johon kampaaja vastaa antaen kaksi euroa alennusta ja toteaa, että onneksi ne siitä kasvaa. Sanoo vielä, että ymmärsi tarkoittaneeni leualla sitä, mistä leukaluu korvan vierestä lähtee. Asiakaspalvelusilmää jos mitä. Lopputulemana päätin visusti, että vaihdan noin kymmenen vuoden jälkeen firmaa. Ja säälin vähän sitä mun oikeaa kampaaja, joka on oikeasti tosi hyvä. Mut mitäs palkkaa tuollaisia työntekijöitä.

Totuuden nimissä on mulla taas vähän muutkin aiheet päässä pyörineet, mutta hämäykseksi teille ja erityisesti itselleni kirjoitan tänne lampuista ja hiuksista. Kuinka ovelaa.

Miksi?

Meillä juhlittiin tänään töissä eräitä synttäreitä ja taas oli pöytä täynnä pullaa ja kakkua. Keskustelu kääntyi jossain vaiheessa siihen, miten iän myötä oppii näkemään ne tärkeimmät asiat elämässä. Ne läheiset ihmiset. Mulle tuli surullinen olo ja katsoin parhaaksi poistua takavasemmalle.

Kysymys kuuluu: miksi oon täällä helvetin kuusessa kaukana ihan kaikista tärkeistä ihmisistä? Oon järkeillyt asian itselleni niin, että nyt kun uhraudun ja kerään työkokemusta, saan jossain vaiheessa mieleisiä töitä jostain, missä on mukavampi olla. Kullan läheltä. Kukaan ei vain pysty antamaan mulle minkäänlaista takuuta asiasta. Mikä järki? Tai ehkä nimenomaan vain se, järki.

Kuinka monen yksinäisen illan arvoista tämä on? Ja miksi mä en voi tulla jo raskaaksi? Sitten heti kun Kulta on palannut ulkomailta. Kiitos. Saisin samalla paluulipun kotiin. Suunnitelma kusee, musta ei tule 28-vuotiaana äitiä. Please, antakaa mulle nyt jotain kivaa.

Lähden ulos, olkoon mikä myrsky tahansa. Toivon tulevani takaisin paremmalla mielellä. Palattuani humallun teestä ja sytyttelen taas kynttilät. Ja luen kirjaa. Toistan mielessäni, että kyllä tämä tästä.

Ei pysty sulattamaan

Viikonloppu oli erikoinen: vietin aikaa monen tärkeän ystävän kanssa ja tuli tunne, että nyt tapahtuu vähän liikaa. Kaikkien elämässä. Eroja, muuttoja, raskauksia, keskenmenoja, terveyshuolia, vauvaelämää, uusia töitä – mitä näitä nyt on. Liikaa informaatiota, liian monta huonoa uutista. Onneksi oli mukana eräs tietty loistavan hyväkin paljastus. On hienoa hymyillä salaa itsekseen ystävän puolesta. Toisaalta toisten puolesta täytyy joskus vierittää kyynelkin. Yhdistää, muttei ole toivottavaa.

Kun ihminen on itsekäs, sitä miettii, että onneksi meillä on nyt Kullan kanssa aika hyvin jutut ja systeemit. Että yllättävän hyvin siedetään satoja kilometrejä välillämme. Harvinaisen vähän alakuloa itsellä ilmassa, vaikka on syksy ja sateet. Nauran ääneen päivittäin ja tulevasta on mukava haaveilla. Ja mikä parasta, pitkiin aikoihin en ole nähnyt ystäviäni yhtä tiuhaan kuin nyt. Nyt kun asun kaukana kaikista.

Lauantaina meidän kotona kävi ensimmäinen vauvavieras ikinä. Ja tuli huomattua, että puutteita on. Alakerrasta löytyy lukollinen vaunuvarasto, jossa on ruhtinaallisesti tyhjää tilaa. Selityskin löytyi: ei ole luiskaa, mitä pitkin sinne mennä. Portaita. Hisseihin ei vaunuja mahdu, ei muuten mahtuisi miniparvekkeellekaan. Kotoa löytyy lattialta anopinjakkara ja muita vaaroja. Kylpyhuoneeseen sopii vain pikkuruinen pesukone, ei puhettakaan kuivausrummusta. Ja silti ajattelen, että ihan sama, nuokin esteet voitettaisiin, jos aihetta tulisi.

Kyseinen pikkutypy on muuten valloittava, sellainen rauhallinen 5-kuukautinen toljottelija. Asuu vain hänkin ihan kauhean kaukana.

Epäonnisia ihmisen alkuja

Eräs ystäväni on ollut keväästä lähtien kahdesti raskaana, vaan eipä ole enää. Taaskaan. Toinen on yrittänyt raskautua kohta lähes kolme vuotta. Lisäksi alkuviikosta juttu kääntyi työkaverin kanssa jotenkin kummasti erääseen viime hetkillä kohtuun kuolleeseen vauvaan. Se, että itsellä ei toista tyyppiä vielä sisällä kasva, ei ole tähän taustaan nähden kovin murheellista.

Nämä kaikki laittoivat miettimään, miten raskaaksi tuleminen ei ole vielä mitään. Tai siis onhan se ihan mahdottoman ihmeellinen asia jo itsessään, mutta sen jälkeen voi moni asia mennä vielä monella tavalla pieleen. Onko parempi olla kokonaan tulematta raskaaksi ja välttää menetyksen tunne vai iloita niistä toisinaan lyhyistäkin hetkistä, jolloin sisällä kasvaa uusi elämä?

Tällaisia piristäviä ajatuksia tänään.

Ylämäki, alamäki

Ensimmäiset kaksi viikkoa tuntui, että meneehän tämä, kyllä mä pärjään. Ja selviän. Välillä on hauskaakin. Liityin elokuvakerhoon; aion antautua joka viikko hyvän leffan vietäväksi. Sovin aloittavani pilateksen itseäni yli kaksi kertaa vanhemman työkaverini kanssa. Olin positiivisesti yllättynyt, että näinkin kaukana pääkaupunkiseudusta voi olla näinkin eloisaa. Ei ole turhaan mainostettu idän ihmisiä mukaviksi.

Viikonloppuna kotona tuli pieni takapakki. Ei tuntunutkaan niin kivalta lähteä takaisin. Viime päivinä olen hymyillyt paljon, mutta myös kiukutellut ja itkenyt. Tunnelmat heittelevät ja syytän osittain hormoneja. Harmittelen, etten saa syyttää raskaushormoneja. Olen itkenyt sekä lähes 70-vuotiaan kaverini kuolemaa (kahdesti) että kokemaani huonoa asiakaspalvelua. Hymyillyt olen mm. Kullan kanssa vietetyn ajan ja erään uuden, jännittävän kokemuksen johdosta.

Tämän mukaan raskauden todennäköisyys neljä kuukautta ehkäisyn lopettamisen jälkeen olisi noin 65 %, joten vähemmistössä ollaan. Aihe vierailee toistuvasti ajatuksissa, muuta en edes yritä väittää. Luulo ei ole tiedon väärti.

Uutta

Täällä ollaan. Itkenyt olen uudessa (koti)kaupungissani vain kerran, mikä lienee ihan tyydyttävä saldo. Tämä tapahtui sunnuntai-iltana Kullan lähtiessä tyhjien muuttolaatikoiden kanssa kotia kohti – yksin jääminen konkretisoitui kyyneliksi. Itse kävelin läheiselle kioskille ostamaan lohdutussalmiakkia, yritin näyttää reippaalta punoittavista silmistäni huolimatta ja haaveilin paluumatkalla pupusta. Jostain kummasta päähäni putkahti ajatus suloisesta pomppijasta, joka odottaisi minua tyhjyyttään kaikuvassa asunnossa töistä tullessani. Heti perään kyllä jo hymyilin itsekseni ajatukselle. Oikea primitiivireaktio: tyttö (jonka pitäisi olla ihan aikuinen jo) on yksin vieraassa kaupungissa (jälleen kerran, saanen huomauttaa) ja haluaa ympärilleen jotain suloista ja pehmeää karkottamaan yksinäisyyden tunnetta.

Makuuhuoneen sisustus koostuu tällä hetkellä kahdesta patjasta ja pienestä jalkalampusta. Olohuoneen yrittävät muodostaa pieni viherkasvi, vähän suurempi jalkalamppu (yksi haaveistani toteutui jo), matto ja rumahko peili. Todennäköisesti huomenna saan TV:n seuraksein. Sijoitan sen luonnollisesti lattialle maton viereen; TV-tasot, nojatuolit ja sohvat ovat yliarvostettuja. Television osto on kuulkaas nykyään helppoa: puhuessani eilen Skypessä Kullan kanssa tämä surffasi nettikaupasta edullisen laitteen. Muutamasta käyttäjän arviosta vakuuttuneena tilaus tuli tehtyä ja postimies kolkuttelee todennäköisesti huomenna ovellani paketti kainalossaan. Vaivattomuuden huippu.

Töissä on mukavia ihmisiä. Työn sisällöstä en vielä sano juuta enkä jaata. Kun en osaa tällä kokemuksella sanoa. Kaiken kaikkiaan olen vähemmän rikki kuin oletin. Perjantaina kotiin :)

Kuinka kuolemme

Mun pitäis huomenna päättää, muutanko heti kesän päätyttyä 300 vai kenties 500 kilometrin päähän kodista, Kullasta ja ystävistä. Molemmat vaihtoehdot tuntuu niin pahalta, että olen viime päivinä itkeskellyt ahkeraan. Mulle on siis tarjottu töitä, jopa kahdesta paikasta. Riemun kiljaisuja ei silti ole kuulunut. Ei tällaisen ratkaisun eteen voi ihmistä laittaa. Tunnelman kohottamiseksi lainasin tänään kirjastosta Sherwin B. Nulandin kirjan ”Kuinka kuolemme”.

Pikkuisen elämää

Näin eilen ystävääni, joka asuu kaukana pohjoisessa. Istuimme kahvilassa, ostimme teet ja toisetkin. Vaihdoimme laajasti kuulumisia ja pääsin viimeinkin kiittämään kasvotusten viime kesän hilpeistä häistä.

Jossain vaiheessa ystäväni kyseli, olemmeko saaneet naimisiin menon jälkeen kovasti uteluita lasten hankintaan liittyen. Vastailin, ettemme nyt ainakaan häiriöksi asti, että taidamme olla tehneet tarpeeksi selväksi, ettei ihan vielä. Ja että lapsettomuuden omassa tai läheisten elämässä kohtaamaan joutuneet ymmärtävät olla liikoja kyselemättä. Sillä eihän sitä koskaan tiedä. Pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, etteivät lasten hankkiminen ja avioituminen ole nykyään juurikaan tekemisissä keskenään. Lähimmistä ystävistäni lapsia on vain aviottomilla eikä heillä mahdotonta kiirettä tunnu naimisiin olevankaan.

Ystävääni tuntuivat utelut ärsyttävän ja löytyihän siihen syykin. Oli raukka joutunut valehtelemaan päin naamaa kun ei vielä raskaudestaan halunnut kertoa. Iloinen olen. Kyseisen uutisen voimin olen eilen ja tänään jo monasti hymyillyt. Lapsi syntyy hyvään, järkevään ja hössöttämättömään perheeseen. Sellaiseen, jossa vanhemmilla on kunnianhimoa uransa suhteen, laaja ystäväpiiri ja tarjolla turvallinen ympäristö pienelle.

Päivän uutisia lukiessa sai todeta, että joskus vain kaikki menee surullisella tavalla pieleen. Taas riittää Salli Saarella ja kumppaneilla töitä.

Karhunpoika sairastaa

Kulta on tehnyt viime aikoina (taas) ihan hirvittävästi töitä ja stressi on ollut sen mukainen. Nyt sen kroppa sanoi itsensä irti moisesta rääkistä, kehitti jonkunlaisen tulehduksen ja Kulta joutui sairaalaan. Mulla oli eilen illalla syyllinen olo vain olla kotona köllötellä kun tiedän, miten kamalaa kyseisessä sairaalassa voi olla. Epäinhimillistä ja yksityisyyden suojaa loukkaavaa.

Eilen illalla kun alkoi näyttää selvältä, että Kulta joutuu jäämään yöksi, vein hänelle selviytymispakkauksen. Lämmin huppari ja villasukat, jos tulee kuumeessa yöllä kylmä, kirja toinen toistaan seuraavien tuntien tappamiseen, hammasharja ja -tahna sekä puhtaat alushousut, ettei tarvitse tuntea oloaan sairaammaksi kuin onkaan sekä korvatulpat, jotta nukkuminen muiden sairaiden vieressä ehkä onnistuu.

Toivottavasti pääsee pian kotiin tai vähintäänkin siirretään jonnekin kivalle osastolle. Onneksi ei tarvitse olla kuitenkaan liian huolissaan Kullan voinnista, ei vaikuttanut kuolemansairaalta. Uskoisin, että kun isketään antibioottia suoneen, Kullan olo kohenee nopeastikin. On se hölmöä, että sairaalan toiminnasta (tai no, toimimattomuudesta) tulee helposti ikävämpi olo kuin itse sairaudesta. Siellä on varmaan surkea työilmapiiri ja kurjaa olla töissä.

Edit: Kävin iltapäivällä katsomassa potilasta. Oli päässyt vastaremontoidulle osastolle, jossa sai kaupan päälle mukavat hoitsut. Siellä on hyvä oleilla ja odotella tervettä päivää. Vein mukanani pullon Vichyä ja yhden Paksun Pepen, joiden avulla sain loihdittua hymyn sairaalapedillä makaavan mieheni huulille. Oli hyvä olla siinä vieressä voimia antamassa ja päivää piristämässä. Vaimona – vastoinkäymisissä.