Ihmeitä

Molemmat tytöt nukkuvat yläkerrassa, ensimmäistä yötä samassa huoneessa. Joku roti tuntuisi olevan tulossa öihin ja elämään. Kumpi herättelee kumpaa, ja moneltako kukko aamulla laulaa, jää nähtäväksi.

Huomenna viimetippapassit mulle ja minille, tiistaina sähkömies visiitille, jotta keskiviikkona liukuovikaapisto kohoaa asentajan avustamana. Päässä viuhuu piharakennuksen suunnitelmat. Timpurille pitäisi soitella, jotta tulisi meille väliseinän pykäämään. Ensi viikolla saapunevat myös keittiön tasot ja allas, laatat ja valaisimet pitäisi valita. Nuo kun eivät menneet viime kesänä ollenkaan omien toiveiden mukaan, joten käytännössä uusi keittiö ei muuta kuin uusiksi. Kaapit ja koneet sentään pysyvät paikoillaan.

Ollaan me onnekkaita kun saadaan täällä asua: ikkunoista avautuu puisto, joka on kivoja ihmisiä pullollaan. Kesällä ripustan keinun omenapuun oksaan ja katselen Typyn riemua. Pienempi saa tunnustella ja maistella nurmea, ottaa ensimmäisiä horjuvia askeliaan.

Advertisement

Parempaa odotellessa

Vuosi vaihtui köhiessä. Vaikka sairaalaan oli lähete takataskussa, kotona sentään saimme olla; pienimmällä tulehdusta keuhkoissa. Isompi söi elämänsä ensimmäistä kertaa poppareita: tasan 12 grammaa, jossa siedettävät 6 g hiilihydraatteja.

Tällaista opettelua tämä on. Toukokuusta saakka elämäämme on leimannut valitettavan paljon Typyn sairaus. Asiaa ei auta perfektionistisen kontrollinhaluinen luonteeni. Vaikka sanotaan, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää, niin myönnän auliisti, ettei tällaista huolen ja murheen määrää osannut ennen edes kuvitella.

Ai niin ja sitten oli se yksi päivä, jolloin muutimme ja syntyi vauva. Vauva, joka ensimmäiset kuukaudet huusi tuskissaan, mutta on tehnyt sittemmin hämmentävän muodonmuutoksen hymyileväksi ja rauhalliseksi eläjäksi. Oppipa hän joulun tienoilla jopa nukkumaan yli 15 minuutin pituisia päiväuniakin. Vielä kun ymmärtäisi öiden tarkoituksen.

Kulta on ollut niin monena päivänä töissä kellon ympäri ja ylikin, etten halua edes ajatella. Vanhempani ovat auttaneet niin paljon, etten ikinä osaa tarpeeksi kiittää. Parisuhde on jossain taka-alalla: ei ole aikaa edes itselle, saati sitten toiselle. Väsymys on suunnaton, mutta jonain päivänä se helpottaa. Naapurimme lohduttavat kolmen pojan kokemuksella, että kyllä ne teini-ikään mennessä nukkumaan oppivat.

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin ehdin ajatella kellarin muodonmuutosta varastosta vieras- ja työhuoneiksi, haaveilla omasta työskentelynurkkauksesta kodinhoitohuoneessa, suunnitella piharakennusta. Toivon kipinöitä. Töihin en taida jaksaa palata aikoihin ja sittenkin toivottavasti osa-aikaisena.

Päällimmäiset muistiin

Kerrankin on hetki kun ei kukaan itke, vaadi, tarvitse. Vakuutuspapereita olisi setvittävänä, kellarikerros on yksi kaaos vain ja syötäväkin olisi. Mutta kello ei ole vielä puolta yötä ja hetken ehdin kirjoittaa.

Viime viikkoina on tuntunut, että elämä on yhtä diabetesta vain. Se ei missään nimessä ole toivottu tilanne, mutta minkäs teet. Kun lapsi on vakavasti sairas, on vaikeaa täyttää mieltään muilla asioilla. Niin matalia verensokereita, että tajun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo lähteä. Toisinaan niin korkeita, että pienellä silminnähden kurja olo; väsynyt ja raivokohtauksia saava rakas. Yhtä tasapainoilua päivät täynnä.

Olen väsynyt miettimään, kuinka paljon kolmivuotiaani mahtaa tänään liikkua (verensokerit laskevat), jännittääköhän jokin päivän kulussa (verensokerit nousevat), osaavatko ne päiväkodissa laskea hiilihydraatit oikein, syöttävätkö kenties kiisseliä ja pullaa välipalaksi (ihan tuhoon tuomittu idea, mutta koettu sekin). Olen väsynyt arvuuttelemaan, onko lapseni vielä tajuissaan, jos hän nukkuu tavallista pidempään (muut vanhemmat vain myhäilisivät iloisina).

Ennen kaikkea toivon, ettei näin olisi koskaan tarvinnut käydä. Pelkään, että sama käy pienelle lintusellekin, joka vasta on löytänyt kätensä, äänensä ja jalkansa, mutta tuon tumman varjon olen mielessäni päällensä langettanut. En tahdo, että alan alitajuisesti etsiä tulevina vuosina sairauden ensi merkkejä hänestäkin.

Tänään olimme ystävien luona kylässä, tytöt kolmistaan. Pienin itki vain vähän ja harjoitteli huuteluaan, keskimmäinen hekotti ääneen leikkien tiimellyksessä ja minä sain tasapainoiltua verensokerimittariin säntillisiä lukemia. Ennen kaikkea, rentouduin ja nautin, olin hetken huoleti. Niin iso asia, että itkettää ilosta.

Pikku tipunen

Vauvamme oli rauhaisa elämänsä pari ensimmäistä viikkoa, ihastelin rakasta kanankoipista laiheliinia. Ihmettelin eri tavalla elämää kuin Typyn kanssa aikanaan. Nyt hän itkee käytännössä kaiken valveillaoloaikansa. Tämä oli juuri se skenaario, jota pelkäsin. Typy aloittaa onneksi ensi viikolla päiväkodissa taas, muutamana päivänä viikossa.

Riittämättömyys on vahvasti läsnä. Pakko jättää vauva huutamaan raastavaa kipuitkuaan kun on isosiskon lääkkeen ja ruoan aika. Isosisko sanoo, ettei vauva saa itkeä, ettei jaksa kuunnella sitä. Sanoo usein: ”Kuuntele minua, äiti!” Onneksi osaa jo vaatia huomiota.

Ja minä yritän, tehdä kaikkien olosta mukavan. Järjestää kotia, pyykätä, tiskata, kokata. Jaksaa viedä lapsia ulos, kitkeä rikkaruohoja. Vaikka huuto sattuu korviin.

Sisarusrakkaus on kaunista, joten kuulen usein myös seuraavaa pienestä suusta: ”Meidän kaikkien rakas pikku tipunen.” ”Minä rakastan vauvaa.” ”Oi, mitkä ihanat pienet jalat!” Toivottavasti myöhemmin muistan vain nämä.

Perjantai 13.

Perjantaina 13. heinäkuuta oli sovittu muuttomiehet tulevaksi aamukahdeksalta. Torstaina Kulta sadatteli, ettei musta ole mitään hyötyä tavaroiden pakkauksessa ja huonekalujen suojaamisessa. Ei kai kun oli jo monta päivää supistellut pienestäkin rasituksesta. Puolen yön aikoihin lähdin kuitenkin vielä sisulla siirtämään kellariin painavaa nojatuolia ja suurta mattorullaa. Kyllä mä teen!

Puoli viiden aikaan aamuyöstä, koko yön valvottuani alkoi olla selvää, että me ei olla muuttomiehiä opastamassa vaan suunta on sairaalaan. Soitimme isälleni viideltä ja Kullan isälle hetkeä myöhemmin. Isäni tuli meille heti auttamaan viimeisissä suojaushommissa ja itse yritin epätoivoisesti antaa ohjeita ja pitää lankoja käsissäni parin minuutin välein tulevien supistusten tauoilla. Loppuajan kiroilin kipujen pauloissa.

Muuttopäivästä tuli myös synnytyspäivä: tummakutrinen prinsessamme syntyi ennen puolta päivää hyvin sujuneen synnytyksen jälkeen. Synnytys oli levollinen, kauniskin. Aamulla sairaalaan lähtiessämme satoi, päivää kohden aurinko otti yhä enemmän valtaa pilvien takaa, vauvan ensimmäisenä iltana jyrisi ukkonen. Synnytys oli varmaankin melkolailla normaali tällä kertaa: ihan lasten leikkiä edelliseen verrattuna. Ymmärrän itsekin nyt paremmin, miksi ensimmäisestä jäi niin huonot fiilikset.

Vauva syntyi yli kolme viikkoa etuajassa; huomenna hän on neliviikkoinen. Itkuinen kuin mikä. Ihana ja rakas. Juuri nyt ensimmäistä kertaa kantoliinassa.

Muuton hoitivat Niemen pojat hyvinä työnjohtajinaan isäni, veljeni ja appiukkoni. Hurraa sukulaiset!

Uudessa kodissa ramppaavat edelleen remonttimiehet, mutta kyllä tämä joskus tästä asettuu.  Tavaratkin löytävät paikkansa jonain päivänä. On hiljaista kuin missä, omenapuiden ja koivujen katveessa. Oma pikku puutarha, jonka pienet, sinnikkäät puuntaimet haluaisin kaikki säilyttää.

Viimeisiä valintoja

Huh. Tänään vietiin Typy aamutuimaan mummilaan serkkutyttöjen hoiviin ja haettiin kylpyhuoneisiin ja wc-tiloihin viimeisen silauksen antavia nuppeja sun muita. Ihme kyllä, selvisimme tehtävästä käymällä yhdessä ainoassa kaupassa. Ruotsalaiset pelastivat tämänkin tilanteen: turvauduimme Smedbon ja Beslagsbodenin valikoimiin, jotka tarkemman selvittelyn tuloksena ovat yhtä ja samaa firmaa. Sain jopa toteutettua toiveeni keskikerroksen ”vierasvessan” mustista tilpehööreistä allaskaapin mustien vetimien seuraksi. Muualle sitten muuta.

Enää taitaa puuttua lopullinen päätös keittiön ja kodinhoitohuoneen välitilojen valaisimista.Kulta kävi eilen iltamyöhällä tutkimassa remontin edistymistä ja toi kännykkäkuvia mulle mukanaan. Voi kuinka hyvä fiilis onkaan meidän uudesta kotikolosta :)

Olisko tämä oikeasti tässä? Ensi viikolla on tarkoitus muuttaa. Sitä ennen käymme vielä Jyväskylässä, Joensuussa ja Helsingissä; pitäähän sitä lomalaisilla puuhaa olla.

Kuva: Beslagsboden

Vauvaystävän uusi koti

Uuteen kotiimme toivottaa tervetulleeksi oheinen vihreä väri (Tikkurila X 445, Lido). Osa porraskäytävän seinistä maalataan tuolla sävyllä, osa valkoisiksi. Itse portaat saavat pintaansa harmaata väriä, vain hitusen eri sävyistä kuin aiemmin. Tarkoituksena on pysytellä 50-lukuisessa, harmonisessa sävymaailmassa. Katsotaan, miten onnistun. Uusi koti on alunperin 30-luvulta, mutta mihinkäs minä 50-luvusta pääsisin.

Muualle tuleekin sitten valkoista, paljon valkoista. Tabula rasa odottelee kodinlaittajia. Olen harmitellut viime vuosina nykyisen kotimme edellisten asukkaiden seinille valitsemaa väriä, joka luulee olevansa valkoinen, vaikka onkin hyvin haalea harmaa. Vähän sellainen likaisen näköinen jo heti alkuunsa. Nyt saamme puhdasta.

Kaikki kaapistot ovat valkoisia, lattiat kuultovalkoiseksi petsattua koivulankkua. Hivenen harmaata keittiön ja kodinhoitotilan tasoissa sekä kellarikerroksen laattalattiassa. Oma piha, oma wc perheen jokaiselle naiselle, sauna, kodinhoitotila, takka, portaita ja tilaa. Paljon uutta nykytilanteeseen nähden.

Lauleskelin Typylle eilen illalla toiveensa mukaan Matkalaulua. ”Jos mua hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan” -kohdassa Typy kysyi: ”Mikä on ystävä?” Kun selitin sen olevan sama asia kuin kaveri (menemättä sen syvällisemmin noiden välisiin eroihin), Typy totesi: ”Mä saan kesällä vauvaystävän.” Niin saat, rakas.

Tilaa uudelle

Eilinen pelkopolikäynti oli sellainen puoliturha, mutta tulipahan kirjattua toiveita ylös synnytyksen suhteen. Toiveeni ovat melko vaatimattomia: esim. että saisin tietoa ja perusteluja kivunlievityksiin/toimenpiteisiin liittyen ja että saisin olla pystyasennossa/liikkua. Perusteista lähdetään, mutta itsestäänselvyyksiä nuo eivät ainakaan omassa sairaalassani ole, kokemus sen kertoo. Ajatuksissani on myös mennä sairaalaan mahdollisimman myöhään, matkaan kuluu onneksi vain viisi (pitkää) minuuttia. Paikka kun on luotaantyöntävä. Ymmärrän, että on turha toivoa ja suunnitella liikaakaan, yllätystekijöitä on synnytyssopassa kyllikseen. Ajatuksia olen aiheelle kuitenkin antanut reilusti enemmän kuin viimeksi. Mistä sitä ensisynnyttäjä edes lähtisi tuntematonta purkamaan? Myös äitiysjooga tekee hyvää fyysisesti ja henkisesti: otan aikaa itselleni ja tälle vauvalle.

Olen puhunut tänään kuolemasta liian monta kertaa, tilanteita vain tuli eteeni. Vaikka tapahtumat eivät tule lähelle, haluan ajatukset takaisin elämään. Koko ilta omaa aikaa: ruokaa, lepoa, liikuntaa. Kulta Tukholmassa, Typy mummilassa. Ilta-aurinko. Mulla on enää kuusi viikkoa töitä. Lasken näitä viikkoja päivittäin, ihan kuin varmistaakseni että loppuu se aikanaan tämäkin uurastus. Jotta toisenlainen voi taas alkaa.

Hupsansaa!

Käytin tämänviikkoisen Finnish Design Shopin kolmen päivän alen hyväkseni ja tilasin jo parin vuoden ajan haaveilemani kerrossängyn lastenhuoneeseen. Ehkä muutaman vuoden päästä tulevat molemmat kerrokset käyttöön :) Siihen asti Typy saa nukkua alasängyssä ja vauvalle luovutetaan Peti. Koska Peti ei mahdu meidän makkariin, tällä hetkellä vahvimpana suosikkina ensisängyksi on Vaavisänky, ei vähiten pienen koon sekä hankkimisen ja eroon pääsemisen helppouden takia.

Kerrossänkyratkaisuun vaikutti rajallisen tilan lisäksi vahvasti se, että Typy ei ole oikein koskaan oppinut nukahtamaan Petiin sen ollessa suurimmassa muodossaan. Liekö sänky liian leveä vai missä vika, siellä ei pysytä. Tullaan joka ilta kymmenen, parikymmentäkin kertaa pois kunnes aikuisten väsynyt pinna kiristyy liikaa ja Typy siirretään matkasänkyyn. Leveä Peti ja matkasänky samassa huoneessa vievät yhdessä muiden kalusteiden kanssa käytännössä kaiken leikkitilan lattialta.

Mitään takuitahan ei ole siitä, että hän uudessa sängyssään pysyisi yhtään sen paremmin. Kokeillaan ja toivotaan parasta. En laittaisi pahakseni mikäli Typyn nukahtamiskuviot olisivat selvät ennen vauvan tuloa.

Voi se uusi hyllykkökin olisi hieno ja kätevä. Voi tätä ihmisen materian himoa.

Kuva: Ava Room Oy

Hai there!

Helmikuun alussa meidän piti perua Tukholman-matkamme kun ei huvittanut siirtyä sinne kotoa oksentamaan. Siinä vaiheessa tuntui epätodennäköiseltä, että vielä 1½ kuukautta myöhemminkään olisin matkustuskunnossa yhtään minnekään. Työnantajani tarjoaman ylimääräisen 4 päivän vapaan (lomautus) turvin tienasin kuitenkin itselleni 10 päivän loman pääsiäisen ympärillä. Kun Kulta säästi talvilomansa samaan ajankohtaan, olihan sitä taas yritettävä matkaan. Pääsimme kuin pääsimmekin keväiseen Barcelonaan, mitä jaksan yhä ihmetellä. Olin ihan varma, että joku tauti vielä iskee, jollekin meistä. Ja olihan Typyllä korvatulehdus päällä vielä matkaan lähtiessäkin, mutta ei tuntunut haittaavan. Edellisen Barcelonaan varatun matkamme perui 1½ vuotta sitten Finnairin lentoemäntien lakkoilu, joten on tässä ennenkin yritetty.

Nyt oli käsillä viimeiset hetket taas lähitulevaisuudessa lähteä ulkomaille ylipäätään. Mieluummin espanjalaisia sadekuuroja kuin suomalainen takatalvi. Yllättävän helppoa oli 2½-vuotiaan kanssa kulkea. Otti sujuvasti päiväunia rattaissa, nautti silminnähden vilinästä ja metroajeluista sekä veti napansa täyteen pastaa, patonkia ja paellaa. Lentokoneen noustessa ilmaan vain hekotti hulvattomasti, vaikka olin pelännyt etukäteen korvakipuhuutoa. Kahden kanssa taitaakin sitten olla eri juttu.

Pari vinkkiä:

1. L’Aquarium on lapsen kanssa ihan oiva paikka. Hait ovat kyllä tyhmän näköisiä eläimiä, älyllisesti siis. Liian pieni pää suhteessa muuhun vartaloon.
2. Park Güell:in kukkulalle nousu kävellen on liian raskas raskaana oleville. Lepotaukoja toisen perään. Perillä en sitten jaksanutkaan kuin toipua supistuksista.
3. Kaltaiselleni kasvissyöjällä ravintoloiden menut olivat haasteellisia. Vaikka annoksella oli kasvisruokaan viittaava nimi, se sisälsi useimmiten kinkkua ;) Lapsia ei ravintoloissa huomioitu syöttötuolien tai lastenannosten merkeissä. Aikuisten hinnalla aikuisten tuoleilla. Yksi loistava poikkeus oli Matamala, josta saimme kaikin puolin loistavaa palvelua (sekä lapset että nirsoilijat) ja ruoka oli kehujen arvoista.
4. Jos halajaa tuliaisia lapsille, kannattaa poiketa viimeistään lentokentällä liikkeessä nimeltä Imaginarium.

Kotiin toin tavaraa Mujista, COS:sta ja Camperilta, ei järin yllättävää. Vitran showroomille yritimme kahdesti, mutta joko oli siesta tai liian myöhä. Jäi RAR siis koeistumatta. Olisikohan se hyvä imetykseen, olisihan?

Edit 16.4. Lisäsin vielä muutaman vinkin lasten kanssa Barcelonaan matkaaville.

Huojentunut

Tänään oli sairaalakäynti. Luulin meneväni pelkopolille vaan käynti osoittautuikin ylimääräiseksi lääkärikäynniksi. Pelkopolilähetteen lähdettyä neuvolasta oli joku jossain kohtaa matkan varrella näin viisaudessaan päättänyt. Hyvä niin. Keskustelu oli antoisa ja kannustava, sain vastauksia muutamiin mieltä vaivanneisiin kysymyksiin. Pelkopolikäyntikin tulee vielä: pääsen keskustelemaan kätilön kanssa asioista hieman eri näkökulmasta ja saan taas töistä ylimääräistä vapaata.

Viime viikollahan vasta rakenneultrassa kävimme ja se toimi suurena helpotuksena: kaikki oli niin kuin toivoa saattoi. Tänään taas ultrattiin: tämä oli jo viides kerta eikä taida viimeiseksi jäädä. En pistä pahakseni, en. Ensimmäistä kertaa sain kokemusta myös 3d-ultrasta.

Koska vastaanottoaika oli keskellä päivää, otin sen siivin koko päivän töistä vapaaksi. Hulluahan olisi ollut ajaa 120 km:n matka ehtiäkseni olla muutaman tunnin töissä, ennen tai jälkeen. Hullua ei sen sijaan ollut istua ihan rauhassa, yksin kahvilassa herkullisen salaatin äärellä. Tai tuntui se hullulta, myönnän.

Kauan sitten ennen ensimmäistä lasta tai raskauttakaan puhuimme Kullan kanssa haaveilevasti kahdesta prinsessasta. Me saamme ne :) Vaikka tieto sukupuolesta on asioiden tärkeysjärjestyksessä häntäpäässä, koen sen konkretisoivan odotusta valtavasti. Mun mimmit.

Sukulaiset

Joltain aiemmalta Tukholman-reissulta ostin meille ihanaisen Tiogruppenin tyynynpäällisen, jolla on ollut seuranaan sohvan toisella laidalla Ikean blogityynynpäälliset. Nyt saivat ikealaiset marssia kaappiin odottamaan parempia aikoja: löysin Tukholman-tuliaiselle Suomen-serkun, joka passaa mainiosti sen kaveriksi. Ihan serkuksilta näyttävätkin.

Zibidie ♥ Pirput parput!

P.S. Testailen uutta ulkoasua. Tuo bannerikuva on kehno, mutta menköön kunnes kehitän jotain parempaa. Oon ollut ihan orpo siitä lähtien kun vaihdoimme Maciin ja Photari jäi vanhaan koneeseen :( Haluisko joku kiltti graafikkokulta tai muuten vain taitavaa tarjota auttavaa kättään, edes pikaisesti?

Kultahippu

Hiljaiselo jatkuu. Joulu meni pahaa oloa potiessa, huomiselta uudenvuoden aatolta toivon aikaista nukkumaan pääsyä. Perustarpeiden äärellä taas. Pelkään, kuinka pieneksi ja heikoksi kuihdun kun mikään ei maita. Olen kamalaa seuraa, mutta mulla on maailman paras 2-vuotias piristäjä. Jakelee pusuja, halauksia ja puhalluksia, jotta mulla olisi parempi olo. Sanoo: ”Ei oo äiti mitään hätää”. Ehdottaa: ”Katottaisko palapeliä, jos se auttais?”

Viimeisen viikon aikana on ollut ilahduttavaa löytää oma tytär arjen kiireen ja stressin alta. Ei se temperamentti kenties olekaan niin vaikea. Taitaa vain olla oravanpyörä raskas hänellekin. Viimeisen viikon aikana olen nähnyt niin monta hymyä ja kuullut niin ihania juttuja, etten olisi pari viikkoa sitten uskonut. Voi mikä muru! En malta odottaa, millainen isosisko hänestä vielä kuoriutuu.

Pikaisesti

On siitä jotain iloa, että on aiemmin elämässään sairastanut. Kävin lääkityksen tiimoilta tänään äitiyspolilla ja sain ilokseni ylimääräisen ultran. Löytyi yksi pieni katkarapu, jonka sydän somasti pamppaili. Kivempi kärsiä kun tietää, että normaali raskaus on meneillään (sen mukaan, mitä tässä vaiheessa nyt ultrasta päätellä voi). Laskettu aika siirtyi yli viikolla eteenpäin, aina elokuulle asti. Eli jos kuvittelen tän pahoinvoinnin jatkuvan samoille viikoille kuin viimeksi, tuli siihenkin kamppailuun viikko lisää.

Päivän paras anti: piikitys alkaa tässä raskaudessa näillä näkymin vasta viikon 30 tienoilla. Viimeksi tykitettiin aikaisin ja kovaa: lääkäri kommentoi, että viimekertainen annostus olisi ollut sopiva noin kaksi kertaa minua painavammalle mammalle. Huono juttu ei ole sekään, että näitä menoja varten saa olla luvan kanssa töistä pois. Kaksi päivää jäljellä uurastusta, sitten alkaa kuulkaas 2 ½ viikon lepoloma.

Nyt haen murusein kotiin päiväkodin kostealta pihalta.

Totuus työkaverin suusta

Tänään töissä kuultua: ”You look like shit.” Kiitos. Hymyilin hiljaa mielessäni. Pitäkäähän peukkuja, armaat.