Meillä menee hyvin

Jaah. Tunnun olevan itse enemmän huolissani painon kehityksestä kuin terveydenhuollon tyypit. Syön kaksi lämmintä ateriaa lähes päivittäin ja voin hyvin. Typy kasvaa normaalisti ja sekä neuvolantädin että lääkärin kommenttina oli, että kaikille ei paljon painoa kerry. Mun elimistö nyt vain toimii näin: painoa on tullut alusta lähtien huikeat 2,6 kiloa ja vihdoinkin olen keikahtanut normaalipainon puolelle.

Lopetan kuitenkin asian miettimisen ja siitä jauhamisen nyt, sillä suurempi ongelma taitaa kansanterveydellisestikin olla odottavien äitien ja siinä sivussa myös syntyvien lasten ylipaino. Samoin lisääntyvä raskausdiabetes, jota mulla ei todellakaan ole. Eikä muutakaan vaivaa.

Tänään tyhjensin työhuoneeni hyllyiltä 15 muuttolaatikollista tavaraa. Saaliina oli kaikenlaisia kymmenen vuoden aikana kertyneitä papereita, joita tiheästi vaihtuneet työntekijät ovat jättäneet jälkeensä. Saapahan seuraajani aloittaa oman urakkansa siistissä työhuoneessa.

Kyllä taas oli koulutuksesta hyötyä.

Mainokset

Seikkailu langoilla

Edellisen postauksen kommenteissa kuusessa myös kyseli, mikä on maksusitoumuksen laita ja viittasi lehtikirjoitukseen, jonka viime viikolla asiaan perehtyessäni juuri luinkin. Kyseinen juttu, Kunnat kieltäytyvät joskus  maksusitoumuksista mielivaltaisesti, on julkaistu HS:ssa joulun alla. Keskusteluakin näyttää asia HS:n sivuilla herättäneen. Kerron lyhyesti, miten asia on osaltani edennyt; luulen, että moni muukin työn perässä muuttanut joutuu samasta asiasta vääntämään.

Haluaisin siis saada äitiysneuvolapalvelut, ultrat yms. työpaikkakunnallani, kirjani ovat kotipaikkakunnalla. Viime viikolla selvittelin maksusitoumusasiaa. Kuuden puhelinsoiton jälkeen olin lopen kyllästynyt siihen, että mua tyrkittiin eteenpäin henkilöltä toiselle eikä asia tuntunut lainkaan etenevän. Kun kuudes henkilö ilmoitti hyvin suorasukaisesti, ettei maksusitoumuksia vastaavissa tapauksissa kirjoiteta ja tästä on omassa kunnassani periaatepäätös, tuskastuneena muutaman kyyneleenkin pusersin. Vaan heti perään jo päätin, että mua ei mitkään sihteerit* pompottele ja jatkoin taistoa.

Seuraavaksi otin asian tiimoilta yhteyttä ylilääkäriin, ensimmäiseen, jolla ihan oikeasti on sananvaltaa asiaan. Onneksi olin ehtinyt kirjoittaa oleelliset perustelut paperille ennen kuin tavoitin hänet ja pystyin esittämään ne selkeästi puhelimessa. Vetosin lähinnä käytännön ongelmiin sekä terveydellisiin syihin, jotka puoltavat neuvolakäyntejäni työpaikkakunnalla. Vastaanotto oli yllättäen parempi kuin osasin enää tuossa vaiheessa odottaa. Hän tuntui ymmärtävän tilanteeni ja sanoi, että tapauskohtaisesti voidaan äitiysneuvolapalveluihin maksusitoumus antaa. Oman lisämausteen asiaan tuo se, että tarvitsisin maksusitoumuksen myös erikoissairaanhoidon puolelle, mikä nyt ei ole varsinainen ilouutinen maksajaosapuolelle. Lähetin seuraavana päivänä hänelle vielä perustelut kirjallisena ja jäin odottamaan vastausta. Huom, kirjallista vastausta. Tämä on näitä asioita, joista takuulla haluan mustaa valkoisella.

Tänään oli ylilääkäri yrittänyt tavoittaa puhelimitse. Ei kuitenkaan vastannut puheluihini tämän jälkeen, ehkä maanantaina kuulen jotain. Toivottavasti. Kun niitä varmaan siellä neuvolassakin kiinnostaa, että mikä vapaamatkustaja oikein olenkaan. En oikein tiedä, onko tuo hyvä merkki, että soitellaan. Jos asia olisi selvä, miksei voisi vain vastata meiliini ja ilmoittaa, että kunnossa on? Hmm.

Kyllä kannatti aikanaan olla tiukkana palkkaneuvotteluissa: opintorahan tulorajat ovat ylittyneet 200 eurolla vuonna 2007 . Tästä hyvästä saan maksaa Kelalle 300,- takaisin. Reilua. Jos oma kunta lyö rahahanat kiinni äitiysneuvola-asiassa, hommaan itselleni potkut ja muuta kotiin elelemään ansiosidonnaisella. Jos nimittäin muuttaisin kirjat työpaikkakunnalleni, menettäisin asumisen ja matkojen verovähennysoikeudet. Kotona jäisi enemmän rahaa käteen kuin töitä tehdessä. Jotain mätää tuossakin.

*Noo, en mä tiedä, mikä täti se oli, mutta tosta sai voimaa.

Edit: Ylilääkäri halusi vain ystävällisesti tiedottaa, että maksusitoumus on kaupungin osalta kunnossa. Soitti vielä lauantaina, sunnuntaina ja maanantaiaamunakin, jolloin vihdoin osuimme samaan aikaan linjoille. Erikoissairaanhoidon suhteen joudun edelleen päätöstä odottelemaan; siellä on erit tyypit, jotka määrää.

Kahtiajakoista

Juteltiin tänään ennen Kullan lähtöä, miten meille on ehtinyt muodostua selkeät roolit viikonlopuille eri kaupungeissa. Täällä vieraammassa keskitytään toisiimme ja ehditään tehdä ja nähdä paljon muutaman päivän aikana; halpa kaupunkiloma keskimäärin joka toinen viikonloppu. Tällä kertaa on sivistytty ja ihasteltu museossa, äänestetty etänä, urheiltu, syöty hyvin. Ja nukuttu pitkään, ah ihanuutta.

Kotikaupungissa taas nähdään perhettä ja ystäviä. Nautin ihan täysillä siitä, että saa omistautua sosiaaliselle olemiselle. Ja jaksan yhä edelleen iloita siitä, ettei enää ole gradua tai tenttejä mieltä piinaamassa. Vaikka järjestely toimii, en yhtään kiellä, etten haluaisi muuttaa takaisin, ihan vaikka heti. Se nyt vain ei ole käytännössä mahdollista. Kun ei ole sopivia töitä tarjolla, niin ei ole.

Sillä välin kun me nautimme Kullan kanssa stressittömästä olosta, Äippä piti huolta kirppispöydästämme toisaalla. Täytyy muistaa kiittää tuhannesti ja auttaa vaikka jouluruokien kanssa. Tai jotain. Kaksi viikkoa ylimääräiset vaatteemme ovat löytäneet vauhdilla uusia koteja ja vinttikomeromme perällä olevasta ikkunasta pääsee taas paistamaan aurinko. Myyntiin meneviä tavaroita hakiessamme sinne oli eksynyt myös söpö pikku lintunen, jota sitten yhdessä maanittelimme pois. Kai se pääsi. Toivottavasti ihan siitäkin syystä, etten ens kerralla halua löytää mädäntynyttä varpusta tavaroiden joukosta.

Palkittu

Sain Kullalta mitalin. Olen ansainnut sen olemalla kaikkien aikojen paras vaimo. Suloinen ajatus. Alun perin mitali on juoksemalla hankittu, mutta palvelee nyt mielestäni paremmassa tehtävässä.

Viime päivinä on ollut sellainen tunne, että haluaisin olla myös kaikkien aikojen paras äiti. Tai edes odottaja. Ajoitus tuntuisi sopivalta juuri nyt siitä syystä, että työnhaku ei tunnu tuottavan tulosta. Ihan ystävällisiä vastauksia olen hakemuksiini saanut, mutta minkäs teet kun haen paikkoja, joita ei edes ole auki.

Jos ei mua kaivata työmarkkinoilla, voisihan sitä työllistää itse itsensä kotona ja lakata hetkeksi juoksemasta pätkätöiden perässä. Tuntea tekevänsä tärkeää työtä eikä vain purkavansa muiden kasautuneita hommia. Raskaus toisi jatkuvuutta elämään. Olen tosi suunnitelmallinen ihminen ja mulle on tärkeää tietää, mihin tässä elämässä ollaan menossa. Tuollainen kiintopiste tulevassa auttaisi paremmin kestämään (hetkellisen) epävarmuuden.

Ajoittaisesta epätoivosta työnsaannin suhteen kertoo myös se, että olen leikitellyt ajatuksella opiskella itseni vaikkapa rakennusmaalariksi. Oisin siinä varmaan tosi hyvä, huolellinen ja tarkka. Palkkakaan tuskin jäisi jälkeen yhden pienen, akateemisesti koulutetun naisen palkasta. Pidän tuon suunnitelma B:nä, siihen asti tuijottelen kultaista mitaliani lääkkeenä itsetunnon puutteeseen.

Varpaankynnen viilaaja

Kaikkea sitä tulee tehtyä, kuten tuota yllämainittua. Aion tänään hipsutella pilvenohuissa, kärkivahvikkeettomissa sukkahousuissa, joten viilaus on sukkahousukatastrofin ennaltaehkäisyä. Lienee väistämätön tapahtuma kuitenkin, toiset mukaan pikkupikkulaukkuun siis.

Ilta on ystävälläni iloa täynnä, sillä muutaman hassun tunnin kuluttua hänen väitöstilaisuutensa on ohi. Aion itse väitöstäkin mennä kuuntelemaan, vaikka tuskin mitään ymmärrän ja todennäköisesti tylsistyn. Voi hyvinkin olla, että hän on tyttösistä ainoa tohtoriksi valmistuva, joten ainutlaatuinen tilaisuus pitää käyttää hyväksi. Lähinnä haluan olla mukana tärkeänä hetkenä. Olla näkemässä kasvoilta helpotuksen tunteen, kun monen vuoden uurastus on ohi.

Karonkan jatkoissa aion rikkoa etikettiä tieten tahtoen. Pitkää ja tummaa pitäisi ehdottomasti olla, vaan en omista. Enkä tahdo omistaa. (Tyttö joka jätti vanhojen tanssitkin väliin, koska ei halunnut pukeutua moisiin hepeniin.) Vuokraus maksaisi n. 80 euroa, mikä on mielestäni silkkaa rahanhukkaa, varsinkin näin työttömänä ja tulottomana. Niinpä uusiokäytän häämekkoani, joka on juhlavinta, mitä olen koskaan päälläni pitänyt. Se riittäköön.

Jos uudet korkkarit hankaa ja hiertää, pidän mielessä seuraavan lausahduksen, johon sattumalta WordPressin kautta tänään törmäsin: ”Pain is weakness leaving the body”. Ah, mun elämä on niin tota, taidanpa ottaa lentäväksi lauseeksi.

Muu maa mansikka

Viime viikolla vilahti viisi päivää Pariisin helteessä. En ollut ennen kaupungissa käynyt ja koko Ranskassakin vain lapsena, jolloin en ymmärtänyt ihastua. Nyt ymmärsin senkin edestä. Minut valloittivat kauniit rakennukset, skootterit, ihmisten ajaton tyylikkyys, edullinen viini jne.

Kulta miettii usein, miksi asua täällä kun olisi mahdollista elää jossain oikeasti hienossakin maassa/kaupungissa. Aiemmin olen ajatellut, että mikäs täällä ollessa, Suomi on hyvä maa. Sitten välillä tulee näitä hetkiä, jolloin ensimmäinen näky Helsinki-Vantaalla on ruma, haiseva ja valittava humalainen suomalaismies ja tekisi mieli kääntyä kannoillaan takaisin. Ja sitten erään äiti vie tämän Pariisiin, jossa tämä tyttönen voisi ihan kuvitella asuvansakin. Matkan jälkeen täytyy muutaman päivän toistella itselleen, että kyllä Suomi on hyvä maa asua ja olla.

Pariisi

Täytyisi näköjään ihmisen pysyä liikkeessä, jottei pysähdy. Lomailu on jättänyt merkkinsä muhun ja tänään olen kironnut laiskuuttani. Mulla on lomaa varten kirjoitettuna lista asioita, jotka pitäisi hoitaa. Työt alkavat vasta 3½ viikon päästä, joten kiire ei sinänsä ole. Osa hommista olisi vain mielenrauhan vuoksi hyvä tehdä nyt eikä ensi kuussa. Kuten työnhaku.

Aloin muokata työhakemusta edellisestä kirjoittamastani, jossa esittelin mm., mihin olen opinnoissani keskittynyt. Huomasin olevani mielessäin edelleen opiskelija, sillä tuntui vaikealta tuottaa uudenlaista sisältöä vanhan tilalle. Suorastaan erikoista olla valmistunut. Ammatti-identiteetin heikkous johtunee osittain siitä, etten ole valmistuneena vielä päivääkään töitä tehnyt. Tänään kävin yliopistolla ja huomenna menen taas. Se pitää mut otteessaan enkä ole varma, haluanko päästää irti. Ihan vielä.

Keveys

Voi mua, taidan olla huono ilmaisemaan positiivisia tunteita. Nyt kun elämä on pitkästä aikaa huoletonta ja ihan rehellisesti kivaa, postausteni tahti on surkean heikko.

Päällimmäisiä ilon aiheita viime viikkoina ovat olleet kuumailmapallolento, 1-vuotishääpäivä, poikkeuksellisen täydellinen vappu, reissu ennestään tuntemattomaan Kymenlaaksoon sekä tietysti valmistuminen. Koska en enää ole stressimöykky, myös turhanpäiväiset riidat Kullan kanssa loistavat poissaolollaan. Tänään tieto pitkäaikaisimman ystäväni upouudesta tytöntylleröstä veti suutani entistä enemmän hymyyn.

Ehdin tuossa vappuviikolla sijaistaa kolme päivää erästä kollegaa minulle vieraassa paikassa – ilman hermoiluja en pestistä toki selviytynyt, mutta sainpahan sen päätyttyä syyn iloita uudelleen alkaneesta lomasta. Olen viime päivinä nähnyt opiskelukavereitani ja kuunnellut heidän graduahdistuksiaan, mikä on vallan hassua. En nimittäin meinaa edelleenkään ymmärtää, että kyseinen urakka on omalta osaltani ohi.

Jotta elämässä olisi vaihtelua, ensi viikolla vietän viisi päivää kesäisessä Pariisissa. Töitä on luvassa seuraavan kerran reilun viiden viikon kuluttua. Epätodellista. Ai niin ja sainkin loppukesäksi pidemmän pätkän töitä kuin alunperin lupailtiin. Ja lähden heinäkuussa Kullan kanssa Lissaboniin. Hups vaan.