Lomasuunnitelmia

Pienin on tänään seitsenkuinen. Hän on nykyään selvästi helppohoitoisempi kuin siskonsa, uskallan sanoa. Onneksi hän on kuitenkin se pienempi; Hannin kommentin tiimoilta olen miettinyt, kuinka vähälle huomiolle erityislapsen sisar saattaisi jäädä ollessaan se vanhempi, joka osaa jo kaikenlaista itsekin.

Typyn hoitotasapaino on hukassa, tilanteessa, jossa erikoislääkäritkään eivät osaa antaa itseämme parempia neuvoja. Kouluiässä kuulemma usein helpottaa. Tällä hetkellä ainoa tie on herätä joka yö syömään, jotta emme aamuyöstä löytäisi tajutonta ja kouristelevaa lasta sängystään.

Kulta on ensi viikon lomalla. Se tarkoittaa viikonloppureissua hotellimajoituksineen (apua!), minulle jalkahoitoa ja hierontaa, Typylle kampaajaa, keittiön viilausta, kellarin liukuovikaapiston tilaamista. Kaikkea, mitä ei normalisti arkena ehdi.

Viime pääsiäisenä olimme kolmistaan Barcelonassa, tulevana nelistään Teneriffalla. Suuntaus on surkea, mutta aurinko ja lämpö tekee meille ihan varmasti hyvää. Teneriffa on uusi Thaimaa, vai mitä :)

P.S. Jos jollain on hyviä vinkkejä, miten kuvat saa siirrettyä kamerasta helposti ja nopeasti pienessä ja somassa muodossa blogiin, otan riemumielin sellaiset vastaan. Ei siis mitään kierrätystä Photoshopin kautta, vaan joku helpompi tapa. Mä oon niin pudonnut kehityksen kelkasta viimeisten kuukausien aikana, että pelottaa itseänikin. Ai niin, onhan tuossa kamerassa WiFikin, vaan milloin ehtisi opetella…

Advertisement

Parempaa odotellessa

Vuosi vaihtui köhiessä. Vaikka sairaalaan oli lähete takataskussa, kotona sentään saimme olla; pienimmällä tulehdusta keuhkoissa. Isompi söi elämänsä ensimmäistä kertaa poppareita: tasan 12 grammaa, jossa siedettävät 6 g hiilihydraatteja.

Tällaista opettelua tämä on. Toukokuusta saakka elämäämme on leimannut valitettavan paljon Typyn sairaus. Asiaa ei auta perfektionistisen kontrollinhaluinen luonteeni. Vaikka sanotaan, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää, niin myönnän auliisti, ettei tällaista huolen ja murheen määrää osannut ennen edes kuvitella.

Ai niin ja sitten oli se yksi päivä, jolloin muutimme ja syntyi vauva. Vauva, joka ensimmäiset kuukaudet huusi tuskissaan, mutta on tehnyt sittemmin hämmentävän muodonmuutoksen hymyileväksi ja rauhalliseksi eläjäksi. Oppipa hän joulun tienoilla jopa nukkumaan yli 15 minuutin pituisia päiväuniakin. Vielä kun ymmärtäisi öiden tarkoituksen.

Kulta on ollut niin monena päivänä töissä kellon ympäri ja ylikin, etten halua edes ajatella. Vanhempani ovat auttaneet niin paljon, etten ikinä osaa tarpeeksi kiittää. Parisuhde on jossain taka-alalla: ei ole aikaa edes itselle, saati sitten toiselle. Väsymys on suunnaton, mutta jonain päivänä se helpottaa. Naapurimme lohduttavat kolmen pojan kokemuksella, että kyllä ne teini-ikään mennessä nukkumaan oppivat.

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin ehdin ajatella kellarin muodonmuutosta varastosta vieras- ja työhuoneiksi, haaveilla omasta työskentelynurkkauksesta kodinhoitohuoneessa, suunnitella piharakennusta. Toivon kipinöitä. Töihin en taida jaksaa palata aikoihin ja sittenkin toivottavasti osa-aikaisena.

Päällimmäiset muistiin

Kerrankin on hetki kun ei kukaan itke, vaadi, tarvitse. Vakuutuspapereita olisi setvittävänä, kellarikerros on yksi kaaos vain ja syötäväkin olisi. Mutta kello ei ole vielä puolta yötä ja hetken ehdin kirjoittaa.

Viime viikkoina on tuntunut, että elämä on yhtä diabetesta vain. Se ei missään nimessä ole toivottu tilanne, mutta minkäs teet. Kun lapsi on vakavasti sairas, on vaikeaa täyttää mieltään muilla asioilla. Niin matalia verensokereita, että tajun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo lähteä. Toisinaan niin korkeita, että pienellä silminnähden kurja olo; väsynyt ja raivokohtauksia saava rakas. Yhtä tasapainoilua päivät täynnä.

Olen väsynyt miettimään, kuinka paljon kolmivuotiaani mahtaa tänään liikkua (verensokerit laskevat), jännittääköhän jokin päivän kulussa (verensokerit nousevat), osaavatko ne päiväkodissa laskea hiilihydraatit oikein, syöttävätkö kenties kiisseliä ja pullaa välipalaksi (ihan tuhoon tuomittu idea, mutta koettu sekin). Olen väsynyt arvuuttelemaan, onko lapseni vielä tajuissaan, jos hän nukkuu tavallista pidempään (muut vanhemmat vain myhäilisivät iloisina).

Ennen kaikkea toivon, ettei näin olisi koskaan tarvinnut käydä. Pelkään, että sama käy pienelle lintusellekin, joka vasta on löytänyt kätensä, äänensä ja jalkansa, mutta tuon tumman varjon olen mielessäni päällensä langettanut. En tahdo, että alan alitajuisesti etsiä tulevina vuosina sairauden ensi merkkejä hänestäkin.

Tänään olimme ystävien luona kylässä, tytöt kolmistaan. Pienin itki vain vähän ja harjoitteli huuteluaan, keskimmäinen hekotti ääneen leikkien tiimellyksessä ja minä sain tasapainoiltua verensokerimittariin säntillisiä lukemia. Ennen kaikkea, rentouduin ja nautin, olin hetken huoleti. Niin iso asia, että itkettää ilosta.

Ei se jaksa

Olisi niin paljon kaikkea, mitä haluaisin laittaa muistiin. Vaan vauva itkee eikä nuku. Itkuisuus tuntuisi onneksi olevan vähenemässä, vielä kun oppisi koisimaan. Johan paranisi koko perheen henkinen tila roimasti. Selviydytään kuitenkin aina seuraavaan päivään, se kai on tärkeintä. Déjà vu.

Viime lauantaina pidimme nimijuhlat. Opettelen vielä ”vauvasta” pois, sovittelen uutta nimeä suuhuni. Tarjosimme juhlissa muiden tekemiä ja tuomia tarjoiluja, meillä ei ollut voimia moiseen. Eivät olleet antimet näköisiämme ollenkaan. Juhlatunnelma oli muutenkin lattialla päivänsankarin parkuessa totuttuun tapaansa ja Typyn ollessa selvästi huonovointinen ja sen myötä kärttyinen pahemman kerran pielessä olleiden verensokereiden vuoksi. Huolissamme olemme joutuneet isosiskosta viime viikkoina olemaan, on tuo vain katala ja arvaamaton sairaus.

Vauva on tänään kaksikuinen, hymytyttökin välillä. Opettelee hiljalleen juttelemaan hennolla äänellään. Ensimmäiset kolme kuukautta on pahimmat, jooko.

Reilu kuukausi sitten

Perjantai 11. toukokuuta muutti elämäämme. Se toi mukanaan huolen. Katseen, joka näkee pikkutyttömme aiempaa hauraampana ja haavoittuvaisempana. Se toi lisää rutiineja ja järjestelmällisyyttä päiviimme – asioita, jotka eivät onneksi olleet millään tapaa vieraita entuudestaan.

Päästyämme kotilomille sairaalasta päädyimme muutaman päivän kuluttua takaisin, toiselle osastolle tosin. Hengenahdistusta, ilmeisesti allergiaan tai infektioon liittyvää. Lisää verikokeita, lisähappea, unen etsimistä patjamajoituksessa suuren mahani kanssa. Tästä muutaman viikon päästä toinen hengenahdistuskohtaus, joka onneksi ohitettiin kotihoidolla. Seuraavasta kohtauksesta aletaan varmaankin miettiä astmadiagnoosia.

Nyt hän 2,5-vuotiaan reippaudellaan jo kertoo kaverin kysyessä, mistä on kyse, että tehdas on mahassa rikki. Insuliinitehdas. Haluaa itse ottaa numerot eli mitata verensokerin – ja kuinka taitavasti sen tekeekään.

Vähintään kymmenen pistosta päivässä. Tästä ei parane koskaan, mutta teemme kaikkemme, jotta elämä olisi mahdollisimman normaalia.

Kuva: täältä

Sekavuus

Tänä viikonloppuna piti tehdä päätös asunnon ostosta. Se on ihana. Alkaa kenties suunnitella kuumeisesti keittiötä ja muuta.

Vaan makaan sairaalapedillä pää pyörryksissä vieressäni yksi pieni ja tuhiseva, jolla todettiin tänään diabetes. Loppuelämän kantaa sitä mukanaan.

Omm

Tässä vielä otteita reissun tuliaisista. Pimun paita COS, mun tossut Camper ja New York in a Box Muji. Kenkien tyylistä voinee päätellä, että valmistaudun taas astetta mukavuushaluisempaan kauteen pukeutumisessa. Leikkipuistot, ohoi! Mulla on enää naurettavat kahdeksan viikkoa töitä ennen kuin siirryn kesäloman kautta äitiyslomalle. Koska pahoinvointi jatkuu (lievänä, mutta kuitenkin), elän mielessäni edelleen alkuraskauden pahoinvointia enkä oikein käsitä asiaa. Meidän firman työtahdilla tuo aika menee ohi ennen kuin huomaankaan. Kaikkia kivoja arkivapaitakin tähän keväälle on kertynyt.

Huomenna alkaa äitiysjooga. Oma harrastus, vähänkö jännää ;) Olen kuulkaa vannonut, että syksyllä kun olen päässyt eroon tästä pallosta, suuntaan vaikka väkisin lenkkipoluille. Viime kesänä sain juoksemisen hyvin alkuun, kunnes aloitin työt ja ne veivät. Siitä lähtien liikuntaharrastukset ovat näyttäneet täyttä nollaa. Noloa ja vähän surullistakin. Pieni kateus liikahtaa näinä päivinä mielessäni kun näen lenkkeilijöitä keväisillä teillä.

Vinkkinä järjestelijäsieluille: Ordning & Redan nettikaupasta saa ensi viikon loppuun eli 22.4. saakka -30% kaikesta koodilla OR3VUOTTA.

Pöpöilyä

Taidadai. Kun poskiontelontulehduksesta pääsin, oli yhden päivän ajan toivoa ilmassa, kunnes alkoi armoton yskä. Kahden päivän köhimisen jälkeen nousi kuume. Taudista tautiin. Menee näköjään niin, että kun palaudun edes puolittain työkuntoon, käyn siellä muutaman päivän yrittämässä ja hakemassa itselleni jonkin uuden pöpön.

Meillä on Typyn kanssa kesähaaveita, jutellaan niistä säännöllisin väliajoin. Haaveillaan retkistä Mummin mökille, mansikoiden syömisestä, uimisesta, puutarhakeinussa pötköttelystä. Haaveiluhetkistä saan voimaa tähän taistelulta maistuvaan arkeeni.

Jos omiin laskelmiini on uskominen, ensi keskiviikkona saavutetaan jo raskauden puoliväli. Miten voi olla mahdollista, voi meitä. Torstaina pääsimme vihdoin katsomaan joulun alla syntynyttä ystävän vauvaa. Ristiriitaiset ajatukset. Heillä oli hyvä ja rauhaisa tunnelma, mutta itse pelkään huudon täyttämiä päiviä ja öitä kovin kauheasti. Onko kellään käynyt sellaista tuuria, että yhden koliikkivauvan jälkeen toinen ei olisikaan samanmoinen? Ja voiko tällaisen raskauden seurauksena ylipäänsä saada tervettä lasta?

Sairastuvalta

Haa, vietin sitten tammi-helmikuussa elämäni ehdottomasti pisimmän sairasloman: 3,5 viikkoa. Yhteensä kaksi kuukautta meni oksennellessa, kunnes pari viikkoa sitten alkoi helpottaa. Paino tippui sellaisiin lukemiin, ettei ollut koskaan ikinä ollutkaan; veljeni viittasi kerran minut nähdessään ystävällisesti keskitysleireihin. Sikiö on kuitenkin jollain ihmeellä sinnitellyt mukana ja kasvanutkin normaalisti.

Oksentelu väheni muutama viikko sitten, minkä seurauksena menin töihin sinnittelemään reiluksi viikoksi. Tämä johti siihen, että sain ensin ystäväkseni jatkuvan päänsäryn ja sitten oksentelu palasi harvakseltaan kuvioihin. Kuvotusta on edelleen päivittäin. Alkuviikosta kävin taas lääkärissä neljättä viikkoa jatkuneen flunssan ja tuon päänsäryn takia, diagnoosina poskiontelontulehdus. Ensi viikolla yritän kolmeksi päiväksi töihin taas.

Vaivat sen kun vaihtuu. Vois melkein jo naurattaa itseänikin. Yleiskunto on ihan nollissa ja kipeätä Typyäkin on pitänyt hoitaa välissä kotona kahteen otteeseen. Tämä kaikki on toki heijastunut myös henkiseen jaksamiseen aikalailla.

Pääsiäiseksi on varattuna Barcelonan-matka, seuraava tavoite on päästä edes sinne. Yhden (joululahjaksi saamani) matkanhan jo pahoinvoinnin vuoksi tässä kuussa peruimme.

Jotain iloistakin itselleni ylös: ensimmäisen kerran tunsin vauvan pään tai pepun alavatsalla ystävänpäivänä 14.2., jolloin raskausviikkoja 15+2/16+4. Ensimmäiset varsinaiset liikkeet tunsin 18.2. (15+6/17+1) ja nyt keskiviikkona 22.2. (16+3/17+5) ensimmäisen oikein pitkän sarjan potkuja tahi iskuja. Virallinen laskettu aika ja alkuperäinen eli se, mihin itse luotan, poikkeavat yli viikolla toisistaan. Neuvolan mukaan viikkoja vähemmän kasassa kuin minun ;) Siitä nuo hassut merkinnät. Huolta on ollut vauvan kehityksestä, joten rakenneultra kolmen viikon kuluttua jännittää, pelottaakin.

Tip tip tip

Oheinen sumea kuva kiteyttää loppuviikon tunnelmat ja tapahtumat mainiosti. Onneksi pienellä kaikki hyvin, suuresta huolestani huolimatta.

Sairaalassa oli mukavaa, ihan totta. Loistava henkilökunta, lupa levätä ja ravinneliuosta suoraan suoneen. Taas ollaan perusasioiden äärellä. Tämän viikon olen sairaslomalla. Dg: O21.1

Asuntokin on myynnissä ja ehdollinen tarjous seuravasta hyväksytty. Kyllä on vipinää.

Kultahippu

Hiljaiselo jatkuu. Joulu meni pahaa oloa potiessa, huomiselta uudenvuoden aatolta toivon aikaista nukkumaan pääsyä. Perustarpeiden äärellä taas. Pelkään, kuinka pieneksi ja heikoksi kuihdun kun mikään ei maita. Olen kamalaa seuraa, mutta mulla on maailman paras 2-vuotias piristäjä. Jakelee pusuja, halauksia ja puhalluksia, jotta mulla olisi parempi olo. Sanoo: ”Ei oo äiti mitään hätää”. Ehdottaa: ”Katottaisko palapeliä, jos se auttais?”

Viimeisen viikon aikana on ollut ilahduttavaa löytää oma tytär arjen kiireen ja stressin alta. Ei se temperamentti kenties olekaan niin vaikea. Taitaa vain olla oravanpyörä raskas hänellekin. Viimeisen viikon aikana olen nähnyt niin monta hymyä ja kuullut niin ihania juttuja, etten olisi pari viikkoa sitten uskonut. Voi mikä muru! En malta odottaa, millainen isosisko hänestä vielä kuoriutuu.

Koettu on

Tuttua touhua: väsymystä, kuvotusta ja palelua. Vanhoista teksteistäni päätellen edellä mainitut oireet ovat hiipineet arkeeni hieman edelliskertaa nopeammin. Vähän jo ehdin ihmetellä, miten Kulta ei tunnu ymmärtävän oloani, onhan tämä jo kerran käyty läpi. Vaan eipäs ollakaan yhdessä! Minähän asuin kaukana ja vain viikonloppuisin nähtiin. Ei ollut mies katsomassa, kuinka illat vain makasin, jollen heti töiden jälkeen käynyt jo yöunille. Jaksoin raahautua ruokakauppaan, koska pakko oli. Siinä kaikki. Nyt on huomattavasti kuormittavampi työ, pitkät työmatkat ja yksi vaativa 2-vuotias lisähaasteina.

Toivotaan, että tuttuus säilyy ja kunhan näistä alkuriesoista pääsen, loppuraskaus meneekin sitten ihan iisisti. Tänään soitin neuvolaan, ensimmäinen käynti reilun viikon päästä. Jossain vaiheessa alkaa se piikitysrumbakin taas. Töissä edelleen koeaika menossa, joten täytyy olla tarkkana noiden poissaolojen kanssa, keksiä loistavia valkoisia valheita.

Tänään olisi ollut sekä oman että Kullan työpaikan pikkujoulut, jätin väliin. Sain kuin ihmeen kaupalla ipanan nukkumaan jo ennen kahdeksaa. Ulkona myrskyää. Kohta käperryn peiton alle pesään ja etsin iloisia unia.

Valkoinen lautalattia vaikka väkisin

Kirjoitin seuraavan tekstin jo 15. elokuuta, mutta julkaisematta jäi:

Aamulla sain vain joten kuten nieleskeltyä kyyneleeni jättäessäni pienen tyttöni yksin ensimmäistä kertaa pitemmäksi ajaksi päiväkotiin. Muutaman tunnin päästä osasin kuitenkin jo iloita vapaapäivästäni. Ei ketään hoidettavana tai passattavana, rauhallista aikaa hoitaa omia asioita. Hain postista pienen, oi niin ilahduttavan paketin. Piristäköön muki tulevina, aivan liian aikaisina aamuina minua!

Vaikka lukijoilleni on tainnut valjeta innostukseni järjestyksen ja puhtauden ylläpitoon, en rakasta siivousta niin paljoa, etten voisi antaa jonkun toisen tehdä sitä puolestani. Kauan olemme puhuneet, että kun töihin palaan, saa joku muu käyttää asunnon siivoukseen kuluvan ajan kuin minä. Kulta ei sentään ole lupautunut, mutta tänään saan siivousfirmasta vierailijan. Palvelu tulee yllättävän edulliseksi verovähennyksen ansiosta, saavutettu vapaa-aika on kuulkaa rutkasti arvokkaampaa.

Olen viime viikkoina myös taikonut meille yhteen huoneeseen valkoisen lautalattian. Sisällähän on (valkoisen rinnalla tunkkaiselta näyttävä) tammiparketti, mutta parveke on pian toista maata. Se vaati pitkää pinnaa, kolme kerrosta betoluxia ja kuivumisen odottelua, mutta nyt on valmis. Sitten enää odotellaan (vähän lisää), viikon päästä pitäisi olla käyttöönottokuiva.

Sittemmin tapahtunutta:

Typy on sopeutunut päiväkotiin mainiosti, mummi ja pappa ovat auttaneet arjen pyörityksessä kiitettävästi (asuvathan päiväkodin vieressä) ja pieni on ollut koko syksyn aikana vain kerran kipeänä. Juuri silloin kun me olimme Israelissa. Köhä, silmätulehdus, kuumetta. Hitusen oli kurjaa lähteä muille maille ja jättää pieni puolikuntoinen taakseen. Lähteä itsekin ärhäkän silmätulehduksen kera sinne helteeseen ja kuulla, että myös hoitajana toimiva mummi on samassa taudissa.

Mielenkiintoinen matka, ei taida toiste tulla mahdollisuutta moisiin hääkarkeloihin osallistua. Onhan tuo koko Israel niin kiistelty, että hienoa oli saada omakohtainen kokemus.  Lentoihin kului vain kuusi tuntia vaihtoineen, joten yllättävän läheltä löytyi tuo kaukainen maa. Siellä oli ilmastointi ja langaton verkko kaikkialla, hiuslakkaa ei meinannut löytää mistään ja kun löysi, pullo peruslaatua maksoi kahdeksan euroa. The Museum of the Jewish People oli vaikuttava.

Tuli syyskuu, tuli ikkunaremontti. Tulivat remonttimiehet, jotka eivät pitäneet lautalattiaani suojaamisen arvoisena. Onhan se nyt kuitenkin vain parvekkeen lattia. Nyt siinä on naarmuja, kuoppia sekä polyuretaania. Monen tunnin urakka edessä siis vahinkojen paikkaamiseksi, minne saa valittaa? Jaksaako valittaa. Tekivät he myös kolhun sänkyyn, veivät pienen palan seinää mennessään eteisen kulmauksesta, kaikenlaista. Uudet ikkunat ovat kuitenkin hyvät: meillä on hiljaisempaa, ilmavirta ei puhaltele ikkunan rakosista sisälle, mutta sisäilma on silti raikasta hengittää.

Muki on ollut joka pennin arvoinen ja siivoojatätimme kultaakin kalliimpi.

Työ tuli ja vei

Yritän herätellä blogiarmastani. Kun yöunet ovat vaihdelleet arkisin viiden ja kuuden tunnin välillä koko syksyn, ei ole tarvinnut pohtia, lisätäkö blogia kirjoittamalla vielä entisestään riskiä nukahtaa aamulla rattiin. Vallitsevana haaveena on ollut nukkuminen, uni, lepo. Olen tehnyt vähintään kahdeksan tunnin työpäiviä ja ajanut päivittäin kaksi tuntia autoa. Iltaisin Typyn nukahtamisen jälkeen olen tehnyt tunnista kahteen töitä. Aikaa elvyttävälle tekemiselle ei ole. Aikaa urheilulle ei ole. Painoni on pudonnut stressin ja kiireen keskelle alimpiin lukemiin ikinä. Esimieheni kertoi kuluvan syksyn olleen/olevan kiireisin koskaan ja meillä on jatkuvasti lähes neljäsosan vajaus työntekijöistä. Tunnollisuuteni työntekijänä ei ole arkea keventänyt.

Työpaikka sijaitsee maakunnassa, kaukana suurten kaupunkien dynaamisuudesta. Se näkyy henkilökunnassa, tiloissa ja työvälineissä, valitettavasti. Monenmoista muutosta olen ollut jo ehdottamassa ja ajamassa, mutta edellä mainitut seikat ovat syvässä. Miten sitten jaksan? Jaksan kun mietin määräaikaisiin työsuhteisiin liittynyttä epävarmuutta, josta olen onnistunut rimpuilemaan eroon. Jaksan kun ajattelen, että itsenäisyyspäivän viikolla olen vain kolmena päivänä töissä. Jaksan kun tiedän, että joulun välipäivinä saan olla kotona, olla tekemättä iltaisin töitä. Ennen kaikkea jaksan sen ajatuksen voimalla, että helmikuussa aloitan nelipäiväisen työviikon. Älköön mikään tulko minun ja osittaisen hoitovaapani väliin! Kolmen päivän viikonloput vuosiksi eteenpäin – kyllä tuolla ajatuksella elää stressihiiri jos toinenkin.

Kulta on ollut nyt muutaman päivän matkoilla: vietimme eilen Typyn kanssa mitä hulvattomimman tyttöjen saunaillan ja nukuimme viime yönä samassa huoneessa tuhisten 12 tunnin yöunet. Aamulla heräsin kun viereisestä sängystä kuului: ”Mä en haluu enää nukkua.” Ei tarvitse, pikku rakas.

Pulinat pois

Kunnallista terveydenhuoltoa aina parjataan, vaan välillä se ansaitsee kehujakin. Sain viime vuoden lopulla erään lääkekuurin yksityislääkärin kautta ja nyt olisi tarvetta uudelle. Tuumin hetken, kehtaanko vaivata lääkäriystävääni asialla, mutta päädyin etenemään ihan virallista reittiä asiassa. Kun eihän olisi kivaa itsellekään, jos joku olisi koko ajan kinuamassa reseptejä.

Otin puhelimen käteen varatakseni soittoajan omalääkärilleni, jolle järjestyikin yllättäen aika heti 20 minuutin päähän. Omalääkärini pirautti siis hetken päästä takaisin ja muisti muutaman käynnin kokemuksella kuka olen. Kerroin, minkä lääkekuurin ja millä annostuksella olin yksityiseltä saanut ja kysyin kainosti, voisiko hän kirjoittaa samanmoisen ilman käyntiä vastaanotolla. Tottakai, kuului vastaus. Lupasi soittaa puhelinreseptin välittömästi meitä lähes vastapäätä sijaitsevaan apteekkiin. Ei voisi enää sujuvammin mennä!