Lomasuunnitelmia

Pienin on tänään seitsenkuinen. Hän on nykyään selvästi helppohoitoisempi kuin siskonsa, uskallan sanoa. Onneksi hän on kuitenkin se pienempi; Hannin kommentin tiimoilta olen miettinyt, kuinka vähälle huomiolle erityislapsen sisar saattaisi jäädä ollessaan se vanhempi, joka osaa jo kaikenlaista itsekin.

Typyn hoitotasapaino on hukassa, tilanteessa, jossa erikoislääkäritkään eivät osaa antaa itseämme parempia neuvoja. Kouluiässä kuulemma usein helpottaa. Tällä hetkellä ainoa tie on herätä joka yö syömään, jotta emme aamuyöstä löytäisi tajutonta ja kouristelevaa lasta sängystään.

Kulta on ensi viikon lomalla. Se tarkoittaa viikonloppureissua hotellimajoituksineen (apua!), minulle jalkahoitoa ja hierontaa, Typylle kampaajaa, keittiön viilausta, kellarin liukuovikaapiston tilaamista. Kaikkea, mitä ei normalisti arkena ehdi.

Viime pääsiäisenä olimme kolmistaan Barcelonassa, tulevana nelistään Teneriffalla. Suuntaus on surkea, mutta aurinko ja lämpö tekee meille ihan varmasti hyvää. Teneriffa on uusi Thaimaa, vai mitä :)

P.S. Jos jollain on hyviä vinkkejä, miten kuvat saa siirrettyä kamerasta helposti ja nopeasti pienessä ja somassa muodossa blogiin, otan riemumielin sellaiset vastaan. Ei siis mitään kierrätystä Photoshopin kautta, vaan joku helpompi tapa. Mä oon niin pudonnut kehityksen kelkasta viimeisten kuukausien aikana, että pelottaa itseänikin. Ai niin, onhan tuossa kamerassa WiFikin, vaan milloin ehtisi opetella…

Mainokset

Parempaa odotellessa

Vuosi vaihtui köhiessä. Vaikka sairaalaan oli lähete takataskussa, kotona sentään saimme olla; pienimmällä tulehdusta keuhkoissa. Isompi söi elämänsä ensimmäistä kertaa poppareita: tasan 12 grammaa, jossa siedettävät 6 g hiilihydraatteja.

Tällaista opettelua tämä on. Toukokuusta saakka elämäämme on leimannut valitettavan paljon Typyn sairaus. Asiaa ei auta perfektionistisen kontrollinhaluinen luonteeni. Vaikka sanotaan, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää, niin myönnän auliisti, ettei tällaista huolen ja murheen määrää osannut ennen edes kuvitella.

Ai niin ja sitten oli se yksi päivä, jolloin muutimme ja syntyi vauva. Vauva, joka ensimmäiset kuukaudet huusi tuskissaan, mutta on tehnyt sittemmin hämmentävän muodonmuutoksen hymyileväksi ja rauhalliseksi eläjäksi. Oppipa hän joulun tienoilla jopa nukkumaan yli 15 minuutin pituisia päiväuniakin. Vielä kun ymmärtäisi öiden tarkoituksen.

Kulta on ollut niin monena päivänä töissä kellon ympäri ja ylikin, etten halua edes ajatella. Vanhempani ovat auttaneet niin paljon, etten ikinä osaa tarpeeksi kiittää. Parisuhde on jossain taka-alalla: ei ole aikaa edes itselle, saati sitten toiselle. Väsymys on suunnaton, mutta jonain päivänä se helpottaa. Naapurimme lohduttavat kolmen pojan kokemuksella, että kyllä ne teini-ikään mennessä nukkumaan oppivat.

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin ehdin ajatella kellarin muodonmuutosta varastosta vieras- ja työhuoneiksi, haaveilla omasta työskentelynurkkauksesta kodinhoitohuoneessa, suunnitella piharakennusta. Toivon kipinöitä. Töihin en taida jaksaa palata aikoihin ja sittenkin toivottavasti osa-aikaisena.

Mutu-jutut

Yhä useammin käy mielessä painostava ajatus siitä, että meillä on ihan kohta pieni käärö käsissämme ja valmistautuakin pitäisi. Ei vain oikein ehdi antaa ajatusta asialle. Mietin koko ajan, että muuton jälkeen sitten. Muuttoajankohta vain on edelleen epäselvä. Alkuperäisen lasketun ajan mukaan raskausviikkoja on tänään 37+1. Typyhän syntyi aikanaan muutamaa päivää etuajassa. Fyysinen vointi on tässä raskaudessa ollut ihan eri luokkaa kuin ensimmäisessä, tukalaa. En tiedä, voiko siitä mitään päätellä, mutta toivon ainakin nopeampaa prosessia kunhan päivä koittaa. 30 tuntia niitä kipuja on kelle tahansa liikaa.

Tänään kävin pikaisesti Typyn kanssa hakemassa kaupasta vauvalle vaippoja, pumpulityynyjä ja puhdistuspyyhkeitä. Seisomalaudankin tilasin. Vaavisänkytilaus lähtee kun sen aika on. Mitähän muuta sitä pitikään olla? Tein varsin kattavat listat tarvittavista tavaroista ennen Typyn syntymää, nyt mennään mutulla. Kyllähän tuolla kaappien kätköissä on kaikenlaista, oikeastaan kamat kaipaavat vain inventaariota. Vauvanvaatteet ovat kellarissa pahvilaatikossa, mutta mitä minä niitä tänne levittelemään. Kuivausrumpukin jäi muutama viikko sitten korjaussetien kouriin ja vakuutusyhtiöstä saatiin surkeat korvaukset. Sanon vain, ettei kannata ostaa halpaa eikä Upo todellakaan ole luotettava merkki. Nyt pitäisi sitten pikaisesti tilata uusi: luotettava, hiljainen, energiatehokas.

Lähden kohta talolle käymään: toivottavasti työt ovat edenneet. Huomenna pitäisi mennä tarkastamaan asunnon muuttovalmiutta ihan virallisestikin. Pelkään pahaa. Rakentaja on pulassa, koska työmiehet lähtivät torstaina varoittamatta lätkimään ja jostain pitäisi haalia äkkiä uusia. Varmaan polttivat hekin hermonsa touhuun.

Vauvaystävän uusi koti

Uuteen kotiimme toivottaa tervetulleeksi oheinen vihreä väri (Tikkurila X 445, Lido). Osa porraskäytävän seinistä maalataan tuolla sävyllä, osa valkoisiksi. Itse portaat saavat pintaansa harmaata väriä, vain hitusen eri sävyistä kuin aiemmin. Tarkoituksena on pysytellä 50-lukuisessa, harmonisessa sävymaailmassa. Katsotaan, miten onnistun. Uusi koti on alunperin 30-luvulta, mutta mihinkäs minä 50-luvusta pääsisin.

Muualle tuleekin sitten valkoista, paljon valkoista. Tabula rasa odottelee kodinlaittajia. Olen harmitellut viime vuosina nykyisen kotimme edellisten asukkaiden seinille valitsemaa väriä, joka luulee olevansa valkoinen, vaikka onkin hyvin haalea harmaa. Vähän sellainen likaisen näköinen jo heti alkuunsa. Nyt saamme puhdasta.

Kaikki kaapistot ovat valkoisia, lattiat kuultovalkoiseksi petsattua koivulankkua. Hivenen harmaata keittiön ja kodinhoitotilan tasoissa sekä kellarikerroksen laattalattiassa. Oma piha, oma wc perheen jokaiselle naiselle, sauna, kodinhoitotila, takka, portaita ja tilaa. Paljon uutta nykytilanteeseen nähden.

Lauleskelin Typylle eilen illalla toiveensa mukaan Matkalaulua. ”Jos mua hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan” -kohdassa Typy kysyi: ”Mikä on ystävä?” Kun selitin sen olevan sama asia kuin kaveri (menemättä sen syvällisemmin noiden välisiin eroihin), Typy totesi: ”Mä saan kesällä vauvaystävän.” Niin saat, rakas.

Onneksi on valoisat kesäyöt

Viime perjantaina alkoi kesäloma, muutaman viikon päästä sitten äitiysloma. Loma kuin loma, mitäs noilla nimityksillä väliä. Typy on vielä ensi viikon päiväkodissa, joten mulla on aikaa hoitaa asioita. Ja asioita riittää. Kuten vaikkapa kiukaan valinta, joka kylläkin oli valinnoista helpoin. Olen suunnitellut keittiön, kodinhoitohuoneen, joitain vessoja. Vääntänyt lattian sävystä ja epäonnistuneesta lakkauksesta. Yrittänyt pitää omilta osiltani lankoja käsissä, jotta kodista tulisi kaunis ja toimiva. Tässä kaiken muun ohessa. Emme siis luopuneet haaveestamme Typyn sairastumisen myötä.

Me mentiin ja ostettiin vanhan puisen paritalon puolikas. Pihalla omenapuita, olohuoneessa vanha kakluuni. Ja asunto kuitenkin kuin uusi. Muutto viimeistään ensi kuussa. Vauva saa luvan syntyä vasta sen jälkeen. Taas.

Kiuas kuvassa. Saunaahan meillä ei ole Kullan kanssa tähän mennessä ollut, joten kiukaat ovat vieraita. Rakennusfirman setä ehdotti tuota mallia ja hyväksyin oikopäätä. Ihan passeli meille.

Kuva: täältä

Omm

Tässä vielä otteita reissun tuliaisista. Pimun paita COS, mun tossut Camper ja New York in a Box Muji. Kenkien tyylistä voinee päätellä, että valmistaudun taas astetta mukavuushaluisempaan kauteen pukeutumisessa. Leikkipuistot, ohoi! Mulla on enää naurettavat kahdeksan viikkoa töitä ennen kuin siirryn kesäloman kautta äitiyslomalle. Koska pahoinvointi jatkuu (lievänä, mutta kuitenkin), elän mielessäni edelleen alkuraskauden pahoinvointia enkä oikein käsitä asiaa. Meidän firman työtahdilla tuo aika menee ohi ennen kuin huomaankaan. Kaikkia kivoja arkivapaitakin tähän keväälle on kertynyt.

Huomenna alkaa äitiysjooga. Oma harrastus, vähänkö jännää ;) Olen kuulkaa vannonut, että syksyllä kun olen päässyt eroon tästä pallosta, suuntaan vaikka väkisin lenkkipoluille. Viime kesänä sain juoksemisen hyvin alkuun, kunnes aloitin työt ja ne veivät. Siitä lähtien liikuntaharrastukset ovat näyttäneet täyttä nollaa. Noloa ja vähän surullistakin. Pieni kateus liikahtaa näinä päivinä mielessäni kun näen lenkkeilijöitä keväisillä teillä.

Vinkkinä järjestelijäsieluille: Ordning & Redan nettikaupasta saa ensi viikon loppuun eli 22.4. saakka -30% kaikesta koodilla OR3VUOTTA.

Läheltä liippaa, vaan ei sittenkään

Kävi sillä tavalla onnellisesti, että talo, johon hurahdin, ei ollut aivan kaiken huomion arvoinen. Kiva se oli, mutta materiaalit yllättävän kuluneet siihen nähden, että remontti oli valmistunut 2008. Liikaa pikkuasioita, jotka alkaisivat ärsyttää. Kolhittuja tapetteja ja lattioita, sen sellaista. Ja isompiakin. Kellarista ja vinttitiloista hohkaava viileys, ainaiset villasukkakelit. Mun olis vaikea vaihtaa näistä kiviseinistä pinkopahviseiniin, ei siitä vain mitään tulisi. Meidän nykyisessä kodissa remontti on tehty 2003 ja pinnat ovat huomattavasti siistimmässä kunnossa. Ihmisillä on erilaisia tapoja pitää kotiaan, huomattu on.

Taidamme siis unohtaa tuon kohteen ja kääntää katseemme menneeseen. Kävimme nimittäin viime kesänä katsomassa yhtä omakotitaloa, joka onkin sitten edellisen kanssa eri maata. Ehkä kuitenkin enemmän meidän näköinen ja edelleen myynnissä. Alle kymmenvuotias, moderni, valoisa, pinnoissa valkoista, harmaata ja tammea: meidän värimaailma jo valmiina. Olohuone ja keittiö yhtä suurta tilaa, jossa huonekorkeus viisi metriä ja yksi seinä käytännössä ikkunaa lattiasta kattoon. Ollut kaunis kaikin puolin, vielä varmasti heräteltävissä.

Tätäkin kaunotarta oli vain kohdeltu niin perin huonosti, että pahaa teki. Tammiparketti kammottavassa kunnossa, kylpyhuoneessa suihkuveden lahottama ovi, koloja seinissä jne. Olimme tuolloin vain uteliaisuudesta liikkeellä ja hylkäsimme ajatuksen. Toisaalta, talo on ollut kohta vuoden myynnissä ja hintapyyntökin matkan varrella pudonnut muutaman kymmenen tuhatta. Jäimme eilen illalla miettimään, että mitä jos. Mitä jos nuo puutteet laittaisi ammattimiesten voimin kuntoon, ei se nyt ihan kauhen montaa tuhatta maksaisi.

Tuo on sellainen koti, jonka olisimme voineet itsellemme rakennuttaa. Jos tuon näkisin sisustuslehdessä, huokailisin, että voi kun joskus. Suoraan sanottuna ihan helvetin hieno. Ja omalla, rauhaisalla tontilla.