Lomasuunnitelmia

Pienin on tänään seitsenkuinen. Hän on nykyään selvästi helppohoitoisempi kuin siskonsa, uskallan sanoa. Onneksi hän on kuitenkin se pienempi; Hannin kommentin tiimoilta olen miettinyt, kuinka vähälle huomiolle erityislapsen sisar saattaisi jäädä ollessaan se vanhempi, joka osaa jo kaikenlaista itsekin.

Typyn hoitotasapaino on hukassa, tilanteessa, jossa erikoislääkäritkään eivät osaa antaa itseämme parempia neuvoja. Kouluiässä kuulemma usein helpottaa. Tällä hetkellä ainoa tie on herätä joka yö syömään, jotta emme aamuyöstä löytäisi tajutonta ja kouristelevaa lasta sängystään.

Kulta on ensi viikon lomalla. Se tarkoittaa viikonloppureissua hotellimajoituksineen (apua!), minulle jalkahoitoa ja hierontaa, Typylle kampaajaa, keittiön viilausta, kellarin liukuovikaapiston tilaamista. Kaikkea, mitä ei normalisti arkena ehdi.

Viime pääsiäisenä olimme kolmistaan Barcelonassa, tulevana nelistään Teneriffalla. Suuntaus on surkea, mutta aurinko ja lämpö tekee meille ihan varmasti hyvää. Teneriffa on uusi Thaimaa, vai mitä :)

P.S. Jos jollain on hyviä vinkkejä, miten kuvat saa siirrettyä kamerasta helposti ja nopeasti pienessä ja somassa muodossa blogiin, otan riemumielin sellaiset vastaan. Ei siis mitään kierrätystä Photoshopin kautta, vaan joku helpompi tapa. Mä oon niin pudonnut kehityksen kelkasta viimeisten kuukausien aikana, että pelottaa itseänikin. Ai niin, onhan tuossa kamerassa WiFikin, vaan milloin ehtisi opetella…

Mainokset

Pöpöilyä

Taidadai. Kun poskiontelontulehduksesta pääsin, oli yhden päivän ajan toivoa ilmassa, kunnes alkoi armoton yskä. Kahden päivän köhimisen jälkeen nousi kuume. Taudista tautiin. Menee näköjään niin, että kun palaudun edes puolittain työkuntoon, käyn siellä muutaman päivän yrittämässä ja hakemassa itselleni jonkin uuden pöpön.

Meillä on Typyn kanssa kesähaaveita, jutellaan niistä säännöllisin väliajoin. Haaveillaan retkistä Mummin mökille, mansikoiden syömisestä, uimisesta, puutarhakeinussa pötköttelystä. Haaveiluhetkistä saan voimaa tähän taistelulta maistuvaan arkeeni.

Jos omiin laskelmiini on uskominen, ensi keskiviikkona saavutetaan jo raskauden puoliväli. Miten voi olla mahdollista, voi meitä. Torstaina pääsimme vihdoin katsomaan joulun alla syntynyttä ystävän vauvaa. Ristiriitaiset ajatukset. Heillä oli hyvä ja rauhaisa tunnelma, mutta itse pelkään huudon täyttämiä päiviä ja öitä kovin kauheasti. Onko kellään käynyt sellaista tuuria, että yhden koliikkivauvan jälkeen toinen ei olisikaan samanmoinen? Ja voiko tällaisen raskauden seurauksena ylipäänsä saada tervettä lasta?

Missä on ihmisen hyvä asua?

Meillä on mietitty ihan tosissaan – eikä niin rakentavassa hengessä – millainen asumismuoto on tästä kerrostalosta seuraava ja perheellemme hyvä. Tosiasia lienee, että jollei lapsia olisi, asuisimme nykyisessä vallan tyytyväisinä. Ei halajaisi mieli muille apajille. Mutta ei ole kivaa kun on vanha ja turvaton minihissi eikä lapsia uskalla päästää ulos pihalle leikkimään. Saati että siellä olisi muita lapsia, kenen kanssa leikkiä. Jonkinlainen kodinhoitotila olisi oikein herkullinen eikä sisääntulo suoraan tammiparketille oikein toimi. Oma piha ja samassa elämänvaiheessa olevia ihmisiä lähitienoilla voisi tehdä elämästä himpun verran nautittavampaa.

Toinen meistä on viettänyt lapsuutensa rivitaloissa, toinen omakotitaloissa. Ensimmäinen kaupungissa, toinen maalla. Molemmat pitävät omaa kokemustaan hyvänä eivätkä vastapuolen argumentit uppoa. Voi meitä. Päädymme kai jämähtämään tähän asumaan. Todella toivon, ettemme, sillä tämä on kuitenkin se huonoin vaihtoehto, niiden lasten kannalta. Ja minun, joka kaipaa kesästä lähtien taas kotiäitejä ja vertaistukea ympärilleen.

Mitä mieltä te olette? Rivi-/paritaloasumisen ja toisaalta omakotitaloilun plussat ja miinukset? Arvatkaapa, kumman joukoissa minä seison?

Asunto on edelleen myynnissä ja kiinnostusta on ollut paljon. Toivottavasti myynti kuitenkin loppuu pian päättymättä kauppaan ja saamme vähän etäisyyttä aiheeseen. Pahoinvointi ja sairaslomailu ovat vieneet viime viikkoina kaikki voimavarani, en vain jaksa. En jaksa siivota, poistua jatkuvasti kotoani vieraiden tieltä, varsinkaan tehdä tämän kokoluokan päätöksiä.

Luonnon lait

Kesän aikana lapsettomuusasiat ovat pyörineet monestakin syystä mielessä. Ympärillä on paljon pariskuntia, jotka ovat odottaneet ensimmäistä tai toista lastaan liian kauan, kokeneet keskenmenoja. Minulta on kysytty, aiommeko hankkia toisen lapsen ja olen toivonut, että kysyjä osaisi sovittaa sanansa paremmin. Olen tuntenut suurta epäonnistumista ja hyödyttömyyttä lapsettomuuden ja työttömyyden velloessa yhtäaikaisesti elämässäni. Toiset päivät ovat parempia, toisinaan itkettää. Toisinaan hämmästelen itsekin, kuinka jaksan.

Eräänä iltana mietimme ystäväni kanssa, kenellä lähipiirissämme ei olisi ollut ongelmia (ensimmäisen tai toisen) raskauden alkamisessa tai jatkumisessa. Keksin yhden pariskunnan, hän ei ketään. Ei ketään! Saako kukaan enää 50 vuoden päästä lapsia ilman lääketieteen puuttumista tapahtumien kulkuun?

Toissa viikolla tapasimme pariskunnan, jotka odottivat vielä keväällä toista lastaan. Eivät odottaneet enää. Eiliset seuralaisemme olivat yrittäneet toista lasta neljä kokonaista vuotta. Nyt raskaus on alussa ja rehellisesti sanottuna pelottaa heidän puolestaan. Hurjia, isoja asioita, joita miettiessä tulee paha mieli oman itsensä, ystäviensä ja lastensa puolesta. Koettakaahan jaksaa te, jotka näiden asioiden kanssa taistelette.

Toiveita

Osa niin pienen tuntuisia, mutta vaikeita toteuttaa.

  • Kuppi teetä omassa rauhassa.
  • Muutama sana perheen ulkopuolisen aikuisen kanssa päivittäin kasvotusten. Edes muutama, edes joskus.
  • Työpaikka, työtovereita.
  • Kiitoksen kuuleminen.
  • Kunnolliset yöunet.

Nämä kaikki liittyvät siihen pelottavaan tunteeseen, kun on kadottamassa itsensä. Kun elää elämäänsä muille ja katkeruus yrittää hiipiä mieleen.

Kaksistaan

Me ollaan tytöt loppuviikon vain keskenämme. Vanhempani viettävät eläkepäiviään tapansa mukaan muilla mailla ja Kullallekin tuli pakottava työmatka alpeille laskettelemaan.

Typyn uhmaikä nostaa vahvasti päätään. Nyt jo? Tuo on vasta vuoden ja seitsemän kuukautta. Raivareita tulee nykyään useampi päivässä, joka päivä. Eniten minulle, tottakai. Voi luoja, mitä tästä vielä tulee. Tiedän liian hyvin, että alkusoitot ne vasta kajajaa.

Räiskyvän luonteensa Typy on selvästi perinyt isältään, itse olen sitten kahden tulen välissä helisemässä. Ehdotuksiin paras vastaus on ”Ei”, ja harva se päivä saan roudata leikkipuistosta huutavaa ja rimpuilevaa räkänokkaa. Ei auta yhtään, että alan ajoissa pohjustaa kotiin lähtöä, lähdön hetki iskee aina yhtä lujaa vasten pieniä kasvoja. Mua ei suoraan sanottuna huvita mennä sinne, koska tiedän tuon tappelun, joka lopussa aina syntyy. Mutta mentävä on.

Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä.

Kun lapsi pontevasti ja ärsyttävän usein ilmaisee EI, se on hyvä merkki siitä, että lapsi on itsenäistymässä vanhemmistaan. Ei-sanan käyttäminen antaa lapselle tunteen itsenäisyydestä ja itsensä hallinnasta, vaikka aina se ei johdakaan hänen toivomaansa lopputulokseen.

Pidän edellämainitun mielessä ja meidät kiireisinä, sillä se sujuu. Eilen koettiin ekat lastenvaatekotikutsut ikinä, tänään Typy tapasi muita taaperoita lastenkulttuurin nimissä. Huomenna käymme ostamassa lisää leluja ja illalla treffaamme tyttöjä. Perjantaina taasen Typy saa seuraa nuoremmasta herrasmiehestä. Lauantaina vietetään 3-vuotiaan, ihanan neidon synttäreitä ja illalla kaikki yllä mainitut matkaajat saapuvat kotiin.

Lainaus MLL:n sivuilta.

Leijailee

Oikeastaan päivittäin pyörii jollain tavalla päässäni dilemma: ”Kotona vai töissä?” En sinänsä asiaa tietoisesti pohdiskele, mutta jostain se aina pomppaa. On edelleen outoa käyskennellä keskipäivällä kaupungilla eläkeläisten, työttömien ja muiden kotiäitien seassa. On myös tavallaan huono omatunto siitä, ettei tee töitä, ole tuottava yhteiskunnan jäsen. Työmoraalini on vahva ja vaikka lapsen hoitaminen on aherrusta sekin, on se kuitenkin niin erilaista kuin ansiotyö, etten osaa näitä kahta samaan koriin laittaa. Kotiäidin identiteetti leijailee etäällä, ei se ole tässä käsissäni.

Enpä osannut arvata olevani edelleen lapsen kanssa kotona tässä vaiheessa. Typy täytti eilen 1v 7kk ja täällä sitä hengataan. Selvästi kaipaisi hänkin jo ikäistensä seuraa. Toisaalta kun loputtomalta tuntuneen talven jälkeen kevät on vihdoin läsnä (mahtavaa!), en juuri nyt haluaisi tippaakaan töihin. Työmarkkinat tuntuvat olevan samaa mieltä: ei nyt. Syksyllä kyllä jo tahtoisin päästä aikuisten pariin, palauttaa mieleeni aiemmin oppimaani ja imeä uutta tietoa. Olla enemmän oma itseni äidin roolin ohella. Siihen asti pidän mielelläni tämän vapauden, nautin aurinkoisista päivistä puistoissa.