Lomasuunnitelmia

Pienin on tänään seitsenkuinen. Hän on nykyään selvästi helppohoitoisempi kuin siskonsa, uskallan sanoa. Onneksi hän on kuitenkin se pienempi; Hannin kommentin tiimoilta olen miettinyt, kuinka vähälle huomiolle erityislapsen sisar saattaisi jäädä ollessaan se vanhempi, joka osaa jo kaikenlaista itsekin.

Typyn hoitotasapaino on hukassa, tilanteessa, jossa erikoislääkäritkään eivät osaa antaa itseämme parempia neuvoja. Kouluiässä kuulemma usein helpottaa. Tällä hetkellä ainoa tie on herätä joka yö syömään, jotta emme aamuyöstä löytäisi tajutonta ja kouristelevaa lasta sängystään.

Kulta on ensi viikon lomalla. Se tarkoittaa viikonloppureissua hotellimajoituksineen (apua!), minulle jalkahoitoa ja hierontaa, Typylle kampaajaa, keittiön viilausta, kellarin liukuovikaapiston tilaamista. Kaikkea, mitä ei normalisti arkena ehdi.

Viime pääsiäisenä olimme kolmistaan Barcelonassa, tulevana nelistään Teneriffalla. Suuntaus on surkea, mutta aurinko ja lämpö tekee meille ihan varmasti hyvää. Teneriffa on uusi Thaimaa, vai mitä :)

P.S. Jos jollain on hyviä vinkkejä, miten kuvat saa siirrettyä kamerasta helposti ja nopeasti pienessä ja somassa muodossa blogiin, otan riemumielin sellaiset vastaan. Ei siis mitään kierrätystä Photoshopin kautta, vaan joku helpompi tapa. Mä oon niin pudonnut kehityksen kelkasta viimeisten kuukausien aikana, että pelottaa itseänikin. Ai niin, onhan tuossa kamerassa WiFikin, vaan milloin ehtisi opetella…

Advertisement

Pöpöilyä

Taidadai. Kun poskiontelontulehduksesta pääsin, oli yhden päivän ajan toivoa ilmassa, kunnes alkoi armoton yskä. Kahden päivän köhimisen jälkeen nousi kuume. Taudista tautiin. Menee näköjään niin, että kun palaudun edes puolittain työkuntoon, käyn siellä muutaman päivän yrittämässä ja hakemassa itselleni jonkin uuden pöpön.

Meillä on Typyn kanssa kesähaaveita, jutellaan niistä säännöllisin väliajoin. Haaveillaan retkistä Mummin mökille, mansikoiden syömisestä, uimisesta, puutarhakeinussa pötköttelystä. Haaveiluhetkistä saan voimaa tähän taistelulta maistuvaan arkeeni.

Jos omiin laskelmiini on uskominen, ensi keskiviikkona saavutetaan jo raskauden puoliväli. Miten voi olla mahdollista, voi meitä. Torstaina pääsimme vihdoin katsomaan joulun alla syntynyttä ystävän vauvaa. Ristiriitaiset ajatukset. Heillä oli hyvä ja rauhaisa tunnelma, mutta itse pelkään huudon täyttämiä päiviä ja öitä kovin kauheasti. Onko kellään käynyt sellaista tuuria, että yhden koliikkivauvan jälkeen toinen ei olisikaan samanmoinen? Ja voiko tällaisen raskauden seurauksena ylipäänsä saada tervettä lasta?

Missä on ihmisen hyvä asua?

Meillä on mietitty ihan tosissaan – eikä niin rakentavassa hengessä – millainen asumismuoto on tästä kerrostalosta seuraava ja perheellemme hyvä. Tosiasia lienee, että jollei lapsia olisi, asuisimme nykyisessä vallan tyytyväisinä. Ei halajaisi mieli muille apajille. Mutta ei ole kivaa kun on vanha ja turvaton minihissi eikä lapsia uskalla päästää ulos pihalle leikkimään. Saati että siellä olisi muita lapsia, kenen kanssa leikkiä. Jonkinlainen kodinhoitotila olisi oikein herkullinen eikä sisääntulo suoraan tammiparketille oikein toimi. Oma piha ja samassa elämänvaiheessa olevia ihmisiä lähitienoilla voisi tehdä elämästä himpun verran nautittavampaa.

Toinen meistä on viettänyt lapsuutensa rivitaloissa, toinen omakotitaloissa. Ensimmäinen kaupungissa, toinen maalla. Molemmat pitävät omaa kokemustaan hyvänä eivätkä vastapuolen argumentit uppoa. Voi meitä. Päädymme kai jämähtämään tähän asumaan. Todella toivon, ettemme, sillä tämä on kuitenkin se huonoin vaihtoehto, niiden lasten kannalta. Ja minun, joka kaipaa kesästä lähtien taas kotiäitejä ja vertaistukea ympärilleen.

Mitä mieltä te olette? Rivi-/paritaloasumisen ja toisaalta omakotitaloilun plussat ja miinukset? Arvatkaapa, kumman joukoissa minä seison?

Asunto on edelleen myynnissä ja kiinnostusta on ollut paljon. Toivottavasti myynti kuitenkin loppuu pian päättymättä kauppaan ja saamme vähän etäisyyttä aiheeseen. Pahoinvointi ja sairaslomailu ovat vieneet viime viikkoina kaikki voimavarani, en vain jaksa. En jaksa siivota, poistua jatkuvasti kotoani vieraiden tieltä, varsinkaan tehdä tämän kokoluokan päätöksiä.

Luonnon lait

Kesän aikana lapsettomuusasiat ovat pyörineet monestakin syystä mielessä. Ympärillä on paljon pariskuntia, jotka ovat odottaneet ensimmäistä tai toista lastaan liian kauan, kokeneet keskenmenoja. Minulta on kysytty, aiommeko hankkia toisen lapsen ja olen toivonut, että kysyjä osaisi sovittaa sanansa paremmin. Olen tuntenut suurta epäonnistumista ja hyödyttömyyttä lapsettomuuden ja työttömyyden velloessa yhtäaikaisesti elämässäni. Toiset päivät ovat parempia, toisinaan itkettää. Toisinaan hämmästelen itsekin, kuinka jaksan.

Eräänä iltana mietimme ystäväni kanssa, kenellä lähipiirissämme ei olisi ollut ongelmia (ensimmäisen tai toisen) raskauden alkamisessa tai jatkumisessa. Keksin yhden pariskunnan, hän ei ketään. Ei ketään! Saako kukaan enää 50 vuoden päästä lapsia ilman lääketieteen puuttumista tapahtumien kulkuun?

Toissa viikolla tapasimme pariskunnan, jotka odottivat vielä keväällä toista lastaan. Eivät odottaneet enää. Eiliset seuralaisemme olivat yrittäneet toista lasta neljä kokonaista vuotta. Nyt raskaus on alussa ja rehellisesti sanottuna pelottaa heidän puolestaan. Hurjia, isoja asioita, joita miettiessä tulee paha mieli oman itsensä, ystäviensä ja lastensa puolesta. Koettakaahan jaksaa te, jotka näiden asioiden kanssa taistelette.

Toiveita

Osa niin pienen tuntuisia, mutta vaikeita toteuttaa.

• Kuppi teetä omassa rauhassa.
• Muutama sana perheen ulkopuolisen aikuisen kanssa päivittäin kasvotusten. Edes muutama, edes joskus.
• Työpaikka, työtovereita.
• Kiitoksen kuuleminen.
• Kunnolliset yöunet.

Nämä kaikki liittyvät siihen pelottavaan tunteeseen, kun on kadottamassa itsensä. Kun elää elämäänsä muille ja katkeruus yrittää hiipiä mieleen.

Kaksistaan

Me ollaan tytöt loppuviikon vain keskenämme. Vanhempani viettävät eläkepäiviään tapansa mukaan muilla mailla ja Kullallekin tuli pakottava työmatka alpeille laskettelemaan.

Typyn uhmaikä nostaa vahvasti päätään. Nyt jo? Tuo on vasta vuoden ja seitsemän kuukautta. Raivareita tulee nykyään useampi päivässä, joka päivä. Eniten minulle, tottakai. Voi luoja, mitä tästä vielä tulee. Tiedän liian hyvin, että alkusoitot ne vasta kajajaa.

Räiskyvän luonteensa Typy on selvästi perinyt isältään, itse olen sitten kahden tulen välissä helisemässä. Ehdotuksiin paras vastaus on ”Ei”, ja harva se päivä saan roudata leikkipuistosta huutavaa ja rimpuilevaa räkänokkaa. Ei auta yhtään, että alan ajoissa pohjustaa kotiin lähtöä, lähdön hetki iskee aina yhtä lujaa vasten pieniä kasvoja. Mua ei suoraan sanottuna huvita mennä sinne, koska tiedän tuon tappelun, joka lopussa aina syntyy. Mutta mentävä on.

Uhmaikä liittyy lapsen tarpeeseen itsenäistyä ja hallita erillisyyttään vanhemmista. Itsenäistyminen on voimakkainta kaikkein lähimmästä ihmissuhteesta, tavallisimmin äidistä. Kun uhmaikäinen kiukkuaa äidilleen, mutta käyttäytyy sopuisasti päiväkodissa ja mummolassa, kyse ei ole äidin huonommasta kasvatustyylistä, vaan suhteen läheisyydestä.

Kun lapsi pontevasti ja ärsyttävän usein ilmaisee EI, se on hyvä merkki siitä, että lapsi on itsenäistymässä vanhemmistaan. Ei-sanan käyttäminen antaa lapselle tunteen itsenäisyydestä ja itsensä hallinnasta, vaikka aina se ei johdakaan hänen toivomaansa lopputulokseen.

Pidän edellämainitun mielessä ja meidät kiireisinä, sillä se sujuu. Eilen koettiin ekat lastenvaatekotikutsut ikinä, tänään Typy tapasi muita taaperoita lastenkulttuurin nimissä. Huomenna käymme ostamassa lisää leluja ja illalla treffaamme tyttöjä. Perjantaina taasen Typy saa seuraa nuoremmasta herrasmiehestä. Lauantaina vietetään 3-vuotiaan, ihanan neidon synttäreitä ja illalla kaikki yllä mainitut matkaajat saapuvat kotiin.

Lainaus MLL:n sivuilta.

Leijailee

Oikeastaan päivittäin pyörii jollain tavalla päässäni dilemma: ”Kotona vai töissä?” En sinänsä asiaa tietoisesti pohdiskele, mutta jostain se aina pomppaa. On edelleen outoa käyskennellä keskipäivällä kaupungilla eläkeläisten, työttömien ja muiden kotiäitien seassa. On myös tavallaan huono omatunto siitä, ettei tee töitä, ole tuottava yhteiskunnan jäsen. Työmoraalini on vahva ja vaikka lapsen hoitaminen on aherrusta sekin, on se kuitenkin niin erilaista kuin ansiotyö, etten osaa näitä kahta samaan koriin laittaa. Kotiäidin identiteetti leijailee etäällä, ei se ole tässä käsissäni.

Enpä osannut arvata olevani edelleen lapsen kanssa kotona tässä vaiheessa. Typy täytti eilen 1v 7kk ja täällä sitä hengataan. Selvästi kaipaisi hänkin jo ikäistensä seuraa. Toisaalta kun loputtomalta tuntuneen talven jälkeen kevät on vihdoin läsnä (mahtavaa!), en juuri nyt haluaisi tippaakaan töihin. Työmarkkinat tuntuvat olevan samaa mieltä: ei nyt. Syksyllä kyllä jo tahtoisin päästä aikuisten pariin, palauttaa mieleeni aiemmin oppimaani ja imeä uutta tietoa. Olla enemmän oma itseni äidin roolin ohella. Siihen asti pidän mielelläni tämän vapauden, nautin aurinkoisista päivistä puistoissa.

Toinen raskaus

Ehei, älkää luulko, ei se ala. Olisi saanut alkaa vaikka jo vuosi sitten.

Vuosi sitten keväällä mietin, miten kätsyä ja ”hauskaa” olisi, jos ikäeroksi tulisi vain 1½ vuotta. Totuuden nimissä olisi hauskuus voinut olla kaukana siitä arjesta. Kesällä 2010 pohdin, kuinka mukavaa olisi saada kevätvauva. Jos toinenkin valvottaisi yöt ja veisi vanhempansa romahduksen partaalle, ainakin olisivat valoisat kesäyöt vetoapuna. Puhumattakaan pukemisen ja imettämisen helppoudesta. Syksyllä tutkin todennäköisyyksiä ja ajattelin, että nyt viimeistään raskaudun. ”Toinen raskaus alkaa usein hyvinkin nopeasti”, oli kerrottu. Pelkäsin kuitenkin, mitä alkuraskauden pahoinvointi ja väsymys tekisivät sijaisuudelleni toisella paikkakunnalla. Talvella toivoin parasta, toisaalta pelkäsin, että alkava raskaus johtaisi toiseen syksyn pimeyden keskelle syntyvään koliikkivauvaan.

Nyt on kevät taas jo pitkällä ja tilanne näyttää suoraan sanottuna ikävältä. Tässä kuussa tajusin, että mikäli Typy sisaren joskus saa, ikäeroksi tulee jo vähintäänkin kolme kalenterivuotta. Auts.

Riippakivi

Sain eilen kuulla uutisen, jota olen vuosia kaipaillutkin kuulevani. Pitkäaikaisin ystäväni, sieltä  80-luvun alusta, muuttaa kuukauden sisällä takaisin samaan maahan, samaan kaupunkiin. Kymmenisen vuotta olemme seilanneet opiskelujen, töiden sekä hän myös miehensä työn perässä ties missä. Ovat nyt lapsineen ainakin hetken täällä; tällä hetkellä suunnitelmissa on jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta elämä varmasti kuljettelee jatkossakin.

Haluaisin, että itsekin voisimme asettua tänne, meidän perhe. Olisi mukavaa, että tyttäreni kasvaisi täällä, missä tunnen seudut. Tiedän, missä on kauniita aarrepaikkoja piilossa, tiedän, mitä paikkoja kannattaa välttää pimeällä ja millä kouluilla on hyvä maine. Mummilaan kävelee vartin, kaikki on logistisesti helposti saavutettavissa. Asunto jo on ja Kullalla hyvä työpaikka, itse olen riippakivenä tässä haaveessa. Faktahan on, että olen työtön kotiäiti eikä koulutukseni ole näillä seuduin kovin kuumaa kamaa. Välillä tekisi ihan tosissaan mieli opiskella uusi ammatti, mutta hulluahan sekin olisi. Pidän ammatistani ja ikää on yli 30.

Toisaalta, nyt saan kävellä auringossa toisten puurtaessa toimistoissaan, välttää työstressin, viihtyä kotona. Typy ei ole vielä 1½ vuotta, ja ehdin olla jo viime syksyn töissäkin. Ulkopuolelta katsottuna mikäs kiire minulla työelämään. Ulkopuolisin silmin ammattikuntani edustajilla myös töitä riittää. Mutta satunnaisten pätkätöiden varassa tuntuu olevan lähes koko vuosikurssimme.

Outo opossumi

No ”vähän” jäi vaivaamaan pääparkaani tämä edellisen postauksen opossumi-asia. Tutkin asiaa internetin syövereissä ja sain omatuntoni rauhoittumaan. Siis vaikka piponi on kudottu langasta, jossa merinovillaan on sekoitettu opossumin karvaa, tämä on turkistuote, jota pystyn käyttämään. Eurooppalaiset ovat tuoneet opossumin Uuteen Seelantiin 1800-luvulla, eikä sillä ole siellä luonnollisia vihollisia. Opossumeja ei suinkaan kasvateta turkisteollisuutta varten, vaan ne ovat tuhoeläimiä, jotka syövät ”kaiken” vihreän, mitä vastaan tulee. Näin ne ovat todellinen vaara uhanalaisille lintu- ja kasvilajeille.

Materiaali on ihanan pehmeää, lämmintä ja kevyttä. Myönnettävä on, etten pipoa ostaessani tiennyt, millainen eläin on kyseessä. Ajattelin kai, että tässä nyt on lampaanvillaa ja jotain muuta villaa. Tai oikeastaan en juurikaan ajatellut. Nyt olen astetta fiksumpi.

Se, kannattaako suomalaisen ostaa yhtään mitään maapallon toiselta puolelta tänne lennätettyä, onkin sitten toinen juttu.

Lisätietoa aiheesta vaikkapa täältä, täältä, täältä ja täältä.

Tunteiden kirjo

Ärsytys. Ensin myöhästyn aamulla täpärästi kahdesta bussista ja seuraava, joka suvaitsee saapua, matelee missä lie ruuhkassa ja jumituksessa. Haluaisin ajoissa töihin, jotta saisin vihoviimeiset työt tehtyä ja pääsisin kotiin.

Nolostuminen. Nolostun äskeistä ärsyyntymistäni huomatessani, mikä bussia pidätteli. Lumipenkalla, erittäin vilkkaasti liikennöidyn tien varressa, makaa nainen hätääntyneen ja tuskaisen näköisenä. Ympärille on kerääntynyt muita. Seuraavaksi näen vähän edempänä bussin hätävilkut päällä keskellä ajokaistaa. Bussi on tyhjänä, sieltä poistuneet matkustajat kiirehtivät kävellen seuraavalle pysäkille. Syntyy vaikutelma, että nainen on jäänyt bussin alle. Näky kummittelee mielessä pitkin päivää.

Ahdistus. Vaikka olen varannut viimeisille rästitöille mielestäni runsaastikin aikaa, en pysty keskittymään eivätkä työt etene. ”Nyt vain teet, pakko saada valmiiksi, pakko ehtiä junaan!”

Herkistyminen. Iltapäivällä on työpaikan joulukahvitilaisuus, jonne on tullut läheiseltä ala-asteelta kaksi tyttöä säestäjineen esiintymään. Kirkkaat lapsiäänet laulavat joululauluja ja kyyneleet nousevat silmiin. Ehkä siksi, että tajuan työrupeaman olevan nyt todellakin ohi. Ehkä siksi, että katselen muita työntekijöitä ympärilläni ymmärtäen, kuinka hyväsydämisiä suurin osa heistä on. Ehkä siksi, että olen tullut vanhaksi. Vanhat naiset nyyhkyttävät tuollaisissa tilanteissa, eikös vain?

Rakkaus. Hetki sen jälkeen kun olen saapunut kotiin, äitini tuo Typyn hoidosta. Pieni sanoo ”äiti”, ”tonttu”, ”mummi”, kaikenlaista. Ja ne kaikenlaiset kuulostavat tänään erityisen hyvältä.

Helpotus.

Välähdys

Tajusin, että kollegoinani on nyt niitä ihmisiä, jotka opiskeluaikoina olivat vain nimiä erilaisissa julkaisuissa. Ihmisiä, jotka tietävät niin paljon alastaan. Siellä minä olen ihan pienenä ja uutena ja toisinaan tulee hetkiä, jolloin huomaan tietäväni edelleen niin kovin vähän. Opin kuitenkin koko ajan.

Voi kun saisin mahdollisuuden juurtua edes vuodeksi samaan työpaikkaan ja rauhan oppia sisältöä käytäntöjen ja tietokoneohjelmistojen sijaan. Määräaikaisuuksiin vahvasti nojaava ala on mätä. Joillain harvoilla käy tuuri ja saavat vakituisen työn. Jotkut osaavat valita toisen alan. Omastani pidän kynsin hampain kiinni, vaikka usein mietin, mitä järkeä on raivata itselleen tietä vuosien ajan.

Superego

Huomaan, että blogini on ajan myötä henkisesti kuollut (blogi, en minä, toivon). En enää useinkaan kirjoita oikeasti merkityksellisistä asioista, mietin kai liikaa, kuka lukee ja mitä ajattelee. Jossain vaiheessa, samoista syistä, painoin paniikkinappulaa nimeltä ”yksityinen”; muutama aiempi teksti ei enää ole luettavissa.

Kulta on ulkomailla, meillä on Typyn kanssa kahdestaan hauskaa. Tarvitsee siivota vain yhdet jäljet omien lisäksi, saa kikattaa tyttöjen kesken hölmöille jutuille. On tehty kengännauhasta maailman hienoin kaulakoru, käyty kellarissa retkellä ja esitelty itsemme naapurin pojalle. Mutta jotenkin, ilo on kadoksissa. Valitettavasti sulkumerkkien sisään piiloutuvassa pelossa on juuri nyt totuuden siemen. Mainitsinkin aiemmin Äidin voimakirjasta, jota päätin vihdoin aloittaa. Kirjan alku ei tuonut iloa saati voimaa, päinvastoin.

Romahdusvaarassa on erityisesti tunnollinen ja kunnianhimoinen puurtajaäiti, joka tekee ja ajattelee liikaa. Äitiys ja työ ovat valloittaneet puurtajan koko elämän. Hänen parisuhteensa, naiseus ja elämänilo kärsivät hapenpuutteesta. Hän vaatii paljon itseltään ja toisilta. Hän tavoittelee koko ajan jotain, jonka luulee täyttävän tyhjän aukon elämässään.

Kuka tunnistaa itsensä? Täällä nousee käsi. Liian usein on negatiivisuus ja tyytymättömyys elämässä läsnä. Osittain yhdistän tämän peruspersoonallisuuteeni, joitain ihan konkreettisiakin murheita tunnistan. Pienin näistä ei ole se, että joudun tietyistä syistä rajoittamaan sosiaalista elämääni paljon, aivan liikaa.

Aina on pyykkiä pesemättä, aina papereita lajittelematta. Pakastimessa olisi tänäänkin tilaa uusille Typyn ruoille. Vakityöpaikka pitäisi löytää, päästä eroon pätkätöiden kurjuudesta. Sitten voi nauttia kun koti on siisti (ja onko se koskaan). Tällainenko tosiaan olen? Toivon kovasti, etten.

Kultaa ei häiritse tippaakaan, että kellari on täynnä tarpeetonta tavaraa. Hän voi todistetusti olla muutaman kuukaudenkin imuroimatta ilman, että sieluun sattuu (paperipinojen täytyy kyllä olla suorassa). Lapselle voi tunnontuskitta syöttää purkkiruokaa päivittäin ja kaiken voi tehdä huomenna. Tai huomisen huomenna. Tämä huoleton asennoituminen herättää monenlaisia tunteita, myös jonkinasteista kateutta. Kuinka helppoa olisikaan olla hetken aikaa hän.

Enemmän kuin ikinä arvasi

Itkeä pillitin juuri. Typy oli yliväsymyksensä kanssa raivoava, itkevä, ei meinannut enää saada henkeä kiukultaan.  Vaan jotenkin onnistuin rauhoittamaan. Pidin nojatuolissa sylissäni, yhteisen peiton alla, pidin vaikka väkisin. Lauloin Lohikäärme Puffia kuten viime vuoden itkukohtauksissa oli tapana. Silitin päätä ja hiljalleen silmät alkoivat painua kiinni. Pidin pitkään sylissä nukkuvana kunnes uskalsin siirtää sänkyyn.

Itkin iloa, onnistumistani. Tätä ei voine ymmärtää kuin toinen vanhempi. Toissa kesänä olisin vielä ihmetellyt, mikähän nainen tuokin on tehdessään pienestä asiasta noin suuren. Kyllä tämä elämää muuttaa enemmän kuin ikinä osasi kuvitella.

Pian tulee ystävä kylään. Tulee tarpeeseen, molemmille.

Arvot

Olen ottanut tietoisen hengähdystauon kirjoittelusta. Syysiltojen pimetessä on sitten aikaa taas.

Syksyn kulkua tässä on tullut ajateltua muutenkin. Piipahdin tällä viikolla työhaastattelussa, ihan yllättäen itsellenikin. Ensi viikolla selviää, miten käy. Saatan aloittaa muutaman viikon päästä osa-aikaisen työn. Jos en tule valituksi, säästyn vaikealta valinnalta. Diili vaikuttaa muuten hyvältä, mutta työ ei ole kotikaupungissa – kuinka ollakaan. Mun pitäisi siis viettää yhdestä kahteen yötä viikossa ihan jossain muualla kuin kotona. Siinä voisi olla muutamallakin ihmisellä totuttelemista uuteen arkeen.

Kävi miten kävi, on varmaan hyväksi selkiyttää omia ajatuksiaan asian tiimoilta.