Vauvamme oli rauhaisa elämänsä pari ensimmäistä viikkoa, ihastelin rakasta kanankoipista laiheliinia. Ihmettelin eri tavalla elämää kuin Typyn kanssa aikanaan. Nyt hän itkee käytännössä kaiken valveillaoloaikansa. Tämä oli juuri se skenaario, jota pelkäsin. Typy aloittaa onneksi ensi viikolla päiväkodissa taas, muutamana päivänä viikossa.
Riittämättömyys on vahvasti läsnä. Pakko jättää vauva huutamaan raastavaa kipuitkuaan kun on isosiskon lääkkeen ja ruoan aika. Isosisko sanoo, ettei vauva saa itkeä, ettei jaksa kuunnella sitä. Sanoo usein: ”Kuuntele minua, äiti!” Onneksi osaa jo vaatia huomiota.
Ja minä yritän, tehdä kaikkien olosta mukavan. Järjestää kotia, pyykätä, tiskata, kokata. Jaksaa viedä lapsia ulos, kitkeä rikkaruohoja. Vaikka huuto sattuu korviin.
Sisarusrakkaus on kaunista, joten kuulen usein myös seuraavaa pienestä suusta: ”Meidän kaikkien rakas pikku tipunen.” ”Minä rakastan vauvaa.” ”Oi, mitkä ihanat pienet jalat!” Toivottavasti myöhemmin muistan vain nämä.
Aikuistumassa 
Muistat ne muutkin, mutta helmet parhaiten ja niistä saat voimaa jo nyt. Muista kuitenkin, että apua saa, jos sitä tarpeeksi pyytää, vaikka neuvolasta tai MLL:ltä. Itseäni auttoi myös, että koitin mennä sieltä, mistä aita on matalin. Onnea pienokaisesta ja ihanasta isosisaruksesta. Tsemppiä!
Onnea ja voimia! <3