Parempaa odotellessa

Vuosi vaihtui köhiessä. Vaikka sairaalaan oli lähete takataskussa, kotona sentään saimme olla; pienimmällä tulehdusta keuhkoissa. Isompi söi elämänsä ensimmäistä kertaa poppareita: tasan 12 grammaa, jossa siedettävät 6 g hiilihydraatteja.

Tällaista opettelua tämä on. Toukokuusta saakka elämäämme on leimannut valitettavan paljon Typyn sairaus. Asiaa ei auta perfektionistisen kontrollinhaluinen luonteeni. Vaikka sanotaan, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää, niin myönnän auliisti, ettei tällaista huolen ja murheen määrää osannut ennen edes kuvitella.

Ai niin ja sitten oli se yksi päivä, jolloin muutimme ja syntyi vauva. Vauva, joka ensimmäiset kuukaudet huusi tuskissaan, mutta on tehnyt sittemmin hämmentävän muodonmuutoksen hymyileväksi ja rauhalliseksi eläjäksi. Oppipa hän joulun tienoilla jopa nukkumaan yli 15 minuutin pituisia päiväuniakin. Vielä kun ymmärtäisi öiden tarkoituksen.

Kulta on ollut niin monena päivänä töissä kellon ympäri ja ylikin, etten halua edes ajatella. Vanhempani ovat auttaneet niin paljon, etten ikinä osaa tarpeeksi kiittää. Parisuhde on jossain taka-alalla: ei ole aikaa edes itselle, saati sitten toiselle. Väsymys on suunnaton, mutta jonain päivänä se helpottaa. Naapurimme lohduttavat kolmen pojan kokemuksella, että kyllä ne teini-ikään mennessä nukkumaan oppivat.

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin ehdin ajatella kellarin muodonmuutosta varastosta vieras- ja työhuoneiksi, haaveilla omasta työskentelynurkkauksesta kodinhoitohuoneessa, suunnitella piharakennusta. Toivon kipinöitä. Töihin en taida jaksaa palata aikoihin ja sittenkin toivottavasti osa-aikaisena.

Advertisement

Ei se jaksa

Olisi niin paljon kaikkea, mitä haluaisin laittaa muistiin. Vaan vauva itkee eikä nuku. Itkuisuus tuntuisi onneksi olevan vähenemässä, vielä kun oppisi koisimaan. Johan paranisi koko perheen henkinen tila roimasti. Selviydytään kuitenkin aina seuraavaan päivään, se kai on tärkeintä. Déjà vu.

Viime lauantaina pidimme nimijuhlat. Opettelen vielä ”vauvasta” pois, sovittelen uutta nimeä suuhuni. Tarjosimme juhlissa muiden tekemiä ja tuomia tarjoiluja, meillä ei ollut voimia moiseen. Eivät olleet antimet näköisiämme ollenkaan. Juhlatunnelma oli muutenkin lattialla päivänsankarin parkuessa totuttuun tapaansa ja Typyn ollessa selvästi huonovointinen ja sen myötä kärttyinen pahemman kerran pielessä olleiden verensokereiden vuoksi. Huolissamme olemme joutuneet isosiskosta viime viikkoina olemaan, on tuo vain katala ja arvaamaton sairaus.

Vauva on tänään kaksikuinen, hymytyttökin välillä. Opettelee hiljalleen juttelemaan hennolla äänellään. Ensimmäiset kolme kuukautta on pahimmat, jooko.

Pikku tipunen

Vauvamme oli rauhaisa elämänsä pari ensimmäistä viikkoa, ihastelin rakasta kanankoipista laiheliinia. Ihmettelin eri tavalla elämää kuin Typyn kanssa aikanaan. Nyt hän itkee käytännössä kaiken valveillaoloaikansa. Tämä oli juuri se skenaario, jota pelkäsin. Typy aloittaa onneksi ensi viikolla päiväkodissa taas, muutamana päivänä viikossa.

Riittämättömyys on vahvasti läsnä. Pakko jättää vauva huutamaan raastavaa kipuitkuaan kun on isosiskon lääkkeen ja ruoan aika. Isosisko sanoo, ettei vauva saa itkeä, ettei jaksa kuunnella sitä. Sanoo usein: ”Kuuntele minua, äiti!” Onneksi osaa jo vaatia huomiota.

Ja minä yritän, tehdä kaikkien olosta mukavan. Järjestää kotia, pyykätä, tiskata, kokata. Jaksaa viedä lapsia ulos, kitkeä rikkaruohoja. Vaikka huuto sattuu korviin.

Sisarusrakkaus on kaunista, joten kuulen usein myös seuraavaa pienestä suusta: ”Meidän kaikkien rakas pikku tipunen.” ”Minä rakastan vauvaa.” ”Oi, mitkä ihanat pienet jalat!” Toivottavasti myöhemmin muistan vain nämä.

Pöpöilyä

Taidadai. Kun poskiontelontulehduksesta pääsin, oli yhden päivän ajan toivoa ilmassa, kunnes alkoi armoton yskä. Kahden päivän köhimisen jälkeen nousi kuume. Taudista tautiin. Menee näköjään niin, että kun palaudun edes puolittain työkuntoon, käyn siellä muutaman päivän yrittämässä ja hakemassa itselleni jonkin uuden pöpön.

Meillä on Typyn kanssa kesähaaveita, jutellaan niistä säännöllisin väliajoin. Haaveillaan retkistä Mummin mökille, mansikoiden syömisestä, uimisesta, puutarhakeinussa pötköttelystä. Haaveiluhetkistä saan voimaa tähän taistelulta maistuvaan arkeeni.

Jos omiin laskelmiini on uskominen, ensi keskiviikkona saavutetaan jo raskauden puoliväli. Miten voi olla mahdollista, voi meitä. Torstaina pääsimme vihdoin katsomaan joulun alla syntynyttä ystävän vauvaa. Ristiriitaiset ajatukset. Heillä oli hyvä ja rauhaisa tunnelma, mutta itse pelkään huudon täyttämiä päiviä ja öitä kovin kauheasti. Onko kellään käynyt sellaista tuuria, että yhden koliikkivauvan jälkeen toinen ei olisikaan samanmoinen? Ja voiko tällaisen raskauden seurauksena ylipäänsä saada tervettä lasta?

Missä on ihmisen hyvä asua?

Meillä on mietitty ihan tosissaan – eikä niin rakentavassa hengessä – millainen asumismuoto on tästä kerrostalosta seuraava ja perheellemme hyvä. Tosiasia lienee, että jollei lapsia olisi, asuisimme nykyisessä vallan tyytyväisinä. Ei halajaisi mieli muille apajille. Mutta ei ole kivaa kun on vanha ja turvaton minihissi eikä lapsia uskalla päästää ulos pihalle leikkimään. Saati että siellä olisi muita lapsia, kenen kanssa leikkiä. Jonkinlainen kodinhoitotila olisi oikein herkullinen eikä sisääntulo suoraan tammiparketille oikein toimi. Oma piha ja samassa elämänvaiheessa olevia ihmisiä lähitienoilla voisi tehdä elämästä himpun verran nautittavampaa.

Toinen meistä on viettänyt lapsuutensa rivitaloissa, toinen omakotitaloissa. Ensimmäinen kaupungissa, toinen maalla. Molemmat pitävät omaa kokemustaan hyvänä eivätkä vastapuolen argumentit uppoa. Voi meitä. Päädymme kai jämähtämään tähän asumaan. Todella toivon, ettemme, sillä tämä on kuitenkin se huonoin vaihtoehto, niiden lasten kannalta. Ja minun, joka kaipaa kesästä lähtien taas kotiäitejä ja vertaistukea ympärilleen.

Mitä mieltä te olette? Rivi-/paritaloasumisen ja toisaalta omakotitaloilun plussat ja miinukset? Arvatkaapa, kumman joukoissa minä seison?

Asunto on edelleen myynnissä ja kiinnostusta on ollut paljon. Toivottavasti myynti kuitenkin loppuu pian päättymättä kauppaan ja saamme vähän etäisyyttä aiheeseen. Pahoinvointi ja sairaslomailu ovat vieneet viime viikkoina kaikki voimavarani, en vain jaksa. En jaksa siivota, poistua jatkuvasti kotoani vieraiden tieltä, varsinkaan tehdä tämän kokoluokan päätöksiä.

Työ tuli ja vei

Yritän herätellä blogiarmastani. Kun yöunet ovat vaihdelleet arkisin viiden ja kuuden tunnin välillä koko syksyn, ei ole tarvinnut pohtia, lisätäkö blogia kirjoittamalla vielä entisestään riskiä nukahtaa aamulla rattiin. Vallitsevana haaveena on ollut nukkuminen, uni, lepo. Olen tehnyt vähintään kahdeksan tunnin työpäiviä ja ajanut päivittäin kaksi tuntia autoa. Iltaisin Typyn nukahtamisen jälkeen olen tehnyt tunnista kahteen töitä. Aikaa elvyttävälle tekemiselle ei ole. Aikaa urheilulle ei ole. Painoni on pudonnut stressin ja kiireen keskelle alimpiin lukemiin ikinä. Esimieheni kertoi kuluvan syksyn olleen/olevan kiireisin koskaan ja meillä on jatkuvasti lähes neljäsosan vajaus työntekijöistä. Tunnollisuuteni työntekijänä ei ole arkea keventänyt.

Työpaikka sijaitsee maakunnassa, kaukana suurten kaupunkien dynaamisuudesta. Se näkyy henkilökunnassa, tiloissa ja työvälineissä, valitettavasti. Monenmoista muutosta olen ollut jo ehdottamassa ja ajamassa, mutta edellä mainitut seikat ovat syvässä. Miten sitten jaksan? Jaksan kun mietin määräaikaisiin työsuhteisiin liittynyttä epävarmuutta, josta olen onnistunut rimpuilemaan eroon. Jaksan kun ajattelen, että itsenäisyyspäivän viikolla olen vain kolmena päivänä töissä. Jaksan kun tiedän, että joulun välipäivinä saan olla kotona, olla tekemättä iltaisin töitä. Ennen kaikkea jaksan sen ajatuksen voimalla, että helmikuussa aloitan nelipäiväisen työviikon. Älköön mikään tulko minun ja osittaisen hoitovaapani väliin! Kolmen päivän viikonloput vuosiksi eteenpäin – kyllä tuolla ajatuksella elää stressihiiri jos toinenkin.

Kulta on ollut nyt muutaman päivän matkoilla: vietimme eilen Typyn kanssa mitä hulvattomimman tyttöjen saunaillan ja nukuimme viime yönä samassa huoneessa tuhisten 12 tunnin yöunet. Aamulla heräsin kun viereisestä sängystä kuului: ”Mä en haluu enää nukkua.” Ei tarvitse, pikku rakas.

Luonnon lait

Kesän aikana lapsettomuusasiat ovat pyörineet monestakin syystä mielessä. Ympärillä on paljon pariskuntia, jotka ovat odottaneet ensimmäistä tai toista lastaan liian kauan, kokeneet keskenmenoja. Minulta on kysytty, aiommeko hankkia toisen lapsen ja olen toivonut, että kysyjä osaisi sovittaa sanansa paremmin. Olen tuntenut suurta epäonnistumista ja hyödyttömyyttä lapsettomuuden ja työttömyyden velloessa yhtäaikaisesti elämässäni. Toiset päivät ovat parempia, toisinaan itkettää. Toisinaan hämmästelen itsekin, kuinka jaksan.

Eräänä iltana mietimme ystäväni kanssa, kenellä lähipiirissämme ei olisi ollut ongelmia (ensimmäisen tai toisen) raskauden alkamisessa tai jatkumisessa. Keksin yhden pariskunnan, hän ei ketään. Ei ketään! Saako kukaan enää 50 vuoden päästä lapsia ilman lääketieteen puuttumista tapahtumien kulkuun?

Toissa viikolla tapasimme pariskunnan, jotka odottivat vielä keväällä toista lastaan. Eivät odottaneet enää. Eiliset seuralaisemme olivat yrittäneet toista lasta neljä kokonaista vuotta. Nyt raskaus on alussa ja rehellisesti sanottuna pelottaa heidän puolestaan. Hurjia, isoja asioita, joita miettiessä tulee paha mieli oman itsensä, ystäviensä ja lastensa puolesta. Koettakaahan jaksaa te, jotka näiden asioiden kanssa taistelette.

Ihan vain kiusaksi

Työnhaku pyllistää nätisti päin naamaa. Ei mitään. Elämä tuntuu jumittavan paikoillaan.

Löysin pari viikkoa sitten avoimen työpaikan, joka passasi persoonallisuuteni ja osaamiseni kanssa vallan mainiosti, joten halusin tehdä hakemuksen huolella. Aikoja, jolloin on sekä vapaa että pirteä moista kirjoittamaan, on lapsiperheessä tunnetusti vähän. Niinpä asia painoi mielessä, kunnes sain eilen vihdoin tuotoksen valmiiksi. Siitä tuli hyvä.

Työnantajan mielestä en ollut kovin sopiva kandidaatti kuitenkaan: en päässyt edes haastatteluun asti. Selitän itselleni olleeni ylikoulutettu tehtävään, niin kuin olinkin. Ei se olisi haitannut, olisin varmasti viihtynyt ja osannut.

Tällä viikolla sain tiedon myös eräästä toisesta hausta, jossa oletin olevani suhteellisen vahvoilla. Tehtävään oli valittu sama henkilö, joka sitä on tähänkin asti tehnyt. Kiukuttaa, että pitää edes laittaa tuollaisia paikkoja auki, ihan vain kiusaksi.

Hiiohoi!

Kaikenlaista kevätroskaa on ajatuksiin lennellyt, mutta perjantaiset treffit ystävän kanssa toivat perspektiiviä. Toisinaan pitää puhua ja itkeä asiat pihalle. En voi kieltää, etteikö myös Typyn lomailuilla anoppilassa sekä eilen että tänään olisi osuutta mielen kevenemiseen.

Keskiviikkona tämä sakki seilaa Tukholmaan ja vasta ensi viikon maanantaina takaisin. Edelliskerrasta on lähes vuosi, joten onhan aika. Ohjelmassa ainakin yhdet häät ja tunteja leikkipuistoissa: pidetään sukulaiset ja pirpana onnellisina. Puistoista käymisen arvoisia lienevät ainakin Humlegården ja Vasaparken. Kenties ohjelmaan voisi mahduttaa Junibackenin tai Skansenin. Kaikkea ei ehdi, mutta jääpähän seuraaville kerroille. Hmm. Tallinnan-reissu opetti, että enemmän pienen ehdoilla on mentävä, ei auta kinata vastaan. Jos sää ei suosi, Kulturhuset pelastanee.

Ehdottomia vierailukohteita ovat COS ja Muji. Myös Granit, Tiogruppen, DesignTorget sekä Ordning&Reda vetävät perinteisesti puoleensa järkkäilijää, mutta näistä olen valmis tinkimään yhteisen hyvän nimissä. Mitähän unohdan?

Toiveita

Osa niin pienen tuntuisia, mutta vaikeita toteuttaa.

• Kuppi teetä omassa rauhassa.
• Muutama sana perheen ulkopuolisen aikuisen kanssa päivittäin kasvotusten. Edes muutama, edes joskus.
• Työpaikka, työtovereita.
• Kiitoksen kuuleminen.
• Kunnolliset yöunet.

Nämä kaikki liittyvät siihen pelottavaan tunteeseen, kun on kadottamassa itsensä. Kun elää elämäänsä muille ja katkeruus yrittää hiipiä mieleen.

Lehmän hermot

55 minuuttia jaksoi neiti tänään huutaa, kunnes luovutti. Mulla on sellaiset hermot, ettei tottakaan. Tutista irrottautuessa hänen nukahtamisensa vaikeutui ja annettiin vähän periksi: saatettiin ottaa matolle viereen pötköttelemään, laulaa muutama laulukin, jotta uni löytyisi. Myönnytyksen myötä vaatimukset kasvoivat ja eilen taittui tämänkin kamelin selkä. Eilen jäivät päiväunet kahden tunnin taistelun jälkeen kokonaan väliin, illalla unta haettiin taas pari tuntia epämukavassa atmosfäärissä.

Aiemmin riitti kun nosti tyttösen sänkyynsä ja toivotteli kauniita unia. Kohta jo kuului sängystä tasainen tuhina. Omassa sängyssä pitää taas oppia nukahtamaan ilman sen kummallisempia kommervenkkejä. Hyvin osaa pieni ottaa tilaisuudesta vaarin: kerran kun tänään pyyhin ja niistin sängyssä seisovan itkuräkäistä naamaa, koko ajan olisi pitänyt olla niistämässä. Seuraavaksi Typy pureskeli hihansa läpimäräksi ja vaati pyyhkimään kuivaksi. Puraisi vielä useasti tahallaan sormiinsa ja vaati puhaltamaan. Kaikkea se pieni pää keksii.

Eilinen aamupäivä vietettiin varsin miellyttävissä tuulissa ennen iltapäivän taistoja. Napattiin vanhukset mukaan ja kurvattiin mummin mökin kautta laitumille. Voi kun olivatkin ihania lehmät; kaikki kolme sukupolvea nauttivat. Kaupunkilaistypy oppi, miltä lehmä haisee.

Mitä vielä

Lähes koko viikko yksinhuoltajana. Väsymys. Eilen yritin parhaani saada asioita tehtyä seurankipeän pikkuplikan kanssa. Ahkera olinkin. Metsästin pientä pöytää ja tuoleja, ajelin ympäri kaupunkia. Pesin pyykkiä, tein ruokaa. Järjestelin kotia siinä määrin mitä voin, ostin leikkokukkia, laitoin parveketta aurinkoiseksi. Ikeasta ostettua pöytää en kuitenkaan saanut näillä taidoilla, niillä ruuveilla koottua. Harmitti.

Täksi illaksi ruokaviemiset miettimättä ja tekemättä. Huomenna tulossa vieraita, joille taiottava vhh-ruokaa. Ruokakauppaan siis tänään ja kokiksi. Kulta luvannut hoitaa, mutta ei tuossa kunnossa. Koti kaipaa kiperästi imurointia. Pöydillä Kullan epämääräisiä vaate- ja paperipinoja.  Kirppikseltä takaisin tulleita vaatteita, remonttia odottavia maalipurkkeja ja yksi ylimääräinen nojatuoli vietävä kellariin. Mahtuvatkohan? Typy kylvetettävä ja vietävä puistoon. Järkevämpää olisi toisessa järjestyksessä.

Aamulla lähtiessään Kulta sanoi olevansa väsynyt, tulevansa kenties jo kahdeksalta illalla. Puoli viiden aikaan aamulla kävi ulko-ovi ja sisään astui mies, jonka olemusta en viitsi edes kuvata; säästelen sanojani paremmin ansaitseville. Kiukuttaa niin armottomasti, ettei uni tule. No nythän tässä on aikaa kaikelle, aamuvarhaisella, mietin ironisesti. Sanoinko jo, etten ole raskaana. Taaskaan.

Riippakivi

Sain eilen kuulla uutisen, jota olen vuosia kaipaillutkin kuulevani. Pitkäaikaisin ystäväni, sieltä  80-luvun alusta, muuttaa kuukauden sisällä takaisin samaan maahan, samaan kaupunkiin. Kymmenisen vuotta olemme seilanneet opiskelujen, töiden sekä hän myös miehensä työn perässä ties missä. Ovat nyt lapsineen ainakin hetken täällä; tällä hetkellä suunnitelmissa on jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta elämä varmasti kuljettelee jatkossakin.

Haluaisin, että itsekin voisimme asettua tänne, meidän perhe. Olisi mukavaa, että tyttäreni kasvaisi täällä, missä tunnen seudut. Tiedän, missä on kauniita aarrepaikkoja piilossa, tiedän, mitä paikkoja kannattaa välttää pimeällä ja millä kouluilla on hyvä maine. Mummilaan kävelee vartin, kaikki on logistisesti helposti saavutettavissa. Asunto jo on ja Kullalla hyvä työpaikka, itse olen riippakivenä tässä haaveessa. Faktahan on, että olen työtön kotiäiti eikä koulutukseni ole näillä seuduin kovin kuumaa kamaa. Välillä tekisi ihan tosissaan mieli opiskella uusi ammatti, mutta hulluahan sekin olisi. Pidän ammatistani ja ikää on yli 30.

Toisaalta, nyt saan kävellä auringossa toisten puurtaessa toimistoissaan, välttää työstressin, viihtyä kotona. Typy ei ole vielä 1½ vuotta, ja ehdin olla jo viime syksyn töissäkin. Ulkopuolelta katsottuna mikäs kiire minulla työelämään. Ulkopuolisin silmin ammattikuntani edustajilla myös töitä riittää. Mutta satunnaisten pätkätöiden varassa tuntuu olevan lähes koko vuosikurssimme.

Zen

Palasimme perjantai-iltana Tallinnasta neljän päivän reissun jälkeen. Edellinen Tallinnan-visiittini oli noin viiden vuoden takaa ja kuvittelin, että enemmän olisi muuttunut. Mutta samat Neuvostoliiton aikaiset johdinautot ja raitiovaunut ne siellä kolistelivat. Palveluasenteessa oli kyllä tapahtunut huomattavakin parannus, toki muistoja entisestä siinäkin vielä näkyi.

Yövyimme vanhan kaupungin laitamilla sijaitsevassa hotellissa nimeltä von Stackelberg, jota voin lämpimästi suositella. Siisti hotelli, paikalliseen tasoon nähden hyvä aamiainen ja loistava palvelu. Hotellista olimme varanneet Zen-huoneen, mutta Typy nukkui huonosti päiväunensa sekä viimeisen yön, joten lomalta ei palannut rentoutuneita tyyppejä, ei.

Vaan laivalla oli pienellä kivaa, sai juoksennella käytävillä niin että kädet vain viuhuivat selän takana. Sai ottaa turvallisesta kädestä kiinni ja tehdä tutkimusmatkoja. Siellä oli myös elämän ensimmäinen pallomeri, johon jäi jumiin kuin suohon konsanaan.

Nyt on zen toden teolla kateissa: olen ollut viime päivät niin rasittava akka, että itseänikin ketuttaa. Typystä on tullut yks naukujenni. Kullan kanssa nälvitään toisillemme ties mistä. Hukkailen tavaroitani pitkin kylää ja juoksen sitten hiki hatussa etsimässä. Olen onnistunut pudottamaan mahtavaksi osoittautuneen (ja arvokkaan) piponi kahdesti 1½ viikon aikana ja itku kurkussa ja itseeni ärsyyntyneenä palannut sitten samaa reittiä takaisin ja toivonut, ettei kukaan ole ehtinyt kähveltää. Tänäänkin meni päivä ihan mössöksi kun kotiin palattuani jouduin lähtemään takaisin keskustaan pipojahtiin. Onneksi joku ystävällinen sielu oli nostanut sen kukkakaupan standin päälle, mistä kävin poimimassa.

Olin aiemmin käynyt samaisesta kaupasta ostamassa valtavan tulppaanikimpun ystävälle syntymäpäiväksi. Kylässä olimme Typyn kanssa kahdestaan, Kulta sai rauhoitella päätään yksinään kotona. Ystäväni luona Typy käyttäytyi – tarvitseeko edes sanoa – huonosti.

Sama vanha kaava

Jos tänään olisi tullut déjà vu tasan kahden vuoden takaa, olisi päivä ollut poikkeuksellisen hyvä. Ei tainnut olla sattumaa, että viimeksi kesti kauan; tapahtumat kulkevat tuttuja uomiaan ja jäämme odottelemaan, että joskus jotain onnekasta taas käy. Lienen verkkaisasti sikiävää sorttia.

Salaa toivoin, että olisin tullut jo viime syksyn aikana raskaaksi. Varmasti olisi työrupeama tuntunut entistä kuluttavammalta, mutta silti. Olisimme saaneet kesävauvan, lapsille olisi tullut sopiva ikäero, olisin voinut jättää miettimättä, ryntäänkö tässä välissä töihin.

Ja tiedättekö: ärsyttää, että jo kaksi lääkäriä on keskustelun sivutessa asiaa todennut toisen raskauden alkavan yleensä hyvin nopeasti. Yleensä.