Ihmeitä

Molemmat tytöt nukkuvat yläkerrassa, ensimmäistä yötä samassa huoneessa. Joku roti tuntuisi olevan tulossa öihin ja elämään. Kumpi herättelee kumpaa, ja moneltako kukko aamulla laulaa, jää nähtäväksi.

Huomenna viimetippapassit mulle ja minille, tiistaina sähkömies visiitille, jotta keskiviikkona liukuovikaapisto kohoaa asentajan avustamana. Päässä viuhuu piharakennuksen suunnitelmat. Timpurille pitäisi soitella, jotta tulisi meille väliseinän pykäämään. Ensi viikolla saapunevat myös keittiön tasot ja allas, laatat ja valaisimet pitäisi valita. Nuo kun eivät menneet viime kesänä ollenkaan omien toiveiden mukaan, joten käytännössä uusi keittiö ei muuta kuin uusiksi. Kaapit ja koneet sentään pysyvät paikoillaan.

Ollaan me onnekkaita kun saadaan täällä asua: ikkunoista avautuu puisto, joka on kivoja ihmisiä pullollaan. Kesällä ripustan keinun omenapuun oksaan ja katselen Typyn riemua. Pienempi saa tunnustella ja maistella nurmea, ottaa ensimmäisiä horjuvia askeliaan.

Advertisement

Parempaa odotellessa

Vuosi vaihtui köhiessä. Vaikka sairaalaan oli lähete takataskussa, kotona sentään saimme olla; pienimmällä tulehdusta keuhkoissa. Isompi söi elämänsä ensimmäistä kertaa poppareita: tasan 12 grammaa, jossa siedettävät 6 g hiilihydraatteja.

Tällaista opettelua tämä on. Toukokuusta saakka elämäämme on leimannut valitettavan paljon Typyn sairaus. Asiaa ei auta perfektionistisen kontrollinhaluinen luonteeni. Vaikka sanotaan, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää, niin myönnän auliisti, ettei tällaista huolen ja murheen määrää osannut ennen edes kuvitella.

Ai niin ja sitten oli se yksi päivä, jolloin muutimme ja syntyi vauva. Vauva, joka ensimmäiset kuukaudet huusi tuskissaan, mutta on tehnyt sittemmin hämmentävän muodonmuutoksen hymyileväksi ja rauhalliseksi eläjäksi. Oppipa hän joulun tienoilla jopa nukkumaan yli 15 minuutin pituisia päiväuniakin. Vielä kun ymmärtäisi öiden tarkoituksen.

Kulta on ollut niin monena päivänä töissä kellon ympäri ja ylikin, etten halua edes ajatella. Vanhempani ovat auttaneet niin paljon, etten ikinä osaa tarpeeksi kiittää. Parisuhde on jossain taka-alalla: ei ole aikaa edes itselle, saati sitten toiselle. Väsymys on suunnaton, mutta jonain päivänä se helpottaa. Naapurimme lohduttavat kolmen pojan kokemuksella, että kyllä ne teini-ikään mennessä nukkumaan oppivat.

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin ehdin ajatella kellarin muodonmuutosta varastosta vieras- ja työhuoneiksi, haaveilla omasta työskentelynurkkauksesta kodinhoitohuoneessa, suunnitella piharakennusta. Toivon kipinöitä. Töihin en taida jaksaa palata aikoihin ja sittenkin toivottavasti osa-aikaisena.

Päällimmäiset muistiin

Kerrankin on hetki kun ei kukaan itke, vaadi, tarvitse. Vakuutuspapereita olisi setvittävänä, kellarikerros on yksi kaaos vain ja syötäväkin olisi. Mutta kello ei ole vielä puolta yötä ja hetken ehdin kirjoittaa.

Viime viikkoina on tuntunut, että elämä on yhtä diabetesta vain. Se ei missään nimessä ole toivottu tilanne, mutta minkäs teet. Kun lapsi on vakavasti sairas, on vaikeaa täyttää mieltään muilla asioilla. Niin matalia verensokereita, että tajun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jo lähteä. Toisinaan niin korkeita, että pienellä silminnähden kurja olo; väsynyt ja raivokohtauksia saava rakas. Yhtä tasapainoilua päivät täynnä.

Olen väsynyt miettimään, kuinka paljon kolmivuotiaani mahtaa tänään liikkua (verensokerit laskevat), jännittääköhän jokin päivän kulussa (verensokerit nousevat), osaavatko ne päiväkodissa laskea hiilihydraatit oikein, syöttävätkö kenties kiisseliä ja pullaa välipalaksi (ihan tuhoon tuomittu idea, mutta koettu sekin). Olen väsynyt arvuuttelemaan, onko lapseni vielä tajuissaan, jos hän nukkuu tavallista pidempään (muut vanhemmat vain myhäilisivät iloisina).

Ennen kaikkea toivon, ettei näin olisi koskaan tarvinnut käydä. Pelkään, että sama käy pienelle lintusellekin, joka vasta on löytänyt kätensä, äänensä ja jalkansa, mutta tuon tumman varjon olen mielessäni päällensä langettanut. En tahdo, että alan alitajuisesti etsiä tulevina vuosina sairauden ensi merkkejä hänestäkin.

Tänään olimme ystävien luona kylässä, tytöt kolmistaan. Pienin itki vain vähän ja harjoitteli huuteluaan, keskimmäinen hekotti ääneen leikkien tiimellyksessä ja minä sain tasapainoiltua verensokerimittariin säntillisiä lukemia. Ennen kaikkea, rentouduin ja nautin, olin hetken huoleti. Niin iso asia, että itkettää ilosta.

Ei se jaksa

Olisi niin paljon kaikkea, mitä haluaisin laittaa muistiin. Vaan vauva itkee eikä nuku. Itkuisuus tuntuisi onneksi olevan vähenemässä, vielä kun oppisi koisimaan. Johan paranisi koko perheen henkinen tila roimasti. Selviydytään kuitenkin aina seuraavaan päivään, se kai on tärkeintä. Déjà vu.

Viime lauantaina pidimme nimijuhlat. Opettelen vielä ”vauvasta” pois, sovittelen uutta nimeä suuhuni. Tarjosimme juhlissa muiden tekemiä ja tuomia tarjoiluja, meillä ei ollut voimia moiseen. Eivät olleet antimet näköisiämme ollenkaan. Juhlatunnelma oli muutenkin lattialla päivänsankarin parkuessa totuttuun tapaansa ja Typyn ollessa selvästi huonovointinen ja sen myötä kärttyinen pahemman kerran pielessä olleiden verensokereiden vuoksi. Huolissamme olemme joutuneet isosiskosta viime viikkoina olemaan, on tuo vain katala ja arvaamaton sairaus.

Vauva on tänään kaksikuinen, hymytyttökin välillä. Opettelee hiljalleen juttelemaan hennolla äänellään. Ensimmäiset kolme kuukautta on pahimmat, jooko.

Pikku tipunen

Vauvamme oli rauhaisa elämänsä pari ensimmäistä viikkoa, ihastelin rakasta kanankoipista laiheliinia. Ihmettelin eri tavalla elämää kuin Typyn kanssa aikanaan. Nyt hän itkee käytännössä kaiken valveillaoloaikansa. Tämä oli juuri se skenaario, jota pelkäsin. Typy aloittaa onneksi ensi viikolla päiväkodissa taas, muutamana päivänä viikossa.

Riittämättömyys on vahvasti läsnä. Pakko jättää vauva huutamaan raastavaa kipuitkuaan kun on isosiskon lääkkeen ja ruoan aika. Isosisko sanoo, ettei vauva saa itkeä, ettei jaksa kuunnella sitä. Sanoo usein: ”Kuuntele minua, äiti!” Onneksi osaa jo vaatia huomiota.

Ja minä yritän, tehdä kaikkien olosta mukavan. Järjestää kotia, pyykätä, tiskata, kokata. Jaksaa viedä lapsia ulos, kitkeä rikkaruohoja. Vaikka huuto sattuu korviin.

Sisarusrakkaus on kaunista, joten kuulen usein myös seuraavaa pienestä suusta: ”Meidän kaikkien rakas pikku tipunen.” ”Minä rakastan vauvaa.” ”Oi, mitkä ihanat pienet jalat!” Toivottavasti myöhemmin muistan vain nämä.

Perjantai 13.

Perjantaina 13. heinäkuuta oli sovittu muuttomiehet tulevaksi aamukahdeksalta. Torstaina Kulta sadatteli, ettei musta ole mitään hyötyä tavaroiden pakkauksessa ja huonekalujen suojaamisessa. Ei kai kun oli jo monta päivää supistellut pienestäkin rasituksesta. Puolen yön aikoihin lähdin kuitenkin vielä sisulla siirtämään kellariin painavaa nojatuolia ja suurta mattorullaa. Kyllä mä teen!

Puoli viiden aikaan aamuyöstä, koko yön valvottuani alkoi olla selvää, että me ei olla muuttomiehiä opastamassa vaan suunta on sairaalaan. Soitimme isälleni viideltä ja Kullan isälle hetkeä myöhemmin. Isäni tuli meille heti auttamaan viimeisissä suojaushommissa ja itse yritin epätoivoisesti antaa ohjeita ja pitää lankoja käsissäni parin minuutin välein tulevien supistusten tauoilla. Loppuajan kiroilin kipujen pauloissa.

Muuttopäivästä tuli myös synnytyspäivä: tummakutrinen prinsessamme syntyi ennen puolta päivää hyvin sujuneen synnytyksen jälkeen. Synnytys oli levollinen, kauniskin. Aamulla sairaalaan lähtiessämme satoi, päivää kohden aurinko otti yhä enemmän valtaa pilvien takaa, vauvan ensimmäisenä iltana jyrisi ukkonen. Synnytys oli varmaankin melkolailla normaali tällä kertaa: ihan lasten leikkiä edelliseen verrattuna. Ymmärrän itsekin nyt paremmin, miksi ensimmäisestä jäi niin huonot fiilikset.

Vauva syntyi yli kolme viikkoa etuajassa; huomenna hän on neliviikkoinen. Itkuinen kuin mikä. Ihana ja rakas. Juuri nyt ensimmäistä kertaa kantoliinassa.

Muuton hoitivat Niemen pojat hyvinä työnjohtajinaan isäni, veljeni ja appiukkoni. Hurraa sukulaiset!

Uudessa kodissa ramppaavat edelleen remonttimiehet, mutta kyllä tämä joskus tästä asettuu.  Tavaratkin löytävät paikkansa jonain päivänä. On hiljaista kuin missä, omenapuiden ja koivujen katveessa. Oma pikku puutarha, jonka pienet, sinnikkäät puuntaimet haluaisin kaikki säilyttää.

Vauvaystävän uusi koti

Uuteen kotiimme toivottaa tervetulleeksi oheinen vihreä väri (Tikkurila X 445, Lido). Osa porraskäytävän seinistä maalataan tuolla sävyllä, osa valkoisiksi. Itse portaat saavat pintaansa harmaata väriä, vain hitusen eri sävyistä kuin aiemmin. Tarkoituksena on pysytellä 50-lukuisessa, harmonisessa sävymaailmassa. Katsotaan, miten onnistun. Uusi koti on alunperin 30-luvulta, mutta mihinkäs minä 50-luvusta pääsisin.

Muualle tuleekin sitten valkoista, paljon valkoista. Tabula rasa odottelee kodinlaittajia. Olen harmitellut viime vuosina nykyisen kotimme edellisten asukkaiden seinille valitsemaa väriä, joka luulee olevansa valkoinen, vaikka onkin hyvin haalea harmaa. Vähän sellainen likaisen näköinen jo heti alkuunsa. Nyt saamme puhdasta.

Kaikki kaapistot ovat valkoisia, lattiat kuultovalkoiseksi petsattua koivulankkua. Hivenen harmaata keittiön ja kodinhoitotilan tasoissa sekä kellarikerroksen laattalattiassa. Oma piha, oma wc perheen jokaiselle naiselle, sauna, kodinhoitotila, takka, portaita ja tilaa. Paljon uutta nykytilanteeseen nähden.

Lauleskelin Typylle eilen illalla toiveensa mukaan Matkalaulua. ”Jos mua hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan” -kohdassa Typy kysyi: ”Mikä on ystävä?” Kun selitin sen olevan sama asia kuin kaveri (menemättä sen syvällisemmin noiden välisiin eroihin), Typy totesi: ”Mä saan kesällä vauvaystävän.” Niin saat, rakas.

Reilu kuukausi sitten

Perjantai 11. toukokuuta muutti elämäämme. Se toi mukanaan huolen. Katseen, joka näkee pikkutyttömme aiempaa hauraampana ja haavoittuvaisempana. Se toi lisää rutiineja ja järjestelmällisyyttä päiviimme – asioita, jotka eivät onneksi olleet millään tapaa vieraita entuudestaan.

Päästyämme kotilomille sairaalasta päädyimme muutaman päivän kuluttua takaisin, toiselle osastolle tosin. Hengenahdistusta, ilmeisesti allergiaan tai infektioon liittyvää. Lisää verikokeita, lisähappea, unen etsimistä patjamajoituksessa suuren mahani kanssa. Tästä muutaman viikon päästä toinen hengenahdistuskohtaus, joka onneksi ohitettiin kotihoidolla. Seuraavasta kohtauksesta aletaan varmaankin miettiä astmadiagnoosia.

Nyt hän 2,5-vuotiaan reippaudellaan jo kertoo kaverin kysyessä, mistä on kyse, että tehdas on mahassa rikki. Insuliinitehdas. Haluaa itse ottaa numerot eli mitata verensokerin – ja kuinka taitavasti sen tekeekään.

Vähintään kymmenen pistosta päivässä. Tästä ei parane koskaan, mutta teemme kaikkemme, jotta elämä olisi mahdollisimman normaalia.

Kuva: täältä

Sekavuus

Tänä viikonloppuna piti tehdä päätös asunnon ostosta. Se on ihana. Alkaa kenties suunnitella kuumeisesti keittiötä ja muuta.

Vaan makaan sairaalapedillä pää pyörryksissä vieressäni yksi pieni ja tuhiseva, jolla todettiin tänään diabetes. Loppuelämän kantaa sitä mukanaan.

Hupsansaa!

Käytin tämänviikkoisen Finnish Design Shopin kolmen päivän alen hyväkseni ja tilasin jo parin vuoden ajan haaveilemani kerrossängyn lastenhuoneeseen. Ehkä muutaman vuoden päästä tulevat molemmat kerrokset käyttöön :) Siihen asti Typy saa nukkua alasängyssä ja vauvalle luovutetaan Peti. Koska Peti ei mahdu meidän makkariin, tällä hetkellä vahvimpana suosikkina ensisängyksi on Vaavisänky, ei vähiten pienen koon sekä hankkimisen ja eroon pääsemisen helppouden takia.

Kerrossänkyratkaisuun vaikutti rajallisen tilan lisäksi vahvasti se, että Typy ei ole oikein koskaan oppinut nukahtamaan Petiin sen ollessa suurimmassa muodossaan. Liekö sänky liian leveä vai missä vika, siellä ei pysytä. Tullaan joka ilta kymmenen, parikymmentäkin kertaa pois kunnes aikuisten väsynyt pinna kiristyy liikaa ja Typy siirretään matkasänkyyn. Leveä Peti ja matkasänky samassa huoneessa vievät yhdessä muiden kalusteiden kanssa käytännössä kaiken leikkitilan lattialta.

Mitään takuitahan ei ole siitä, että hän uudessa sängyssään pysyisi yhtään sen paremmin. Kokeillaan ja toivotaan parasta. En laittaisi pahakseni mikäli Typyn nukahtamiskuviot olisivat selvät ennen vauvan tuloa.

Voi se uusi hyllykkökin olisi hieno ja kätevä. Voi tätä ihmisen materian himoa.

Kuva: Ava Room Oy

Missä on ihmisen hyvä asua?

Meillä on mietitty ihan tosissaan – eikä niin rakentavassa hengessä – millainen asumismuoto on tästä kerrostalosta seuraava ja perheellemme hyvä. Tosiasia lienee, että jollei lapsia olisi, asuisimme nykyisessä vallan tyytyväisinä. Ei halajaisi mieli muille apajille. Mutta ei ole kivaa kun on vanha ja turvaton minihissi eikä lapsia uskalla päästää ulos pihalle leikkimään. Saati että siellä olisi muita lapsia, kenen kanssa leikkiä. Jonkinlainen kodinhoitotila olisi oikein herkullinen eikä sisääntulo suoraan tammiparketille oikein toimi. Oma piha ja samassa elämänvaiheessa olevia ihmisiä lähitienoilla voisi tehdä elämästä himpun verran nautittavampaa.

Toinen meistä on viettänyt lapsuutensa rivitaloissa, toinen omakotitaloissa. Ensimmäinen kaupungissa, toinen maalla. Molemmat pitävät omaa kokemustaan hyvänä eivätkä vastapuolen argumentit uppoa. Voi meitä. Päädymme kai jämähtämään tähän asumaan. Todella toivon, ettemme, sillä tämä on kuitenkin se huonoin vaihtoehto, niiden lasten kannalta. Ja minun, joka kaipaa kesästä lähtien taas kotiäitejä ja vertaistukea ympärilleen.

Mitä mieltä te olette? Rivi-/paritaloasumisen ja toisaalta omakotitaloilun plussat ja miinukset? Arvatkaapa, kumman joukoissa minä seison?

Asunto on edelleen myynnissä ja kiinnostusta on ollut paljon. Toivottavasti myynti kuitenkin loppuu pian päättymättä kauppaan ja saamme vähän etäisyyttä aiheeseen. Pahoinvointi ja sairaslomailu ovat vieneet viime viikkoina kaikki voimavarani, en vain jaksa. En jaksa siivota, poistua jatkuvasti kotoani vieraiden tieltä, varsinkaan tehdä tämän kokoluokan päätöksiä.

Kultahippu

Hiljaiselo jatkuu. Joulu meni pahaa oloa potiessa, huomiselta uudenvuoden aatolta toivon aikaista nukkumaan pääsyä. Perustarpeiden äärellä taas. Pelkään, kuinka pieneksi ja heikoksi kuihdun kun mikään ei maita. Olen kamalaa seuraa, mutta mulla on maailman paras 2-vuotias piristäjä. Jakelee pusuja, halauksia ja puhalluksia, jotta mulla olisi parempi olo. Sanoo: ”Ei oo äiti mitään hätää”. Ehdottaa: ”Katottaisko palapeliä, jos se auttais?”

Viimeisen viikon aikana on ollut ilahduttavaa löytää oma tytär arjen kiireen ja stressin alta. Ei se temperamentti kenties olekaan niin vaikea. Taitaa vain olla oravanpyörä raskas hänellekin. Viimeisen viikon aikana olen nähnyt niin monta hymyä ja kuullut niin ihania juttuja, etten olisi pari viikkoa sitten uskonut. Voi mikä muru! En malta odottaa, millainen isosisko hänestä vielä kuoriutuu.

Pikkuruiset tuolit

Tuli alkuvuodesta pohdittua pitkäänkin, millaisella tuolilla Typy saa jatkossa tehdä taiteilu- ja askarteluhommansa. Suurin osa lastentuoleista tuntuu olevan samaa sarjaa – no, kuin muukin lapsille suunnattu materia. Joitain katseen kestäviäkin löytää kunhan jaksaa tonkia.

Tuolien kaveriksi hain pöydän Ikeasta, vaikka piti kellarissa lymyilevä vanha pikkupöytä madaltaa ja maalata. Totesin, että ei saa tyttö kohta pöytää ollenkaan, jos sitä jäädään odottelemaan.

Kuvan tuolit: 1. N65 – Artek, 2. Mouette armchair – Tolix, 3. Kiki – Leo-Matti Ojala Oy, 4. Lou Lou Ghost – Kartell

Arvatkaapa, mitä seuraavista tuoleista päätyi meille kesällä kaksin kappalein?

Työ tuli ja vei

Yritän herätellä blogiarmastani. Kun yöunet ovat vaihdelleet arkisin viiden ja kuuden tunnin välillä koko syksyn, ei ole tarvinnut pohtia, lisätäkö blogia kirjoittamalla vielä entisestään riskiä nukahtaa aamulla rattiin. Vallitsevana haaveena on ollut nukkuminen, uni, lepo. Olen tehnyt vähintään kahdeksan tunnin työpäiviä ja ajanut päivittäin kaksi tuntia autoa. Iltaisin Typyn nukahtamisen jälkeen olen tehnyt tunnista kahteen töitä. Aikaa elvyttävälle tekemiselle ei ole. Aikaa urheilulle ei ole. Painoni on pudonnut stressin ja kiireen keskelle alimpiin lukemiin ikinä. Esimieheni kertoi kuluvan syksyn olleen/olevan kiireisin koskaan ja meillä on jatkuvasti lähes neljäsosan vajaus työntekijöistä. Tunnollisuuteni työntekijänä ei ole arkea keventänyt.

Työpaikka sijaitsee maakunnassa, kaukana suurten kaupunkien dynaamisuudesta. Se näkyy henkilökunnassa, tiloissa ja työvälineissä, valitettavasti. Monenmoista muutosta olen ollut jo ehdottamassa ja ajamassa, mutta edellä mainitut seikat ovat syvässä. Miten sitten jaksan? Jaksan kun mietin määräaikaisiin työsuhteisiin liittynyttä epävarmuutta, josta olen onnistunut rimpuilemaan eroon. Jaksan kun ajattelen, että itsenäisyyspäivän viikolla olen vain kolmena päivänä töissä. Jaksan kun tiedän, että joulun välipäivinä saan olla kotona, olla tekemättä iltaisin töitä. Ennen kaikkea jaksan sen ajatuksen voimalla, että helmikuussa aloitan nelipäiväisen työviikon. Älköön mikään tulko minun ja osittaisen hoitovaapani väliin! Kolmen päivän viikonloput vuosiksi eteenpäin – kyllä tuolla ajatuksella elää stressihiiri jos toinenkin.

Kulta on ollut nyt muutaman päivän matkoilla: vietimme eilen Typyn kanssa mitä hulvattomimman tyttöjen saunaillan ja nukuimme viime yönä samassa huoneessa tuhisten 12 tunnin yöunet. Aamulla heräsin kun viereisestä sängystä kuului: ”Mä en haluu enää nukkua.” Ei tarvitse, pikku rakas.

Melkoinen mäihä

Kuulkaas, mulla on työpaikka. Vakituinen, koulutustani ja työkokemustani vastaava työpaikka. Me ollaan vihdoinkin aikuisperhe: elämän epävarmuus väheni hetkessä. En tiedä, milloin aloitan, mutta yritän neuvotella ajankohtaa mahdollisuuksien mukaan syyskuulle. Maanantaina alan pommittaa kesälomiltaan palailevia päiväkoteja puheluillani.

Kuten olen tainnut mainita aiemminkin, veljeni perheeseen on tulossa viimeistään ensi viikolla ihkaeka vauva, ja siitä ollaan Typyn kanssa aina välillä juteltu. Tänään pienen suusta kuului aamupuuroa mutustellessa (ilman johdatusta aiheeseen) seuraavanlainen monologi: ”Vauva tulee Tädin mahasta pois. Vauva syntyy kohta. Vauvan nimi on serkku. Typy näyttää vauvalle leluja (toim. huom. Nimet muutettu).” Ihanaa kuulla, miten asiat prosessoituvat tuossa pienessä päässä. Typy puhuu paljon, mikä on vallan valloittavaa ja helpottaa kummasti arkea. Ainakin kuuden sanan lauseita on havaittu. Kun pyöräilemme, takaistuimelta kuuluu taukoamaton selostus ja pienet kädet työntävät selkään psyykkistä apua ylämäissä. Olen iloinen työpaikastani, mutta myös siitä, että pian Typy pääsee pölöttämään juttujaan päivisin ikätovereille.