Juhlahumua odotellessa

Veljeni oli mennyt välipäivinä kihloihin ja ilmoitti, että häätkin pidetään jo ensi kesän lopulla. Hui. Sukujuhlat siis tulossa sukuun, jossa sellaisia ei ole juurikaan ollut. Mutta siis tosi hauskaa, saatan nähdä serkkuja ja muita. Sain myös tekosyyn surffailla mekko-osastoilla. Tuollaisen löysin.

Onhan tuo vähän hintava, mutta löytää siitä paljon hyviäkin puolia. Ensinnäkin se on ajattoman mallinen eikä siksi ehkä näytä tyhmältä jo heti seuraavana kesänä. En myöskään omista vielä yhtään vihreää mekkoa, vaikka kaikista väreistä juuri vihreä sopii tähän naamaan parhaiten. Lisäksi helman pituus näyttäisi juuri passelilta peittämään rumat polveni. Mekon selkäpuolen leikkauksesta ei tosin ole mitään tietoa, sillä webbikaupassa ei ole kuin tuo yksi kuva nähtävissä.

Samanmoisia tekosyitä on tulossa ensi kesänä enemmänkin. Näillä näkymin häitä on luvassa kolmet, ehkä jopa neljät. Ja eihän sitä nyt voi aina samassa mekossa hillua. Vihdoinkin alkavat omat ystäväni mennä naimisiin, tähän mennessä ollaan kierretty pääasiassa Kullan ystäväpiirin häitä.

Juuri tajusin, että toivottavasti en ensi kesänä mahdu samoihin asuihin kuin nyt. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

Kuva: InWear

Advertisement

Otteita elämästä

Isoja asioita:

• Muutan syyskuussa lähemmäksi noista kahdesta aiemmin mainitsemastani vaihtoehdosta. Liian kauaksi kuitenkin.
• Pitäisi siis löytää asunto, oma tai vuokra. Ja ensin päättää kumpi. Kyseisen kaupungin asuntotarjonta on mahdottoman huono ja kaupungin koon ja sijainnin huomioon ottaen etenkin vuokra-asunnot ovat poskettoman kalliita.
• Viime viikolla ehdin jo hetken toivoa olevani raskaana. Vaan enpä ollutkaan. Tästä innostuneena laskeskelin kuitenkin jo heti miten raskaus ajottuisi, jos nykyisessä kierrossa onnistaisi.

Keskikokoisia juttuja:

• Vietimme Kullan kanssa viime viikon Lissabonin helteissä. Suurimman vaikutuksen reissussa teki läheisessä Sintran kaupungissa sijaitseva satulinna, jonne kiipesin puolikuntoisuudestani huolimatta. Epätodellinen paikka.
• Tuliaisena toin portugalialisen kuumeen, joka on tänään vaihtunut alilämmöksi. Äsken lukema mittarissa 34,8° ja olo hikinen. Elimistöni on hölmö ja sekaisin.
• Olin tänään elämäni ensimmäisen kokonaisen päivän sairauden vuoksi pois töistä. Huomenna aion olla toisenkin. Ihanaa kun saa luvan kanssa levätä ja parannella itseään.

Pieniä seikkoja:

• Soitin isotädilleni, suvun vanhimmalle, joka oli lähettänyt kukkarahaa kuultuaan, että olin mennyt naimisiin. Taidan tosissaan säästää rahat kukkiin tms. – päivään, jolloin mieli huutaa iloa ja piristystä.
• Kulta leipoi tänään sämpylöitä. Ja kävi ruokakaupassa. Ja pesi pyykkiä.

Pikkuisen elämää

Näin eilen ystävääni, joka asuu kaukana pohjoisessa. Istuimme kahvilassa, ostimme teet ja toisetkin. Vaihdoimme laajasti kuulumisia ja pääsin viimeinkin kiittämään kasvotusten viime kesän hilpeistä häistä.

Jossain vaiheessa ystäväni kyseli, olemmeko saaneet naimisiin menon jälkeen kovasti uteluita lasten hankintaan liittyen. Vastailin, ettemme nyt ainakaan häiriöksi asti, että taidamme olla tehneet tarpeeksi selväksi, ettei ihan vielä. Ja että lapsettomuuden omassa tai läheisten elämässä kohtaamaan joutuneet ymmärtävät olla liikoja kyselemättä. Sillä eihän sitä koskaan tiedä. Pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, etteivät lasten hankkiminen ja avioituminen ole nykyään juurikaan tekemisissä keskenään. Lähimmistä ystävistäni lapsia on vain aviottomilla eikä heillä mahdotonta kiirettä tunnu naimisiin olevankaan.

Ystävääni tuntuivat utelut ärsyttävän ja löytyihän siihen syykin. Oli raukka joutunut valehtelemaan päin naamaa kun ei vielä raskaudestaan halunnut kertoa. Iloinen olen. Kyseisen uutisen voimin olen eilen ja tänään jo monasti hymyillyt. Lapsi syntyy hyvään, järkevään ja hössöttämättömään perheeseen. Sellaiseen, jossa vanhemmilla on kunnianhimoa uransa suhteen, laaja ystäväpiiri ja tarjolla turvallinen ympäristö pienelle.

Päivän uutisia lukiessa sai todeta, että joskus vain kaikki menee surullisella tavalla pieleen. Taas riittää Salli Saarella ja kumppaneilla töitä.

Hommia ja hämmennystä

Hain tänään uuden ajokorttini. Nyt on vihdoin kaikki nimenmuutokseen liittyvät asiat hoidossa – lähes neljä kuukautta sain niiden kanssa aikaa tuhlattua. Sinänsä merkillistä huomata, että olen käytännössä elänyt tuon ajan ilman henkilöllisyystodistusta; passin sain kyllä jo aiemmin, mutta eihän sitä ole järkeä mukana raahata. Entisellä nimellä oleva ajokortti taas on tavallaan huijausta ja hiukka turha.

Jalkaani vaivasi helle, juuri niin kuin arvelin. Lääkäri hajotkoon omiin veikkailuihinsa. Lopetin nesteenpoistolääkkeiden syömisen lyhyeen, sillä pohkeeni kramppasi kivuliaasti torstain vastaisena yönä. Jalan turvotus on silti vähenemään päin, lähes jo kadonnut lämpötilan laskiessa :)

Huomenna suuntaan länteen, ohjelmassa on Kullan ja kahden hänen ystävänsä yhteiset 30-vuotiskekkerit. Kulta meni jo tänään edeltä, suoraan työreissulta Helsingistä. Aion olla tällä kertaa täysin vieraan roolissa ja stressaamatta järjestelyistä. Eipä minulta toisaalta kukaan ole apua pyytänytkään.

Eniten stressaan ehkä siitä, että paikalla on taas Kullan ex, jolla ei edelleenkään ole avecia mukana, mikä ehkä hiukan normalisoisi tilannetta. Hänen ja Kullan perheen välit ovat kovin kiinteät edelleen, mitä pidän omituisena ja vaivaavana. Olen kyllä monesti selittänyt Kullalle, miten asian koen, johon hän vastaa: ”Mutta hei, sä olet mun vaimo!” Tiedän Kullan olevan oikeassa, mitä ihmettä meuhaan. Ja kuitenkin… Aiheesta kenties joskus lisää.

Tänään pitäisi vielä jaksaa:

• kirjoittaa viimein valmiiksi kameraan liittyvä korvaushakemus vakuutusyhtiölle
• poistaa jalkakarvat
• polkaista äidin ompelukoneen äärelle ottamaan ylimääräistä pituutta pois farkuista (ostin liian pitkät alesta, kun muuten olivat vallan ihanat)
• tyhjentää pursuavat roskikset
• raspata & rasvata jalat
• lakata kynnet
• miettiä, mitä tarvitsen mukaan huomiselle mökkireissulle

Ja vielä: pahoittelen, että blogini haamupäivittyy Blogilistalle jatkuvasti. Epäilen asian liittyvän WordPressiin, sillä Äitiyspakkaus näyttää painivan saman ongelman kanssa.

Elämä kuvina

Saimme tänään viimeisetkin muille menevät hääkuvat haettua liikkeestä. Olen kiitollinen henkilökohtaiselle labbistyöntekijälleni, joka jaksoi väkertää kuvien sävyt kuntoon :) Askartelupuuskassani kiinnitin kuvat heti pohjukkeisiin. Nyt kun saisi Kullan vielä kaivamaan puuttuvat osoitetiedot esiin, niin olisi viimeinenkin häihin liittyvä askare valmis.

Olen joskus ihmetellyt, miten joillain on kestänyt niin kovin kauan yksien kiitoskorttien lähettäminen, mutta nyt ymmärrän yskän. Kun se on se viimeinen velvollisuus, joka nyt vain on tehtävä. Mutta kun ne juhlat meni jo ja kiva osuus on ohi. Eikä tuo (leikkaa, liimaa), allekirjoita, tee siistit kuoret ja huolehdi postiin ole kymmenen ensimmäisen kortin jälkeen välttämättä maailman luovinta saati palkitsevinta puuhaa. Meidän korteillamme on toki vähän normaalia suurempi merkitys, sillä harva on meitä juhlahepenissämme nähnyt eivätkä kaikki vastaanottajat edelleenkään tiedä mitään meidän ”karkaamisestamme”. Oi, musta on edelleen niin kivaa päästä yllättämään!

Sain tänään myös toisen episodin päätökseen: kamerani tuli vihdoin viimein huollosta. Tähän epäonniseen tapahtumaketjuun kului kaikkiaan kaksi kuukautta ja 400 euroa. Toivon, että vakuutusyhtiö pitää raha-anomuksestani, johon aion panostaa kaiken osaamiseni ja pyytää vielä Kullalta maailman pätevimmän todistajanlausunnon liitteeksi. Muuten on kameralle kertynyt ihan liikaa hintaa.

Tärkeintä kuitenkin, että nyt saan taas ikuistettua pieniä hetkiä parempaan säilöön kuin hataraan päähäni. Ja kohta voi itsekin taas uskaltautua kuviin kun vanhan alta kuoriutuu uusi, parempi iho. Ja elämä :)

Häät, osa 3

Tänään juhlimme tuoretta liittoamme vihdoin myös vanhempiemme ja sisarustemme kanssa. Ja oli siellä yksi mummukin (jolle oli varmasti kovin tärkeää päästä edes vähän juhlistamaan ensimmäisiä lapsenlapsen häitä). Kävimme syömässä 14 hengen porukalla ravintolassa. Sekä minun että Kullan isät pitivät lyhykäisen puheen ja minähän pillitin niin kuin on tuollaisissa tilanteissa tapanain.

Ravintola oli idyllisellä paikalla järven rannalla ja ihan onnistunut valinta, mutta toinen pöytämme tarjoilijoista oli hitusen huomiota herättävä. Nainen vaikutti krapulaiselta ja ennen kaikkea siltä, että kukaan ei ollut koskaan kertonut miten esim. lautasia kannetaan, minkä nyt luulisi olevan aika peruskamaa tarjoilijalle. Iloksemme hänen onnistui roiskia vain tippa kastiketta juhlaväen vaatteille. Suurempikin vahinko oli lähellä. Kotimatkalla Kulta kertoi, että naisen kaulaa koristi fritsu. Ja tarkennettakoon, että teini-ikä oli tälle ”leidille” kauan sitten taakse jäänyttä elämää.

Saimme sisaruksiltani lahjaksi kuumailmapallolennon, joten tänä kesänä pääsemme vielä tuulen vietäviksi taivaalle liitelemään. Ihan innoissani olen jo nyt, sillä monet kerrat olen moisesta haaveillut katsellessani edessäni olevasta ikkunasta kuumailmapalloja. Kauniina kesäiltoina niitä saattaa nähdä useitakin kerrallaan taivaalla seilaamassa. Voikohan sinne ottaa kameran mukaan? Kai nyt sentään.

Lauantaina olimme ystäväni valmistujaisissa, ensi viikonloppuna on edessä häät sekä edellä mainitun mummun 80-vuotisjuhlat. Kesäviikonloput ovat totuttuun tapaan pirskeitä pullollaan. Kaikki juhlat koluttuaan osaa sitten taas syksyllä nauttia kotiviikonlopuista kynttilöiden loisteessa.

Rouva polkee

Posti toi tänään hääkuva-CD:n. Kuvaaja oli tehnyt hyvää työtä, jee. Olen vähän pikkutarkka näissä kuva-asioissa ja välillä jo epäilin, pyydänkö liikoja toivomuksiani esittäessäni. Kuvaaja oli kuitenkin tehnyt jälkikäsittelyssä myös sellaista extraa, mitä en tohtinut edes pyytää. Lopputulos on siis hyvä ja mieleinen.

Nyt täytyy vielä teettää kuvat paperille, jotta voin aloittaa kiitoskorttiaskartelun. Tai eiväthän ne kaikki oikeasti mitään kiitoskortteja ole. Toki meidän kanssamme juhlineita kiitämme, mutta muille kortti toimii lähinnä ilmoituksena siitä, että menty on, naimisiin. Valitsimme korttiin yhden polkupyöräkuvista, sellaisen, jossa minä ohjaan ja Kulta istuu tarakalla. Ihan oikein, rouva määrää tahdin :)

Äsken viiletin taas Kullan luo ja takaisin. Sillä samaisella pyörällä, milläs muulla. Istuskelimme sairaalan kahvilassa ja Kulta imi energiaa possumunkista. Myös eräs Kullan kaveri kävi moikkaamassa. Meidät on kutsuttu hänen luokseen Helsinkiin lauantaina iltaa viettämään. Itse olin sitä mieltä, että eihän me nyt, toinen on sairaslomalla ja kaikkea. Kulta sen sijaan jutteli, että saatettaisiin lähteäkin. Katsotaan nyt, saisinko vähän järkeä sen päähän.

Jälkipuintia

Kerroin tänään tytöille, että viime perjantaina minusta tuli rouva. Kertominen siirtyi näin pitkälle, sillä halusin tehdä sen kasvotusten. Puhelimessa moisen uutisen kertominen tuntuu vähän tylsältä. Jäi jotenkin ristiriitainen olo tilanteesta. Toki olivat yllättyneitä ja onnittelivat, mutta ilon aitoudesta en ole niin varma.

Kenties he olisivat kovasti halunneet häihin, sillä nämä olisivat olleet ystäväpiirimme ensimmäiset. Siis ihan kenen vain ystävän häihin. Olemme vain itse olleet niin monissa Kullan kavereiden häissä, että tulee kakun leikkaamiset ja morsiamen ryöstöt korvista. Miten ihmiset haluavatkin matkia muita elämänsä tärkeänä päivänä? Me emme tahtoneet olla mukana kartuttamassa toinen toistaan yhä enemmän muistuttavien häiden kokoelmaa.

Kenties tytöt myös hieman loukkaantuivat, että juhlimme ilman heitä ja että kerroin vasta jälkeenpäin. Mene ja tiedä. Mitäs eivät tulleet vappuna, silloin ne häät olivat. Nyt kun mietin, mistä kylmähkö vastaanotto johtui, ymmärsin, että kukaan heistä ei tainnut edes onnitteluhalata. Ei voi olla totta! Yksi tytöistä oli mennyt eilen kihloihin, minä kyllä halasin parin molempia osapuolia. Tietysti.

Työkaverini kyselivät lounaalla, millaiset häät meillä oli. Ja ymmärsivät niiden hienouden. Mitä tämä kertoo ystävistäni? Uskon vilpittömästi, että he, jotka viettivät vihkimispäivää kanssamme, kuitenkin nauttivat olostaan. Tuli siis valittua siihen oikeat ihmiset. Ehkä moni muukin olisi halunnut tulla valituksi ja pahoitti mielensä. Mistä minä tiedän.

Edelleen olen tyytyväinen valintoihimme häiden suhteen. Kunpa muutkin ymmärtäisivät, että halusimme tehdä juuri näin, eivätkä isot häät ole kaikille unelmien täyttymys. En tiedä, viitsinkö enää tänään soittaa eräälle toisessa kaupungissa asuvalle tytölle.

Rouva? O-ou.

Tuntuu luontevalta olla aviossa. Ja ihan vallan mukavalta. Rouvana olo on sen sijaan ristiriitaisempaa. 26-vuotiaana ulkoinen olemukseni on nimittäin lähempänä pikkutyttöä kuin rouvaa. Kaikista oudointa on olla yhtäkkiä eri niminen. Tuntuu huijaukselta esitellä itsensä uudella sukunimellä. Kuin leikkisi jotain lapsuuden kuvitteluleikkiä: ”Tää on niin kun naimisissa tän kanssa ja tän nimi on se ja se”. Otin siis Kullan sukunimen ja asia vaatii kieltämättä vielä paljon totuttelua. Kaipa tuo muuttuu todellisemmaksi kun saan ajokortin uudella nimellä. Nyt elelen jossain kahden identiteetin välimaastossa, vanhan nimikirjoituksen viikonloppuna edelleen kuitteihin raapustin. Enhän ole edes juurikaan harjoitellut uutta. Minkähänlainen syherö siitäkin lopulta muodostuu?

Tavoitteena oli minimoida häistä syntyvä stressi ja hyvin siinä onnistuimmekin. Kampaajan ja meikin jälkeen hiukan hermoilin, mutta lounaalla nautittu punaviini tasoitti tilanteen. Jokunen harmillinen käytännön ongelma tuli päivän aikana eteen, mutta kunnialla selviydyimme niistäkin.

Ennen maistraattiin menoa olimme muutaman tunnin hymyilemässä studiolla kameralle ja toisillemme. Itse vihkiminen oli suhteellisen omituinen tapahtuma. Kun olimme jättäneet nimipaperin tädille ja kertoneet kahden todistajan nimet, odottelimme vihkimistilassa kymmenisen minuuttia. Vihkiminen alkoi täsmällisesti silloin kuin pitikin ja kesti noin kaksi(!) minuuttia, jos sitäkään. Kulta tahtoi ”Kyllä vaan” ja minä tahdoin ”Tahdon”. Polaroid-kameran surinasta olin varoittanut vihkijää jo etukäteen, veljeni sillä meitä toimituksen aikana tähtäili. Oli siinä vihkijäsedälläkin muutamaan otteeseen hymyssä pitelemistä.

Maistraatista suuntasimme meille kuohareille ja jatkoimme ravintolaan ruokailemaan. Sieltä siirryimme klassisen musiikin konserttiin (hääbändimme oli vallan loistava) ja vielä meille jatkoille. Vieraita oli seitsemän ja illan kulku tuli heille yllätyksenä. Hyvin tuntuivat viihtyvän ja osasivat arvostaa järjestämäämme ohjelmaa. Tuntui täsmälleen oikealta ratkaisulta juhlia intiimisti, niin että kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat tärkeitä ystäviämme. Yövyimme Kullan kanssa hotellissa, jottei tarvinnut juhlavaa päivää arkisesti lopettaakaan.

Eilinen vappuaatto oli mitä oli. Ihan hyvät bileet, mutta ei mitään kummempaa. Harmittaa, ettei omista ystävistäni päässyt loppujen lopuksi paikalle kuin yksi. Kun ne oli kuitenkin meidän häät… Mutta noin voi käydä, jos ei etukäteen kerro, mistä on kyse. Oma vika eikä kenenkään muun. Tulipahan meidän isännöinti-/emännöintikiintiömme hetkeksi täyteen. Ja hauska oli seurata ihmisten reaktioita uutiseen. Ne vaihtelivat laidasta laitaan: yksi totesi tyynesti arvanneensa, toinen jaksoi olla tunnin ihmeissään, että mitä kummaa.

Tänään pikniköimme ja pyöräretkeilimme. Huomasin taas kerran pitäväni vappupäivästä huomattavasti aattoa enemmän.

Nyt väsyttää. Torstaina viime hetken valmisteluilla alkanut kiire ja ohjelma jatkui aina tähän iltaan asti. Naimisiin meno on rankempaa kuin osasimme odottaa. ”Avioliitto vei musta mehut”, hokee Kulta. Koetamme pysyä hereillä ja järjissämme iltaan asti. Arki on neljän päivän juhlinnan jälkeen tervetullut. Olo on väsynyt, mutta onnellinen. Voimia keräilemään siis. Huomenna aloitan työt.

Huomenna on kaikki toisin

Me mennään naimisiin! Kerron jälkikäteen, miltä se tuntui.

Tulososio täydentyy

Huokailin gradun parissa kolmeen yöllä eikä anna armoa tämäkään päivä. On aika jatkaa. Hirveästi vielä tekemättä ennen tiistain välipalautusta, mutta jotain olen saanut aikaiseksikin. Viime hetken paniikki, jota aiemmin kaipailin, on tuonut mukanaan motivaation.

Kulta on viikonlopun reissussa, joten mikäs tässä yksin huokaillessa. Eilen tosin kylässä käynyt Äippä varasti työaikaani, mikä hänelle sallittakoon. Jutusteluhetkemme vei kaksi pannullista teetä ja vähintään saman määrän tunteja. Puhuimme tulevaisuudesta, mutta rouvasuunnitelmista maltoin pysyä hiljaa.

Pyörällä kohti uusia seikkailuja

Olimme eilen suunnittelemassa vihkikuvausta. Puhuimme kahvikupposten ääressä kuvien värimaailmasta, valosta, kuvausetäisyydestä, asennoista ja rekvisiitasta. Studio oli tyylikäs ja jäi sellainen olo, että saamme mieleisiämme kuvia.

Tulossa on puhtaan valkoista ja vihreää taustaa, ilmapalloja, polkupyörä ja lattialla makuuta. Tai ainakin ne, mitä ajan puitteissa ehdimme toteuttaa. Ei kaihoisia katseita yläviistoon tai morsiamen asettamista jalustalle. Erityisesti viehätyin tuosta pyöräideasta. Onneksi studiolle on vain muutaman kilometrin matka, joten pyörä on helppo polkea edellisenä päivänä valmiiksi paikalle. Kuvittelepa sulho kyseisen pyöräkaunottaren ohjaksiin ja morsian hamosessaan kyydittäväksi. Hymyä ja kesäfiilistä :)

Mekon hain vihdoin ja viimein eilen. Nyt se on hyvä ja sopiva. Ihanaa saada mielenrauha sen asian osalta. Kengät löytyvät valmiina kaapista, niihin sopiva laukku pitää vielä metsästää. Asiat alkavat sittenkin olla hiljalleen kunnossa. Enää pitää toivoa perjantaille aurinkoista ilmaa.

Eilen pääsin jo alustavasti kiinni juhlatunnelmaan ystäväni valmistujaisissa. Oli hienoa katsella kuinka hän seisoi lavalla kurssikavereidensa kanssa valaa vannomassa. Samassa salissa pääsimme kahdeksan vuotta sitten ylioppilaiksi. Nyt hänellä on takanaan toinen aherrus: tosissaan on tyttö joutunut oppeja päähänsä painamaan, kaikesta lahjakkuudesta huolimattakin.

Istuin yksin yleisön joukossa, muutamaankin otteeseen kyyneleitä pidätellen. En oikein tiedä mikä sai vetistelemään. Kenties tilaisuuden tyylikkyys, ystävän siirtyminen uuteen vaiheeseen elämässään ja sen peilaaminen omaan, samankaltaiseen elämäntilanteeseen, puheet ja kauniin haikea musiikki. Oli hieno osallistua ihan senkin takia, että mitään samankaltaista ei ole tiedossa oman valmistumisen kohdalla. Meillä valmistumiseen liittyy enemmän byrokratiaa kuin juhlavuutta.

Ai niin, torstaina haimme pois tavarat ja rahat kirppikseltä. Yllättävän hyvä tili, yllättävän vähän takaisin kotiin kannettavaa. Liian aikaisin marisin, ettei vaatteitani kukaan osta, ihmisille piti näköjään vain antaa reilusti aikaa tehdä löytöjä.

Kuva Tunturin sivuilta.

Pohdintaa vapun kulusta

Meille on tulossa ihan tarpeeksi vieraita vappuna. Kutsuimme 33 ihmistä ja oletimme, että ehkä noin puolet pääsee paikalle. Kun vappuna nyt yleensä ihmisillä on muutakin ohjelmaa tarjolla… Mutta ei. Tähän mennessä 4 on ilmoittanut, ettei pääse ja 16 kertonut tulevansa. Salaa toivon, ettei kukaan enää ilmoittaisi tulostaan. Kerrostalokaksiomme kun ei oikein vedä enempää väkeä ja emännöiminen on huomattavasti hauskempaa pienelle porukalle kuin suurelle.

Joko ihmiset ovat viihtyneet aiemmissa bileissämme ja haluavat kokea saman uudelleen tai sitten kukaan muu ei vaan enää jaksa järjestää mitään. Olisi kyllä kauhean kivaa päästä joskus itsekin vieraaksi ja käydä kiinni valmiisiin tarjottaviin. Ongelmana tässä on nyt se, että Kullan ystävistä 15/18 on kertonut tulevansa, omistani vain 1/15. Syitä voi toki arvuutella, mutta en oikeastaan haluaisi. Voi tulla paha mieli. No todettakoon, että suurimmasta osasta minun tyypeistäni ei ole kuulunut vielä pihaustakaan, joten ei tilanne nyt ihan lohduton ole.

Vappuna kun on tarkoitus kertoa vähän uutisia, niin mietityttää, miten sen käytännössä toteutamme. Kun olisi niin kauhean kivaa kertoa kaikille yhdellä kertaa. Ihmisillä vain on tapana saapua paikalle milloin sattuu eikä ainakaan vielä kutsuttuna ajankohtana. Ja varsinkin tyttösillä on taipumus huomata nimettömässä kimalteleva uusi sormus suhteellisen vikkelään. Ilman sormustakaan ei olisi luontevaa esiintyä edes alkuillasta, sillä sehän olisi silkkaa huijausta. Vai kerrommeko kaikille heti ovella, että: ”Kiva kun tulit, mentiin muuten naimisiin.” Plääh. Jos jollain on kokemusta vastaavasta tai muuten vain hyviä ideoita, kuuntelen enemmän kuin mielelläni.

Kullalta tuli jossain vaiheessa idea siitä, että vaihdattaisimme oveen vapuksi kahden nimen tilalle vain yhden. Siitä saisivat tarkkasilmäiset huomata (huomaisikohan kukaan?). Tämä toimisi tietysti vain, jos aikoisin luopua omasta nimestäni, joka on kyllä minulle kovin tärkeä. Koska Kulta on ilmoittanut, ettei voi vaihtaa nimeään (ja miten niin minä voin yhtään sen paremmin) ja yhdistelmänimet ovat suoraan saatanasta (eli yleensä ihan järjettömän rumia ja epäkäytännöllisiä), jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa. Joko pidämme molemmat oman nimemme tai minä taivun. Ensimmäinen vaihtoehto ei ole mielestäni kovin kiva siinä vaiheessa, jos on lapsia. Minusta on sekavaa, jos vanhemmilla on eri sukunimet. Ja kumman nimisiä lapsista sitten tulee? Minun. Eipäs kuin minun. Tappelu. Toisaalta jos otan Kullan sukunimen, tuloksena on vähän liiankin rimmaava tekele ja joudun identiteettikriisiin.

Morsian Lättärinta

Piipahdimme eilen Kullan kanssa hakemaan juhlamekkoani ja innolla sovitin sitä vielä liikkeessä nähdäkseni heti, miltä se korjausten jälkeen näyttää. Puvun yläosaa oli otettu sisään, sillä alkuperäisessä muodossaan vaate tuntui pyörivän päälläni. Sovitin mekkoa alkujaan liivien kanssa, mutta enää ei ollut toivoakaan saada vetoketjua kiinni liivit päällä. Ja niitä ilmankin olo oli ahdistava. Tissit kasaan, pläts, ja kiristävä tunne. Yritin nurista, että eikös tämä ole vähän liian tiukka, mutta myyjät kehuivat, kuinka hyvin se istuu. Ajattelin siis, että ehkä tämän kuuluukin olla tällainen. Mistäs minä tiedän, koskaan en ole vastaavanlaista vaatetta omistanut. Kiitin hymyillen ja lähdimme kotiin.

Kotimatkalla tuli kuitenkin jo ensimmäinen itku. Jos ihmisellä on pienehköt rinnat mallia B, niin eihän se halua, että ne lytätään suorastaan mitättömiksi. Arjessa kun on vielä tottunut käyttämään liivejä, joissa on aina jonkin verran, olkoonkin vaikka hitusen, toppausta. Siinä on jo ihan tarpeeksi, että joutuu olemaan ilman. Ja sitten vielä lyödään koko homma lätyiksi juuri sinä päivänä kun nyt ihan oikeasti toivoisi näyttävänsä kauniilta. Ei hyvä, sattuu mieleen. Tämä tuntui käsittämättömältä asialta Kullan ymmärtää.

Kotona puin mekon taas ensi töikseni päälleni, ihan vain todetakseni, että pieni on. Kaiken lisäksi kangas alkoi hajota rintojen välistä, kun niin kovasti kiristi. Ei mikään mahdoton jälki, mutta helposti havaittava kuitenkin. Lisää itkua. Pakko mennä takaisin, pakko vaatia tekemään uusiksi, ei tästä mitään tule. Tuntui pahalta palata takaisin ”valittamaan”. Olen kyllä aivan turhan kiltti näissä asioissa, heidän mokansahan se oli.

Ajelimme takaisin liikkeeseen ja sain esitettyä asiani rauhallisesti. Tässä kohtaa oli Kultaa kiittäminen, henkisestä tuesta ja pitkäjänteisyydestä. Sovitin taas mekkoa – tällä kertaa liivit päällä, jottei varmasti tule toista kertaa liian pieni. Myyjät ottivat uudet mitat ja totesivat, että on otettu liikaa sisään, joo. 4,5 senttiä kireimmän kohdan ympärysmittaan lisää (mikä on minusta aika paljon). Onneksi ompelija oli tehnyt työnsä fiksusti ja jättänyt saumanvaraa. Lupasivat, että saavat puvun etuosaan tulleen jäljen höyryttämällä katoamaan. Toivon niin. Myyjä vielä lopuksi totesi, että hei, nythän on perjantai 13. ja näytti siltä, että en ollut päivän ainoa ongelma. Saan mekon jälleen tiistaina, kerron sitten miten kävi.

Tuon kuvassa olevan rintaneulan lainasin Äipältä viime viikolla jollain epämääräisellä verukkeella. Aion liittää sen pukuuni. Mekossa on vedostettu kangasta rinnan alle niin, että keskellä on rintaneula. Nykyinen on halvan kimalteleva ja vaihdan sen perintökoruun. Tuo on kauan sitten kuolleen isoäitini peruja, joten sillä on tunnearvoakin. Kuvassa lienee Aurora Königsmarck, sillä korun takana lukee niin. Kuka ikinä onkaan. Ehkä jopa kaukainen sukulainen, kuka tietää.

Nyt on siis jotain vanhaa; sinisestä pysyn kaukana.

Itseään toistavaa löpinää

Pahoitteluni, aiheena taas avioitumisjutut. Pääni on niitä täynnä, minkäs teen. Onneksi tässä ei ole tarpeeksi aikaa muuttua hössöttäväksi morsiameksi, joita kammoan. Sillä matkalla ollaan. Vinkki: jos meinaat astua avioon, vaikka kuinka pienin menoin, varaa aikaa järjestelyihin vähän enemmän kuin muutama hassu viikko. Varsinkin, jos päätökset vaativat harkintaa kuten minulla. Ja taas vähän lisää harkintaa.

Vihkisormuksen valinta oli kinkkinen prosessi. Kaiken lisäksi asialla alkoi olla todella kiire, sillä monissa malleissa on kahden viikon toimitusaika. Liikkeiden valikoimista ei oikein mikään säväyttänyt suuresti. ”Onhan toi ihan kiva” -lähtökohdalla en halua vangita itseäni loppuelämäksi johonkin kompromissirinkulaan. Kun ei ne tuntuneet muodostavan kaunista kokonaisuutta kihlasormuksen kanssa, vaikka muuten hyviä oisivat olleetkin.

Kultasepänliikkeiden asiakaspalvelu oli mielenkiintoista – ja pääosin hyvää. Myyjät ovat ystävällisiä, pitkäpinnaisia ja jaksavat esitellä tuhat eri vaihtoehtoa nuorellekin asiakkaalle. Lauantaina eräässä liikkeessä kysyin, mitä käytännön eroa on 14 ja 18 karaatin valkokullalla. Myyjä kertoi, ettei mitään muuta kuin kultapitoisuus eli hinta. Sama sävy, sama kovuus. Eli jos on tärkeää tietää kantavansa kalliimpaa metalliesinettä mukanaan, kannattaa valita 18 karaatin sormus. No joo, ei ole. Tai jos on kovin allerginen, niin kalliimpi on myös puhtaampi. Mutta kun en ole sitäkään. Pääasia, että miellyttää silmää.

Mulla oli kuitenkin hatara muistikuva joskus lukeneeni niillä olevan käytännön erojakin. Niinpä toistin tänään kysymykseni samassa liikkeessä eri myyjälle. Ihan vain uteliaisuudesta kai, en oikein tiedä miksi. Kävimme seuraavan keskustelun:

• Miten 14 ja 18 karaatin sormukset eroavat toisistaan?
• No kannattaa ottaa samaa kuin kihlasormus on.
• (Raks, raks, miksiköhän ihmeessä…) Mitäs eroa niillä sitten on käytännössä?
• 18 karaatin sormuksessa on enemmän kultaa.
• Joo-o, mutta ne ei siis mitenkään näytä erilaisilta tai käyttäydy eri lailla, vaan toinen on vaan arvokkaampi? Eli sen tietää vain itse?
• Niin siis siinä on enemmän kultaa. Siksi se on arvokkaampi. (Ja tähän päälle katse, joka ihmettelee asiakkaan typeryyttä. Ei varmaan voinut kuin ihmetellä – jättiläistimantti sormessaan – miten joku ei ihan oikeasti välitä moisesta pikkuseikasta.)

Plääh. Kun ei mua kiinnosta, onko se kalliimpi, jos se näyttää yhtä hyvältä. Ja miksi niin kannattaa ottaa samaa kuin kihla?

Muutamat lauantaina löydetyt parhaat sormusvaihtoehdot kierrettyäni kävin Kullan kanssa lounaalla intialaisessa ja yritin siinä ohessa hahmotella paperille unelmieni sormusta. Mulla oli nimittäin vielä viimeinen valttikortti käyttämättä: netistä oli löytynyt lupaavan oloinen kultasepänverstas. Sellainen perinteinen, missä sepät oikeasti ahertavat essut päällä- ja ennen kaikkea suunnittelevat korut yhdessä asiakkaan kanssa. Vein sinne raapustukseni ja niiden perusteella sitten suunnittelimme sormuksen. Se oli ensinnäkin ihan kauhean kivaa puuhaa ja toisekseen noiden herrojen osaamista teki mieli kannattaa. Hintakin tosin oli tuplasti se, mikä muissa katsomissani sormuksissa.

Koska mulla oli vielä tunnin jälkeen sormuksesta tunne, että sen haluan enkä mitään muuta, tein tilauksen. Ja edelleen hymyilyttää. Onpahan sitten sellainen, jota ei varmasti kenelläkään muulla ole. Lupaavat pitää uniikkikorut uniikkeina. Klassisen kaunis, suorastaan elegantti. Yksinkertainen.

Sain samaisesta paikasta myös selityksen karaattiasiaan: kannattaa ottaa samaa (kihlani on 18 karaatin kultaa, mitä ei ostaessamme edes tajuttu), koska 14 karaatin kulta on kovempaa ja voi tehdä hallaa pehmeämmän vieressä. Eli nyt sitten tiedän, että mulla on arvokas sormus. Ou jee. Vaikka ei maksanut senttiäkään enempää kuin ”halvempi” olisi maksanut.