Ihmeitä

Molemmat tytöt nukkuvat yläkerrassa, ensimmäistä yötä samassa huoneessa. Joku roti tuntuisi olevan tulossa öihin ja elämään. Kumpi herättelee kumpaa, ja moneltako kukko aamulla laulaa, jää nähtäväksi.

Huomenna viimetippapassit mulle ja minille, tiistaina sähkömies visiitille, jotta keskiviikkona liukuovikaapisto kohoaa asentajan avustamana. Päässä viuhuu piharakennuksen suunnitelmat. Timpurille pitäisi soitella, jotta tulisi meille väliseinän pykäämään. Ensi viikolla saapunevat myös keittiön tasot ja allas, laatat ja valaisimet pitäisi valita. Nuo kun eivät menneet viime kesänä ollenkaan omien toiveiden mukaan, joten käytännössä uusi keittiö ei muuta kuin uusiksi. Kaapit ja koneet sentään pysyvät paikoillaan.

Ollaan me onnekkaita kun saadaan täällä asua: ikkunoista avautuu puisto, joka on kivoja ihmisiä pullollaan. Kesällä ripustan keinun omenapuun oksaan ja katselen Typyn riemua. Pienempi saa tunnustella ja maistella nurmea, ottaa ensimmäisiä horjuvia askeliaan.

Parempaa odotellessa

Vuosi vaihtui köhiessä. Vaikka sairaalaan oli lähete takataskussa, kotona sentään saimme olla; pienimmällä tulehdusta keuhkoissa. Isompi söi elämänsä ensimmäistä kertaa poppareita: tasan 12 grammaa, jossa siedettävät 6 g hiilihydraatteja.

Tällaista opettelua tämä on. Toukokuusta saakka elämäämme on leimannut valitettavan paljon Typyn sairaus. Asiaa ei auta perfektionistisen kontrollinhaluinen luonteeni. Vaikka sanotaan, että sairauden kanssa voi elää normaalia elämää, niin myönnän auliisti, ettei tällaista huolen ja murheen määrää osannut ennen edes kuvitella.

Ai niin ja sitten oli se yksi päivä, jolloin muutimme ja syntyi vauva. Vauva, joka ensimmäiset kuukaudet huusi tuskissaan, mutta on tehnyt sittemmin hämmentävän muodonmuutoksen hymyileväksi ja rauhalliseksi eläjäksi. Oppipa hän joulun tienoilla jopa nukkumaan yli 15 minuutin pituisia päiväuniakin. Vielä kun ymmärtäisi öiden tarkoituksen.

Kulta on ollut niin monena päivänä töissä kellon ympäri ja ylikin, etten halua edes ajatella. Vanhempani ovat auttaneet niin paljon, etten ikinä osaa tarpeeksi kiittää. Parisuhde on jossain taka-alalla: ei ole aikaa edes itselle, saati sitten toiselle. Väsymys on suunnaton, mutta jonain päivänä se helpottaa. Naapurimme lohduttavat kolmen pojan kokemuksella, että kyllä ne teini-ikään mennessä nukkumaan oppivat.

On kuitenkin pieniä hetkiä, jolloin ehdin ajatella kellarin muodonmuutosta varastosta vieras- ja työhuoneiksi, haaveilla omasta työskentelynurkkauksesta kodinhoitohuoneessa, suunnitella piharakennusta. Toivon kipinöitä. Töihin en taida jaksaa palata aikoihin ja sittenkin toivottavasti osa-aikaisena.

Perjantai 13.

Perjantaina 13. heinäkuuta oli sovittu muuttomiehet tulevaksi aamukahdeksalta. Torstaina Kulta sadatteli, ettei musta ole mitään hyötyä tavaroiden pakkauksessa ja huonekalujen suojaamisessa. Ei kai kun oli jo monta päivää supistellut pienestäkin rasituksesta. Puolen yön aikoihin lähdin kuitenkin vielä sisulla siirtämään kellariin painavaa nojatuolia ja suurta mattorullaa. Kyllä mä teen!

Puoli viiden aikaan aamuyöstä, koko yön valvottuani alkoi olla selvää, että me ei olla muuttomiehiä opastamassa vaan suunta on sairaalaan. Soitimme isälleni viideltä ja Kullan isälle hetkeä myöhemmin. Isäni tuli meille heti auttamaan viimeisissä suojaushommissa ja itse yritin epätoivoisesti antaa ohjeita ja pitää lankoja käsissäni parin minuutin välein tulevien supistusten tauoilla. Loppuajan kiroilin kipujen pauloissa.

Muuttopäivästä tuli myös synnytyspäivä: tummakutrinen prinsessamme syntyi ennen puolta päivää hyvin sujuneen synnytyksen jälkeen. Synnytys oli levollinen, kauniskin. Aamulla sairaalaan lähtiessämme satoi, päivää kohden aurinko otti yhä enemmän valtaa pilvien takaa, vauvan ensimmäisenä iltana jyrisi ukkonen. Synnytys oli varmaankin melkolailla normaali tällä kertaa: ihan lasten leikkiä edelliseen verrattuna. Ymmärrän itsekin nyt paremmin, miksi ensimmäisestä jäi niin huonot fiilikset.

Vauva syntyi yli kolme viikkoa etuajassa; huomenna hän on neliviikkoinen. Itkuinen kuin mikä. Ihana ja rakas. Juuri nyt ensimmäistä kertaa kantoliinassa.

Muuton hoitivat Niemen pojat hyvinä työnjohtajinaan isäni, veljeni ja appiukkoni. Hurraa sukulaiset!

Uudessa kodissa ramppaavat edelleen remonttimiehet, mutta kyllä tämä joskus tästä asettuu.  Tavaratkin löytävät paikkansa jonain päivänä. On hiljaista kuin missä, omenapuiden ja koivujen katveessa. Oma pikku puutarha, jonka pienet, sinnikkäät puuntaimet haluaisin kaikki säilyttää.

Mutu-jutut

Yhä useammin käy mielessä painostava ajatus siitä, että meillä on ihan kohta pieni käärö käsissämme ja valmistautuakin pitäisi. Ei vain oikein ehdi antaa ajatusta asialle. Mietin koko ajan, että muuton jälkeen sitten. Muuttoajankohta vain on edelleen epäselvä. Alkuperäisen lasketun ajan mukaan raskausviikkoja on tänään 37+1. Typyhän syntyi aikanaan muutamaa päivää etuajassa. Fyysinen vointi on tässä raskaudessa ollut ihan eri luokkaa kuin ensimmäisessä, tukalaa. En tiedä, voiko siitä mitään päätellä, mutta toivon ainakin nopeampaa prosessia kunhan päivä koittaa. 30 tuntia niitä kipuja on kelle tahansa liikaa.

Tänään kävin pikaisesti Typyn kanssa hakemassa kaupasta vauvalle vaippoja, pumpulityynyjä ja puhdistuspyyhkeitä. Seisomalaudankin tilasin. Vaavisänkytilaus lähtee kun sen aika on. Mitähän muuta sitä pitikään olla? Tein varsin kattavat listat tarvittavista tavaroista ennen Typyn syntymää, nyt mennään mutulla. Kyllähän tuolla kaappien kätköissä on kaikenlaista, oikeastaan kamat kaipaavat vain inventaariota. Vauvanvaatteet ovat kellarissa pahvilaatikossa, mutta mitä minä niitä tänne levittelemään. Kuivausrumpukin jäi muutama viikko sitten korjaussetien kouriin ja vakuutusyhtiöstä saatiin surkeat korvaukset. Sanon vain, ettei kannata ostaa halpaa eikä Upo todellakaan ole luotettava merkki. Nyt pitäisi sitten pikaisesti tilata uusi: luotettava, hiljainen, energiatehokas.

Lähden kohta talolle käymään: toivottavasti työt ovat edenneet. Huomenna pitäisi mennä tarkastamaan asunnon muuttovalmiutta ihan virallisestikin. Pelkään pahaa. Rakentaja on pulassa, koska työmiehet lähtivät torstaina varoittamatta lätkimään ja jostain pitäisi haalia äkkiä uusia. Varmaan polttivat hekin hermonsa touhuun.

Viimeisiä valintoja

Huh. Tänään vietiin Typy aamutuimaan mummilaan serkkutyttöjen hoiviin ja haettiin kylpyhuoneisiin ja wc-tiloihin viimeisen silauksen antavia nuppeja sun muita. Ihme kyllä, selvisimme tehtävästä käymällä yhdessä ainoassa kaupassa. Ruotsalaiset pelastivat tämänkin tilanteen: turvauduimme Smedbon ja Beslagsbodenin valikoimiin, jotka tarkemman selvittelyn tuloksena ovat yhtä ja samaa firmaa. Sain jopa toteutettua toiveeni keskikerroksen ”vierasvessan” mustista tilpehööreistä allaskaapin mustien vetimien seuraksi. Muualle sitten muuta.

Enää taitaa puuttua lopullinen päätös keittiön ja kodinhoitohuoneen välitilojen valaisimista.Kulta kävi eilen iltamyöhällä tutkimassa remontin edistymistä ja toi kännykkäkuvia mulle mukanaan. Voi kuinka hyvä fiilis onkaan meidän uudesta kotikolosta :)

Olisko tämä oikeasti tässä? Ensi viikolla on tarkoitus muuttaa. Sitä ennen käymme vielä Jyväskylässä, Joensuussa ja Helsingissä; pitäähän sitä lomalaisilla puuhaa olla.

Kuva: Beslagsboden

Vauvaystävän uusi koti

Uuteen kotiimme toivottaa tervetulleeksi oheinen vihreä väri (Tikkurila X 445, Lido). Osa porraskäytävän seinistä maalataan tuolla sävyllä, osa valkoisiksi. Itse portaat saavat pintaansa harmaata väriä, vain hitusen eri sävyistä kuin aiemmin. Tarkoituksena on pysytellä 50-lukuisessa, harmonisessa sävymaailmassa. Katsotaan, miten onnistun. Uusi koti on alunperin 30-luvulta, mutta mihinkäs minä 50-luvusta pääsisin.

Muualle tuleekin sitten valkoista, paljon valkoista. Tabula rasa odottelee kodinlaittajia. Olen harmitellut viime vuosina nykyisen kotimme edellisten asukkaiden seinille valitsemaa väriä, joka luulee olevansa valkoinen, vaikka onkin hyvin haalea harmaa. Vähän sellainen likaisen näköinen jo heti alkuunsa. Nyt saamme puhdasta.

Kaikki kaapistot ovat valkoisia, lattiat kuultovalkoiseksi petsattua koivulankkua. Hivenen harmaata keittiön ja kodinhoitotilan tasoissa sekä kellarikerroksen laattalattiassa. Oma piha, oma wc perheen jokaiselle naiselle, sauna, kodinhoitotila, takka, portaita ja tilaa. Paljon uutta nykytilanteeseen nähden.

Lauleskelin Typylle eilen illalla toiveensa mukaan Matkalaulua. ”Jos mua hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan” -kohdassa Typy kysyi: ”Mikä on ystävä?” Kun selitin sen olevan sama asia kuin kaveri (menemättä sen syvällisemmin noiden välisiin eroihin), Typy totesi: ”Mä saan kesällä vauvaystävän.” Niin saat, rakas.

Onneksi on valoisat kesäyöt

Viime perjantaina alkoi kesäloma, muutaman viikon päästä sitten äitiysloma. Loma kuin loma, mitäs noilla nimityksillä väliä. Typy on vielä ensi viikon päiväkodissa, joten mulla on aikaa hoitaa asioita. Ja asioita riittää. Kuten vaikkapa kiukaan valinta, joka kylläkin oli valinnoista helpoin. Olen suunnitellut keittiön, kodinhoitohuoneen, joitain vessoja. Vääntänyt lattian sävystä ja epäonnistuneesta lakkauksesta. Yrittänyt pitää omilta osiltani lankoja käsissä, jotta kodista tulisi kaunis ja toimiva. Tässä kaiken muun ohessa. Emme siis luopuneet haaveestamme Typyn sairastumisen myötä.

Me mentiin ja ostettiin vanhan puisen paritalon puolikas. Pihalla omenapuita, olohuoneessa vanha kakluuni. Ja asunto kuitenkin kuin uusi. Muutto viimeistään ensi kuussa. Vauva saa luvan syntyä vasta sen jälkeen. Taas.

Kiuas kuvassa. Saunaahan meillä ei ole Kullan kanssa tähän mennessä ollut, joten kiukaat ovat vieraita. Rakennusfirman setä ehdotti tuota mallia ja hyväksyin oikopäätä. Ihan passeli meille.

Kuva: täältä

Missä on ihmisen hyvä asua?

Meillä on mietitty ihan tosissaan – eikä niin rakentavassa hengessä – millainen asumismuoto on tästä kerrostalosta seuraava ja perheellemme hyvä. Tosiasia lienee, että jollei lapsia olisi, asuisimme nykyisessä vallan tyytyväisinä. Ei halajaisi mieli muille apajille. Mutta ei ole kivaa kun on vanha ja turvaton minihissi eikä lapsia uskalla päästää ulos pihalle leikkimään. Saati että siellä olisi muita lapsia, kenen kanssa leikkiä. Jonkinlainen kodinhoitotila olisi oikein herkullinen eikä sisääntulo suoraan tammiparketille oikein toimi. Oma piha ja samassa elämänvaiheessa olevia ihmisiä lähitienoilla voisi tehdä elämästä himpun verran nautittavampaa.

Toinen meistä on viettänyt lapsuutensa rivitaloissa, toinen omakotitaloissa. Ensimmäinen kaupungissa, toinen maalla. Molemmat pitävät omaa kokemustaan hyvänä eivätkä vastapuolen argumentit uppoa. Voi meitä. Päädymme kai jämähtämään tähän asumaan. Todella toivon, ettemme, sillä tämä on kuitenkin se huonoin vaihtoehto, niiden lasten kannalta. Ja minun, joka kaipaa kesästä lähtien taas kotiäitejä ja vertaistukea ympärilleen.

Mitä mieltä te olette? Rivi-/paritaloasumisen ja toisaalta omakotitaloilun plussat ja miinukset? Arvatkaapa, kumman joukoissa minä seison?

Asunto on edelleen myynnissä ja kiinnostusta on ollut paljon. Toivottavasti myynti kuitenkin loppuu pian päättymättä kauppaan ja saamme vähän etäisyyttä aiheeseen. Pahoinvointi ja sairaslomailu ovat vieneet viime viikkoina kaikki voimavarani, en vain jaksa. En jaksa siivota, poistua jatkuvasti kotoani vieraiden tieltä, varsinkaan tehdä tämän kokoluokan päätöksiä.

Läheltä liippaa, vaan ei sittenkään

Kävi sillä tavalla onnellisesti, että talo, johon hurahdin, ei ollut aivan kaiken huomion arvoinen. Kiva se oli, mutta materiaalit yllättävän kuluneet siihen nähden, että remontti oli valmistunut 2008. Liikaa pikkuasioita, jotka alkaisivat ärsyttää. Kolhittuja tapetteja ja lattioita, sen sellaista. Ja isompiakin. Kellarista ja vinttitiloista hohkaava viileys, ainaiset villasukkakelit. Mun olis vaikea vaihtaa näistä kiviseinistä pinkopahviseiniin, ei siitä vain mitään tulisi. Meidän nykyisessä kodissa remontti on tehty 2003 ja pinnat ovat huomattavasti siistimmässä kunnossa. Ihmisillä on erilaisia tapoja pitää kotiaan, huomattu on.

Taidamme siis unohtaa tuon kohteen ja kääntää katseemme menneeseen. Kävimme nimittäin viime kesänä katsomassa yhtä omakotitaloa, joka onkin sitten edellisen kanssa eri maata. Ehkä kuitenkin enemmän meidän näköinen ja edelleen myynnissä. Alle kymmenvuotias, moderni, valoisa, pinnoissa valkoista, harmaata ja tammea: meidän värimaailma jo valmiina. Olohuone ja keittiö yhtä suurta tilaa, jossa huonekorkeus viisi metriä ja yksi seinä käytännössä ikkunaa lattiasta kattoon. Ollut kaunis kaikin puolin, vielä varmasti heräteltävissä.

Tätäkin kaunotarta oli vain kohdeltu niin perin huonosti, että pahaa teki. Tammiparketti kammottavassa kunnossa, kylpyhuoneessa suihkuveden lahottama ovi, koloja seinissä jne. Olimme tuolloin vain uteliaisuudesta liikkeellä ja hylkäsimme ajatuksen. Toisaalta, talo on ollut kohta vuoden myynnissä ja hintapyyntökin matkan varrella pudonnut muutaman kymmenen tuhatta. Jäimme eilen illalla miettimään, että mitä jos. Mitä jos nuo puutteet laittaisi ammattimiesten voimin kuntoon, ei se nyt ihan kauhen montaa tuhatta maksaisi.

Tuo on sellainen koti, jonka olisimme voineet itsellemme rakennuttaa. Jos tuon näkisin sisustuslehdessä, huokailisin, että voi kun joskus. Suoraan sanottuna ihan helvetin hieno. Ja omalla, rauhaisalla tontilla.

Hurahdus

Menin sitten ihastumaan taloon, omakotitaloon. Minä, vankkumaton kerrostaloasumisen helppouden ja huolettomuuden kannattaja.

Ihastukseni kohde on rakennettu silloin kun taloista vielä tehtiin kestäviä, kauniita ja käytännöllisiä, 50-luvulla tottakai. Kun katselen uudiskohteita, sydämeni ei pamppaile. Mutta kun kohtasin tämän 50-luvun henkeä kunnioittaen täysin remontoidun taloarmaan, johan alkoi laukata. Tilaa on kevyesti vaikka viisilapsiselle perheelle plus harraste- ja työtilat päälle. Ja muut ylellisyydet, mitä nyt puuttuu: sauna, kodinhoitohuone, takka jne.

Sijainti olisi mitä loistavin, muutaman kilometrin päässä keskustasta, rauhallisella alueella. Siellä lasten olisi hyvä kasvaa.

Illalla en saanut unta, joten selailin kohteen kuvia edestakaisin. Myöhemmin unessa olin asuntonäytössä eikä totuus osoittautunut odotusteni kaltaiseksi. Tunsin unessa pienoista helpotusta, ei tarvinnut enää vaivata asialla päätään.

Mutta kun tarvitsee. Aion soittaa tänään välittäjälle. Ja salaa toivon, ettei talo ole niin ihana kuin luulen.

Valkoinen lautalattia vaikka väkisin

Kirjoitin seuraavan tekstin jo 15. elokuuta, mutta julkaisematta jäi:

Aamulla sain vain joten kuten nieleskeltyä kyyneleeni jättäessäni pienen tyttöni yksin ensimmäistä kertaa pitemmäksi ajaksi päiväkotiin. Muutaman tunnin päästä osasin kuitenkin jo iloita vapaapäivästäni. Ei ketään hoidettavana tai passattavana, rauhallista aikaa hoitaa omia asioita. Hain postista pienen, oi niin ilahduttavan paketin. Piristäköön muki tulevina, aivan liian aikaisina aamuina minua!

Vaikka lukijoilleni on tainnut valjeta innostukseni järjestyksen ja puhtauden ylläpitoon, en rakasta siivousta niin paljoa, etten voisi antaa jonkun toisen tehdä sitä puolestani. Kauan olemme puhuneet, että kun töihin palaan, saa joku muu käyttää asunnon siivoukseen kuluvan ajan kuin minä. Kulta ei sentään ole lupautunut, mutta tänään saan siivousfirmasta vierailijan. Palvelu tulee yllättävän edulliseksi verovähennyksen ansiosta, saavutettu vapaa-aika on kuulkaa rutkasti arvokkaampaa.

Olen viime viikkoina myös taikonut meille yhteen huoneeseen valkoisen lautalattian. Sisällähän on (valkoisen rinnalla tunkkaiselta näyttävä) tammiparketti, mutta parveke on pian toista maata. Se vaati pitkää pinnaa, kolme kerrosta betoluxia ja kuivumisen odottelua, mutta nyt on valmis. Sitten enää odotellaan (vähän lisää), viikon päästä pitäisi olla käyttöönottokuiva.

Sittemmin tapahtunutta:

Typy on sopeutunut päiväkotiin mainiosti, mummi ja pappa ovat auttaneet arjen pyörityksessä kiitettävästi (asuvathan päiväkodin vieressä) ja pieni on ollut koko syksyn aikana vain kerran kipeänä. Juuri silloin kun me olimme Israelissa. Köhä, silmätulehdus, kuumetta. Hitusen oli kurjaa lähteä muille maille ja jättää pieni puolikuntoinen taakseen. Lähteä itsekin ärhäkän silmätulehduksen kera sinne helteeseen ja kuulla, että myös hoitajana toimiva mummi on samassa taudissa.

Mielenkiintoinen matka, ei taida toiste tulla mahdollisuutta moisiin hääkarkeloihin osallistua. Onhan tuo koko Israel niin kiistelty, että hienoa oli saada omakohtainen kokemus.  Lentoihin kului vain kuusi tuntia vaihtoineen, joten yllättävän läheltä löytyi tuo kaukainen maa. Siellä oli ilmastointi ja langaton verkko kaikkialla, hiuslakkaa ei meinannut löytää mistään ja kun löysi, pullo peruslaatua maksoi kahdeksan euroa. The Museum of the Jewish People oli vaikuttava.

Tuli syyskuu, tuli ikkunaremontti. Tulivat remonttimiehet, jotka eivät pitäneet lautalattiaani suojaamisen arvoisena. Onhan se nyt kuitenkin vain parvekkeen lattia. Nyt siinä on naarmuja, kuoppia sekä polyuretaania. Monen tunnin urakka edessä siis vahinkojen paikkaamiseksi, minne saa valittaa? Jaksaako valittaa. Tekivät he myös kolhun sänkyyn, veivät pienen palan seinää mennessään eteisen kulmauksesta, kaikenlaista. Uudet ikkunat ovat kuitenkin hyvät: meillä on hiljaisempaa, ilmavirta ei puhaltele ikkunan rakosista sisälle, mutta sisäilma on silti raikasta hengittää.

Muki on ollut joka pennin arvoinen ja siivoojatätimme kultaakin kalliimpi.

Rivissä taas

Remontin jälkeen hankin kylpyhuoneen väripilkuksi neljä vihreää pumppupulloa. Järkkärin katseeni kun ei kestä erilaisten saippua-, shampoo- ja hoitoainepullojen joukkiota.

Zonen keramiikkapullot vaikuttivat alkuun hyviltä, mutta osoittautuivat ajan myötä yhtä huonoiksi kuin aiemmatkin kokeilut. (Katsokaa ihmeessä kuvasto läpi, niillä on vaikka mitä tyylikästä kotiin.) Lienee aika myöntää, että sarja samanlaisia pulloja suihkun vieressä on kaunis, mutta melko kestämätön näky. Pullot kun joutuvat kovalle kulutukselle ollessaan päivittäin muutamaan otteeseen suoraan roiskuvan veden alla. On ollut ruostumatonta terästä muutamassakin muodossa ja nyt viimeisimpänä tuota keramiikkaa. Vaan ei. Teräspullojen pinta ”syöpyi” ajan myötä, Zonen pulloista alkoi irtoilla maali tai hajosivat sirpaleiksi pudotessaan laatoille liukkaista käsistä.

Kokeillaan nyt sitten muovia. Sain aikani noitakin jahdata, piti olla just oikean malliset ja kokoiset, tietty. Internet-armas pelasti taas kerran neidon pälkähästä. Pulloista kuultaa hiukan nesteiden väri läpi, mikä tietty helpottaa arkea kun ei tarvitse aamuisin unenpöpperössä ulkoa muistaa, missä on mitäkin.

Näyttääpä kylppäri valkaistuneen edelliskuvista suihkuverhonkin osalta. Nyt pitäisi vain ottaa hammasharja käteen ja jynssätä nuo saumat ;) Kullan mielestä hammasharjalla siivoaminen kuuluu vain ja ainoastaan armeijaan, kukaan täysjärkinen ei siihen vapaaehtoisesti ryhdy.

Missä mun avaimet on?

Jotenkin onnistun aina laittamaan lompakon, bussikortin, kännykän ties minne. Puolitosissani joskus harkitsin ostavani Hulluilta Päiviltä sellaiset senioreille suunnatut piippaavat avaimenperät. Viime aikoina olen kyllä pärjännyt paremmin. Kun on saanut lapsen puettua ja päässyt ulos asti, ei todellakaan halua huomata, että täytyy palata ylös hakemaan jotain. Saati että olisi jäänyt vielä viime viikolla vallinneisiin paukkupakkasiin ilman avaimia pienen kanssa ihmettelemään.

Eteisemme on kapea eikä siinä ole minkäänlaista hyllyä taikka pöytää. Avainten säilytykseen on kuitenkin löytynyt toimiva ratkaisu jo vuosia sitten DesignTorgetilta. Taisivat olla ensimmäisten porattujen joukossa tässä asunnossa nuo reiät. Oven vierestä on helppo napata avaimet mukaan, vaikka olisi mikä kiljuva lapsi kainalossa.

En kyllä minkäänlaista säläkoriratkaisua haluaisikaan, sillä sinne sitten aina kertyy, kaikenlaista. Meidän magneetteihin ei avainten lisäksi muuta mahdu, eikä Typykään niihin vielä pääse käsiksi. Toivotaan, että pahin tavaroidenjemmausvaihe on jo ohi kun ylettyy eli keksii käyttää jakkaraa.

P.S. Kiitos tunnustuksesta Lumimarja! En nyt jakele eteenpäin, kun tuntuvat jo taas pyörineen kaikkialla. Suosittelen lukemistoksi erityisesti oikean laidan linkkilistalla olevia blogeja :)

Aikuistumassa

Lauantaina onnelliset hipahtavat täti ja setä hakivat vanhan sohvamme pois. Tekivät hyvät kaupat, sillä olivat juuri sitä mallia kuulemma hakeneetkin, mutta nyt saivat murto-osalla uuden hinnasta. Eilisen päivän olohuone oli tyhjää täynnä, varpaat saivat tunnustella parkettia ikkunan edessä. Tänään sedät kantoivat uuden sohvan sisälle, purkivat kääreistään, nostivat paikalleen. Ottivat kengätkin pois eteisessä pyytämättä ja hakivat vielä alhaalta sohvalle pöydän kaveriksi. Sanoimme Typyn kanssa kiitos ja hei hei, nyt hymyilyttää molempia.

Kotimme kasvoi hetkessä aikuisemmaksi. Kaatakaa sitä punaviiniä sohvalle, mua ei haittaa!