Luonnon lait

Kesän aikana lapsettomuusasiat ovat pyörineet monestakin syystä mielessä. Ympärillä on paljon pariskuntia, jotka ovat odottaneet ensimmäistä tai toista lastaan liian kauan, kokeneet keskenmenoja. Minulta on kysytty, aiommeko hankkia toisen lapsen ja olen toivonut, että kysyjä osaisi sovittaa sanansa paremmin. Olen tuntenut suurta epäonnistumista ja hyödyttömyyttä lapsettomuuden ja työttömyyden velloessa yhtäaikaisesti elämässäni. Toiset päivät ovat parempia, toisinaan itkettää. Toisinaan hämmästelen itsekin, kuinka jaksan.

Eräänä iltana mietimme ystäväni kanssa, kenellä lähipiirissämme ei olisi ollut ongelmia (ensimmäisen tai toisen) raskauden alkamisessa tai jatkumisessa. Keksin yhden pariskunnan, hän ei ketään. Ei ketään! Saako kukaan enää 50 vuoden päästä lapsia ilman lääketieteen puuttumista tapahtumien kulkuun?

Toissa viikolla tapasimme pariskunnan, jotka odottivat vielä keväällä toista lastaan. Eivät odottaneet enää. Eiliset seuralaisemme olivat yrittäneet toista lasta neljä kokonaista vuotta. Nyt raskaus on alussa ja rehellisesti sanottuna pelottaa heidän puolestaan. Hurjia, isoja asioita, joita miettiessä tulee paha mieli oman itsensä, ystäviensä ja lastensa puolesta. Koettakaahan jaksaa te, jotka näiden asioiden kanssa taistelette.

Vaaliuurnilla

Ennakkoäänestys hoidettu; sunnuntain ohjelman voi sitten suunnitella vapaammin. Viikonlopulle kun on hauskaa ja aurinkoista kiertelyä luvassa.

Eräskin eläkeläisherra yritti vielä aamulla vaikuttaa ehdokasvalintaani. Ei edes tyrkyttänyt pelkkää puoluetta totuttuun tapaan, vaan nyt oli ehdokaskin valmiiksi katsottuna. Yritti vedota myös Typyyn: ”Mieti nyt asiaa koko teidän perheen kannalta.” Hassu setä, oma isäni, luulee, että olen ohjattavissa tuollaisessa asiassa :)

Kulta on Kiinassa ja heilun täällä yksinhuoltajana pää tukossa. Duha, paha duha. Ruokakaupassa oli pakko käydä. Kirppispöytä on vielä illemmalla tyhjennettävä ja saaliit jaettava. Huomenna piti tulla opiskelukavereita vieraaksi, mutta pakko siirtää toiseen ajankohtaan. Niin tylsää, kerrankin olisin saanut kestitä. Piti tehdä herkkuporkkanakeittoa ja leipoa vielä korvapuustit päälle. Ehkä otetaan ensi viikolla uusi yritys.

Näpräilyn ihanuus

Olisin voinut valita ammattini toisin. Voisin tehdä käsilläni jotain, saada aikaan konkreettista epämääräisen sijaan. Voi, olisittepa nähneet, kuinka innoissani eilen paketoin lahjaa ystävien tulevalle vauvalle. On mukava antaa kaunis lahja sellaiselle, joka kauneuden näkee. Joskus suoraan sanottuna harmittaa antaessaan lahjan, jonka eteen on nähnyt paljon vaivaa eikä saaja oikein osaa arvostaa. Syyhän on tietty lahjan antajassa, mitäs lykkään oman makuni mukaisia kamoja sellaisille, joilla on eri mieltymykset ;)

Kävimme tänään Typyn kanssa rautakaupassa hakemassa mustaa d-c-fix:iä ja kypärän kanssa säätäminen jatkui. Toisessakin kypärässä oli merkin logo, sellainen sentti kertaa sentti, ja eroonhan siitä oli päästävä. Luulin logon olevan tarra ja aloin rapsuttaa kynnellä irti, jolloin merkki mureni hiluina pois kuin maali ikään. Eihän se siististi lähtenyt, jotain liimatöhnääkin jäi. Kokeilin irrottaa liimaa kynsilakanpoistoaineella, mistä muovi ei luonnollisesti tykännyt. Noh, nyt mulla on kypärässä kesäpilvi ja liitelevä lokki :) Hauska siitä tuli eikä ole kellään samanmoista. Tämä pottasaaga päättyy tähän.

Iloisena yllätyksenä posti toi jo tänään mulle teippejä, joihin taisin kaltaisteni tapaan hurahtaa. Noitahan voi laittaa minne vaan. Kulta varmaan tykkää kun dymoilun kaveriksi tulee teippailu, hehee.

Riippakivi

Sain eilen kuulla uutisen, jota olen vuosia kaipaillutkin kuulevani. Pitkäaikaisin ystäväni, sieltä  80-luvun alusta, muuttaa kuukauden sisällä takaisin samaan maahan, samaan kaupunkiin. Kymmenisen vuotta olemme seilanneet opiskelujen, töiden sekä hän myös miehensä työn perässä ties missä. Ovat nyt lapsineen ainakin hetken täällä; tällä hetkellä suunnitelmissa on jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta elämä varmasti kuljettelee jatkossakin.

Haluaisin, että itsekin voisimme asettua tänne, meidän perhe. Olisi mukavaa, että tyttäreni kasvaisi täällä, missä tunnen seudut. Tiedän, missä on kauniita aarrepaikkoja piilossa, tiedän, mitä paikkoja kannattaa välttää pimeällä ja millä kouluilla on hyvä maine. Mummilaan kävelee vartin, kaikki on logistisesti helposti saavutettavissa. Asunto jo on ja Kullalla hyvä työpaikka, itse olen riippakivenä tässä haaveessa. Faktahan on, että olen työtön kotiäiti eikä koulutukseni ole näillä seuduin kovin kuumaa kamaa. Välillä tekisi ihan tosissaan mieli opiskella uusi ammatti, mutta hulluahan sekin olisi. Pidän ammatistani ja ikää on yli 30.

Toisaalta, nyt saan kävellä auringossa toisten puurtaessa toimistoissaan, välttää työstressin, viihtyä kotona. Typy ei ole vielä 1½ vuotta, ja ehdin olla jo viime syksyn töissäkin. Ulkopuolelta katsottuna mikäs kiire minulla työelämään. Ulkopuolisin silmin ammattikuntani edustajilla myös töitä riittää. Mutta satunnaisten pätkätöiden varassa tuntuu olevan lähes koko vuosikurssimme.

Zen

Palasimme perjantai-iltana Tallinnasta neljän päivän reissun jälkeen. Edellinen Tallinnan-visiittini oli noin viiden vuoden takaa ja kuvittelin, että enemmän olisi muuttunut. Mutta samat Neuvostoliiton aikaiset johdinautot ja raitiovaunut ne siellä kolistelivat. Palveluasenteessa oli kyllä tapahtunut huomattavakin parannus, toki muistoja entisestä siinäkin vielä näkyi.

Yövyimme vanhan kaupungin laitamilla sijaitsevassa hotellissa nimeltä von Stackelberg, jota voin lämpimästi suositella. Siisti hotelli, paikalliseen tasoon nähden hyvä aamiainen ja loistava palvelu. Hotellista olimme varanneet Zen-huoneen, mutta Typy nukkui huonosti päiväunensa sekä viimeisen yön, joten lomalta ei palannut rentoutuneita tyyppejä, ei.

Vaan laivalla oli pienellä kivaa, sai juoksennella käytävillä niin että kädet vain viuhuivat selän takana. Sai ottaa turvallisesta kädestä kiinni ja tehdä tutkimusmatkoja. Siellä oli myös elämän ensimmäinen pallomeri, johon jäi jumiin kuin suohon konsanaan.

Nyt on zen toden teolla kateissa: olen ollut viime päivät niin rasittava akka, että itseänikin ketuttaa. Typystä on tullut yks naukujenni. Kullan kanssa nälvitään toisillemme ties mistä. Hukkailen tavaroitani pitkin kylää ja juoksen sitten hiki hatussa etsimässä. Olen onnistunut pudottamaan mahtavaksi osoittautuneen (ja arvokkaan) piponi kahdesti 1½ viikon aikana ja itku kurkussa ja itseeni ärsyyntyneenä palannut sitten samaa reittiä takaisin ja toivonut, ettei kukaan ole ehtinyt kähveltää. Tänäänkin meni päivä ihan mössöksi kun kotiin palattuani jouduin lähtemään takaisin keskustaan pipojahtiin. Onneksi joku ystävällinen sielu oli nostanut sen kukkakaupan standin päälle, mistä kävin poimimassa.

Olin aiemmin käynyt samaisesta kaupasta ostamassa valtavan tulppaanikimpun ystävälle syntymäpäiväksi. Kylässä olimme Typyn kanssa kahdestaan, Kulta sai rauhoitella päätään yksinään kotona. Ystäväni luona Typy käyttäytyi – tarvitseeko edes sanoa – huonosti.

Eikkii

En tiedä, onko Typystä hiljalleen kehittymässä maailman helpoin lapsi – hetkittäin tuntuu siltä. Koska ensimmäiset kuukaudet hänen kanssaan olivat yhtä kiirastulta, ero on valtava.

Vanhempani lähtivät vaatimattomasti kuukaudeksi Aasian lämpöön, joten kävelimme Typyn kanssa tänne tarkistamaan tiluksia. Typy söi kiltisti, pyyhki liat suupielistään (uskomattoman siisti plikka, tulee äitiinsä), haki lelukorinsa vierashuoneesta, istui olohuoneen matolle ja ilmoitti, että ”eikkii”. Hetken leikittyään käveli mummin huoneessa valmiina odottaneen vierassängyn luo, otti laidasta kiinni ja alkoi nostaa jalkaansa reunan yli sen merkiksi, että nyt on uniaika. Nostin pienen sänkyyn, jossa hän otti karhun kainaloonsa, sanoi ”tutti”, ja laittoi tutin suuhun. Peittelin hänet ja kun viiden minuutin päästä kävin katsomassa, oli pieni jo täydessä unessa. Melko helppoa alkuaikojen pahimmillaan viiden tunnin mittaisiin, itkun täyttämiin nukutusmaratoneihin verrattuna.

Näin lauantaina ystäväni kaksikuukautista vauvaa ja hämmästelin, että siinä hän makasi selällään hereillä vaunukopassa ihan tyytyväisenä. Vaikka kuinka kauan. Typyhän alkoi välittömästi huutaa tuskaansa, jos hänet selälleen laski. Ystävälläni ei ollut mustia silmänalusia, hän vaikutti samanlaiselta kuin ennenkin. Jos perheeseemme joskus vielä lapsi suodaan, tutustuisin mielelläni myös tuohon toisenlaiseen vauvuuteen. Kun aina sanotaan, että ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa hujahtavat niin nopeasti ohi, meidän kohdallamme tilanne oli toisin. Kaikki se itku, epätoivoiset tuutulaulut, valvotut yöt, sylissä kanniskelu, hytkyttely, väsymys, päänsärky ja sekasorto tuntuivat kestävän loputtomiin. Nyt kun on mukavaa, aika sitä vastoin kiitää.

Täällä minä syön paheellisesti pitsaa, juon limua ja roikun netissä. Life is brilliant. Arvatkaa tekeekö mieleni töihin?

Uuden vuoden ensimmäisiä tunnelmia

Onpas ollut mukavaa. Mun ei tarvitse juuri nyt matkata minnekään töiden perässä, saamme olla koko perhe yhdessä, ystäviä on käynyt kylässä. Uudenvuoden aattona meitä olikin täällä yhtäkkiä kymmenen, vaikka vain muutaman piti tulla. Ja vaikka pelkäsin tarjoilujen loppuvan kesken, kaapit ovat yhä pullollaan keksejä, juustoja, viinirypäleitä. Typy katseli pampam-valoja mummilassa ja kaikilla oli hyvä mieli.

Tänään aamupäivällä pestiin seiniä ja illalla tilasin silmät kiiluen uusia vaatteita itselleni Tiger of Swedenin ennakko-alesta. Kaupan päälle sai vielä ilmaisen lähetyksen ja palautuksen, joten tilailtua tuli varsin rohkeasti. Ei sillä, että olisin muutamaan vuoteen kovin tuhlaillutkaan vaatteisiin (omiini siis, kröhöm). Ja nyt kun olen roudannut kirppikselle meneviä vaatteita alakertaan, kaapeissa on tilaa. Se siitä Eroon materiasta -kampanjasta, hohhoijaa.

Ja hei, perjantaiksi on luvattu vain -2°C; tuntuu varmasti ihan kesältä. Parinkymmenen asteen pakkasten jälkeen kun oli asteita vain kymmenen, kävelin kaupungilla ilman hanskoja kun oli niin kovin leutoa. Aion silti käyttää mun uutta opossumi-pipoani, joka on superlämmin. Ja juuri nyt mulle iski ihan kauhea ajatus siitä, että opossumille on tehty muutakin kuin vain harjailtu karvoja irti pipoani varten. Pipon lapussa lukee näin: Kiitos, että ostit kauniin, uusiseelantilaisen opossumituotteen. Uudessa Seelannissa elää noin 80 miljoonaa opossumia, jotka syövät 21 000 tonnia kasvillisuutta joka yö. Opossumi on tuhoeläin, joka vahingoittaa Uuden Seelannin harvinaista lintu- ja kasvikantaa. Ostamalla opossumituotteen, autat säilyttämään Aotearoan alueen luontoa. Eli ihan oikeasti luulin tekeväni tässä hyvää. On mulla koirankarvatumputkin, eikä niitä varten kyllä ole koiraa tapettu.

P.S. Päivitin linkkilistaa oikealla, olikin aika.

Superego

Huomaan, että blogini on ajan myötä henkisesti kuollut (blogi, en minä, toivon). En enää useinkaan kirjoita oikeasti merkityksellisistä asioista, mietin kai liikaa, kuka lukee ja mitä ajattelee. Jossain vaiheessa, samoista syistä, painoin paniikkinappulaa nimeltä ”yksityinen”; muutama aiempi teksti ei enää ole luettavissa.

Kulta on ulkomailla, meillä on Typyn kanssa kahdestaan hauskaa. Tarvitsee siivota vain yhdet jäljet omien lisäksi, saa kikattaa tyttöjen kesken hölmöille jutuille. On tehty kengännauhasta maailman hienoin kaulakoru, käyty kellarissa retkellä ja esitelty itsemme naapurin pojalle. Mutta jotenkin, ilo on kadoksissa. Valitettavasti sulkumerkkien sisään piiloutuvassa pelossa on juuri nyt totuuden siemen. Mainitsinkin aiemmin Äidin voimakirjasta, jota päätin vihdoin aloittaa. Kirjan alku ei tuonut iloa saati voimaa, päinvastoin.

Romahdusvaarassa on erityisesti tunnollinen ja kunnianhimoinen puurtajaäiti, joka tekee ja ajattelee liikaa. Äitiys ja työ ovat valloittaneet puurtajan koko elämän. Hänen parisuhteensa, naiseus ja elämänilo kärsivät hapenpuutteesta. Hän vaatii paljon itseltään ja toisilta. Hän tavoittelee koko ajan jotain, jonka luulee täyttävän tyhjän aukon elämässään.

Kuka tunnistaa itsensä? Täällä nousee käsi. Liian usein on negatiivisuus ja tyytymättömyys elämässä läsnä. Osittain yhdistän tämän peruspersoonallisuuteeni, joitain ihan konkreettisiakin murheita tunnistan. Pienin näistä ei ole se, että joudun tietyistä syistä rajoittamaan sosiaalista elämääni paljon, aivan liikaa.

Aina on pyykkiä pesemättä, aina papereita lajittelematta. Pakastimessa olisi tänäänkin tilaa uusille Typyn ruoille. Vakityöpaikka pitäisi löytää, päästä eroon pätkätöiden kurjuudesta. Sitten voi nauttia kun koti on siisti (ja onko se koskaan). Tällainenko tosiaan olen? Toivon kovasti, etten.

Kultaa ei häiritse tippaakaan, että kellari on täynnä tarpeetonta tavaraa. Hän voi todistetusti olla muutaman kuukaudenkin imuroimatta ilman, että sieluun sattuu (paperipinojen täytyy kyllä olla suorassa). Lapselle voi tunnontuskitta syöttää purkkiruokaa päivittäin ja kaiken voi tehdä huomenna. Tai huomisen huomenna. Tämä huoleton asennoituminen herättää monenlaisia tunteita, myös jonkinasteista kateutta. Kuinka helppoa olisikaan olla hetken aikaa hän.

Enemmän kuin ikinä arvasi

Itkeä pillitin juuri. Typy oli yliväsymyksensä kanssa raivoava, itkevä, ei meinannut enää saada henkeä kiukultaan.  Vaan jotenkin onnistuin rauhoittamaan. Pidin nojatuolissa sylissäni, yhteisen peiton alla, pidin vaikka väkisin. Lauloin Lohikäärme Puffia kuten viime vuoden itkukohtauksissa oli tapana. Silitin päätä ja hiljalleen silmät alkoivat painua kiinni. Pidin pitkään sylissä nukkuvana kunnes uskalsin siirtää sänkyyn.

Itkin iloa, onnistumistani. Tätä ei voine ymmärtää kuin toinen vanhempi. Toissa kesänä olisin vielä ihmetellyt, mikähän nainen tuokin on tehdessään pienestä asiasta noin suuren. Kyllä tämä elämää muuttaa enemmän kuin ikinä osasi kuvitella.

Pian tulee ystävä kylään. Tulee tarpeeseen, molemmille.

Mutta katsos

Hassu päivä. Ainekset olisi ollut ärsyyntyä, mutta lopulta jäi hyvä fiilis. Kulta lähti aamuvarhain, kävi pikaisesti välissä kotona ja tulee joskus yöllä. Typy oli onneksi koko päivän iloinen, mitä ei ole viime aikoina juuri tapahtunut. Piirreltiin jalan kuvaa pahville ja metsästettiin ensiaskelkenkiä.

Haluaisin olla Flowssa, mutta ei se nyt onnistu. Ehkä sitten kun taas onnistuu, olen jo liian vanha.

Soittelin ystäville, tuttaville. Tuntui, ettei kellään ollut aikaa minulle. Myöhemmin sitten. Vaan yhdelläpä oli.

Suussa on vadelmarahkaa ja puhelimessa kiva viesti. Törmäsin ystävän avomieheen kaupassa, hän oli kassalla jo pois lähdössä kun saavuin. Tuli kuitenkin vielä kauppaan sisälle tervehtimään; tämän päivän henkireikä, vaikkei kummia puheltu. Jäi niin hyvä fiilis, että kiittelin jälkeenpäin viestillä. Vastauksena: ”Voi, eipä kestä, ihana kehu (mutta katsos, minähän pidän sinusta).”

Kuva: Kavat

Kokopäivämörkö

Eilen illalla oli hetki vapaata muusta perheestä. Saavutin sen lähtemällä Prismaan. Kävelin edestakaisin löytääkseni etsimäni. Kirosin jättihallin, jota kaupaksi kutsutaan. Mutta hei, sieltä saa mitä vain!

Typy on viime aikoina herännyt toistamiseen ennen kuutta eikä näin sunnuntaiaamuna tehnyt poikkeusta. Aamu-unisena muutun tämän myötä aamukiukkuiseksi. Toisinaan tuntuu, että kokopäivämöröksi. Sinnittelen Typyn ensimmäisiin päiväuniin asti yrittäen pysyä hereillä, yrittäen samalla katsoa, ettei mitään käy.

Kenties se on tämä väsymys, joka tekee olosta muutenkin kettumaisen. Ärsyttää, etten keksi Typylle mielekästä puuhaa kotona (apua, vinkkejä kymmenkuiselle?). Harmittaa, ettei ole työpaikkaa odottamassa eikä kerta kaikkiaan mitään tarjolla. Viime aikoina olen myös alkanut kaivata uusia tuulia uusien ihmisten myötä elämääni.

Tänään oli mentävä jonnekin, joten lähdimme Typyn kanssa ystävän makuseuraksi juhlamekko-ostoksille. Mukaan tarttui itselleni syksyksi takki, täysin suunnittelematta. Musta. Musta on aina hyvä. Typy sai muutaman rusettipinnin poikamaisuutta karkottamaan. Samalla vatsa tuli täyteen makoisaa ruokaa ja mieli kevyemmäksi. Typy oli seuraneideistä parhain ja nukahti rattaisiinsa, vaikka musiikki pauhasi terassilla. Aina kun ollaan liikkeellä, on kivaa kivaa kivaa. Mitä enemmän ihmisiä ja tapahtumia, sen parempi, tuumii hän.

Illalla tuli eräs tytöistä yllättäen vierailulle ja toi Typylle joulun: kasapäin puuleluja ja vaatteita.

Vyöryvät padot

Olin perjantaina kahden tyttösen kanssa ulkona. Sinnittelin noin puoli kahteentoista, kunnes väsymys kuljetti kotiin. Eräät kotimatkalla olevat portaat meinasin vaistomaisesti ohittaa hissillä, niin harvinaista käveleminen ilman rattaita on. Viime päivinä olen ymmärtänyt, kuinka äärettömän tärkeitä nuo hetket minulle ovat – kun saa olla edes hetken yksin, omine ajatuksineen. Huomasin liikennevalojen piipityksen ja lokkien kirkunan. Yleensä sitä vain etenee ajattelematta.

Johonkin liittyen tuli puhetta, kuinka kotiäitien täytyy kokata päivittäin. Ja koska naisia olemme, jatkuvasta siivouksestakin eräs mainitsi. Minä siihen tokaisin jotain sen suuntaista, että helpottavat onneksi nuo vähän siinä vaiheessa kun lapsen laittaa hoitoon. Ei tarvitse jatkuvasti miettiä lapsen ruokia, eikä ole kukaan koko päivää kotona sotkemassa. Tästä sai toinen tytöistä vettä johonkin tuntemattomaan myllyyn ja melko paheksuvalla äänensävyllä tiuskaisi: ”Miksi ihmeessä sitten lapsia teet, jos vain haluat laittaa ne hoitoon?”

Ihan puskista. Luulin, että kun kymmenen vuotta on tunnettu, ei tulisi yllätyksenä, että haluan elämältäni muutakin kuin lapset. Että en ole missään vaiheessa kovin pitkään suunnitellut kotona olevanikaan.

En jaksanut alkaa vääntää asiasta, sivuutin olankohautuksella. Onneksi olen varma omista ajatuksistani aiheen suhteen, muussa tapauksessa olisin voinut loukkaantuakin. Hämilleni jäin silti. Näyttävät olevan äitiyteen liittyvät valinnat kovin mustavalkoisia ihan lähipiirissäkin.

Tämä tapaus vahvisti viime päivinä mieleeni hiipineitä toiveita: tarvitsisin uusia ystäviä, joiden kanssa jakaa tämä toisinaan yksinäinen arki. Tarvitsisin samanhenkisiä ihmisiä. Sellaisia, jotka eivät asu rivitalossa kaukana kaikesta ja omista koko elämäänsä lapsille. Sellaisia, jotka seuraavat aikaansa ja pystyvät perustelemaan mielipiteensä. Sellaisia, jotka jaksavat kiinnostua pienistä, kauniista asioista ja jotka haluavat viettää yhteisiä iltoja ystäväpariskuntien kotona. Täytynee tutkia jotain perhekerhotarjontaa, en tiedä. Minä kun luulin, että vanhat ystävät piisaavat. Ehkä ovat osittain kuitenkin liian kaukaa ajassa: lukiossa yhdistivät eri asiat.

Naisia kaikenmoisia

Lauantai-iltani oli uneton. Valvoin kun kiukutti nojatuolit, jotka eivät täytä kriteerejäni. Maksettiin kuitenkin monta sataa niistä. Seiskööt olohuoneessa kun ei muutakaan voi. Silmä saattaa tottua ajan myötä. En laita kuvaa, en.

Koska en tuolloin nukkuakaan osannut, istuin työhuoneen lattialla ja luin vanhoja sanomalehtiä, joita en ollut aiemmin ehtinyt vilkaista. Alustanani oli Kullan mukana tullut karvalankamatto, joka lienee yli 30 vuotta vanha. Sen päälle kun erehtyy istumaan, vaatteet ovat valkeata nukkaa täys. Ilmeisesti mikään määrä vuosia ei riitä sitä taltuttamaan, vaan se sottaa kuolemaansa asti. Täytyy ehkä viedä se varastoon joku päivä. Ollaan sitten vaikka ilman mattoa mieluummin.

Pyhänä oli Kullan mummu a.k.a. isomummu kutsuttu kylään viideksi. Saapui oven taakse kolmelta, vaan eipä ollut näyttelyesine kotona. Voi voi. Lisäksi Kullalla oli imurointi kesken (ou jee, näitä lisää!). Mummu lähti takaisin saapuakseen myöhemmin uudelleen. Ei ollut ensimmäinen kerta kun pamahti paikalle reilusti etuajassa.

Olin vienyt Typyn tapaamaan viikkoa häntä nuorempaa neitokaista, joka on edelleen eri maata: istui sylissä rauhassa ja ryömi lattialla. Ryömiminen oli hauskan näköistä, Typyltähän se jäi käytännössä kokonaan väliin. Muistan kun tyttöset olivat muutaman kuukauden ikäisiä ja kohtasivat meillä. Toinen makoili selällään lattialla tutti suussa varsin tyytyväisenä, toinen vaati olla jatkuvasti sylissä ja potkisätki eestaas minkä ehti. Olin tuolloin umpiväsyneenä hämmentynyt toisen helposta vauvasta, nyt näen jo aktiivisuuden hyvät puolet.

Voi sitä sotkua, jonka nyt jätimme kyläpaikkaan jälkeemme. Tapasimme ystävän kodissa, jossa ei lapsia asu, ja pieniä tavaroita piti raivata Typyn tieltä. Onnistuin myös kaatamaan juomalasini Typy sylissä sählätessäni. Toinen pieni pulautteli, minkä ehti. Anteeksi hani!

Palataksemme tapaukseen isomummu, jälkeenpäin anopin kanssa keskustellessa tuli ilmi, että isomummu elää ihan omissa aikatauluissaan. Ei ole tapana sopia täsmällistä vierailuaikaa tai pitää niistä kiinni, jos sovittu on. Saattaa viipyä koko päivän. Anopilleni lankeaa usein mummunviihdytysvuoro appiukon paetessa äitiään tietokoneen ääreen. Hitusen hymyilytti: meillä on usein täysin sama kuvio. Kummasti löytyi taas sunnuntaina Kullalle välttämättömiä hommia koneella.

Ikuistetut

Löysin meidät kolme karttapalvelun katunäkymästä: ihana kesä ja Typy vielä pallona vartalolla. Kasvoni yhdessä kuvassa jääneet sumentamatta. Kuljemme Kullan kanssa käsi kädessä. Niin, sitähän me ennen teimme. Mihin se on unohtunut, arjen kiireisiin? Vaikka Typy on maailman ihanin, voisin hetkeksi ottaa takaisin ajan kun saimme olla kahden. Kiireettömästi kesässä.

Miten tyhjää kuitenkin olisi ilman.

Muut peruivat, mutta tärkeä ystävä kävi kylässä. Kodin siisteys antaa mielelle rauhan. Istun ja kuuntelen, ettei Typylle tule unen keskelle hätää. Kulta on omissa menoissaan. Tänään oli hyvä päivä.

Lepo

Nyt on menty. Viime viikolla tapasin veljeni vaimoineen, siskoni perheineen, pikkuserkunkin. Välissä treffasin ystäviä, kävin kampaajalla ja kokoustin. Joka päivälle oli ohjelmaa ja Typy lähes kaikkialla mukana. Onneksi on sosiaalista sorttia ja nauttii menosta.

Sunnuntaina vannoin, että tämän viikon pysyn ihan vain kotona. Tuli kuitenkin ystävältä viesti, anopilta viesti, auringonpaistekin. Vasta tänään olen pysynyt lupauksessani. Lasitettu parveke helpottaa minua laiskaa Typyn päiväuniaikaan, kesällä parvekkeen kuumetessa liikaa lähdemme puistojen varjoon vilvoittelemaan.

Tuolien verhoiluprojekti on ottanut tulta alleen taas: kangas on valittuna, ellen sitten jotain viime hetken U-käännöstä jälleen tee. Tuoleista piti tulla olohuoneen väripilkku, mutta meinaavat muuttua tummanharmaiksi, melkeinpä mustiksi.

Verhoilijoiden tarjoukset olivat kirjavia, hintahaitari huikea. Päädyin teettämään työn nuorella naisella, jolla on kunnolliset kotisivut, helposti saavutettava sijainti liikkeellään ja joka vastasi ripeästi tarjouspyyntööni. Kunhan kangas on tilattu ja tuolit kiikutettu liikkeeseen, alkaa muodonmuutos. Niistä tulee hienot, tiedän sen jo. Valmista pitäisi olla kuukauden sisällä.