Pöpöilyä

Taidadai. Kun poskiontelontulehduksesta pääsin, oli yhden päivän ajan toivoa ilmassa, kunnes alkoi armoton yskä. Kahden päivän köhimisen jälkeen nousi kuume. Taudista tautiin. Menee näköjään niin, että kun palaudun edes puolittain työkuntoon, käyn siellä muutaman päivän yrittämässä ja hakemassa itselleni jonkin uuden pöpön.

Meillä on Typyn kanssa kesähaaveita, jutellaan niistä säännöllisin väliajoin. Haaveillaan retkistä Mummin mökille, mansikoiden syömisestä, uimisesta, puutarhakeinussa pötköttelystä. Haaveiluhetkistä saan voimaa tähän taistelulta maistuvaan arkeeni.

Jos omiin laskelmiini on uskominen, ensi keskiviikkona saavutetaan jo raskauden puoliväli. Miten voi olla mahdollista, voi meitä. Torstaina pääsimme vihdoin katsomaan joulun alla syntynyttä ystävän vauvaa. Ristiriitaiset ajatukset. Heillä oli hyvä ja rauhaisa tunnelma, mutta itse pelkään huudon täyttämiä päiviä ja öitä kovin kauheasti. Onko kellään käynyt sellaista tuuria, että yhden koliikkivauvan jälkeen toinen ei olisikaan samanmoinen? Ja voiko tällaisen raskauden seurauksena ylipäänsä saada tervettä lasta?

Mainokset

Pikaisesti

On siitä jotain iloa, että on aiemmin elämässään sairastanut. Kävin lääkityksen tiimoilta tänään äitiyspolilla ja sain ilokseni ylimääräisen ultran. Löytyi yksi pieni katkarapu, jonka sydän somasti pamppaili. Kivempi kärsiä kun tietää, että normaali raskaus on meneillään (sen mukaan, mitä tässä vaiheessa nyt ultrasta päätellä voi). Laskettu aika siirtyi yli viikolla eteenpäin, aina elokuulle asti. Eli jos kuvittelen tän pahoinvoinnin jatkuvan samoille viikoille kuin viimeksi, tuli siihenkin kamppailuun viikko lisää.

Päivän paras anti: piikitys alkaa tässä raskaudessa näillä näkymin vasta viikon 30 tienoilla. Viimeksi tykitettiin aikaisin ja kovaa: lääkäri kommentoi, että viimekertainen annostus olisi ollut sopiva noin kaksi kertaa minua painavammalle mammalle. Huono juttu ei ole sekään, että näitä menoja varten saa olla luvan kanssa töistä pois. Kaksi päivää jäljellä uurastusta, sitten alkaa kuulkaas 2 ½ viikon lepoloma.

Nyt haen murusein kotiin päiväkodin kostealta pihalta.

Koettu on

Tuttua touhua: väsymystä, kuvotusta ja palelua. Vanhoista teksteistäni päätellen edellä mainitut oireet ovat hiipineet arkeeni hieman edelliskertaa nopeammin. Vähän jo ehdin ihmetellä, miten Kulta ei tunnu ymmärtävän oloani, onhan tämä jo kerran käyty läpi. Vaan eipäs ollakaan yhdessä! Minähän asuin kaukana ja vain viikonloppuisin nähtiin. Ei ollut mies katsomassa, kuinka illat vain makasin, jollen heti töiden jälkeen käynyt jo yöunille. Jaksoin raahautua ruokakauppaan, koska pakko oli. Siinä kaikki. Nyt on huomattavasti kuormittavampi työ, pitkät työmatkat ja yksi vaativa 2-vuotias lisähaasteina.

Toivotaan, että tuttuus säilyy ja kunhan näistä alkuriesoista pääsen, loppuraskaus meneekin sitten ihan iisisti. Tänään soitin neuvolaan, ensimmäinen käynti reilun viikon päästä. Jossain vaiheessa alkaa se piikitysrumbakin taas. Töissä edelleen koeaika menossa, joten täytyy olla tarkkana noiden poissaolojen kanssa, keksiä loistavia valkoisia valheita.

Tänään olisi ollut sekä oman että Kullan työpaikan pikkujoulut, jätin väliin. Sain kuin ihmeen kaupalla ipanan nukkumaan jo ennen kahdeksaa. Ulkona myrskyää. Kohta käperryn peiton alle pesään ja etsin iloisia unia.

Työ tuli ja vei

Yritän herätellä blogiarmastani. Kun yöunet ovat vaihdelleet arkisin viiden ja kuuden tunnin välillä koko syksyn, ei ole tarvinnut pohtia, lisätäkö blogia kirjoittamalla vielä entisestään riskiä nukahtaa aamulla rattiin. Vallitsevana haaveena on ollut nukkuminen, uni, lepo. Olen tehnyt vähintään kahdeksan tunnin työpäiviä ja ajanut päivittäin kaksi tuntia autoa. Iltaisin Typyn nukahtamisen jälkeen olen tehnyt tunnista kahteen töitä. Aikaa elvyttävälle tekemiselle ei ole. Aikaa urheilulle ei ole. Painoni on pudonnut stressin ja kiireen keskelle alimpiin lukemiin ikinä. Esimieheni kertoi kuluvan syksyn olleen/olevan kiireisin koskaan ja meillä on jatkuvasti lähes neljäsosan vajaus työntekijöistä. Tunnollisuuteni työntekijänä ei ole arkea keventänyt.

Työpaikka sijaitsee maakunnassa, kaukana suurten kaupunkien dynaamisuudesta. Se näkyy henkilökunnassa, tiloissa ja työvälineissä, valitettavasti. Monenmoista muutosta olen ollut jo ehdottamassa ja ajamassa, mutta edellä mainitut seikat ovat syvässä. Miten sitten jaksan? Jaksan kun mietin määräaikaisiin työsuhteisiin liittynyttä epävarmuutta, josta olen onnistunut rimpuilemaan eroon. Jaksan kun ajattelen, että itsenäisyyspäivän viikolla olen vain kolmena päivänä töissä. Jaksan kun tiedän, että joulun välipäivinä saan olla kotona, olla tekemättä iltaisin töitä. Ennen kaikkea jaksan sen ajatuksen voimalla, että helmikuussa aloitan nelipäiväisen työviikon. Älköön mikään tulko minun ja osittaisen hoitovaapani väliin! Kolmen päivän viikonloput vuosiksi eteenpäin – kyllä tuolla ajatuksella elää stressihiiri jos toinenkin.

Kulta on ollut nyt muutaman päivän matkoilla: vietimme eilen Typyn kanssa mitä hulvattomimman tyttöjen saunaillan ja nukuimme viime yönä samassa huoneessa tuhisten 12 tunnin yöunet. Aamulla heräsin kun viereisestä sängystä kuului: ”Mä en haluu enää nukkua.” Ei tarvitse, pikku rakas.

Tärkeysjärjestys

Koska tärkeät asiat hoidetaan ensin ja loput sitten tuonnempana, työllistymisen kunniaksi tilasin KeepCupin aamuisista teehetkistäni huolehtimaan. Lainasin myös ensimmäisen äänikirjan automatkoja varten; lähikirjastomme valikoimat olivat kovin suppeat, täytynee mennä ensi kerralla pyörimään pääkirjaston hyllyjen väliin. Toki pitäisi jossain välissä lukea myös työhön valmistavaa alan kirjallisuutta, mutta ihan hetken vielä lomailen. Työt aloitan 17.8., Typy harjoittelee päiväkodissa jo ensi viikosta lähtien.

Edellisen postauksen jälkeen on tapahtunut mm. seuraavaa: tulin kolmatta kertaa tädiksi pienelle plikalle, ihastuin Raumalta ostamaani Kaino-nimiseen rinkulahuiviin, vietin parhaan synttäripäivän aikoihin (yllätysohjelmaa, aurinkoa, mahdollisuus keskustella ystävän kanssa rauhassa tunti toisensa perään) sekä sain ensimmäisen ihkaoman auton (jossa varusteluna mm. mukinpidike, tsihi). Sinänsä tylsää, että piti auto ostaa, mutta pakko mikä pakko.

Melkoinen mäihä

Kuulkaas, mulla on työpaikka. Vakituinen, koulutustani ja työkokemustani vastaava työpaikka. Me ollaan vihdoinkin aikuisperhe: elämän epävarmuus väheni hetkessä. En tiedä, milloin aloitan, mutta yritän neuvotella ajankohtaa mahdollisuuksien mukaan syyskuulle. Maanantaina alan pommittaa kesälomiltaan palailevia päiväkoteja puheluillani.

Kuten olen tainnut mainita aiemminkin, veljeni perheeseen on tulossa viimeistään ensi viikolla ihkaeka vauva, ja siitä ollaan Typyn kanssa aina välillä juteltu. Tänään pienen suusta kuului aamupuuroa mutustellessa (ilman johdatusta aiheeseen) seuraavanlainen monologi: ”Vauva tulee Tädin mahasta pois. Vauva syntyy kohta. Vauvan nimi on serkku. Typy näyttää vauvalle leluja (toim. huom. Nimet muutettu).” Ihanaa kuulla, miten asiat prosessoituvat tuossa pienessä päässä. Typy puhuu paljon, mikä on vallan valloittavaa ja helpottaa kummasti arkea. Ainakin kuuden sanan lauseita on havaittu. Kun pyöräilemme, takaistuimelta kuuluu taukoamaton selostus ja pienet kädet työntävät selkään psyykkistä apua ylämäissä. Olen iloinen työpaikastani, mutta myös siitä, että pian Typy pääsee pölöttämään juttujaan päivisin ikätovereille.

Uudet kuviot

Kullan kesäloma loppui viime viikkoon. Kun joku kysyy, mitä olemme tehneet lomallamme, jään miettimään vastausta. Minullahan on tämä loputtomalta tuntunut loma. Emmekä ole tehneet mitään, mutta kuitenkin niin kamalasti. Kiertäneet huvipuistoja, eläinpuistoja, leikkipuistoja, tavanneet lapsiperheitä meillä ja muualla.

Tänään olin työhaastattelussa, ensimmäisessä sitten viime elokuun. Huomenna jo saan tietää, miten kävi. Jos saan työn, vietän jatkossa yli 1½ tuntia päivässä autolla ajaen. Autoilu ei ehkä ole niin ikävää kuin ensi hetkessä luulisi: äänikirjat, musiikkia, puhelimen hands free, eväiden mutustelua. Ja se olisi vakityö – jotain, mitä kuvittelin saavuttavani noin kymmenen vuoden kuluttua, ehkä.

Typylle pitäisi löytää hoitopaikka ja sassiin, toinen auto ostaa ja kaikenmoista. Mutta saisin asua kotona, eikä meidän tarvitsisi muuttaa toiseen kaupunkiin työn perässä.

Kuukauden kuluttua lähdemme Israeliin häihin, ihan vain Kullan kanssa kaksin. Joka tapauksessa.