Pöpöilyä

Taidadai. Kun poskiontelontulehduksesta pääsin, oli yhden päivän ajan toivoa ilmassa, kunnes alkoi armoton yskä. Kahden päivän köhimisen jälkeen nousi kuume. Taudista tautiin. Menee näköjään niin, että kun palaudun edes puolittain työkuntoon, käyn siellä muutaman päivän yrittämässä ja hakemassa itselleni jonkin uuden pöpön.

Meillä on Typyn kanssa kesähaaveita, jutellaan niistä säännöllisin väliajoin. Haaveillaan retkistä Mummin mökille, mansikoiden syömisestä, uimisesta, puutarhakeinussa pötköttelystä. Haaveiluhetkistä saan voimaa tähän taistelulta maistuvaan arkeeni.

Jos omiin laskelmiini on uskominen, ensi keskiviikkona saavutetaan jo raskauden puoliväli. Miten voi olla mahdollista, voi meitä. Torstaina pääsimme vihdoin katsomaan joulun alla syntynyttä ystävän vauvaa. Ristiriitaiset ajatukset. Heillä oli hyvä ja rauhaisa tunnelma, mutta itse pelkään huudon täyttämiä päiviä ja öitä kovin kauheasti. Onko kellään käynyt sellaista tuuria, että yhden koliikkivauvan jälkeen toinen ei olisikaan samanmoinen? Ja voiko tällaisen raskauden seurauksena ylipäänsä saada tervettä lasta?

Pikaisesti

On siitä jotain iloa, että on aiemmin elämässään sairastanut. Kävin lääkityksen tiimoilta tänään äitiyspolilla ja sain ilokseni ylimääräisen ultran. Löytyi yksi pieni katkarapu, jonka sydän somasti pamppaili. Kivempi kärsiä kun tietää, että normaali raskaus on meneillään (sen mukaan, mitä tässä vaiheessa nyt ultrasta päätellä voi). Laskettu aika siirtyi yli viikolla eteenpäin, aina elokuulle asti. Eli jos kuvittelen tän pahoinvoinnin jatkuvan samoille viikoille kuin viimeksi, tuli siihenkin kamppailuun viikko lisää.

Päivän paras anti: piikitys alkaa tässä raskaudessa näillä näkymin vasta viikon 30 tienoilla. Viimeksi tykitettiin aikaisin ja kovaa: lääkäri kommentoi, että viimekertainen annostus olisi ollut sopiva noin kaksi kertaa minua painavammalle mammalle. Huono juttu ei ole sekään, että näitä menoja varten saa olla luvan kanssa töistä pois. Kaksi päivää jäljellä uurastusta, sitten alkaa kuulkaas 2 ½ viikon lepoloma.

Nyt haen murusein kotiin päiväkodin kostealta pihalta.

Koettu on

Tuttua touhua: väsymystä, kuvotusta ja palelua. Vanhoista teksteistäni päätellen edellä mainitut oireet ovat hiipineet arkeeni hieman edelliskertaa nopeammin. Vähän jo ehdin ihmetellä, miten Kulta ei tunnu ymmärtävän oloani, onhan tämä jo kerran käyty läpi. Vaan eipäs ollakaan yhdessä! Minähän asuin kaukana ja vain viikonloppuisin nähtiin. Ei ollut mies katsomassa, kuinka illat vain makasin, jollen heti töiden jälkeen käynyt jo yöunille. Jaksoin raahautua ruokakauppaan, koska pakko oli. Siinä kaikki. Nyt on huomattavasti kuormittavampi työ, pitkät työmatkat ja yksi vaativa 2-vuotias lisähaasteina.

Toivotaan, että tuttuus säilyy ja kunhan näistä alkuriesoista pääsen, loppuraskaus meneekin sitten ihan iisisti. Tänään soitin neuvolaan, ensimmäinen käynti reilun viikon päästä. Jossain vaiheessa alkaa se piikitysrumbakin taas. Töissä edelleen koeaika menossa, joten täytyy olla tarkkana noiden poissaolojen kanssa, keksiä loistavia valkoisia valheita.

Tänään olisi ollut sekä oman että Kullan työpaikan pikkujoulut, jätin väliin. Sain kuin ihmeen kaupalla ipanan nukkumaan jo ennen kahdeksaa. Ulkona myrskyää. Kohta käperryn peiton alle pesään ja etsin iloisia unia.

Työ tuli ja vei

Yritän herätellä blogiarmastani. Kun yöunet ovat vaihdelleet arkisin viiden ja kuuden tunnin välillä koko syksyn, ei ole tarvinnut pohtia, lisätäkö blogia kirjoittamalla vielä entisestään riskiä nukahtaa aamulla rattiin. Vallitsevana haaveena on ollut nukkuminen, uni, lepo. Olen tehnyt vähintään kahdeksan tunnin työpäiviä ja ajanut päivittäin kaksi tuntia autoa. Iltaisin Typyn nukahtamisen jälkeen olen tehnyt tunnista kahteen töitä. Aikaa elvyttävälle tekemiselle ei ole. Aikaa urheilulle ei ole. Painoni on pudonnut stressin ja kiireen keskelle alimpiin lukemiin ikinä. Esimieheni kertoi kuluvan syksyn olleen/olevan kiireisin koskaan ja meillä on jatkuvasti lähes neljäsosan vajaus työntekijöistä. Tunnollisuuteni työntekijänä ei ole arkea keventänyt.

Työpaikka sijaitsee maakunnassa, kaukana suurten kaupunkien dynaamisuudesta. Se näkyy henkilökunnassa, tiloissa ja työvälineissä, valitettavasti. Monenmoista muutosta olen ollut jo ehdottamassa ja ajamassa, mutta edellä mainitut seikat ovat syvässä. Miten sitten jaksan? Jaksan kun mietin määräaikaisiin työsuhteisiin liittynyttä epävarmuutta, josta olen onnistunut rimpuilemaan eroon. Jaksan kun ajattelen, että itsenäisyyspäivän viikolla olen vain kolmena päivänä töissä. Jaksan kun tiedän, että joulun välipäivinä saan olla kotona, olla tekemättä iltaisin töitä. Ennen kaikkea jaksan sen ajatuksen voimalla, että helmikuussa aloitan nelipäiväisen työviikon. Älköön mikään tulko minun ja osittaisen hoitovaapani väliin! Kolmen päivän viikonloput vuosiksi eteenpäin – kyllä tuolla ajatuksella elää stressihiiri jos toinenkin.

Kulta on ollut nyt muutaman päivän matkoilla: vietimme eilen Typyn kanssa mitä hulvattomimman tyttöjen saunaillan ja nukuimme viime yönä samassa huoneessa tuhisten 12 tunnin yöunet. Aamulla heräsin kun viereisestä sängystä kuului: ”Mä en haluu enää nukkua.” Ei tarvitse, pikku rakas.

Tärkeysjärjestys

Koska tärkeät asiat hoidetaan ensin ja loput sitten tuonnempana, työllistymisen kunniaksi tilasin KeepCupin aamuisista teehetkistäni huolehtimaan. Lainasin myös ensimmäisen äänikirjan automatkoja varten; lähikirjastomme valikoimat olivat kovin suppeat, täytynee mennä ensi kerralla pyörimään pääkirjaston hyllyjen väliin. Toki pitäisi jossain välissä lukea myös työhön valmistavaa alan kirjallisuutta, mutta ihan hetken vielä lomailen. Työt aloitan 17.8., Typy harjoittelee päiväkodissa jo ensi viikosta lähtien.

Edellisen postauksen jälkeen on tapahtunut mm. seuraavaa: tulin kolmatta kertaa tädiksi pienelle plikalle, ihastuin Raumalta ostamaani Kaino-nimiseen rinkulahuiviin, vietin parhaan synttäripäivän aikoihin (yllätysohjelmaa, aurinkoa, mahdollisuus keskustella ystävän kanssa rauhassa tunti toisensa perään) sekä sain ensimmäisen ihkaoman auton (jossa varusteluna mm. mukinpidike, tsihi). Sinänsä tylsää, että piti auto ostaa, mutta pakko mikä pakko.

Melkoinen mäihä

Kuulkaas, mulla on työpaikka. Vakituinen, koulutustani ja työkokemustani vastaava työpaikka. Me ollaan vihdoinkin aikuisperhe: elämän epävarmuus väheni hetkessä. En tiedä, milloin aloitan, mutta yritän neuvotella ajankohtaa mahdollisuuksien mukaan syyskuulle. Maanantaina alan pommittaa kesälomiltaan palailevia päiväkoteja puheluillani.

Kuten olen tainnut mainita aiemminkin, veljeni perheeseen on tulossa viimeistään ensi viikolla ihkaeka vauva, ja siitä ollaan Typyn kanssa aina välillä juteltu. Tänään pienen suusta kuului aamupuuroa mutustellessa (ilman johdatusta aiheeseen) seuraavanlainen monologi: ”Vauva tulee Tädin mahasta pois. Vauva syntyy kohta. Vauvan nimi on serkku. Typy näyttää vauvalle leluja (toim. huom. Nimet muutettu).” Ihanaa kuulla, miten asiat prosessoituvat tuossa pienessä päässä. Typy puhuu paljon, mikä on vallan valloittavaa ja helpottaa kummasti arkea. Ainakin kuuden sanan lauseita on havaittu. Kun pyöräilemme, takaistuimelta kuuluu taukoamaton selostus ja pienet kädet työntävät selkään psyykkistä apua ylämäissä. Olen iloinen työpaikastani, mutta myös siitä, että pian Typy pääsee pölöttämään juttujaan päivisin ikätovereille.

Uudet kuviot

Kullan kesäloma loppui viime viikkoon. Kun joku kysyy, mitä olemme tehneet lomallamme, jään miettimään vastausta. Minullahan on tämä loputtomalta tuntunut loma. Emmekä ole tehneet mitään, mutta kuitenkin niin kamalasti. Kiertäneet huvipuistoja, eläinpuistoja, leikkipuistoja, tavanneet lapsiperheitä meillä ja muualla.

Tänään olin työhaastattelussa, ensimmäisessä sitten viime elokuun. Huomenna jo saan tietää, miten kävi. Jos saan työn, vietän jatkossa yli 1½ tuntia päivässä autolla ajaen. Autoilu ei ehkä ole niin ikävää kuin ensi hetkessä luulisi: äänikirjat, musiikkia, puhelimen hands free, eväiden mutustelua. Ja se olisi vakityö – jotain, mitä kuvittelin saavuttavani noin kymmenen vuoden kuluttua, ehkä.

Typylle pitäisi löytää hoitopaikka ja sassiin, toinen auto ostaa ja kaikenmoista. Mutta saisin asua kotona, eikä meidän tarvitsisi muuttaa toiseen kaupunkiin työn perässä.

Kuukauden kuluttua lähdemme Israeliin häihin, ihan vain Kullan kanssa kaksin. Joka tapauksessa.

Ihan vain kiusaksi

Työnhaku pyllistää nätisti päin naamaa. Ei mitään. Elämä tuntuu jumittavan paikoillaan.

Löysin pari viikkoa sitten avoimen työpaikan, joka passasi persoonallisuuteni ja osaamiseni kanssa vallan mainiosti, joten halusin tehdä hakemuksen huolella. Aikoja, jolloin on sekä vapaa että pirteä moista kirjoittamaan, on lapsiperheessä tunnetusti vähän. Niinpä asia painoi mielessä, kunnes sain eilen vihdoin tuotoksen valmiiksi. Siitä tuli hyvä.

Työnantajan mielestä en ollut kovin sopiva kandidaatti kuitenkaan: en päässyt edes haastatteluun asti. Selitän itselleni olleeni ylikoulutettu tehtävään, niin kuin olinkin. Ei se olisi haitannut, olisin varmasti viihtynyt ja osannut.

Tällä viikolla sain tiedon myös eräästä toisesta hausta, jossa oletin olevani suhteellisen vahvoilla. Tehtävään oli valittu sama henkilö, joka sitä on tähänkin asti tehnyt. Kiukuttaa, että pitää edes laittaa tuollaisia paikkoja auki, ihan vain kiusaksi.

Leijailee

Oikeastaan päivittäin pyörii jollain tavalla päässäni dilemma: ”Kotona vai töissä?” En sinänsä asiaa tietoisesti pohdiskele, mutta jostain se aina pomppaa. On edelleen outoa käyskennellä keskipäivällä kaupungilla eläkeläisten, työttömien ja muiden kotiäitien seassa. On myös tavallaan huono omatunto siitä, ettei tee töitä, ole tuottava yhteiskunnan jäsen. Työmoraalini on vahva ja vaikka lapsen hoitaminen on aherrusta sekin, on se kuitenkin niin erilaista kuin ansiotyö, etten osaa näitä kahta samaan koriin laittaa. Kotiäidin identiteetti leijailee etäällä, ei se ole tässä käsissäni.

Enpä osannut arvata olevani edelleen lapsen kanssa kotona tässä vaiheessa. Typy täytti eilen 1v 7kk ja täällä sitä hengataan. Selvästi kaipaisi hänkin jo ikäistensä seuraa. Toisaalta kun loputtomalta tuntuneen talven jälkeen kevät on vihdoin läsnä (mahtavaa!), en juuri nyt haluaisi tippaakaan töihin. Työmarkkinat tuntuvat olevan samaa mieltä: ei nyt. Syksyllä kyllä jo tahtoisin päästä aikuisten pariin, palauttaa mieleeni aiemmin oppimaani ja imeä uutta tietoa. Olla enemmän oma itseni äidin roolin ohella. Siihen asti pidän mielelläni tämän vapauden, nautin aurinkoisista päivistä puistoissa.

Riippakivi

Sain eilen kuulla uutisen, jota olen vuosia kaipaillutkin kuulevani. Pitkäaikaisin ystäväni, sieltä  80-luvun alusta, muuttaa kuukauden sisällä takaisin samaan maahan, samaan kaupunkiin. Kymmenisen vuotta olemme seilanneet opiskelujen, töiden sekä hän myös miehensä työn perässä ties missä. Ovat nyt lapsineen ainakin hetken täällä; tällä hetkellä suunnitelmissa on jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta elämä varmasti kuljettelee jatkossakin.

Haluaisin, että itsekin voisimme asettua tänne, meidän perhe. Olisi mukavaa, että tyttäreni kasvaisi täällä, missä tunnen seudut. Tiedän, missä on kauniita aarrepaikkoja piilossa, tiedän, mitä paikkoja kannattaa välttää pimeällä ja millä kouluilla on hyvä maine. Mummilaan kävelee vartin, kaikki on logistisesti helposti saavutettavissa. Asunto jo on ja Kullalla hyvä työpaikka, itse olen riippakivenä tässä haaveessa. Faktahan on, että olen työtön kotiäiti eikä koulutukseni ole näillä seuduin kovin kuumaa kamaa. Välillä tekisi ihan tosissaan mieli opiskella uusi ammatti, mutta hulluahan sekin olisi. Pidän ammatistani ja ikää on yli 30.

Toisaalta, nyt saan kävellä auringossa toisten puurtaessa toimistoissaan, välttää työstressin, viihtyä kotona. Typy ei ole vielä 1½ vuotta, ja ehdin olla jo viime syksyn töissäkin. Ulkopuolelta katsottuna mikäs kiire minulla työelämään. Ulkopuolisin silmin ammattikuntani edustajilla myös töitä riittää. Mutta satunnaisten pätkätöiden varassa tuntuu olevan lähes koko vuosikurssimme.

Eikkii

En tiedä, onko Typystä hiljalleen kehittymässä maailman helpoin lapsi – hetkittäin tuntuu siltä. Koska ensimmäiset kuukaudet hänen kanssaan olivat yhtä kiirastulta, ero on valtava.

Vanhempani lähtivät vaatimattomasti kuukaudeksi Aasian lämpöön, joten kävelimme Typyn kanssa tänne tarkistamaan tiluksia. Typy söi kiltisti, pyyhki liat suupielistään (uskomattoman siisti plikka, tulee äitiinsä), haki lelukorinsa vierashuoneesta, istui olohuoneen matolle ja ilmoitti, että ”eikkii”. Hetken leikittyään käveli mummin huoneessa valmiina odottaneen vierassängyn luo, otti laidasta kiinni ja alkoi nostaa jalkaansa reunan yli sen merkiksi, että nyt on uniaika. Nostin pienen sänkyyn, jossa hän otti karhun kainaloonsa, sanoi ”tutti”, ja laittoi tutin suuhun. Peittelin hänet ja kun viiden minuutin päästä kävin katsomassa, oli pieni jo täydessä unessa. Melko helppoa alkuaikojen pahimmillaan viiden tunnin mittaisiin, itkun täyttämiin nukutusmaratoneihin verrattuna.

Näin lauantaina ystäväni kaksikuukautista vauvaa ja hämmästelin, että siinä hän makasi selällään hereillä vaunukopassa ihan tyytyväisenä. Vaikka kuinka kauan. Typyhän alkoi välittömästi huutaa tuskaansa, jos hänet selälleen laski. Ystävälläni ei ollut mustia silmänalusia, hän vaikutti samanlaiselta kuin ennenkin. Jos perheeseemme joskus vielä lapsi suodaan, tutustuisin mielelläni myös tuohon toisenlaiseen vauvuuteen. Kun aina sanotaan, että ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa hujahtavat niin nopeasti ohi, meidän kohdallamme tilanne oli toisin. Kaikki se itku, epätoivoiset tuutulaulut, valvotut yöt, sylissä kanniskelu, hytkyttely, väsymys, päänsärky ja sekasorto tuntuivat kestävän loputtomiin. Nyt kun on mukavaa, aika sitä vastoin kiitää.

Täällä minä syön paheellisesti pitsaa, juon limua ja roikun netissä. Life is brilliant. Arvatkaa tekeekö mieleni töihin?

Tunteiden kirjo

Ärsytys. Ensin myöhästyn aamulla täpärästi kahdesta bussista ja seuraava, joka suvaitsee saapua, matelee missä lie ruuhkassa ja jumituksessa. Haluaisin ajoissa töihin, jotta saisin vihoviimeiset työt tehtyä ja pääsisin kotiin.

Nolostuminen. Nolostun äskeistä ärsyyntymistäni huomatessani, mikä bussia pidätteli. Lumipenkalla, erittäin vilkkaasti liikennöidyn tien varressa, makaa nainen hätääntyneen ja tuskaisen näköisenä. Ympärille on kerääntynyt muita. Seuraavaksi näen vähän edempänä bussin hätävilkut päällä keskellä ajokaistaa. Bussi on tyhjänä, sieltä poistuneet matkustajat kiirehtivät kävellen seuraavalle pysäkille. Syntyy vaikutelma, että nainen on jäänyt bussin alle. Näky kummittelee mielessä pitkin päivää.

Ahdistus. Vaikka olen varannut viimeisille rästitöille mielestäni runsaastikin aikaa, en pysty keskittymään eivätkä työt etene. ”Nyt vain teet, pakko saada valmiiksi, pakko ehtiä junaan!”

Herkistyminen. Iltapäivällä on työpaikan joulukahvitilaisuus, jonne on tullut läheiseltä ala-asteelta kaksi tyttöä säestäjineen esiintymään. Kirkkaat lapsiäänet laulavat joululauluja ja kyyneleet nousevat silmiin. Ehkä siksi, että tajuan työrupeaman olevan nyt todellakin ohi. Ehkä siksi, että katselen muita työntekijöitä ympärilläni ymmärtäen, kuinka hyväsydämisiä suurin osa heistä on. Ehkä siksi, että olen tullut vanhaksi. Vanhat naiset nyyhkyttävät tuollaisissa tilanteissa, eikös vain?

Rakkaus. Hetki sen jälkeen kun olen saapunut kotiin, äitini tuo Typyn hoidosta. Pieni sanoo ”äiti”, ”tonttu”, ”mummi”, kaikenlaista. Ja ne kaikenlaiset kuulostavat tänään erityisen hyvältä.

Helpotus.

Rikkonaista elämää

Hullu viikko tämä. Me Kullan kanssa huitelimme työn perässä ties missä ja Typy oli mummin ja papan hoivissa. Keskiviikon aikaisesta aamulähdöstä johtuen veimme Typyn jo tiistai-iltana mummilaan hoitoon. Keskiviikkoiltana isovanhemmat kuskasivat pienen kotiin juuri ennen nukkumaanmenoa, vaihtoivat yöpaidan ja syöttivät puuron. Tämän jälkeen paikalle ryntäsi Kulta, joka peitteli kaunokaisen uneen. Torstaiaamupäivällä Kulta kiikutti Typyn takaisin mummilaan, jossa hän oli perjantai-iltaan asti. Juuri kun olin päässyt perjantaina junalta kotiin, Kulta kuskasi Typyn seurakseni ja kiirehti firman pikkujouluihin. Itse jätin väliin. Muuten olisi pitänyt roudata Typy mummulaan, kuten alkuperäinen suunnitelma kuuluikin. Mutta mepä oltiin kahdestaan kotona, luettiin kirjoja ja hassuteltiin.

Enää ensi viikko töitä, kolme päivää siis. Sori, että toistan itseäni ja lasken päiviä kuin mikäkin sekopää. Mutta kun mä niin odotan. Tulkoon tasainen arki.

Samainen sekopää tilasi 1-vuotiaalle lapselleen 104-senttisen talvihaalarin kun halvalla sai. Ensi talveksi? Olkoonkin sitten taulukoiden mukaan 3-4 -vuotiaiden kokoa ;) Oonko kertonut, että tyttäremme on jättiläinen? Aina ja kaikkialla ikätovereitaan pidempi. Kysymys siis kuuluukin, kori-  vai lentopallo?

Välähdys

Tajusin, että kollegoinani on nyt niitä ihmisiä, jotka opiskeluaikoina olivat vain nimiä erilaisissa julkaisuissa. Ihmisiä, jotka tietävät niin paljon alastaan. Siellä minä olen ihan pienenä ja uutena ja toisinaan tulee hetkiä, jolloin huomaan tietäväni edelleen niin kovin vähän. Opin kuitenkin koko ajan.

Voi kun saisin mahdollisuuden juurtua edes vuodeksi samaan työpaikkaan ja rauhan oppia sisältöä käytäntöjen ja tietokoneohjelmistojen sijaan. Määräaikaisuuksiin vahvasti nojaava ala on mätä. Joillain harvoilla käy tuuri ja saavat vakituisen työn. Jotkut osaavat valita toisen alan. Omastani pidän kynsin hampain kiinni, vaikka usein mietin, mitä järkeä on raivata itselleen tietä vuosien ajan.

Huomisen luku on kuusi

Mulla on nyt toimiva tietokone täällä työläisen kakkosmajassani. Lähipiirini on loistava: järjestää asunnon ja tietokoneen, hoitaa lasta ja jaksaa kuunnella murheitani. Mikähän romu olisin ilman?

Kohta on viikon särkenyt päätä. Taas iski stressiniska, tässä ei ole mitään uutta. Jumissa olevat lihakset heijastelevat kipua takaraivolle asti. Ei mitään mahdotonta tuskaa, mutta taatusti työkykyä laskevaa piilevää painostusta. Kotikonstit on kokeiltu (tarkistin juuri ikiomalta lääkäriltäni, kuinka paljon on turvallista vedellä ibuprofeiinia ja parasetamolia päivittäin), joten seuraava askel lienee taas ajan varaaminen hierojalle.

Meillä on töissä ihmisten työpaikat vaakalaudalla, eikä näin ollen olisi toiveitakaan, että omaa sopimustani jatkettaisiin joulukuulta eteenpäin. Ei haittaa yhtään. Parempi näin: en ainakaan joudu tuntemaan huonoa omaatuntoa sanoessani ei kiitos työpaikalle arvostetussa yrityksessä. Nykytilanne on kestämätön. Voisin tehdä nykyistä työtä, jos lasta ei olisi. Kauan silti kuluisi siihen, että tuntisin osaavani edes jossain määrin tarpeeksi, niin paljon, että työpäiviä edeltävien iltojen ahdistus kaikkoaisi.

Typy on ihana. Toistelen sitä kuin hullun mantraa päivinä, jolloin saan olla kotona. Siinä suhteessa työpätkä on toiminut odotetulla tavalla. Odotan, odotan niin kovasti, että saamme viettää taas enemmän aikaa yhdessä. Yritän painaa mieleeni tämän stressin, jotta en ala haikailla työhön paluuta heti tammikuussa. Tällä erää työviikkoja on jäljellä kuusi, kunhan huomisen päivän klaaraan.