Pienin on tänään seitsenkuinen. Hän on nykyään selvästi helppohoitoisempi kuin siskonsa, uskallan sanoa. Onneksi hän on kuitenkin se pienempi; Hannin kommentin tiimoilta olen miettinyt, kuinka vähälle huomiolle erityislapsen sisar saattaisi jäädä ollessaan se vanhempi, joka osaa jo kaikenlaista itsekin.
Typyn hoitotasapaino on hukassa, tilanteessa, jossa erikoislääkäritkään eivät osaa antaa itseämme parempia neuvoja. Kouluiässä kuulemma usein helpottaa. Tällä hetkellä ainoa tie on herätä joka yö syömään, jotta emme aamuyöstä löytäisi tajutonta ja kouristelevaa lasta sängystään.
Kulta on ensi viikon lomalla. Se tarkoittaa viikonloppureissua hotellimajoituksineen (apua!), minulle jalkahoitoa ja hierontaa, Typylle kampaajaa, keittiön viilausta, kellarin liukuovikaapiston tilaamista. Kaikkea, mitä ei normalisti arkena ehdi.
Viime pääsiäisenä olimme kolmistaan Barcelonassa, tulevana nelistään Teneriffalla. Suuntaus on surkea, mutta aurinko ja lämpö tekee meille ihan varmasti hyvää. Teneriffa on uusi Thaimaa, vai mitä :)
P.S. Jos jollain on hyviä vinkkejä, miten kuvat saa siirrettyä kamerasta helposti ja nopeasti pienessä ja somassa muodossa blogiin, otan riemumielin sellaiset vastaan. Ei siis mitään kierrätystä Photoshopin kautta, vaan joku helpompi tapa. Mä oon niin pudonnut kehityksen kelkasta viimeisten kuukausien aikana, että pelottaa itseänikin. Ai niin, onhan tuossa kamerassa WiFikin, vaan milloin ehtisi opetella…
Aikuistumassa 
Kuvat saa tosi näpsäkästi pienennettyä Picasalla, ihan kokonainen kansio kerrallaan. Jakaminenkin onnistuu samalla ohjelmalla mutta itse en ole sitä juurikaan käyttänyt.
Kurjaa kuulla, että hoitotasapainon löytäminen on noin raskasta. Itse en muista tuota aikaa lapsuudesta, miten voisinkaan. Ensimmäisiä muistikuviani diabeteksesta on juurikin Kanarian matkalta, jolla isäni sanoi äidille, että ota kello pois kädestä, ettei tule ”stressirajaa” (huumorimiehen nimitys rusketusrajalle) lomalla. Äitini vastasi, että hänen täytyy tietää milloin syödään ja milloin pistetään. Sen jälkeen laskeutui tietty hiljaisuus ja oli selvää, ettei äiti enää koskaan riisunut kelloaan.
Olin jo selvästi yli kymmenvuotias kun kaksi vuotta vanhemmalla veljelläni kai murrosikä heitteli tasapainoa ja insuliinishokki iski parikin kertaa vuoden sisään. Toimintamalli oli aina sama, isä soitti tyynen rauhallisesti hätäkeskukseen ja käski minut alas rappukäytävään odottamaan ambulanssia. Olisinko kerran saanut sekoittaa sokerivettä ennen menoani.
Monta asiaa olen unohtanut, mutten ikinä keskusteluamme 14 ja 16 vuotiaina. Veljeni totesi, ettei hän elä nelikymppiseksi. Olemme nyt 28 ja 30. Mietin usein, mitä olisin äitinä tehnyt itse toisin. Tuskin mitään. Muistutan päivä päivältä enemmän omaa äitiäni. Pikkusisaren osa … mitähän siitä sanoisi. Minä vihasin veljeni sairautta. Vihasin sitä, että jouduin itse kansalliseen diabetestutkimukseen piikitettäväksi vuodesta toiseen. Olemme etäisiä sisaruksina, mutta veljeltäni saama sanaton ymmärrys ja sympatia oman lapseni sairastelujen aikana on merkinnyt enemmän kuin monet vuolaat ”ymmärtämiset”.
Meillä 3,5 vuotiaan tilannetta kontrolloidaan parin viikon päästä. Pallot ovat kai missä pitäisikin, mutta jää nähtäväksi tulevatko ne toimimaan kuten pitäisi. Äitini on lohduttanut, että murrosikään on vielä vuosikymmen ja hoidot ehtivät kehittyä. Murrosiän saa purkistakin, mutta paljon vaivaa myös ajatus siitä, kuinka vaikeaa omalla lapsellani voi olla saada omia lapsia. Ajatukset aina kiirehtivät, äideillä ainakin.
Äsh, tulipa taas romaani. Toivon Sinulle ja perheelleni kaikkea hyvää. Älä anna sairaudesta tulla kahletta. Ja ota selvää Diabetesliiton toiminnasta. Ihan oikeasti, sisaruksena monet heidän tapahtumat ovat olleet hyviä ja merkittäviä lapsuudenmuistoja.
Piteneviä päiviä, aurinkoista kevättä!
*Sinulle ja perheelleSi jopa. No, omalleni toki myös.
Kurkkimassa:)
http://perintopesa73.blogspot.fi/