Mun nimi on m-e, mutta sanokaa mahaksi vaan.

19+1Keskivartalostani ollaan nykyään ihan tolkuttoman kiinnostuneita. Kullalla ja tulevilla isovanhemmilla on siihen toki oikeus, samoin ystävilläni.

Työpaikalla toivoisin kuitenkin, että olisin muutakin kuin maha ja sen kasvu. Viime viikolla tuli ensimmäisen kerran raja vastaan kommentoinnin määrässä ja sanoin tädeille asiallisen ystävällisesti, että jos ei huomauttelu vähene, hermot menee. Varokoot vaan, sanon tarvittaessa suoraan.

Lauantaina olin kahvilla tyttöjen kanssa; paikalla oli myös kolme pikkuista (ja kaksi tosi pientä). Jotenkin en tuntenut kuuluvani joukkoon puheenaiheiden hypellessä imetyksestä nukkumisen ja itkujen kautta kakkavaippoihin. Aina sama tunne noissa tilanteissa, eikä oma raskaus ole asiaa näköjään muuttanut. Loppuuko se muu elämä lapsen myötä oikeasti kokonaan? Ja sitten nämä raskauslisteriahysteriat ja bakteerikammot, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat myöhemmin ilmi heikkohermoisuutena ja allergioina kasvavassa lapsessa/nuoressa. Hu-oh.

Onneksi sunnuntaina tapasin toisenlaisen äidin, jonka kanssa keskustelimme paljon muustakin kuin tämän 1-vuotiaasta lapsesta. Tai kummankaan mahasta. Ja ihan toisella tasolla. Toivo palasi.

Ohessa teille vähän anonyymia figuuria. Ensi maanantaina ollaan jo puolivälissä ja viikonlopun aikana jotain potkuntapaisiakin vihdoin bongattu. Paino on lisääntynyt lähtöpainosta alle kilon – jotenkin kuvittelin, että tässä vaiheessa olisi tilanne jo eri. Vaikka kuinka syön, paino hiipii ylöspäin vain hyvin hitaasti. Taivaallinen olotila herkuttelijalle, mitä minä en ole.

Advertisements

7 thoughts on “Mun nimi on m-e, mutta sanokaa mahaksi vaan.

  1. YMMÄRRÄN että kommentointi ärsyttää. Believe me!

    Mutta heti perään syyllistyn tässä samaan. ;) Oon kade ku sulla on noin pieni ja painokin on noussu ihan mitättömän vähän. Puoliväli pian jo, huh! Kylläpä aika rientää…

  2. Hyvä, että sanoit töissä tädeille suoraan. Moni kihisisi hiljaa mielessään ja kärsisi. Toivottavasti tädit ymmärtävät puhetta.

    Muun elämän ei tarvitse loppua lapsen myötä ja muustakin, kuin imetyksestä ja kakkavaipoista saa puhua. ;) Tässä kyllä edesauttaa huomattavasti se, että itse pitää kiinni siitä muusta elämästä. Jos on päivät pitkät kaksin kotona vauvan kanssa (tai korkeintaan perhekerhossa muita mammoja tapaamassa), eikä tule lehteäkään luettua, saattavat puheenaiheet helposti olla aika yksipuolisia.

    Oma suositukseni (empiirisesti testattu ja hyväksi havaittu) on, että kantoliina kuvioihin mukaan heti alkumetreillä, ja vauva osaksi sitä elämää, jollaista haluatte viettää. Niin on sitten muutakin puhuttavaa kuin ne vaipat.

  3. elanor: No niin, mietinkin, että uskaltaako kukaan paasaukseni jälkeen kommentoida. Mutta jos nyt kerran laitan vapaaehtoisesti kuvan näytille, niin tottakai saa.

    Pienessä painonnousussa on hyvät ja huonot puolensa. Toki kiva, jos ei raskaudesta kauheasti ylimääräisiä kiloja jää. Toisaalta jos tähän malliin jatkuu, kuihdun kokoon viimeistään imetysvaiheessa. Ja joutuu myös miettimään, saako sikiö varmasti kaiken tarvitsevansa.

    Tiitu: Kyllä he varmasti ottavat mut tosissaan. Ja myönteistähän kommentointi periaatteessa on: sanoivatkin, että ovat vain niin innoissaan ja iloisia mun puolesta.

    Tarkoitus olisi pitää kiinni omista elämänarvoista jatkossakin. Oon aika varma, että mulla hajois pää, jos en saisi tavata ajattelevaa aikuisseuraa riittävän usein. Onneksi asutaan lähellä keskustaa, ettei tarvitse missään lähiössä potea eristyneisyyttään. Tiedän varsin hyvin, että omakotitalo tai rivitalonpätkä on monen käsitys unelma-asumisesta, muttei sovi meille.

    Kantoliina on ehdottomasti hankintalistalla. Toivottavasti toimii myös käytännössä, ajatuksena se ainakin on valloittava.

  4. Mun on pakko kommentoida noita työkavereitasi. Ymmärrän, että on ärsyttävää muiden hössöttäminen omasta raskaudesta tms. Itse olen aina innoissani muiden iloisista uutisista ja heidän raskauksistaan. Itsekin niin odotan, että tulisin raskaaksi ja saisin lapsen. Olen nuoresta lähtien halunnut kokea nimenomaan raskauden, jonka varmaan olen liiankin innoissani muiden puolesta. Joskus oma arviointikykyni pettää (joidenkin mielestä se varmaan pettää liiankin usein) niin, etten osaa ajatella mikä on soveliasta kysyä tai kommentoida. Monesti olen ihastellut jonkun ystäväni (huom. ystäväni, en kenenkään puolitutun) ihanaa vauvamasua tai olen kysellyt vieläkö imetetään tai muuta vastaava. Jotkut ovat nähtävästi ottaneet herneet nokkaan näistä kommenteista. On tosi vaikeaa olla, kun ei tiedä mikä on soveliasta ja mikä ei. Jotkuthan loukkaantuvat jos heiltä ei raskausaikana kysellä miten raskaus etenee tai vauva-aikana kysellä mitä vauvalle kuuluu. Toiset taas ovat niin onnessaan, kun kysynkin aluksi heidän omia kuulumisia ja vasta lopuksi vauvan kuulumisia… Mutta siis en itsekään haluaisi työkavereideni alkavan utelemaan tai kommentoimaan liian henkilökohtaisia asioita.

  5. Lapsen syntymän myötä olen todella oppinut arvostamaan sitä, että pääsen vartissa keskustaan ilman aikataulujen pläräämistä. Ok, lasta ei vielä moneen vuoteen voi hetkeksikään päästää yksin ulos kotiovesta, mikä on ehkä vähän harmillista, mutta vielä harmillisempaa olisi asua eristyksissä jossakin rivitaloalueella. En vaan jaksaisi.

    Kiva kuulla, että suunnittelette liinailua. Se vaatii vähän treenaamista alkuun ja jotkut vauvat viihtyvät luonnostaan paremmin liinassa, kun jotkut toiset taas vaativat enemmän totuttelemista. Uskallan silti väittää, että liinailu sujuu jokaiselta, joka oikeasti haluaa liinailla ja on valmis näkemään vähän vaivaa sen eteen. Esim. Sambiassa oleskellessani en tavannut ainoatakaan äitiä, joka ei käyttäisi kantoliinaa. Ja ajatus siitä, että sambialainen maalaisnainen toteaisi, ettei hän voi lähteä pellolle, kun vauva ei viihdy liinassa on vaan täysin absurdi. Ei se vaan ole vaihtoehto, vaan kaikki vauvat kulkevat liinassa. Ja ovat huomattavasti tyytyväisemmän oloisia kuin länsimaiset vauvat.

  6. Kuusessa myös: Täytyy myöntää, ettei se aina niin ikävääkään ole, huomioiminen. Maanantaina tultiin juuri käytävällä kuiskaamaan, että: ”On tuo sun maha kyllä soma.” Miten tuollaisesta voi mielensä pahoittaa tai ärsyyntyä? Ja kesällähän saan olla töissä enemmän rauhassa ison mahani kanssa muiden lomaillessa.

    Tiitu: Luotan siihen, että liinan tuoman läheisyyden on pakko olla hyväksi kaikille meille kolmelle. Eiköhän vauva totu, kunhan ajoissa totuttaa ja on itse kärsivällinen.

  7. Päivitysilmoitus: Viikkoja laskiessa « Aikuistumassa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s