Hiljaiselo jatkuu. Joulu meni pahaa oloa potiessa, huomiselta uudenvuoden aatolta toivon aikaista nukkumaan pääsyä. Perustarpeiden äärellä taas. Pelkään, kuinka pieneksi ja heikoksi kuihdun kun mikään ei maita. Olen kamalaa seuraa, mutta mulla on maailman paras 2-vuotias piristäjä. Jakelee pusuja, halauksia ja puhalluksia, jotta mulla olisi parempi olo. Sanoo: ”Ei oo äiti mitään hätää”. Ehdottaa: ”Katottaisko palapeliä, jos se auttais?”
Viimeisen viikon aikana on ollut ilahduttavaa löytää oma tytär arjen kiireen ja stressin alta. Ei se temperamentti kenties olekaan niin vaikea. Taitaa vain olla oravanpyörä raskas hänellekin. Viimeisen viikon aikana olen nähnyt niin monta hymyä ja kuullut niin ihania juttuja, etten olisi pari viikkoa sitten uskonut. Voi mikä muru! En malta odottaa, millainen isosisko hänestä vielä kuoriutuu.
Aikuistumassa 