Palautuminen

Enpä tiennyt tällaisen olevan mahdollista: muutaman vuorokauden kuluttua synnytyksestä punnitsin itseni ja olin samassa painossa kuin ennen raskautta. Odotusaikana kiloja kertyi seitsemän ja ne hävisivät saman tien. Typyn posket ovat pyöristyneet selvästi; ei epäilystä, mihin energiat siirtyvät.

Eikä tämä vielä mitään. Vältyin kokonaan raskausarvilta ja mahani on kadonnut jäljettömiin. Kaikki tiukimmatkin farkut sujahtavat vaivatta jalkaan. Ja minä kun luulin, että joskus joulukuussa.

Vatsanahka toki on aiempaa löysempää ja napa näyttää vielä hitusen vieraalta. Mutta jos näkisin itseni ulkopuolisen silmin, en uskoisi tämän tytön reilu viikko sitten synnyttäneen. Olen hämmentynyt. Ja ennen kaikkea, pääsin eroon äitiysvaatteista ja saan shoppailla uutta :) It’s been a while.

Todistusaineistona oheinen kuva, joka otettu tänään.

Advertisement

Eräs turhautunut pallomaha

Töissä kalenteri näyttää pelottavan tyhjältä. Kokonaisia työviikkoja on edessä enää neljä, mutta jäljellä olevista tullee sitäkin pitkästyttävämpiä. On kovin turhauttavaa kuluttaa sekä päivät töissä että illat kakkoskodissa miettien, mitä ihmettä sitä tekisi. Samaan aikaan kotona olisi hirveästi hoidettavia asioita, joista vähäisin ei ole remontti. Täältä ei kuitenkaan noin vain lähdetä illaksi kotiin: edestakaiseen matkaan kuluu kahdeksan tuntia.

Todennäköisesti kykyni suoriutua remontti- ja muuttopuuhista ei mahan kasvamisen myötä lisäänny. Ottaisin ehdottomasti palkatonta vapaata viikon tuossa välissä, jos se ei vaikuttaisi äitiys- ja vanhempainpäivärahan suuruuteen. Ehkä päivän tai pari kuitenkin?

Ohessa kuva nykytilasta, raskausviikkoja tasan 28. Viidessä viikossa tapahtunutta kehitystä voi tarkkailla täältä. Vaikka vatsa tuntuu kasvavan hurjaa vauhtia ja Kulta päivittelee aina viikonloppuisin, kuinka suuri muutos viikossa on tapahtunut, kuva ei yllättäen kerro samaa. Häh!? Musta tuo näyttää ihan samalta, vaikkei todellisuudessa olekaan.

Viikonloppuna edessä on vauvantarvikepainotteinen shopping spree. Tärkeimpinä päätettävinä/ostettavina vaunut, sänky ja hoitopöytä, käyntikohteina ainakin Seimi, Vaunu-Aitta, Pino ja Ikea.

Heräsin viime viikolla ajatukseen, että ensi kuun jälkeen on syyskuu, jolloin meillä saattaa jo hyvinkin olla minitypy seuranamme. Tässä vaiheessa on vain pakko luottaa sokeasti siihen, että loman alun ja lasketun ajan väliin jäävät 7½ viikkoa pelastavat tilanteen kuin tilanteen. Kylpyhuoneremontti uudessa asunnossa alkaa 17. elokuuta, toivottavasti valmistuu ajoissa.

Edit 7.7. Valituksiini on vastattu. Sain lomailevalta esimieheltäni hetki sitten tekstiviestin, jossa annettiin lupa tehdä töitä (=jatkaa lueskelua) kotoa käsin työtilanteen niin salliessa. Lienee saanut vinkkiä, että rauhallista on minullakin täällä.

Telttatavaraa

Tammikuussa shoppailin ensimmäisen version mekosta kesän juhliin. Sen jälkeen on tapahtunut vaikka mitä eikä tuosta ostoskierroksesta ole juuri nyt hyötyä. Kahdet elokuussa odottavat häät vaativat asustetta, jonka hankkimista en uskaltanut kesään jättää. (Kolmannetkin piti olla kesäkuussa, vaan nepä siirtyivät hamaan tulevaisuuteen.) Liian usein on käynyt niin, että olen huomannut kaikkien siedettävän näköisten kolttujen kadonneen kevään/alkukesän juhlien myötä nopeampien iloksi.

Niinpä tilasin korvaavan mekon Isabella Oliverilta, jonka äitiysvaatteita olen jo pitkään ihastellut. Vaikka mahan kohdalla on tällä hetkellä paljon ylimääräistä kangasta, mikään ei takaa, että saan tungettua itseni asuun vielä 32.  raskausviikon lopulla. Saati sitten 36. raskausviikon kolkutellessa jo ovella. Mutta toivoa sopii, sillä mitään suunnitelma C:tä ei tiedossa ole.

Kuva täältä.

Viikkoja laskiessa

Tänään tuli 23 raskausviikkoa täyteen, enää kenties 17 edessä. Jäljellä olevien työviikkojen määrän olen merkinnyt joka viikon kohdalle kalenteriini: nyt luku on pienentynyt yhdeksään. Fyysisesti voin tällä hetkellä vallan hyvin ja sen puolesta töissä jaksamisen ongelmaa ei (vielä) ole. Sen sijaan kärsimättömyys nostelee jälleen päätään. Kun olisi niin kiva muuttaa jo kotiin, tehdä kaikkia siellä odottavia remontti- ja järjestelyhommia. Ja vähän lomaillakin.

Tällä viikolla on myös kesän (ja koko vuosikymmenen, hahaa) viimeinen reissupäivä töissä. Matkustan silloin tällöin ympäri maakuntia ja tuolloin päivät venyvät helposti 13-tuntisiksi. Onnekseni saan ylityöt kuitenkin takaisin vapaapäivinä, joten voin tehdä tästä lähtien joka toisen työviikon nelipäiväisenä.

Maha kasvaa silmissä ja painoa on alkanut vihdoin kertyä. Saankin kuulla kommentteja keskivartaloni koosta päivittäin enkä edelleenkään tiedä, onko se mukavaa.

Näimme eilen Kullan kanssa sairaalan edustalla viimeisillään raskaana olevan naisen, jonka valtava maha roikkui matalalla ja olo oli tuskaisen näköinen. Toivottavasti hänellä oli jo synnytys käynnissä, vaikka omissa vaatteissaan vielä lyllersikin. Koska ei kai kukaan kovin kauaa joudu tuossa tilassa pärjäämään, eihän? Taisin vähän järkyttyä näystä. Ai tollainenko siitä tulee? Oh my god. Kulta kevensi tunnelmaa sopivasti toteamalla, että naisella on täysin samanlainen ruumiinrakenne kuin mulla, että juuri tuollainen maha mullekin takuulla vielä tulee.

Voisin ihan hyvin kyllä jäädä tähän vaiheeseen, jossa maha on selvästi esillä, muttei tee oloani tukalaksi. Tieto siitä, että kasvua on luvassa vielä neljän(!) kuukauden ajan, on jokseenkin pelottava. Saankohan koskaan enää takaisin litteää vatsaani, josta olen kovasti tykännyt?

Kuvassa päivän kokonäyte. Neljän viikon aikana tapahtunutta kehitystä voi tutkailla tämän avulla.

Perintölaukku

Oman äitini ollessa matkoilla lounastimme viime sunnuntain äitienpäivänä anoppilassa. Lähtiessämme Kullan kanssa ajelemaan kohti kakkoskotiamme olin yhtä laukkua rikkaampi.

Tällä laukulla on tarina. Anoppini vielä odottaessa Kultaa, esikoistaan, siinä 70-luvun lopulla oli hän saanut Kullan isältä äitienpäivälahjaksi nahkaisen laukun. Laukku saa nyt lisäaikaa elämälleen minun käsissäni – ensimmäinen äitienpäivälahjani.

Laukun yli 30 vuoden ikä näkyi selvästi sen pinnassa naarmuina ja kulumisena, vaan eipä näy enää. Aikani sen kanssa askarreltuani sain sormeni mustiksi lankista ja nahan pinnan loistamaan uudelleen. Musta nahka taitaa olla yksi kiitollisimmista materiaaleista elvytettäväksi. Huomenna lähden töihin ylpeänä perintölaukku kädessäni keikkuen. Lupaan pitää siitä hyvää huolta. Katsotaan, kestäisikö vielä seuraavallekin sukupolvelle.

Mun nimi on m-e, mutta sanokaa mahaksi vaan.

Keskivartalostani ollaan nykyään ihan tolkuttoman kiinnostuneita. Kullalla ja tulevilla isovanhemmilla on siihen toki oikeus, samoin ystävilläni.

Työpaikalla toivoisin kuitenkin, että olisin muutakin kuin maha ja sen kasvu. Viime viikolla tuli ensimmäisen kerran raja vastaan kommentoinnin määrässä ja sanoin tädeille asiallisen ystävällisesti, että jos ei huomauttelu vähene, hermot menee. Varokoot vaan, sanon tarvittaessa suoraan.

Lauantaina olin kahvilla tyttöjen kanssa; paikalla oli myös kolme pikkuista (ja kaksi tosi pientä). Jotenkin en tuntenut kuuluvani joukkoon puheenaiheiden hypellessä imetyksestä nukkumisen ja itkujen kautta kakkavaippoihin. Aina sama tunne noissa tilanteissa, eikä oma raskaus ole asiaa näköjään muuttanut. Loppuuko se muu elämä lapsen myötä oikeasti kokonaan? Ja sitten nämä raskauslisteriahysteriat ja bakteerikammot, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat myöhemmin ilmi heikkohermoisuutena ja allergioina kasvavassa lapsessa/nuoressa. Hu-oh.

Onneksi sunnuntaina tapasin toisenlaisen äidin, jonka kanssa keskustelimme paljon muustakin kuin tämän 1-vuotiaasta lapsesta. Tai kummankaan mahasta. Ja ihan toisella tasolla. Toivo palasi.

Ohessa teille vähän anonyymia figuuria. Ensi maanantaina ollaan jo puolivälissä ja viikonlopun aikana jotain potkuntapaisiakin vihdoin bongattu. Paino on lisääntynyt lähtöpainosta alle kilon – jotenkin kuvittelin, että tässä vaiheessa olisi tilanne jo eri. Vaikka kuinka syön, paino hiipii ylöspäin vain hyvin hitaasti. Taivaallinen olotila herkuttelijalle, mitä minä en ole.

Harmaasta puheen ollen…

…katsokaapa, minkä värinen on uuden, eilen julkaistun äitiyspakkauksen toppahaalari. No okei, tuo käänteissä näkyvä kuosi ei miellytä yhtään silmää, mutta ehkä sen saa jotenkin taiteiltua piiloon. Muuten mielipiteeni koko pakkauksesta on vienon positiivinen. Iloitsen paketin ekologisuusaspektista: kestovaipat (aion opetella käyttämään niitä vaikka väkisin), kierrätysmateriaali haalarissa, bambukuitu. Makuupussin sydänkuosi saa hyvälle tuulelle: muistuttaa lapsuudesta tutusta kankaasta, josta meillä oli lakanoita. En myöskään laita pahakseni vihreitä vaatteita, ihan vain henkilökohtaisen mieltymykseni vuoksi. Persikkaripulin värinen oloasu jäänee hätävaravaatteksi, hyi olkoon!

Kuvat Kelan sivuilta. Katso suurempina ja loputkin, jos kiinnostaa.

Hoh. Hoijaa.

En kuulkaa tunne olevani elossa enää – rankkaa on sintin kasvattaminen.  Vaikka kellon ympäri nukkuu, aina vain väsyttää. Koska kuvottava olo on usein läsnä ja ruoka-aineista maistuvat parhaiten perusmaut kuten omena ja peruna, paino on oli sitten edellisen neuvolakäynnin laskenut. Ja tulihan siitä painoindeksistä jo viimeksi sanomista: ”Liian matala on.” Nyt sitten neuvottiin, ettei paino enää saisi laskea. Juu juu, tiedetään.

Tänään olin neuvolalääkärillä. Parasta oli sydänäänten kuuntelu: ensin kuului pitkään vain omani, TSUUM-TSUUM-TSUUM. Pitkä odottelu alkoi jo vaivata, kunnes lääkäri löysi kivempaa kuunneltavaa korvilleni. Vaimeampi ja huomattavasti nopeampi tsumtsumtsumtsum sai mielen iloiseksi. Olispa ollut Kulta mukana.

Muuten tuo lääkärivisiitti meni pääpiirteissään niin, että kerroin lääkärille, mitä papereita ja lähetteitä tarvitsen ja hän ne minulle kiltisti kirjoitti. Turhauttavaa kun itse on paremmin perillä asioista kuin hoitava lääkäri. Mutta niin se vain joskus menee. Onneksi riskeistäni johtuen seuranta järjestyy jatkossa pääasiassa yliopistosairaalan äitiyspolin kautta. Kai ne siellä sentään tietää…

Eniten huvittaa se, että verenohennuslääkkeen annostus oli väärä, josta minä lääkäriä valistin. Hän kun oli käyttänyt lähteenään Pharmaca Fennicaa, minä erikoissairaanhoidon hoito-ohjetta raskaana olevia varten. Eikä tuo oikeasti huvittaisi yhtään, jos olisin keskivertokansalainen, joka luottaa lääkärin tietouteen eikä osaisi epäillä sanojen paikkansapitävyyttä.

Piikeistä on uponnut vatsanahkaan noin 10/270. Voihan kirvely ja mustelmat. Näyttää varmaan tosi hyvältä kun läski paljastuukin raskausmahaksi, joka on mustelmista kirjava kuin pahoinpitelyn jäljiltä konsanaan.

Realismi ohoi

Sain viime viikolla postissa sen vihreän mekon, jonka ajattelin näyttävän tosi kivalta mun päällä. Kun aikaisemmin mutisin, ettei hinta ole varsinaisesti halpa, niin nehän olivat menneet tiputtamaan siitä 60 % pois. Tämän jälkeen en enää hallinnut tilausta näpylöiviä sormiani. Ja miltä se näyttääkään livenä? Ihan tosi hyvältä. Väri on intensiivisemmän vihreä kuin kuvassa pysyen kuitenkin tyylikkyyden rajoissa, ja mekko istuu loistavasti.

Mitä tehdä? Nythän näyttää siltä, etten voi pukea sitä päälleni yksiinkään juhliin ennen kuin ehkä 2010. Jos sittenkään. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että oon saanut kutsun kaksiin häihin 8. raskauskuukaudella. Pienoisia pukeutumishaasteita edessä siis. Mistäs sen tietää, palautuuko vartalo enää lähellekään sitä mitä se nyt on. Ensin ajattelin, että olipas huono tuuri. Kunnes tajusin, että olipas ihan mielettömän hyvä tuuri. Ensinnäkin oon raskaana ja toisekseen mulla on hieno mekko, joka saa raskauden jälkeen toimia kimmokkeena mittoihin palautumisessa.

Nyt varmaan kaikki synnyttäneet naureskelee siellä, että mitähän tyttörukka luulee. Mutta toivon, että kun ei aiemmin ole ollut minkäänlaista taipumusta lihoa, pikemminkin päinvastoin, raskausaika ei tee mittavaa poikkeusta asiaan. Varsinkin kun on Kullan kanssa sovittu, että siinä vaiheessa kun musta tulee ulkonäkönsä unohtanut, elähtänyt nainen, joka uhraa itsensä äitiydelle, Kulta saa ottaa ja lähteä heti niin halutessaan.

Jottei pinnallisuus unohtuisi, kerronpa vielä tämän. Musta melkein tuli TV-tähti. Viime kesänä Flow’ssa mut bongattiin erääseen mainosmalleja välittävään firmaan. Lupasivat ottaa yhteyttä, jos tulee sopivia hommia. Nyt mua olis kaivattu TV-mainokseen, kuulemma ihan päärooliin. Kiinnostuksensa loppui kuitenkin lyhyeen kun kerroin, missä metsässä nykyään elelen. Totta puhuen oisin varmaan jähmettynyt kameran eteen typerä virne naamallani heti koekuvausten alussa, mutta mikäs jossittelua hauskempaa.

Kuntokuuri

Mistä tietää, että oli jo aika palata liikunnan pariin:

• Punnerruksia tehdessä kyynärpää jää jumiin niin, että takaisin ylös ei lattian rajasta noin vain noustakaan. Joka kerta pitää saada kyynärpää naksautettua takaisin paikoilleen. Samaa ongelmaa tuntuu olevan lisääntyvästi muissakin nivelissä.
• Kiertäessä ylävartaloa sivulta toiselle selässä tuntuu naks naks naks. Myös nilkat naksuvat sivuttaiskierrossa ottaen kaikupohjaa liikuntasalin puulattiasta. Pam.
• Kun on selällään maaten tähdännyt jalka suorana hetken kohti kattoa nilkka ojennettuna, tulee lihaskramppi pohkeeseen.

Tästä lähin ohjelmassa on 2-3 kertaa viikossa lenkki ja kerran viikossa Pilates. Mielialan ja -kuvituksen mukaan kaikki muukin liikunta on sallittua ja toivottavaa. Tämän viikonlopun uusi laji oli retkiluistelu, mikä oli hienompaa kuin osasin odottaakaan. Ja onnistui hyvin, vaikka olin hiihtänyt ja luistellut viimeisen 13 vuoden aikana molempia kerran.

Jokaisen liikuntasuorituksen kirjaan ylös. Kolme lenkkiä viikossa kolmen kuukauden ajan tuottaa näkyviä tuloksia. Näin on luvannut eräskin asiantunteva taho.

Edit: Sekin lisää kummasti liikuntamotivaatiota kun maanantaiaamuna töissä nappi singahtaa farkuista lattialle. Vaikkei tässä nyt oikeasti läskejä (vielä) olla, mikä lie mahaturvotus. Vakuuttelee hän itselleen.

Juhlahumua odotellessa

Veljeni oli mennyt välipäivinä kihloihin ja ilmoitti, että häätkin pidetään jo ensi kesän lopulla. Hui. Sukujuhlat siis tulossa sukuun, jossa sellaisia ei ole juurikaan ollut. Mutta siis tosi hauskaa, saatan nähdä serkkuja ja muita. Sain myös tekosyyn surffailla mekko-osastoilla. Tuollaisen löysin.

Onhan tuo vähän hintava, mutta löytää siitä paljon hyviäkin puolia. Ensinnäkin se on ajattoman mallinen eikä siksi ehkä näytä tyhmältä jo heti seuraavana kesänä. En myöskään omista vielä yhtään vihreää mekkoa, vaikka kaikista väreistä juuri vihreä sopii tähän naamaan parhaiten. Lisäksi helman pituus näyttäisi juuri passelilta peittämään rumat polveni. Mekon selkäpuolen leikkauksesta ei tosin ole mitään tietoa, sillä webbikaupassa ei ole kuin tuo yksi kuva nähtävissä.

Samanmoisia tekosyitä on tulossa ensi kesänä enemmänkin. Näillä näkymin häitä on luvassa kolmet, ehkä jopa neljät. Ja eihän sitä nyt voi aina samassa mekossa hillua. Vihdoinkin alkavat omat ystäväni mennä naimisiin, tähän mennessä ollaan kierretty pääasiassa Kullan ystäväpiirin häitä.

Juuri tajusin, että toivottavasti en ensi kesänä mahdu samoihin asuihin kuin nyt. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

Kuva: InWear

Disastrous hair day

Nyt kun on aikaa kulunut lauantaista eikä aihe enää akuutisti itketä, kerron miten voi ihan yllättäen käydä. Tunnettu asiahan on, että kampaajien sentit on joskus vähän reilumpia kuin muiden, mutta uutena tietona selvisi, että 3-4 senttiä voi joskus olla yhtä kuin 10. Tai että jonkun anatomian tuntemus on niin retuperällä, että sijoittaa leuan korvaan.

Olin odottanut jo kauan kampaajalle pääsyä, mutta koska satun asumaan ties missä, en saanut aikaa luottokampaajalleni vaan kollegalleen samassa paikassa. Virhe. Hiusten kasvatus oli hyvässä vauhdissa, mutta ajattelin, että hyvä on välillä vähän reilumminkin siistiä. Ei kuulkaas auta, että sanoo senttimäärän, mainitsee pituuden leukaan asti ja näyttää vielä kädellä. Nyt on karvat juuri ja juuri korvan alle ja kyseinen kynitty kattilapotta on kaiken lisäksi hiton rumasti leikattu.

Mitä voi tehdä? Sanoa suoraan, että ei nyt ihan tullut sitä mitä piti. Johon kampaaja vastaa antaen kaksi euroa alennusta ja toteaa, että onneksi ne siitä kasvaa. Sanoo vielä, että ymmärsi tarkoittaneeni leualla sitä, mistä leukaluu korvan vierestä lähtee. Asiakaspalvelusilmää jos mitä. Lopputulemana päätin visusti, että vaihdan noin kymmenen vuoden jälkeen firmaa. Ja säälin vähän sitä mun oikeaa kampaaja, joka on oikeasti tosi hyvä. Mut mitäs palkkaa tuollaisia työntekijöitä.

Totuuden nimissä on mulla taas vähän muutkin aiheet päässä pyörineet, mutta hämäykseksi teille ja erityisesti itselleni kirjoitan tänne lampuista ja hiuksista. Kuinka ovelaa.

Herra Pilates ja minä

Sain tytöiltä lahjaksi peruskurssin verran Pilatesta. Kurssiin kuului neljä 1½ tunnin kertaa, joista viimeinen oli tänään. Pelkäsin etukäteen touhun paljastuvan pelkäksi hengittelyksi, kuten jooga, jonne muutaman kerran aikoinaan eksyin. Ja onhan se, hengittelyä ja sihinää. Ensimmäisellä tunnilla oli sellainen puolihölmö olo: tshhh, tshhh…

Toisella kerralla sisältöä tuli lisää ja juonesta alkoi saada kiinni. Lihaksetkin jo tärisivät tottumattomuuttaan joissain liikkeissä. Kolmannen ja neljännen kerran myötä aloin uskoa, että kyllä sitä liikunnaksi voi kutsua. Tavallaan. Vielä silti taistelen mielessäni sen puolesta, että liikkuessa kuuluu tulla hiki ja turhat hengittelyharjoitukset hiiteen. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka juoksu. On se vaan eri touhua. Mutta pirun tylsää varsinkin yksinään. Kullan kanssa juoksu luonnistuu, mutta kyllä mua edelleen joka kerta joutuu suostuttelemaan lenkkipolulle.

Nyt pitäis sitten päättää, haluanko jatkaa. Todennäköisesti joo. Kun peruskurssille ilmoittautuessani kyselin yleisesti lajista, ohjaaja lupaili koko elämän muuttuvan ja päläpälä. Mä tahtoisin vain timmin pepun; onko liikaa vaadittu? Kerran viikossa vois olla hyvä, sen päälle sitten pari juoksukertaa Kullan puolipakottamana. Juoksuinspiraatiota olen viime aikoina hakenut myös täältä. Mistähän sitä löytäis itselleen vastaavanlaisen, lapsenomaisen innostuksen?

Kuva napattu täältä.

Pussailua

Sain tänään Kullalta piristävän viestin keskelle työpäivää: Ruotsista on taas lähetetty mulle ylläripostia. Vähäverisempää kuin viimeksi. Tuo edellinen ei ole vielä kertaakaan löytänyt päälleni, vaikka se näyttää todistettavasti hyvältä ainakin Jennin yllä.  Pupulandian asukki on kyllä niin sympaattisen oloinen, että saa  hymyllään helposti verisenkin vaatteen näyttämään vaarattomalta :) Tämänkertainen paita on kuvan perusteella jokseenkin suloinen ja sopinee ihan vaikka minkä seuraksi. Pyysin Kultaa tuomaan sen mukanaan viikonloppuna, jotta saan sovitella ja peilailla.

Oon ollut kaiken kaikkiaan oikein tyytyväinen T-postilta saamiini lähetyksiin. Ja koko toimintaideaan. En vain pysy tahdissa mukana ja osa paidoista on jäänyt liian vähäiselle käytölle. Pitäis varmaan urheilla, ja hikoilla, enemmän. Niinpä lopetin tilaukseni; joulun alla saan vielä viimeisen paidan kokoelmiini.

Kuva Kullan puhelimesta.

Pieniä pintanaarmuja

Viime viikonlopun pyöräilystä selvittiin iloisin mielin ja vähäisillä ruhjeilla. Seura oli loistavaa ja sääkin oikein sopiva; lahjoitti meille puolipilvisenä kesän viimeiset päivetykset. Hämeen Härkätien pituudeksi oli netissä ilmoitettu 160 km, mutta kummasti matkamittariin kertyi melko tarkalleen 200 poljettua kilometriä. Noin puolessa välissä matkaa, oletettavasti osittain väsymyksen saattelemana, lensin muks vain asvalttiin. Poljin seisaaltani, jolloin kenkä luiskahti polkimelta ja tökkäsi tiehen: tasapaino oli kovassa vauhdissa mennyttä. Onneksi molemmat takanani tulleista raskastaakkaisista miehistä onnistuivat väistämään yllättävän esteen ja päälleni kaatui ainoastaan oma pyörä. Eikä takaa tullut autoa. Pillahdin säikähdyksestä itkuun, mutta lohduttaja oli lähellä.

Suurin menetys oli rakkaan kelloni naarmuuntunut lasi, mutta kenties sen saa vaihdettua. Pienempinä vaurioina tennarin kärjen ohentuminen ja läpän (jota kuulemma myös iltiksi kutsutaan) sisäpuolen repeäminen (Äippä tosin jo korjasi), pieniä ja vähän suurempia mustelmia ympäri alavartaloa sekä asvaltti-ihottumaa. Ei murtumia tai muuta vakavampaa. Mielenkiintoista on, että vaikka vasemmasta lonkastani löytyy nyrkin kokoinen mustelma, jonka keskustaa koristaa raastettu iho, jalassani olleet juoksutrikoot säilyivät ehjinä. Kangas kesti, sen alla ollut ihoni ei.

Vaikken päätäni kaatuessani lyönytkään, taisivat lentäessäni myös aivot heilahtaa hitusen kallossa eikä aivotärähdys ollut kaukana. Tapaturman jälkeisenä iltana olo oli lievästi pahoinvoiva, yöllä herätessäni jo ihan kunnolla. Raahauduin mökin yläkerran vessaan ja yritin yökkäillä huonoa oloani pois, hikoilin paitani ja kasvoni märäksi kylmästä hiestä ja tuijotin peilistä valkoista naamaani sen ajan minkä pystyssä pysyin. Lopun ajan kyhjötin vessan lattialla odottaen olon paranemista siinä määrin, että uskaltaisin palata portaisiin. Sänkyyn kömpiessäni Kulta jo huolestuneena odotteli, tokaisin vain, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Aamulla vointi oli kuitenkin normaalihko ja matka jatkui.

Fyysistä rääkkiä seurasi turvotus. Ei pelkästään reisissä, vaan viime vuodesta tutulla tavalla myös mm. nilkoissa ja jalkaterissä. Yllättäen myös kasvoissa ja sormissa. Maanantaiaamuna heräsin töihin ja näytin silmäpusseineni koko yön itkeneeltä. Nesteen kertyminen näkyi myös painossa ja farkkujen kiristyksessä. Keskiviikkona yritin helpottaa nilkkojen turvotusta nesteenpoistolääkkeellä, minkä seurauksena heräsin torstain vastaisena yönä huutamaan kipua pohkeen krampatessa. Torstaina painoin kolme kiloa vähemmän kuin maanantaina, joten jotain lopulta poistui, toivottavasti myös rasvaa.

Kertoessani kolmen kilon äkillisestä painonpudotuksesta ystävälleni ja äidilleni molempien ensireaktio oli kysyä, mistä moisia ihmepillereitä saa. Kun on katsos juhlia tulossa ja mekko pinkeä. Vaan enpä voi kovin lämpimästi suositella: aiheuttavat vessassa ravaamista ja lihaskramppeja.