Puh huh.

Tahtoisin aloittaa aamuni rauhallisissa merkeissä, en kuunnellen kovaäänistä ja voimakkaalla murteella tuotettua valitusta eräänkin halpakalusteketjun mainospolitiikasta. Vaan aina ei saa tahtomaansa.

Juhannuksen jälkeinen paluu arkeen ottaa koville. Töissä on edessä kovin hiljaisia päiviä ja viikkoja, sillä tahti hidastuu vääjäämättä muiden jäädessä lomilleen. Tähän asti olen laskenut jäljellä olevia työviikkoja, tänään siirryin jäljellä oleviin työpäiviin. Vielä 28 aamuna talsin huoneeseeni kököttämään ja haaveilemaan lomasta sekä kotiin pääsystä.

Huomenna lyhennän työpäivääni visiitillä sairaalaan. Ohjelmassa on sokerirasituskoe, johon lykätään täällä automaattisesti kaikki yli 25-vuotiaat raskaana olevat. Mitään muita riskitekijöitä minulla ei ole kuin tuo ikä; eipä tunnu tässäkään asiassa oikein konsensusta eri puolilla maata olevan. Vähäisestäkin makean syömisestä tulee paha olo; voin vain kuvitella, mikä on tunnelma nieleksittyäni sokerilitkun tyhjään vatsaan.

Keskiviikkoaamuna taas suuntaan töihin vasta neuvolan jälkeen. Edelleen hitusen mietityttää, nouseeko tyypin paino normaalisti, vaikka omani ei sitä tee. Etenkään kun en rakenneultrassa saanut kuulla minkäänlaista kokoarviota. Raskausviikkoja on nyt takana 26 ja painoni on noussut kokonaisuudessaan kolmisen kiloa, vaikka lähtötilanteessa olin alipainoinen. Kaikkialla toitotetaan, että normaali raskaudenaikainen painonnousu olisi sellaiset 10 kiloa, alipainoisilla voi nousta enemmänkin. Melkoinen loppukiri täytyy ottaa, jotta tuohon pääsen.

Toisaalta keskivertoa pienempi olen itsekin syntyessäni ollut, nykyään kuitenkin keskipituutta selvästi pidempi. Kulta on ollut syntymähetkellä pitkä, mutta hoikka puikula, vähän niin kuin nytkin. Maha kasvaa kasvamistaan ja tyyppi möyryää, minkä ehtii, joten en nyt tällä asialla jaksa päiviäni pilata.

Nenän edestä vietyä

Kuulin eilen, että unelmatyöpaikkani meni sivu suun. Ei mulla ollut siihen lopulta mitään jakoa, eivät edes haastatteluun kutsuneet. Kas kummaa, olisinhan voinut aloittaa työt jo tuossa 1½ vuoden päästä. Tänään kuulin, että joku oli mennyt tekemään tarjouksen asunnosta, joka saattaisi olla unelma-asuntomme realismilla höystettynä. Paha sanoa, koska en edelleenkään ole sitä nähnyt kuin kuvissa. Katsotaan nyt, jos vielä ehditään ja halutaan tarjouskisaan mukaan.

Jotkut asiat sentään edistyvät. Keittiön lattia on 3½ vuoden odottelun jälkeen hiottu ja lakattu. Lopputuloksen olen tosin nähnyt vain kuvissa. Elän elämääni etänä, katselen kuvista, miltä se näyttää. Toisen Fatboynkin sain myytyä, loppujen lopuksi yllättävän pienellä vaivalla. Toinen jäi riesaksemme, Kulta ei siitä halunnut luopua.

Viikkoja laskiessa

Tänään tuli 23 raskausviikkoa täyteen, enää kenties 17 edessä. Jäljellä olevien työviikkojen määrän olen merkinnyt joka viikon kohdalle kalenteriini: nyt luku on pienentynyt yhdeksään. Fyysisesti voin tällä hetkellä vallan hyvin ja sen puolesta töissä jaksamisen ongelmaa ei (vielä) ole. Sen sijaan kärsimättömyys nostelee jälleen päätään. Kun olisi niin kiva muuttaa jo kotiin, tehdä kaikkia siellä odottavia remontti- ja järjestelyhommia. Ja vähän lomaillakin.

Tällä viikolla on myös kesän (ja koko vuosikymmenen, hahaa) viimeinen reissupäivä töissä. Matkustan silloin tällöin ympäri maakuntia ja tuolloin päivät venyvät helposti 13-tuntisiksi. Onnekseni saan ylityöt kuitenkin takaisin vapaapäivinä, joten voin tehdä tästä lähtien joka toisen työviikon nelipäiväisenä.

23 + 0

Maha kasvaa silmissä ja painoa on alkanut vihdoin kertyä. Saankin kuulla kommentteja keskivartaloni koosta päivittäin enkä edelleenkään tiedä, onko se mukavaa.

Näimme eilen Kullan kanssa sairaalan edustalla viimeisillään raskaana olevan naisen, jonka valtava maha roikkui matalalla ja olo oli tuskaisen näköinen. Toivottavasti hänellä oli jo synnytys käynnissä, vaikka omissa vaatteissaan vielä lyllersikin. Koska ei kai kukaan kovin kauaa joudu tuossa tilassa pärjäämään, eihän? Taisin vähän järkyttyä näystä. Ai tollainenko siitä tulee? Oh my god. Kulta kevensi tunnelmaa sopivasti toteamalla, että naisella on täysin samanlainen ruumiinrakenne kuin mulla, että juuri tuollainen maha mullekin takuulla vielä tulee.

Voisin ihan hyvin kyllä jäädä tähän vaiheeseen, jossa maha on selvästi esillä, muttei tee oloani tukalaksi. Tieto siitä, että kasvua on luvassa vielä neljän(!) kuukauden ajan, on jokseenkin pelottava. Saankohan koskaan enää takaisin litteää vatsaani, josta olen kovasti tykännyt?

Kuvassa päivän kokonäyte. Neljän viikon aikana tapahtunutta kehitystä voi tutkailla tämän avulla.

Huoletonna

Aamulla töihin kävellessäni tajusin, että olohan on onnellinen. Hups. Lienen saavuttanut seesteisen keskiraskauden. En ole aikoihin jaksanut stressata asioista itselleni tyypillisellä tavalla, kunhan meen. Hyvän mielen taustalla on vahvasti eilinen rakenneultra, jossa kaikki oli just niin kuin pitää. Toisekseen olemme aloittaneet alkeellisen kommunikoinnin pikkutypyn kanssa (me siis saadaan meidän prinsessa, joka oli puolisalaisella toivelistalla) ja tunnen selviä potkuja useita kertoja päivässä. Jotta mikäs tässä.

Töissä nauroimme tänään poikien kanssa kahteen otteeseen vedet silmissä ja maha kippurassa; mustahkoa huumoria työmme varjopuolista. Toivottavasti mukelo sai osansa hulvattomasta olosta.

Tein äsken ensimmäisen kestovaippatilauksen: tilasin kolmea eri mallia yhteensä viisi kappaletta. Kaikki aloittelijaystävällisiä taskuvaippoja, kaksi malleista vieläpä yhden koon, joiden pitäisi mennä piiitkään. Ostoskoriin kertyi näitä, näitä ja näitä. Syksyyn asti saavat vielä odottaa kaapissa, mutta hitot siitä. Mietin, että parempi tehdä hankintoja pikku hiljaa kuin kerätä itselleen loppupaniikkia.

Odotettavissa

  • Töitä on jäljellä 15 ½ viikkoa mikä tekee 3 ½ kuukautta. Mikä taas on ihan naurettavan vähän ja menee viilettäen ohi. Bonuksena sairauslomaoptio.
  • Lähikuukausina on edessä paljon lyhyitä työviikkoja. Voi pyhät, mä niin tykkään teistä!
  • Pyhitän viikonlopun nukkumiselle. Ja ehkä käyn kirjastossa hakemassa luettavaa. Helsingissä olis kaverin 30-vuotiskemut, mihin kovasti haluaisin. Mutten mä jaksa istua taas puolta viikonloppua junassa.
  • Kolme seuraavaa viikonloppua vietän kotona. Ah, raikas koti eikä tämä (uusi) haiseva, (tuleva) hometalo.
  • Raskausinnostusjänskäilyä ilmassa: milloin se oikein potkii ja lieneeköhän tyyppi kumpaa merkkiä? Jälkimmäinen selvinnee 12.5., ensimmäinen oletettavasti jo aiemmin.

Maslow’n tarvehierarkia voimissaan

Päätin tänään töistä tullessani, että ensinnäkin kirjoitan tänne jotain vaikka väkisin ja toisekseen aihepiirin tulee löytyä raskauden ulkopuolelta. Vaikeaksipa tämänkin homman itselleni teen – raskaus kun on temmannut minut mukaansa juuri sillä inhottavalla tavalla, jota en muissa ihmisissä siedä. En yhtään jaksa raskaana olevia naisia, joiden elämästä tuntuu muu sisältö kadonneen. Vaan nytpä olen yksi heistä. Kun elimistö koko ajan muistuttaa poikkeustilastaan ja elämän täyttävät työ ja uni, ei auta tapella vastaan. Enpä olisi uskonut. Todellakin toivon, että vointi normalisoituu lähiviikkoina, jotta pääsen taas elämään kiinni.

Maanantain ja tiistain olin Kööpenhaminassa. Ihan sama, vaikka olisin ollut missä, sillä en nähnyt reissullani muuta kuin lentokentän ja hotellin. Lähdin kuitenkin matkaan suoraan kotikaupungistani, mikä mahdollisti ensimmäisen sunnuntai-illan vieton kotona sitten viime kesän. Elokuussa lunastan äitiysloman myötä taas takaisin oikeuteni viettää kiireettömiä sunnuntai-iltoja kotona Kullan kanssa, oih.

Pitkät istumiset lentokoneessa, -kentillä ja muualla sujuivat hyvin ja veritulppavaara lienee tältä erää ohitettu. Kuukauden päästä koetellaan sitten totisemmin elimistöni sietokykyä Atlantin ylittävällä lennolla. Etukäteen arvelin, että matkalla joudun paljastamaan työkavereilleni raskauden: oli cocktail-tilaisuutta, illallista ja piikkien kuskaamista matkustamoon. Vaan jotenkin tuurilla kaikki meni sujuvasti ja edelleen salailen. Nt-ultra on 18. päivä, joten parin viikon päästä tieto päässee laajempaan levitykseen. Siihen asti nukun.

Energiasyöppö

Näen jo huomenna, millainen loinen mun energioita varastelee. Nälkä ja väsymys vaivaavat, olo on kuin laiskamadoista pahimmalla. Aikamoista haukottelua ja silmien lurpsahtelua päivät pitkät. Olis niin paljon helpompaa olla töissä kun vois sanoa suoraan, miksei oikein mitään jaksa.

Halusivat ultrata jo nyt, jotta raskauden kesto tarkentuu. Käy mulle. Toivottavasti löytyy ihan kiltin näköinen tyyppi, vaikka 13. päivä perjantai onkin.

Seikkailu langoilla

Edellisen postauksen kommenteissa kuusessa myös kyseli, mikä on maksusitoumuksen laita ja viittasi lehtikirjoitukseen, jonka viime viikolla asiaan perehtyessäni juuri luinkin. Kyseinen juttu, Kunnat kieltäytyvät joskus  maksusitoumuksista mielivaltaisesti, on julkaistu HS:ssa joulun alla. Keskusteluakin näyttää asia HS:n sivuilla herättäneen. Kerron lyhyesti, miten asia on osaltani edennyt; luulen, että moni muukin työn perässä muuttanut joutuu samasta asiasta vääntämään.

Haluaisin siis saada äitiysneuvolapalvelut, ultrat yms. työpaikkakunnallani, kirjani ovat kotipaikkakunnalla. Viime viikolla selvittelin maksusitoumusasiaa. Kuuden puhelinsoiton jälkeen olin lopen kyllästynyt siihen, että mua tyrkittiin eteenpäin henkilöltä toiselle eikä asia tuntunut lainkaan etenevän. Kun kuudes henkilö ilmoitti hyvin suorasukaisesti, ettei maksusitoumuksia vastaavissa tapauksissa kirjoiteta ja tästä on omassa kunnassani periaatepäätös, tuskastuneena muutaman kyyneleenkin pusersin. Vaan heti perään jo päätin, että mua ei mitkään sihteerit* pompottele ja jatkoin taistoa.

Seuraavaksi otin asian tiimoilta yhteyttä ylilääkäriin, ensimmäiseen, jolla ihan oikeasti on sananvaltaa asiaan. Onneksi olin ehtinyt kirjoittaa oleelliset perustelut paperille ennen kuin tavoitin hänet ja pystyin esittämään ne selkeästi puhelimessa. Vetosin lähinnä käytännön ongelmiin sekä terveydellisiin syihin, jotka puoltavat neuvolakäyntejäni työpaikkakunnalla. Vastaanotto oli yllättäen parempi kuin osasin enää tuossa vaiheessa odottaa. Hän tuntui ymmärtävän tilanteeni ja sanoi, että tapauskohtaisesti voidaan äitiysneuvolapalveluihin maksusitoumus antaa. Oman lisämausteen asiaan tuo se, että tarvitsisin maksusitoumuksen myös erikoissairaanhoidon puolelle, mikä nyt ei ole varsinainen ilouutinen maksajaosapuolelle. Lähetin seuraavana päivänä hänelle vielä perustelut kirjallisena ja jäin odottamaan vastausta. Huom, kirjallista vastausta. Tämä on näitä asioita, joista takuulla haluan mustaa valkoisella.

Tänään oli ylilääkäri yrittänyt tavoittaa puhelimitse. Ei kuitenkaan vastannut puheluihini tämän jälkeen, ehkä maanantaina kuulen jotain. Toivottavasti. Kun niitä varmaan siellä neuvolassakin kiinnostaa, että mikä vapaamatkustaja oikein olenkaan. En oikein tiedä, onko tuo hyvä merkki, että soitellaan. Jos asia olisi selvä, miksei voisi vain vastata meiliini ja ilmoittaa, että kunnossa on? Hmm.

Kyllä kannatti aikanaan olla tiukkana palkkaneuvotteluissa: opintorahan tulorajat ovat ylittyneet 200 eurolla vuonna 2007 . Tästä hyvästä saan maksaa Kelalle 300,- takaisin. Reilua. Jos oma kunta lyö rahahanat kiinni äitiysneuvola-asiassa, hommaan itselleni potkut ja muuta kotiin elelemään ansiosidonnaisella. Jos nimittäin muuttaisin kirjat työpaikkakunnalleni, menettäisin asumisen ja matkojen verovähennysoikeudet. Kotona jäisi enemmän rahaa käteen kuin töitä tehdessä. Jotain mätää tuossakin.

*Noo, en mä tiedä, mikä täti se oli, mutta tosta sai voimaa.

Edit: Ylilääkäri halusi vain ystävällisesti tiedottaa, että maksusitoumus on kaupungin osalta kunnossa. Soitti vielä lauantaina, sunnuntaina ja maanantaiaamunakin, jolloin vihdoin osuimme samaan aikaan linjoille. Erikoissairaanhoidon suhteen joudun edelleen päätöstä odottelemaan; siellä on erit tyypit, jotka määrää.

Kesäkiireitä

Hahmottelimme tänään töissä ensi kesän näkymiä. Näyttää siltä, että mulla on töitä huomattavasti enemmän kuin tällä hetkellä. Tämä taas on sen ansiota, että kollegani sen kun lomailee lähes kaksi kuukautta ja minä teen molempien hommat.

Tuli taas kerran valehtelija valehtelija –olo; en (tietenkään) maininnut mitään siitä, että saattaa omakin työkyky olla vähän niin ja näin kesällä kun olen siinä kohtapuoliin äitiyslomalle jäämässä. Jos vielä sattuu hellekesä eteen, voi olla, että jalan tilanne ei anna myöten istua paikallaan työpäivä toisensa perään. Ultran jälkeen vasta töissä kerron raskaudesta, mikäli vain muuten pystyn siihen asti salaisuuden pitämään.

Eka neuvola on edessä ensi maanantaina, mikä on tosi aikaisin: vasta raskausviikkoa 7+0 mennään tuolloin. En kuitenkaan ruvennut vastaankaan tappelemaan kun kyseisen ajan antoivat. Jos käynti nyt edes vähän konkretisoisi tätä asiaa. Lähetin eilen Kullalle kesken työpäivän viestinkin, että ”Hei, oon raskaana!” – ihan vain tehdäkseni asiaa itselleni todemmaksi. Oireet kun ovat edelleen pikkuruisia: hajuaisti nyt on yliluonnollinen ja nälättää ja väsyttää tavallista enemmän. Kuvittelin kuitenkin, että tässä vaiheessa joutuisin jo alvariinsa yökkäilemään. Tai edes jotain inhottavaa. Taidan olla jenkkileffojen uhri.

Sinisilmä

Tapasin eilen kolmatta kertaa ystäväni pienen tytön, joka on ehtinyt jo seitsenkuiseksi: suloinen kuin mikä. Tapitti suurilla silmillään ja hymyili lähes taukoamatta. Kaikkien lasten ei voi sanoa olevan suloisia, mutta tämä tapaus on. Voi, olen jo nyt iloinen, että olen kyseiseen ihmiseen saanut tutustua. Sitä voi sitten vain toivoa, että omasta lapsesta tulee joskus aikanaan yhtä hyvä tyyppi.

Juteltiin ystäväni kanssa aika paljon tästä elämäntilanteesta, jossa on paljon molemmille yhteisiä huolenaiheita. Tai lähinnä epävarmuustekijöitä. Kun pariskunnan molemmilla puolisoilla on omat kunnianhimonsa työn suhteen ja on uhrannut monta vuotta elämästään tietyn ammatin saavuttamiseen, tavoitteista on vaikea luopua. Tuntuu turhauttavalta asua siellä, missä toisen ura on; yhtä turhauttavaa on asua eri puolilla maata omien haaveidensa perässä.

Mietimme yhdessä, miten ihmeessä sitä kaikki nämä elämät yhdistää. He ovat siirtäneet ongelmaa hankkimalla lapsen nyt tähän kohtaan kun ystäväni työmahdollisuudet heidän nykyisellä asuinpaikkakunnallaan kutistuivat nollaan. Jotkut ihan oikeasti pystyvät tuohon: päättävät, että hei, nyt olis hyvä sauma lapsen tulla ja seuraavassa hetkessä ollaan raskaana. Näppärää. Aiheesta jutellessamme multa taas kyseltiin, että ollaanko ajateltu samaa. Että lapsihan mahdollistaisi samassa paikassa asumisenkin. Ei olla, eipä juu.

Omat työnäkymäni kotipaikkakunnalla näyttäytyvät niin lohduttoman huonoina, että mietin toissailtana sängyssä pyöriessäni, pitäisikö alkaa tehdä jotain ihan muuta. Ryhtyä yrittäjäksi, vaikkei mitään osaa. Tyytyä yksinkertaiseen rutiininomaiseen työhön, vaikka taskussa on koulutus juuri siihen työhön, mitä haluan tehdä. Viime päivinä meidän perheessä on vilauteltu taas ulkomaa-korttiakin. Että jos vaikka Kullan ura veisi vieraille maille, niin olishan sekin jonkinlainen ratkaisu tilanteeseen. Sillä ei kai sitten olis niin väliä, vaikka vähän epäsopivampaakin hommaa tekisin. Kielitaito karttuisi kuitenkin.

Keskustelu sallittu

Muutama seikka, joka tekee työpäivästä paremman:

  • Aikaa keskustella kollegojen kanssa, asiasta ja vierestä
  • Aikaa ottaa tauko kun sellaisen tarvitsee
  • Edullinen lounas
  • Oma, ikkunallinen huone. Ei järin suuri, mutta riittävä tarpeisiini
  • Äipältä muuttokuormaan saatu viherkasvi, joka herättää työhuoneen eloon
  • Päivittäinen uusien ihmisten tapaaminen
  • Hurjan kaunis kukkakimppu (tai paremminkin asetelma), jonka Kulta on taikonut satojen kilometrien takaa odottamaan oveni taakse kun saavun työpäivän jälkeen kotiin

Type O Negative

Päivän hyvä työ tuli tehtyä. Kävin lahjoittamassa pussillisen verta sitä enemmän tarvitsevalle. Oon herkkä pyörtyilemään piikkien läheisyydessä ja Veripalvelun piikki on paksua laatua, mutta säilyin tajuissani. Ja puhua pälpätin hoitsulle jännityksissäni. Saa musta näköjään pakon edessä sosiaalisenkin. Verenluovutuksesta tulee erityisen hyvä fiilis myös siitä syystä, että vereni on ns. hätäverta, jota voi tarpeen vaatiessa antaa kaikille. Suomalaisista vain 4 % kuuluu tähän veriryhmään, joten se on haluttua tavaraa.

Lähdin kahden työkaverini kanssa töistä tuossa puoli kolmen aikaan. Hetken ajan omatunto oli moisesta livistämisestä huono, mutta sitten päättelin, että hyvällä asiallahan tässä ollaan.

Menkääs pelastamaan muutama ihmishenki! Kaupan päälle keksiä ja pullaa.

Uutta

Täällä ollaan. Itkenyt olen uudessa (koti)kaupungissani vain kerran, mikä lienee ihan tyydyttävä saldo. Tämä tapahtui sunnuntai-iltana Kullan lähtiessä tyhjien muuttolaatikoiden kanssa kotia kohti – yksin jääminen konkretisoitui kyyneliksi. Itse kävelin läheiselle kioskille ostamaan lohdutussalmiakkia, yritin näyttää reippaalta punoittavista silmistäni huolimatta ja haaveilin paluumatkalla pupusta. Jostain kummasta päähäni putkahti ajatus suloisesta pomppijasta, joka odottaisi minua tyhjyyttään kaikuvassa asunnossa töistä tullessani. Heti perään kyllä jo hymyilin itsekseni ajatukselle. Oikea primitiivireaktio: tyttö (jonka pitäisi olla ihan aikuinen jo) on yksin vieraassa kaupungissa (jälleen kerran, saanen huomauttaa) ja haluaa ympärilleen jotain suloista ja pehmeää karkottamaan yksinäisyyden tunnetta.

Makuuhuoneen sisustus koostuu tällä hetkellä kahdesta patjasta ja pienestä jalkalampusta. Olohuoneen yrittävät muodostaa pieni viherkasvi, vähän suurempi jalkalamppu (yksi haaveistani toteutui jo), matto ja rumahko peili. Todennäköisesti huomenna saan TV:n seuraksein. Sijoitan sen luonnollisesti lattialle maton viereen; TV-tasot, nojatuolit ja sohvat ovat yliarvostettuja. Television osto on kuulkaas nykyään helppoa: puhuessani eilen Skypessä Kullan kanssa tämä surffasi nettikaupasta edullisen laitteen. Muutamasta käyttäjän arviosta vakuuttuneena tilaus tuli tehtyä ja postimies kolkuttelee todennäköisesti huomenna ovellani paketti kainalossaan. Vaivattomuuden huippu.

Töissä on mukavia ihmisiä. Työn sisällöstä en vielä sano juuta enkä jaata. Kun en osaa tällä kokemuksella sanoa. Kaiken kaikkiaan olen vähemmän rikki kuin oletin. Perjantaina kotiin :)

Kerran kaukana

Kun istuu seitsemän tuntia junassa saman päivän aikana, mikään musiikki tai kirjallisuus ei riitä ajamaan pois tylsyyttä. Nukkuessaan saa niska-hartiaseudun jumiin välittömästi, joten tylsyyden hävittäminen uniin ei onnistu.

Kävin eilen toista kertaa tulevalla työpaikallani. Mulla on epäilykseni työn sisällöstä ja vastuullisuudesta. Jotain hyvääkin: työpaikalla on lähimpinä työkavereina kaksi nuorta miestä, jotka vaikuttavat mukavilta. Toivottavasti ensivaikutelma heidän kohdallaan pätee jatkossakin. Helpottavaa, että työtovereina on muitakin kuin keski-ikäisiä tätejä, jotka osaavat tunnetusti juoruamisen jalon taidon. Hyvä henki työntekijöiden kesken voi korvata monta muuta puutetta.

Kävelin myös uuden kakkoskotini ohi; todellakin toivon, että työmiehet saavat urakkansa valmiiksi aikataulun puitteissa ja talo on syyskuun alussa muuttovalmis. Tällä hetkellä parvekkeita edustavat pelkät betonitasanteet, ei puhettakaan kaiteista saati parvekelaseista. Haaveissani saan lasitetun parvekkeen, mutta tämä haave ei valitettavasti tietoon perustu. Asunnon sijainti on joka tapauksessa hyvä: kävellen töihin viitisen minuuttia, torille kymmenen.

Seuraavasta päätellen vaikutan olevani innoissani elämäni uudesta käänteestä, joka johdattaa minut kauas pois: tänään selailin töissä avoinna olevia työpaikkoja. Ja toivoin, että ensi viikolla saisin aihetta käyttää elämäni ensimmäisen raskaustestin. Vaan enpä usko, että ihan heti onnistaa kummankaan suhteen. On kuitenkin jotenkin helpompaa olla ja elää näiden haaveiden kanssa. Ja totuteltava epävarmuuteen yhdessä sun toisessa asiassa.

Hyvän ensivaikutelman vaikeus

Kun on yökylässä ihmisten luona, jotka on aiemmin tavannut vain kerran ohimennen kadulla, jotka syöttävät herkkuja ja lämmittävät vielä sunnuntaiaamuna peltoaukean laidalle paljun, jossa voimme Kullan kanssa lillua, mitä tämä tyttö jättää jälkeensä? Likaiset alushousut. Myös pyjaman, mutta eniten nolottaa nuo likaiset pöksyt, joita joutuvat vielä kanniskelemaan appivanhemmilleni, joilta ne jonain päivänä sitten saan.

Yritin tarkkaan katsoa, ettei mitään jää jälkeen, mutta sählä mikä sählä. Lähdöt on heikkouteni: aina vaikeus päättää, mitä ottaa mukaan ja pohdinnan aiheuttama kiire. Lauantaina lähtiessämme Kulta taktikoi asian suhteen ja väitti ajomatkan kestävän puoli tuntia todellista pidempään, joten ilmoitettu lähtöaika siirtyi viime hetkellä ja lauantaiaamu säilytti leppoisuutensa.

Yöpymiskokemus oli niin mukava ja välitön, että matkan varsinainen syy, Kullan ystävien häät, jäi sen varjoon. Häissä ei ollut mitään uutta tai yllättävää. Perinteistä ohjelmaa ja vieraina sama kaveriporukka, joka on ollut jo liian monissa. Ei ihmisissä vikaa, mutta kun turhan monet häät muistuttavat toisiaan sekä ohjelman että vieraiden osalta, herää toive, kunpa ihmiset haluaisivat ja uskaltaisivat tehdä häistään itsensä näköiset. Osaa olla myös tyytyväinen omaan valintaansa asiassa.

Paluu arkeen oli tällä kertaa helppo, töissä on lomien jäjiltä rauhallista edelleen. Huomisen virkavapailen ja edessä on junassa istumista tunteja toistensa perään; lähden käymään tulevalla työpaikallani ja hämmästelemään, miten ne siellä oikein puhuu. Onneksi saanen perillä lähinnä kuunnella, tuskinpa kukaan odottaa minulta sen kummempaa kontribuutiota.

Täytynee alkaa miettiä, missä asussa sitä haluaa ensi-/toisen vaikutelman tehdäkään. Junaan mukaan ainakin musiikkia, romaani, salmiakkia ja juomaa.