Superego

Huomaan, että blogini on ajan myötä henkisesti kuollut (blogi, en minä, toivon). En enää useinkaan kirjoita oikeasti merkityksellisistä asioista, mietin kai liikaa, kuka lukee ja mitä ajattelee. Jossain vaiheessa, samoista syistä, painoin paniikkinappulaa nimeltä ”yksityinen”; muutama aiempi teksti ei enää ole luettavissa.

Kulta on ulkomailla, meillä on Typyn kanssa kahdestaan hauskaa. Tarvitsee siivota vain yhdet jäljet omien lisäksi, saa kikattaa tyttöjen kesken hölmöille jutuille. On tehty kengännauhasta maailman hienoin kaulakoru, käyty kellarissa retkellä ja esitelty itsemme naapurin pojalle. Mutta jotenkin, ilo on kadoksissa. Valitettavasti sulkumerkkien sisään piiloutuvassa pelossa on juuri nyt totuuden siemen. Mainitsinkin aiemmin Äidin voimakirjasta, jota päätin vihdoin aloittaa. Kirjan alku ei tuonut iloa saati voimaa, päinvastoin.

Romahdusvaarassa on erityisesti tunnollinen ja kunnianhimoinen puurtajaäiti, joka tekee ja ajattelee liikaa. Äitiys ja työ ovat valloittaneet puurtajan koko elämän. Hänen parisuhteensa, naiseus ja elämänilo kärsivät hapenpuutteesta. Hän vaatii paljon itseltään ja toisilta. Hän tavoittelee koko ajan jotain, jonka luulee täyttävän tyhjän aukon elämässään.

Kuka tunnistaa itsensä? Täällä nousee käsi. Liian usein on negatiivisuus ja tyytymättömyys elämässä läsnä. Osittain yhdistän tämän peruspersoonallisuuteeni, joitain ihan konkreettisiakin murheita tunnistan. Pienin näistä ei ole se, että joudun tietyistä syistä rajoittamaan sosiaalista elämääni paljon, aivan liikaa.

Aina on pyykkiä pesemättä, aina papereita lajittelematta. Pakastimessa olisi tänäänkin tilaa uusille Typyn ruoille. Vakityöpaikka pitäisi löytää, päästä eroon pätkätöiden kurjuudesta. Sitten voi nauttia kun koti on siisti (ja onko se koskaan). Tällainenko tosiaan olen? Toivon kovasti, etten.

Kultaa ei häiritse tippaakaan, että kellari on täynnä tarpeetonta tavaraa. Hän voi todistetusti olla muutaman kuukaudenkin imuroimatta ilman, että sieluun sattuu (paperipinojen täytyy kyllä olla suorassa). Lapselle voi tunnontuskitta syöttää purkkiruokaa päivittäin ja kaiken voi tehdä huomenna. Tai huomisen huomenna. Tämä huoleton asennoituminen herättää monenlaisia tunteita, myös jonkinasteista kateutta. Kuinka helppoa olisikaan olla hetken aikaa hän.

Suin päin

Otan tauon: työstressi iski vasten kasvoja.

Nykyisellä tietämykselläni en ottaisi työtä vastaan, sillä osaaminen ja vaatimukset eivät ihan kohtaa. Työssä ei sinänsä vikaa ole. Jos asuisin 200 kilometriä lähempänä työpaikkaa eikä kotona odottaisi 11-kuukautinen lapsi, kaikki olisi varmasti ihan jees. Nyt lasken päiviä joulukuun puoliväliin.

Mitäs tässä uikutan, itse halusin. Seuraavaa työpaikkaa kannattaa sitten harkita paremmin, eikä suin päin rynnätä.

P.S. Kiitos tunnustuksista Naku ja Aniliini, ihania olette!

Mestarikokki

En ole koskaan opetellut tekemään kastikkeita, sellaisia kunnollisia. Toisin sanoen mulla ei ole hajuakaan siitä, miten kastikkeista ei tule litkua. Tein tänään Typylle kasvissoossia, josta tuli, kuinka ollakaan, vetelää. Muistin, että yläkaapin perukoilla on perunajauhoja ja että niitä voi käyttää suurustamiseen. En ollut koskaan kokeillut, mutta nyt päätin olla rohkea. Paketin kyljessä lukee, että jauhoja laitetaan 2 rkl litraan nestettä, joten näin tein. Lykkäsin sekaan ja koska mulla oli epäilykseni, että on olemassa paakkuuntumisen vaara, vispasin vispilällä minkä ehdin. Tuloksena oli noin 1½ sentin läpimittaisia jauhopalloja kelluskelemassa ympäri kattilaa. Hyvä minä!

Keräsin suurimmat pois lusikalla ja survoin loput sauvasekoittimella näkymättömiin. Huomenna ruokakriitikko testaa taas.

Miksi mulla sitten on perunajauhoja kaapissa? Koska olen surkea kotikokki, olen perehtynyt vauvanruokaoppaisiin. Niissä suositellaan tekemään vauvoille kiisseliä. Niinpä metsästin keväällä kiisseli mielessäin jauhopurkkia kaupasta. Kiisselit on edelleen syömättä eikä varmaan ihan heti tässä perheessä syödäkään. En edes tykkää, sellaista limaista se on.

Kulta kommentoi toilailujani: ”Toi on sitä uusavuttomuutta”. Sitäpä sitä.

Tiistaina alkaa työt. Toivottavasti stressi ei kasva sietämättömäksi. Ja toivottavasti olen parempi omassa ammatissani kuin kokin roolissa.

Nam.

Löysin kivan naulakon. Aikamoiset Hang-It-All -vibat tästä tulee – olematta kuitenkaan kopio. Moderni versio klassikosta. Jos vaikka joskus tarvitsisi.

Tein tänään papumuhennosta omasta päästä (nam), keittoa jättiläiskesäkurpitsasta (hyvää arkiruokaa) ja Ailan aurinkomuffineja (umph). Näyttää siltä, että opin vielä tässä elämässä laittamaan ruokaa.

Muuten olinkin tänään kypsä tähän aikuisseurattomaan elämään. Hiekkalaatikollekin mentiin ihan siksi, että jos siellä olisi mulle kaveri. Ei ollut ketään. Syksyksi suunnitellut harrastukset kuihtuvat kokoon työn alkamisen myötä, sillä olen mitä todennäköisimmin töissä tiistaista torstaihin, jolloin näköjään myös kaikki kerhot sun muut kokoontuvat. Hmph.

Kuva: Present Time

Junailu jatkukoon

Sain sen työn ja otin vastaan. Eilen illalla jo itkin, että miksi. Pitääkö rynnätä taas muutaman sadan kilometrin päähän töihin, kun saisi vielä kotonakin olla? Näköjään. VR, I love you.

Hullua kyllä, taloudellisesti on ihan yhtä tyhjän kanssa mennä osa-aikatöihin. Haen siis työkokemusta, en rahaa. Ja sitten mulla on ainakin yksi vapaailta viikossa, jolloin voin tehdä, mitä lystään. Voi kun osaisin vain rentoilla enkä käyttää sitä töiden pohtimiseen.

Töitä on kolmena päivänä viikossa, joten neljänä päivänä elämä jatkuu vähän niin kuin ennenkin. Minulle loiva ja pehmeä lasku työelämään ja Typylle hoitouran alkuun. Kulta pitää jäljellä olevia kesälomiaan yhden päivän viikossa ja muuten Typyn kanssa leikkii mummi. Työhönpaluuseeni osallistuu siis koko perhe, mistä olen kiitollinen.

Sain Kullalta Typyn synnyttyä Äidin voimakirjan. Silloin teos ei ollut ajankohtainen, mutta pian sille löytynee käyttöä enemmän kuin koskaan ennen. Melkoista itsensä psyykkaamista on edessä. Kaikki tämä alkaa jo kolmen viikon kuluttua.

P.S. Vastaan kommentteihinne jossain kohtaa, en ole törkimys. Hidas ehkä. Anteeksi.

Arvot

Olen ottanut tietoisen hengähdystauon kirjoittelusta. Syysiltojen pimetessä on sitten aikaa taas.

Syksyn kulkua tässä on tullut ajateltua muutenkin. Piipahdin tällä viikolla työhaastattelussa, ihan yllättäen itsellenikin. Ensi viikolla selviää, miten käy. Saatan aloittaa muutaman viikon päästä osa-aikaisen työn. Jos en tule valituksi, säästyn vaikealta valinnalta. Diili vaikuttaa muuten hyvältä, mutta työ ei ole kotikaupungissa – kuinka ollakaan. Mun pitäisi siis viettää yhdestä kahteen yötä viikossa ihan jossain muualla kuin kotona. Siinä voisi olla muutamallakin ihmisellä totuttelemista uuteen arkeen.

Kävi miten kävi, on varmaan hyväksi selkiyttää omia ajatuksiaan asian tiimoilta.

Nämä ajat, tämä mieli

Talven jatkuessa loputtomiin haaveilin kiireettömistä kesäpäivistä siirtolapuutarhamökillä Typyn kanssa. Aika on tullut. Yritän muistaa, kuinka paljon tätä kaipasin, kuinka kurjaa oli kun lumi vain lisääntyi.

Kirsikka- ja omenapuiden väliin on viritetty suuri kangas, jotta pienelle olisi varjoisa paikka. Välillä voi pulahtaa virkistävään veteen ja roiskia sitä naamalle irvistyksen kera. Kukkia voi tuijotella loputtomiin ja ottaa lempilelun kanssaan uimaan.

Mieleni on jumittunut yhteen aiheeseen, joka vierailee päivittäin luonani. Mietin, miten työnhaun kanssa käy. Pitäisi päivittää CV, mutta ihan vielä en jaksa lähteä sille polulle. Heinäkuussa tiettävästi työpaikoille ei uusia tyyppejä kaivata.

En halua töihin siksi, että kotona on kurjaa. Nyt ei ole, vaikka jossain vaiheessa olikin. En halua töihin töiden vuoksi. Kyllä niitä ehtii. En halua töihin rahan vuoksi. Kyllä me pärjätään.

Miksi siis? Jotta saisin vielä myöhemminkin töitä. Lapsia voisi joskus olla kaksikin, voisivat olla iältään lähellä toisiaan. Tässä välissä olisi kiire töihin, jotta hetken ehtisi taas sielläkin olla. En ymmärrä, miten joku uskaltaa olla kotiäitinä usean vuoden peräkkäin. Kenties jollain toisella alalla, toisessa todellisuudessa. Ei julkisen sektorin kurimuksessa, pätkätöiden orjana. Vakituinen työpaikka lämmittäisi kummasti mieltä. Olkaa onnellisia te, jotka olette sen saavuttaneet. Suunnitelmissa oli minullakin: ensin hankitaan vakityö, sitten vasta lapset. Totuus ei ole kuvitelmien kaltainen.

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

Loppuelämän mittainen loma

Äitini jäi eilen eläkkeelle ja tiivisti tunnelmat näin: ”Ajattele, koko loppuelämä lomaa. Voi vain miettiä, mihin seuraavaksi matkustaa.” Olen ihan vähän kade. Enemmän olen kuitenkin onnellinen hänen puolestaan: eläkkeelle jäänti on lottovoitto ihmiselle, jolle työ on ollut pitkään vain pakollinen paha ja puuhaa riittää muutenkin. Voi olla kokopäiväpuutarhurisisustajanikkaroijamummi.

Tulevaisuudessa tuskin on muuta eläkettä kuin sairaseläke ja sekin pitää maksaa omista säästöistä. Niinpä tutkin eilen, jos voisin oman jaksamiseni tueksi jäädä osittaiselle hoitovapaalle työhön palattuani. Valitettavasti tämä onnistunee vain, jos on ollut puoli vuotta saman työnantajan leivissä. Pätkätyöt ovat kirouksista suurin.

Tällä hetkellä tuntuisi hyvältä ajatukselta palata töiden pariin marraskuun tienoilla, Typyn ollessa hitusen yli vuoden vanha. Kovin vaikea on arvioida, milloin olisi sopiva hetki, milloin ei ole hänelle liian aikaista. Typy onneksi rakastaa toimintaa: mitä enemmän on menoa ja ihmisiä ympärillä, sitä hauskempaa. Tarha on todennäköisesti iiihana paikka. Voi, näen jo pienen kirmailemassa muiden lasten seassa.

Verta ja kyyneliä

Kullan mummu soitti aamulla, huomasin hetkeä myöhemmin puhelimestani. Takaisin en ole saanut koko päivänä soitettua. Olisi kuitenkin kysynyt, voiko tulla kylään tuomaan pullaa/tiikerikakkua/vispipuuroa/kalakeittoa, jota tuli vahingossa hieman liikaa, vaikka on sata kertaa tehnyt aiemminkin. Hups vain.

Tänään ei huvita, ei luista. Typy on ollut sinänsä hyvällä tuulella, minä en. Varmaankin tämän viikon liian lyhyiksi jääneet unet ovat suurin syy vaivaan. Typy nousee koko ajan seisomaan, milloin mitäkin vasten. Kunnioitettavaa sinnikkyyttä, joka vaatii minulta jatkuvaa varmistelua. Vaikka kyttäsin takana hänen noustessaan tv-tasoa vasten, vahinko sattui silti. Suu auki äkkinäisellä liikkeellä tason reunaan, muks. Seurauksena iso itku ja suusta valuvaa, veren sekaista kuolaa. Mahtoi sattua, mutta yllättävän nopeasti unohtui.

Ihoni on jälleen kerran seonnut ja kipeä. Ei oikeastaan huvita mennä pihallekaan. Tänään pitäisi hioa keittiön työtasoa koneella, käsin ei oikein onnistunut kun vanhat vahat jäivät paperiin pyörimään. Huomenna ohjelmassa verhojen lyhennystä. Ikkunat ovat likaa täynnä ja sängynalunen pölyä. Olen ollut liian kauan erossa ystävistäni, ajatukset kiertävät kehää. Tai no, eivät ne liiku juuri minnekään. Voisiko joku päästää mut töihin lepäämään? Ai niin, ei ole työtä, minne mennä.

Kiire

Typyllä tuntui olevan muutaman kuukauden ajan jonkinlainen suvantovaihe kehityksessään. Olemme odotelleet, milloin hän lähtee kunnolla liikkeelle, milloin kasvattaa ensimmäisen hampaan.

Sitten alkoi tapahtua. Eräänä päivänä pieni ryömi eteenpäin eikä vain peruutellut näennäisen päämäärättömästi. Muutamaa päivää myöhemmin alkoi konttaus, joka muuttui parissa päivässä sujuvaksi. Onhan sitä konttausasentoa jo 1½  kuukautta harjoiteltukin, yöt läpeensä. Samoihin aikoihin kasvatettiin ensimmäinen hammas, kaksi päivää myöhemmin seuraava. Vappuna käytiin usean sadan kilometrin automatkalla, viikko tätä ennen Typy oli ensimmäistä kertaa yön hoidossa. Siirryttiin rattaisiin, tutustuttiin hammasharjaan. Kaikenmoista.

Ei ole yhtään ikävä avutonta vastasyntynyttä, tää on paljon siistimpää. Kun osataan näyttää oma tahto ja kikatellaan hassuille jutuille. Mennään illalla nukkumaan kuten isot ihmiset eikä rääytä puolta yötä.

Töihin on kuitenkin ikävä: oikeisiin töihin, pois kotiorjuudesta. Kaipaan haastetta aivoilleni, pelkään menettäväni nämäkin mahdollisuuteni työelämässä, jos olen pitkään kotona. Mieluisin ratkaisu olisi osa-aikatyö. Sosiaalipolitiikan tutkija Tapio Rissanen tuntuu olevan kanssani samoilla linjoilla:

Keskeinen ongelma työelämään palaamisessa on, että vain vajaalla puolella äideistä on työsuhde, joka jatkuu myös tuen käytön jälkeen. Varsinkin jos äiti on heikosti kiinnittynyt työmarkkinoille ennen lapsen syntymää ja hankkii useita lapsia, syntyy monien vuosien äitiys- ja vanhempainrahan sekä kotihoidon tuen ketju, jonka aikana äiti syrjäytyy työmarkkinoilta.

Nykyinen työsopimukseni loppuu heinäkuussa, syksyn aikana haluaisin aloittaa uudet urakat. Vaan sitä ennen lomailen koko kauniin kesän. Enkä meinaa syrjäytyä. Vähän silti pelottaa, löydänkö ikinä mitään.

Kuri ja järjestys

Ette usko. Mulla on työstressi. Jotta mistä saan töitä kun aika koittaa. Vuodenvaihde lähestyy ja ensi vuonnahan sitä jo pitäisi palata työelämään, mikäli aikoo nykyisen elintason säilyttää.

Minään pitkäkestoiskotiäitinä en ole osannut itseäni koskaan ajatella eikä raskas alkutaival Typyn kanssa ole muuttanut ajatuksiani. Joinain päivinä sitä tosissaan toivoo, että pääsisi hetkeksi töihin lepäämään.

Työnäkymät ovat surkeat ja olen taas tänään pyöritellyt mielessäni ajatusta uudelleenkouluttautumisesta. Jotain käsillä tehtävää, jotain ihan muuta. Ja samalla tiedän, kuinka epärealistisia moiset suunnitelmat ovat: heittää nyt vaivalla hankittu maisterintutkinto hukkaan.

Jotta elämässä kuusi viikkoa vallinnut kaoottisuus ottaisi selkeämpiä muotoja, tein eilen Anna Wahlgrenin Lapsikirjan innoittamana Typylle päiväohjelman, jota pyrin parhaani mukaan noudattamaan. Ohjelmassa vuorottelevat ruoka ja uni, joiden väliin mahtuu päiväsaikaan seurustelua, jonka perimmäinen tarkoitus tällä hetkellä on väsyttää pieni uneen. Iltaisin seurusteluun saattaa sisältyä kylpyhetki. Siinä se. Meitähän ei yksi pikkulikka määräile.

Kunhan elämään saadaan rytmi ja järjestys, seuraava etappi on saada Typy nukkumaan omaan sänkyynsä. Ja sitten voisi koettaa jossain välissä nauttiakin pienestä ihmeestä. Olen ollut liian monta viikkoa liian väsynyt moiseen. Onneksi tuo hymyilee nykyään monta kertaa päivässä osoittaen, että mun kanssa on ihan hauskaakin välillä.

Iloiset hyvästit

Tänään on laskettuun aikaan tasan kaksi kuukautta. Syyskuun loppu on ovella hups vain äkkiä, sillä siihen asti päivät on täytetty tehokkaasti muutoilla, remonteilla ja sisustuksella. Kulta sai eilen avaimet uuteen asuntoon; olisin halunnut olla siellä mukana tutkimassa, suunnittelemassa, siivoamassa. Mitä vain, mikä tekee asunnosta valmiimman, omemman. Perjantaina on sitten tavaroiden raijaus kakkoskodista suoraan sinne. Varsinainen muutto uuteen tapahtuu kylpyhuoneremontin valmistuttua, sitten joskus. Kantopuuhista vastaavat nyt Kulta ja veljeni. Itse siivoan, pakkaan ja organisoin.

Tuntuu valtaisan helpottavalta saada yksi asunto käsistä pois ja jättää kaupunki taakseen. Ensi viikolla joudun tosin palaamaan vielä kahdeksi päiväksi töihin, mutta mitäs niistä. Sen jälkeen alkaa maailman pisin loma (jota viisaammat kieltävät lomaksi kutsumasta). Elämä muuttuu kyllä kertarysäyksellä kun lähes 1½ vuoden kakkosasuntokämppäily ja koti-ikävä vaihtuu jokapäiväiseen kotona oloon. Sunnuntai-iltaisin ei enää tarvitse pakata laukkua ja suunnata junalle, jättää viikonloppua kesken. Eikä edes töihin tarvitse aamuisin vääntäytyä. Toivottavasti Typy on yhtä aamu-uninen kuin äitinsä.

Eräs turhautunut pallomaha

Töissä kalenteri näyttää pelottavan tyhjältä. Kokonaisia työviikkoja on edessä enää neljä, mutta jäljellä olevista tullee sitäkin pitkästyttävämpiä. On kovin turhauttavaa kuluttaa sekä päivät töissä että illat kakkoskodissa miettien, mitä ihmettä sitä tekisi. Samaan aikaan kotona olisi hirveästi hoidettavia asioita, joista vähäisin ei ole remontti. Täältä ei kuitenkaan noin vain lähdetä illaksi kotiin: edestakaiseen matkaan kuluu kahdeksan tuntia.

Todennäköisesti kykyni suoriutua remontti- ja muuttopuuhista ei mahan kasvamisen myötä lisäänny. Ottaisin ehdottomasti palkatonta vapaata viikon tuossa välissä, jos se ei vaikuttaisi äitiys- ja vanhempainpäivärahan suuruuteen. Ehkä päivän tai pari kuitenkin?

28+0Ohessa kuva nykytilasta, raskausviikkoja tasan 28. Viidessä viikossa tapahtunutta kehitystä voi tarkkailla täältä. Vaikka vatsa tuntuu kasvavan hurjaa vauhtia ja Kulta päivittelee aina viikonloppuisin, kuinka suuri muutos viikossa on tapahtunut, kuva ei yllättäen kerro samaa. Häh!? Musta tuo näyttää ihan samalta, vaikkei todellisuudessa olekaan.

Viikonloppuna edessä on vauvantarvikepainotteinen shopping spree. Tärkeimpinä päätettävinä/ostettavina vaunut, sänky ja hoitopöytä, käyntikohteina ainakin Seimi, Vaunu-Aitta, Pino ja Ikea.

Heräsin viime viikolla ajatukseen, että ensi kuun jälkeen on syyskuu, jolloin meillä saattaa jo hyvinkin olla minitypy seuranamme. Tässä vaiheessa on vain pakko luottaa sokeasti siihen, että loman alun ja lasketun ajan väliin jäävät 7½ viikkoa pelastavat tilanteen kuin tilanteen. Kylpyhuoneremontti uudessa asunnossa alkaa 17. elokuuta, toivottavasti valmistuu ajoissa.

Edit 7.7. Valituksiini on vastattu. Sain lomailevalta esimieheltäni hetki sitten tekstiviestin, jossa annettiin lupa tehdä töitä (=jatkaa lueskelua) kotoa käsin työtilanteen niin salliessa. Lienee saanut vinkkiä, että rauhallista on minullakin täällä.

Meillä menee hyvin

Jaah. Tunnun olevan itse enemmän huolissani painon kehityksestä kuin terveydenhuollon tyypit. Syön kaksi lämmintä ateriaa lähes päivittäin ja voin hyvin. Typy kasvaa normaalisti ja sekä neuvolantädin että lääkärin kommenttina oli, että kaikille ei paljon painoa kerry. Mun elimistö nyt vain toimii näin: painoa on tullut alusta lähtien huikeat 2,6 kiloa ja vihdoinkin olen keikahtanut normaalipainon puolelle.

Lopetan kuitenkin asian miettimisen ja siitä jauhamisen nyt, sillä suurempi ongelma taitaa kansanterveydellisestikin olla odottavien äitien ja siinä sivussa myös syntyvien lasten ylipaino. Samoin lisääntyvä raskausdiabetes, jota mulla ei todellakaan ole. Eikä muutakaan vaivaa.

Tänään tyhjensin työhuoneeni hyllyiltä 15 muuttolaatikollista tavaraa. Saaliina oli kaikenlaisia kymmenen vuoden aikana kertyneitä papereita, joita tiheästi vaihtuneet työntekijät ovat jättäneet jälkeensä. Saapahan seuraajani aloittaa oman urakkansa siistissä työhuoneessa.

Kyllä taas oli koulutuksesta hyötyä.

Sokerihumalassa

Tänään olin töissä kokonaiset neljä tuntia ja hyvin ehdin tehdä kaikki tälle päivälle varatut työt. Kertoo jotain kiireen asteesta. Tädit lukevat iltapäivälehtiä netistä aikansa kuluksi ja kuitenkin on muka niin paljon hommia, ettei kukaan suostu ottamaan niitä lisää. Nokittelevat toisiaan, jotta kaikilla olisi yhtä kurjaa istua sisätiloissa näillä säillä.

Kypsä kotiutumaan, minäkö?

Aamuinen sokerirasituskoe ei ollut niin paha koettelemus kuin oletin. Ikävää oli jättää aamiainen väliin, mutta glukoosijuoma oli kylmää ja hiilihapollista, maistui lähinnä halvalta light-colalta. Piikityksestä en kuitenkaan opi koskaan pitämään. Nyt kun suonet vuotavat verenohennuslääkityksestä johtuen aiempaa sulavammin, sain painella pistoskohtia kauan ennen kuin hyytyi. Vaan tuleepahan tälle päivälle yhteensä neljä piikitystä ja saan onnittella itseäni reippaudesta.

Meitä oli siellä neljä pallomahaa aamulla samalla asialla ja vaikka näytin lukevan kirjaa (päivän teemaan sopien Fast Food Nation), myönnän kuunnelleeni erästäkin puhelinkeskustelua sivukorvalla. Tytön laskettu aika on kaksi viikkoa jälkeeni ja kertoi painonsa nousseen tähän mennessä jo yhdeksän kiloa. Hui. Huomenna selviävät omat lukemani.

Sairaalareissun jälkeen ehdin olla pari tuntia töissä, kunnes sain puhelun, että asuntoani ollaan tulossa puolen tunnin kuluttua katsomaan. Siispä pikapikaa siivoamaan ympäriinsä levitetyt rojut katseilta piiloon. Onneksi imuroitu oli ja tiskitkin tiskattu. Toivottavasti kyseinen nainen (tai joku muu, ihan sama) haluaa vuokrata asunnon elokuussa. Muuten elokuun vuokra jää omalle vastuulleni, mikä taas on rahan vetämistä vessanpöntöstä. Elokuussa kun työpäiviä on enää kaksi – muutaman yön voin vallan hyvin majoittua muualla.