Kiukkuinen pillittäjä

Tänään käyttäydyin oudosti. Meni niin hermot vittumaisesti hymyilevään huoltoliikkeen setään, että rupesin itkemään ja haukuin sen pystyyn. Normaalisti olisin, kiltti kun olen, pysynyt asiallisen ystävällisenä ja itkenyt vasta jälkeenpäin. Mutta en tänään, en siinä tilanteessa.

Kamerahan sai matkalla osumaa ja haimme sen vihdoin hääpäivän aamuna huollosta takaisin. Maistraatissa kuitenkin huomasin, että vikaa, jonka olin kertonut siinä olevan, ei ollut korjattu. Huolto kyllä maksoi yli 60 euroa, mutta huoltomies ei osannut kertoa, mitä sille oikeastaan oli tehnyt. Eli ei käytännössä mitään.

Kuvia ei voinut ottaa, joten ainoat kuvat häistämme ovat vieraiden pokkareilla ottamia plus pari polaroid-kuvaa. Tässä välissä täytynee kertoa, että omistan hyvän ja kalliin järjestelmäkameran ja harrastan valokuvausta. Joten kuvat ovat minulle varmasti keskivertotallaajaa tärkeämpiä. Ja kovin tärkeitä kuvat omasta hääpäivästä ovat varmasti ihan kelle tahansa.

Harmituksen määrää on vaikea kuvata. Itse hääpäivänä en antanut asian häiritä liikaa, ihme kyllä. Jälkeenpäin sitten tajusin kaikessa kauheudessaan, kuinka ainutkertaisia ottamatta jääneet kuvat olisivat olleet. Kun ei ollut kuulemma huoltotilanteessa vika tullut esille. Hei haloo, jos on nimenomaan kerrottu, missä vika, niin kyllä se pitää ihan kaivaa esille, jos ei itsestään ilmesty. Perkele.

Kyselin, miten hän aikoo hyvittää virheensä. Vastaukseksi sain omahyväistä hymyä. Eikä aikomustakaan hyvittää yhtään mitään yhtään mitenkään. Kiitos herra huoltomies, tällaista asiakaspalvelua Suomi kaipaa. Täytynee soittaa Canonille ja kertoa, millaisen tyypin kanssa tekevät yhteistyötä. Tai kuluttaja-asiamiehelle. Mitä muuta sitä voi tehdä, yksi pieni ja herkkä ihminen?

Morsian Lättärinta

jotain vanhaaPiipahdimme eilen Kullan kanssa hakemaan juhlamekkoani ja innolla sovitin sitä vielä liikkeessä nähdäkseni heti, miltä se korjausten jälkeen näyttää. Puvun yläosaa oli otettu sisään, sillä alkuperäisessä muodossaan vaate tuntui pyörivän päälläni. Sovitin mekkoa alkujaan liivien kanssa, mutta enää ei ollut toivoakaan saada vetoketjua kiinni liivit päällä. Ja niitä ilmankin olo oli ahdistava. Tissit kasaan, pläts, ja kiristävä tunne. Yritin nurista, että eikös tämä ole vähän liian tiukka, mutta myyjät kehuivat, kuinka hyvin se istuu. Ajattelin siis, että ehkä tämän kuuluukin olla tällainen. Mistäs minä tiedän, koskaan en ole vastaavanlaista vaatetta omistanut. Kiitin hymyillen ja lähdimme kotiin.

Kotimatkalla tuli kuitenkin jo ensimmäinen itku. Jos ihmisellä on pienehköt rinnat mallia B, niin eihän se halua, että ne lytätään suorastaan mitättömiksi. Arjessa kun on vielä tottunut käyttämään liivejä, joissa on aina jonkin verran, olkoonkin vaikka hitusen, toppausta. Siinä on jo ihan tarpeeksi, että joutuu olemaan ilman. Ja sitten vielä lyödään koko homma lätyiksi juuri sinä päivänä kun nyt ihan oikeasti toivoisi näyttävänsä kauniilta. Ei hyvä, sattuu mieleen. Tämä tuntui käsittämättömältä asialta Kullan ymmärtää.

Kotona puin mekon taas ensi töikseni päälleni, ihan vain todetakseni, että pieni on. Kaiken lisäksi kangas alkoi hajota rintojen välistä, kun niin kovasti kiristi. Ei mikään mahdoton jälki, mutta helposti havaittava kuitenkin. Lisää itkua. Pakko mennä takaisin, pakko vaatia tekemään uusiksi, ei tästä mitään tule. Tuntui pahalta palata takaisin ”valittamaan”. Olen kyllä aivan turhan kiltti näissä asioissa, heidän mokansahan se oli.

Ajelimme takaisin liikkeeseen ja sain esitettyä asiani rauhallisesti. Tässä kohtaa oli Kultaa kiittäminen, henkisestä tuesta ja pitkäjänteisyydestä. Sovitin taas mekkoa – tällä kertaa liivit päällä, jottei varmasti tule toista kertaa liian pieni. Myyjät ottivat uudet mitat ja totesivat, että on otettu liikaa sisään, joo. 4,5 senttiä kireimmän kohdan ympärysmittaan lisää (mikä on minusta aika paljon). Onneksi ompelija oli tehnyt työnsä fiksusti ja jättänyt saumanvaraa. Lupasivat, että saavat puvun etuosaan tulleen jäljen höyryttämällä katoamaan. Toivon niin. Myyjä vielä lopuksi totesi, että hei, nythän on perjantai 13. ja näytti siltä, että en ollut päivän ainoa ongelma. Saan mekon jälleen tiistaina, kerron sitten miten kävi.

Tuon kuvassa olevan rintaneulan lainasin Äipältä viime viikolla jollain epämääräisellä verukkeella. Aion liittää sen pukuuni. Mekossa on vedostettu kangasta rinnan alle niin, että keskellä on rintaneula. Nykyinen on halvan kimalteleva ja vaihdan sen perintökoruun. Tuo on kauan sitten kuolleen isoäitini peruja, joten sillä on tunnearvoakin. Kuvassa lienee Aurora Königsmarck, sillä korun takana lukee niin. Kuka ikinä onkaan. Ehkä jopa kaukainen sukulainen, kuka tietää.

Nyt on siis jotain vanhaa; sinisestä pysyn kaukana.

Jalasta asiaa

Oon aiemmissa kirjoituksissani muutamaan kertaan ruikuttanut siitä, ettei jalkani ota palautuakseen matkan rasituksista. Vieläkin sitä särkee, muttei kuitenkaan ole niin pipi, että jaksaisin lääkärillä hypätä. Kerronpa vähän lisää taustaa asiasta, jotta huomaatte, etten ihan tyhjästä valita.

Sain 3,5 vuotta sitten jalkaani veritulpan. Huonoa tuuria: ei perinnöllistä tekijää aiheuttamassa, en tupakoi, en ole ylipainoinen ja noihin aikoihin liikuinkin huomattavasti. Itse asiassa niin paljon, että sain rasitusvamman jalkaani, joka piti korjata yksinkertaisella ja helpolla operaatiolla. Vähän vain nipsastaan ja taas mennään.

Eräänä operaation jälkeisenä päivänä kipu kävi sietämättömäksi pohkeessa, joka oli turvonnut noin kaksinkertaiseksi normaalista. Eräs kaverini kommentoikin tuolloin (tietämättä asian vakavuutta): ”Kerrankin milla-emeliinalla on normaalin kokoinen pohje.” Minä kun olen luonnostaan aika sorjasäärinen typy. Sairaalaan: diagnoosina syvä laskimotromboosi eli veritulppa. Selityksinä operaation jälkeinen liikkumattomuus (jota ei käytännössä ollut) ja pillerit.

Kuten suurin osa nuorista tytöistä, popsin pillereitä niiden vaaroja enempiä ajattelematta. Olihan se kätevää kun sai tarvittaessa itse määritellä, milloin vuotaa ja ihokin pysyi hyvässä kunnossa. Ja pyh. Enää ei tarvitse ajatella: kehoni teki päätöksen puolestani ja sain lääkäreiltä elinikäisen kiellon kaikkeen hormonaaliseen ehkäisyyn. Verisuonet vaurioituivat toisessa jalassani pysyvästi. Ihan hyvin ne normaalisti toimivat, mutta välillä muistuttavat kokemastaan vääryydestä. Kuumuus ja lentomatkat ovat pahaksi. Suomenkin helteillä turvottaa ja särkee. Huomasin, että muutama viikko trooppisessa kuumuudessa ennen pitkää lentoa on erityisen pahasta. Hoitosukasta on apua, mutta pakotus jalassa ja pelko tulpan uusiutumisesta on tukalaa. Ei auta kuin olla jatkuvasti kinuamassa lentoemoilta lisää vettä, mistä taas seuraa pakostakin liikkumista vessan suuntaan.

Joskus aikanaan käydessäni aiheen tiimoilta työterveyslääkärillä, setä tokaisi: ”Varo vaan, jos joskus tuut raskaaksi.” Tuo lausahdus on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Pitäisikö yrittää ajoittaa raskaus talveen, jotta kehoni kestäisi paremmin? Miten selviän itseni piikittämisestä verenohennuslääkkeellä odotusaikana kun pelkästä toisen piikittämisen katselusta olen pyörtynyt? Näitä joskus mietin, varmaan paljonkin asian tullessa ajankohtaiseksi.