Verta ja kyyneliä

Kullan mummu soitti aamulla, huomasin hetkeä myöhemmin puhelimestani. Takaisin en ole saanut koko päivänä soitettua. Olisi kuitenkin kysynyt, voiko tulla kylään tuomaan pullaa/tiikerikakkua/vispipuuroa/kalakeittoa, jota tuli vahingossa hieman liikaa, vaikka on sata kertaa tehnyt aiemminkin. Hups vain.

Tänään ei huvita, ei luista. Typy on ollut sinänsä hyvällä tuulella, minä en. Varmaankin tämän viikon liian lyhyiksi jääneet unet ovat suurin syy vaivaan. Typy nousee koko ajan seisomaan, milloin mitäkin vasten. Kunnioitettavaa sinnikkyyttä, joka vaatii minulta jatkuvaa varmistelua. Vaikka kyttäsin takana hänen noustessaan tv-tasoa vasten, vahinko sattui silti. Suu auki äkkinäisellä liikkeellä tason reunaan, muks. Seurauksena iso itku ja suusta valuvaa, veren sekaista kuolaa. Mahtoi sattua, mutta yllättävän nopeasti unohtui.

Ihoni on jälleen kerran seonnut ja kipeä. Ei oikeastaan huvita mennä pihallekaan. Tänään pitäisi hioa keittiön työtasoa koneella, käsin ei oikein onnistunut kun vanhat vahat jäivät paperiin pyörimään. Huomenna ohjelmassa verhojen lyhennystä. Ikkunat ovat likaa täynnä ja sängynalunen pölyä. Olen ollut liian kauan erossa ystävistäni, ajatukset kiertävät kehää. Tai no, eivät ne liiku juuri minnekään. Voisiko joku päästää mut töihin lepäämään? Ai niin, ei ole työtä, minne mennä.

Lepo

Nyt on menty. Viime viikolla tapasin veljeni vaimoineen, siskoni perheineen, pikkuserkunkin. Välissä treffasin ystäviä, kävin kampaajalla ja kokoustin. Joka päivälle oli ohjelmaa ja Typy lähes kaikkialla mukana. Onneksi on sosiaalista sorttia ja nauttii menosta.

Sunnuntaina vannoin, että tämän viikon pysyn ihan vain kotona. Tuli kuitenkin ystävältä viesti, anopilta viesti, auringonpaistekin. Vasta tänään olen pysynyt lupauksessani. Lasitettu parveke helpottaa minua laiskaa Typyn päiväuniaikaan, kesällä parvekkeen kuumetessa liikaa lähdemme puistojen varjoon vilvoittelemaan.

Tuolien verhoiluprojekti on ottanut tulta alleen taas: kangas on valittuna, ellen sitten jotain viime hetken U-käännöstä jälleen tee. Tuoleista piti tulla olohuoneen väripilkku, mutta meinaavat muuttua tummanharmaiksi, melkeinpä mustiksi.

Verhoilijoiden tarjoukset olivat kirjavia, hintahaitari huikea. Päädyin teettämään työn nuorella naisella, jolla on kunnolliset kotisivut, helposti saavutettava sijainti liikkeellään ja joka vastasi ripeästi tarjouspyyntööni. Kunhan kangas on tilattu ja tuolit kiikutettu liikkeeseen, alkaa muodonmuutos. Niistä tulee hienot, tiedän sen jo. Valmista pitäisi olla kuukauden sisällä.

Hei me lennetään!

Nyt kun yöt on vihdoin saatu sujumaan ja päivissä on jälleen rytmi, laitetaan pakka sekaisin. Huomenna nimittäin huristelemme Teneriffalle, minä Typy ja mummi. Se on hyvä paikka se: muistan vieläkin onnistumisen riemun kun 1986 opin siellä uimaan kunnolla. Aiempien sukupolvien höpömatkat kostetaan seuraaville.

Olen aina ollut huono pakkaaja, sellainen sekava. Nyt pitäisi sitten osata ottaa kaikki tarpeellinen mukaan myös Typylle. Mokaan kuitenkin, apua! Pitäkää peukkuja, ettei oleellista unohdu ja kaikki sujuu muutenkin hyvin, sillä tämä voi olla hyvä alku yhteisille retkille maailman ympäri.

Mukaan bermuda-shortsit, Crocsit ja tennissukat. Täältä tullaan! Palaan helmikuussa, siihen asti hiljaiseloa. Eli vaellan auringossa, kjäh.

Pikkuruinen haaveilu

Jos sitä pakkaisi kimpsut, kampsut ja Typyn mukaan ja lähtisi äipän matkassa tammikuussa etelään. Hyvähän se on nuorena matkailun ihanuuksiin tottua.

Sillä tätä arkea ei nyt vain jaksa. Mieluummin sitten vaikka valvoisin yöt lämpimässä kuin täällä pakkasen sisätiloihin vangitsemana.

Yli-innokkuutta ilmassa

Typyllä oli lauantaina hyvät bileet. Tapani mukaan stressasin valmisteluita ja ketutti, että kaikki oli Typyn määräysvallassa hoidettu vähän sinne päin. Kun tahtoisin aina tehdä huolella ja kaunista.

Mieltä ei suinkaan keventänyt isomummun saapuminen paikalle lähes 1½ tuntia etuajassa. Kyllä asia on mielestäni niin, että jos kutsussa lukee klo 15, paikalle ei suinkaan pelmahdeta reilusti ennen kahta emännän ollessa puolipukeissa ja yrittäessä syödä viime hädässä jotain pyörtymisen pelossa. Puhumattakaan siitä, että imurointi tai koristelu olisivat valmiit. Koristeiden virkaa toimitti lopulta ainoastaan surkea ilmapallorykelmä. Olipahan edes muuhun sisustukseen sovitetut värit. Puuh.

Mutta tiedänhän minä, että hänen aikakäsityksensä poikkeaa vallan villisti omastani, mitä vierailuihin tulee. Ja tiedän, että aamukuudesta siellä on kärsimättömänä odotettu, milloin saa lähteä. Viime viikkoina tämä asia on varmasti ollut päällimmäisenä mielessä. Täytyy vain yrittää ymmärtää. Ollaan niin erilaisissa maailmoissa kasvettu. Tai ehkä ero löytyy pikemminkin päiviä täyttävän sisällön määrästä.

Nimeä arvuuteltiin vihjeiden avulla, jotka oli kirjoitettu pikku lappusille. Jokaiselle vieraalle jaettiin yksi lappu ja keskenään saivat jakaa tietojaan. Monenmoisia veikkauksia heiteltiin ilmoille, mutta kukaan ei osunut oikeaan. Lopuksi soitimme Typyn nimeä kantavan biisin, jonka alkutahdit kuullessaan anoppi huudahti oikean nimen. Isomummun toive nimen suhteen oli, että hänkin sen osaa lausua. Kyllä vain osaa, varmasti.

Kivaa oli, mutta hetkeen en halua ottaa vastaan vieraita. No, nukkumatti saa kyllä tulla.

Party party party

Kaksi viikkoa sitten oli vihdoin varpajaisten vuoro. Kymmenisen kylässä käynyttä miestä saivat Typyn hämilleen ja uni tuli illalla vasta kolmen tunnin nukuttamisen jälkeen.

Lahjoja saivat sekä isä että tytär, pienempi mm. mitä suloisimmat villatöppöset. Lienevät sopivan kokoiset siinä vuoden iässä, joten sopivat hyvin syksyisiin kävelyharjoituksiin. Liukuestepohjat takaavat turvallisen menon.

Tänään vietämme nimijuhlia ja Typy pukeutuu ensimmäistä kertaa elämässää mekkoon. Paikalle on kutsuttu Typyn täti, setä ja eno perheineen, isovanhemmat ja isomummu. Epäilen, että vilske saattaa pientä taas hermostuttaa.

Nimi paljastetaan vieraille vasta tilaisuudessa, me niin tykätään salaisuuksista.

Moni kakku

Kullalla on tapana ostaa kauniisti pakattuja asioita. Olenkin sanonut, että hänelle voisi helposti myydä mitä vain, kunhan on kääräisty tyylikkäisiin kuoriin. Ulkonäön perusteella meille on ostettu mm. käsisaippuaa, hammastahnaa ja nyt viimeisimpänä näkkileipää. Hyvää oli kun tänään ensi kertaa nakersin.

Eipä mulla mitään tuota vastaan ole, ostakoon. Pienet, kauniit asiat tuovat iloa päiviin. Niin kuin esim. Typy, hih.

Ehkä olen nyt myös henkisesti paremmin valmistautunut kaivamaan ruotsin kielen syvältä aivojeni sopukoista. Tänään itse asiassa jo vähän kaivelinkin ja juttelin Typylle tuolla kauniilla kielellä. Lauantaina meille tulee nimittäin sukulaisvieraita lännestä.

Huomenna Kullan kanssa leffaan, Typy pääsee siksi aikaa mummin luokse naureskelemaan.

Mistä tietää verkkoshoppailleensa vähintäänkin riittävästi?

Muistan luottokorttini numeron ulkoa, ihan tuosta vain. Yllätin itsenikin.

Äitiysvaatteiden tylsistyttämä mieleni kaipasi jotain uutta, kuten aiemmin intoilin. Viime viikolla minulle toimitti ihanaisen neuleen All Saints. Palvelu oli mitä parhainta: illalla tehty tilaus lähti seuraavana aamuna ja viipyi matkalla Briteistä kotiovelleni vuorokauden. Myös arvonta brittikokojen kanssa oli voitokas. Tällä viikolla sain sitten kengät, vihreät. Rajansa mustallakin.

Meillä on myös uusi matto, tyynynpäälliset ja verhot. Verhoja ei tosin roiku vielä missään paikallaan, verhotangotkin kun vielä kyhjöttävät nurkassa. Kulta lupaili eilen, että viikonloppuna kuullaan poraääniä. Eilen äippä riensi apuun ja imuroi koko huushollin sekä toimi vauvatelineenä. Viikon paras juttu, kiitos!

Kuva: Vagabond

Vapaus

Viime aikoina tapahtunutta:

• Muutto, kotiinpaluu, kesäloma! Voi tätä onnea.
• Viikonloppuna vietettiin ensimmäisiä isoja häitä tyttöjen keskuudessa. Meidän omathan oli pikkuiset ja salaiset.
• Remonttimies jätti keskiviikkona tulematta sovittuun suunnittelupalaveriin. Grr. Lupasi tulla ensi maanantaina. Katsotaan, miten käy.
• Ostettiin pesutorni. Käytiin katsomassa niitä tasan yhdessä kaupassa ja päätös oli nopea. Jotenkin ei vain jaksanut miettiä. On sitä elämässä tärkeämpiäkin päätöksiä. Kuivausrumpu, jihuu!
• Kävin eilen ensimmäistä kertaa omassa neuvolassa. Ensimmäistä kertaa tuli myös tunne, että paikka on nimensä veroinen ja musta huolehditaan. Tätä ennen en ole pakollisia arvojen seurantoja lukuunottamatta saanut käynneistä oikein mitään irti. Pääsen vihdoin myös äitiyspolikäynnille, kysymään kaikki ne lääkitykseen liittyvät kysymykset, joihin kukaan ei ole halunnut tätä ennen vastata. Terkka oli suorastaan äimistynyt, kuinka huonosti asia on kohdallani tähän asti hoidettu. Niin minäkin. Ei varsinaisesti haittaa sekään, että käyntiin liittynee myös ultraus. Päästään moikkaamaan tyyppiä ja saadaan kenties varmistus sukupuolesta.
• Sain ensimmäistä kertaa arvion siitä, miten päin Typy hengaa ja minkä kokoinen hän on. Kuulemma siro vauva mahassani majailee.
• Kävin äipän marjapensaissa siskontyttöjen kanssa. Saaliina vadelmia sekä mustia, valkoisia ja punaisia viinimarjoja.
• Mun on tosi hyvä olla nyt.

Kadonnut stressimöykky

Aina välillä livahtaa mieleen ajatus, millaista arki tulee pikkutyypin kanssa olemaan. Millaisia vanhempia meistä tulee ja onkohan hän tyytyväinen oloonsa meidän kanssamme?

Jotenkin vain en ole päässyt yhtään syvemmälle tuohon ajatusketjuun sisälle, kunnes se jo katkeaa. Katkeaa siihen, että kaikki menee varmasti ihan hyvin. En ole aina maailman kekseliäin ihminen, mutta järkevät ratkaisut tuleviin ongelmiin löytynevät. Jos ei omin avuin, niin turvaverkko on loistava. Löytyy isovanhempia, isomummu sekä liuta vauvallisia ystäviä. Joten mikäs tässä. Vilpittömästi uskon, että pärjätään ja nautitaankin uudesta elämästä.

Tiedä sitten, pitäisikö panikoida enemmän. Mut en mä jaksa. Aiemmin stressasin ihan kauheasti kaikesta, nykyään enemmänkin soljun virran mukana eteenpäin. Aiemmin mua ärsytti ihmiset, jotka opastivat kulunein sanoin: ”Asioilla on tapana järjestyä”. Samaan aikaan itsestä tuntui, että miten ihmeessä tämä kaikki järjestyy.

Melkein voisin liittyä kuoroon. Pysyn kuitenkin edelleen erossa kliseisistä lausahduksista.

Perintölaukku

Oman äitini ollessa matkoilla lounastimme viime sunnuntain äitienpäivänä anoppilassa. Lähtiessämme Kullan kanssa ajelemaan kohti kakkoskotiamme olin yhtä laukkua rikkaampi.

Tällä laukulla on tarina. Anoppini vielä odottaessa Kultaa, esikoistaan, siinä 70-luvun lopulla oli hän saanut Kullan isältä äitienpäivälahjaksi nahkaisen laukun. Laukku saa nyt lisäaikaa elämälleen minun käsissäni – ensimmäinen äitienpäivälahjani.

Laukun yli 30 vuoden ikä näkyi selvästi sen pinnassa naarmuina ja kulumisena, vaan eipä näy enää. Aikani sen kanssa askarreltuani sain sormeni mustiksi lankista ja nahan pinnan loistamaan uudelleen. Musta nahka taitaa olla yksi kiitollisimmista materiaaleista elvytettäväksi. Huomenna lähden töihin ylpeänä perintölaukku kädessäni keikkuen. Lupaan pitää siitä hyvää huolta. Katsotaan, kestäisikö vielä seuraavallekin sukupolvelle.

Juhlahumua odotellessa

Veljeni oli mennyt välipäivinä kihloihin ja ilmoitti, että häätkin pidetään jo ensi kesän lopulla. Hui. Sukujuhlat siis tulossa sukuun, jossa sellaisia ei ole juurikaan ollut. Mutta siis tosi hauskaa, saatan nähdä serkkuja ja muita. Sain myös tekosyyn surffailla mekko-osastoilla. Tuollaisen löysin.

Onhan tuo vähän hintava, mutta löytää siitä paljon hyviäkin puolia. Ensinnäkin se on ajattoman mallinen eikä siksi ehkä näytä tyhmältä jo heti seuraavana kesänä. En myöskään omista vielä yhtään vihreää mekkoa, vaikka kaikista väreistä juuri vihreä sopii tähän naamaan parhaiten. Lisäksi helman pituus näyttäisi juuri passelilta peittämään rumat polveni. Mekon selkäpuolen leikkauksesta ei tosin ole mitään tietoa, sillä webbikaupassa ei ole kuin tuo yksi kuva nähtävissä.

Samanmoisia tekosyitä on tulossa ensi kesänä enemmänkin. Näillä näkymin häitä on luvassa kolmet, ehkä jopa neljät. Ja eihän sitä nyt voi aina samassa mekossa hillua. Vihdoinkin alkavat omat ystäväni mennä naimisiin, tähän mennessä ollaan kierretty pääasiassa Kullan ystäväpiirin häitä.

Juuri tajusin, että toivottavasti en ensi kesänä mahdu samoihin asuihin kuin nyt. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

Kuva: InWear

Ihanat naiset koolla

Joulu tarjosi oikeastaan juuri niin vähän kuin osasin siltä odottaakin. Sitä samaa kuin ennenkin a.k.a. perinteitä, joiden perään en ole oikein ikinä ollut. Olen kuitenkin nauttinut erityisen paljon siitä, että saan viettää aikaa omassa kodissani eikä paluujuna kutsu vielä ensi viikollakaan. Aina uudestaan jaksan ihmetellä, mikä mut on saanut lähtemään niin kauas, jättämään tämän rakkaan asunnon ja kaikki nämä ihmiset. Ja kerta toisensa jälkeen vakuutan itselleni, että näin on järkevää ja joku päivä tästä palkitaan. Eihän kukaan ole moista palkintoa lupaillut, mutta hämmästyttävän kauan sitä voi näköjään itselleen samaa tarinaa syöttää.

Perhejoulu on (ainakin näin aikuisten kesken) vähän tylsä, mutta ystäväjoulu on paras kaikista. Odotukseni aatonaaton suhteen täyttyivät ja vietin tyttöjen kanssa joulun parhaan illan, ehdottomasti yhden parhaista koko vuonna. Puhuttiin monta asiaa halki. Sellaisiakin, joista en ole kenenkään kanssa koskaan puhunut. Syötiin, hymyiltiin, itkettiin, naurettiin ja halattiin. Kotiin tallustin siinä kolmen aikaan yöllä. Yhtä myöhään tunnelmasta nauttivat myös lapselliset ja raskaana olevat, mikä kertoo siitä, ettei kukaan olisi malttanut lopettaa, jättää ja luopua. Vaikka toisilla oli toki velvollisuuksiakin odottamassa. Oma tavoitteeni aaton suhteen oli lähinnä hereillä pysyminen enkä onneksi ollut vastuussa kenenkään ensimmäisistä joulumuistoista.

Olemme pitäneet tällä porukalla yhtä kymmenisen vuotta, toiset jo huomattavasti pidempäänkin. Meitä on monta ja olemme lukuisin tavoin kovin erilaisia: perhetaustojen, koulutuksen, elämänarvojen yms. suhteen. Joskus jonkun mielipiteet ja jutut ärsyttävät, mutta sitten on näitä hetkiä, jotka ovat niin vallattoman hauskoja ja antoisia, että ne antavat toivoa. Ihan yleensä elämään. Noiden hetkien avulla jaksaa.

Puhuin lapsihaaveistamme läheisimmälle ystävälleni, sen suuremman joukon kanssa en edelleenkään halunnut asiaa jakaa. Eihän asia hänelle yllätyksenä tullut laisinkaan, fiksuna tyttönä oli osannut muutamista aiemmista lausahduksista päätellä. Nyt on kuitenkin toiveet lausuttu ääneen tämän parisuhteen ulkopuolellakin. Luulen, että voipi vähentää ahdistuksen kasaantumista.

Jalkapallo vie mieheni

Meillä on kisastudio; Kulta ja velikulta olohuoneessa. En osallistu, vaan surffailen aikani kuluksi viereisessä huoneessa. Etsin kesämekkoa, jota en kaupoista tänään löytänyt. Kauppojen valikoimissa olevissa on liikaa rimpsuja, pitsiä ja kirjavuutta.

Tänään oli äipän synttärit, joita nuorempi polvi juhli vesisodan merkeissä. Enpä osallistunut siihenkään; taidan olla tylsä.

Ensi viikko enää lomaa ja tehokasta työnhakuaikaa. Tiedän, etten työpäivien jälkeen jaksa hakea lisää töitä ja toisaalta alkaa olla kiire, jos haluaa saada asiaansa ennen kesälomia eteenpäin. Kuulin eilen, missä veljeni työharjoittelee elokuun alusta marraskuuhun saakka ja kummasti tuokin kaupunki alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta asua väliaikaisesti. En vain halua jäädä yksin: ilman kotia, perhettä ja ystäviä. Onkohan liikaa vaadittu?

Päiviä laskiessa

Viime aikoina tapahtunutta:

• Jäljellä olevien työpäivien määrä on kutistunut seitsemään.
• Sain heinäkuuksi töitä samasta paikasta, missä olin syksyn.
• Äippä varasi meille kahdelle matkan keväiseen Pariisiin.
• Sovin tutustuttavani ystäväni kesäkuun alussa Turkuun, tyttö kun ei ole siellä koskaan(!) käynyt.
• Lauantaina juhlin viimeistä tenttiä, jonka sain vihdoin suoritettua alta pois.
• Sunnuntaina tajusin vastanneeni yhteen kolmesta tenttikysymyksestä väärin, toiseen huonosti ja kolmanteen kohtuullisesti. Pelko hiipi mieleen: eikö vieläkään, eikö mikään riitä?
• Eilen tein sitä, missä olen hyvä ja viilasin pilkkua ystäväni väitöskirjan tiivistelmään.
• Sain hyvän mielen kun pystyin edes hitusen auttamaan tuossa hirveässä urakassa.
• Tänään vietin iltapäivän tykyillen: keilausta ja ruokaa.
• Sain ylimääräistä huomiota keilahallin (n. 50-vuotiaalta) omistajalta, huoh.