Yksi etappi takana

Eilen loppuivat työt, haikein ja sekavin mielin. Aamupäivällä tein viimeiset oikeat työt alta pois ja kävin kuuntelemassa kollegan esityksen. Iltapäivällä kahvittelimme läksiäisiäni ja viimeiset tunnit käytin siivoten konetta ja kopioiden mukaani kaikkea mahdollista ja mahdotonta, jota saatan tarvita tulevalla urallani. Ylitöiksikin meni vielä viimeisenä päivänä, mutta eihän tässä työtä vaan elämää varten.

Tämä ei ole mulle vain työpaikan vaihto, vaan askel opiskelijasta itsenäiseksi vastuun ottajaksi. Mua suorastaan itketti jättää kaikki ihanat ihmiset taakseni. Toisaalta olen ylpeä itsestäni, että olen tämänkin urakan saattanut loppuun. Tunnen helpotusta siitä, että voin nyt ensimmäistä kertaa keskittyä gradun tekoon kokopäiväisesti, reilun kahden viikon ajan. Ja teen sen pois, sillä olihan tämä ehtona seuraavan työpaikan saamisellekin. Tammikuun 9. päivä olen sopinut tapaamisen ohjaajani kanssa ja sitä ennen pitää olla kokonaisuus kasassa. Huh heijaa.

Väitin Kullalle viettäväni tänään rokulipäivän, mutta riittäähän sitä ohjelmaa, niin kuin aina. Mapitan ja järjestän, koetan vielä ehtiä yliopistolle printtaamaan kaikenlaista – lisätäytettä mappeihin. Illalla on ohjelmassa ensimmäinen lenkki kuukausiin, katsotaan ehtivätkö hengityselimet lainkaan mukaan. Pakko alkaa liikkua taas, pakko. Sitten saunavuoro ja jalkojen raspaus. Kenties jossain välissä keittiön kaappien maalausta.

Uni paras lääke on – mutta ei se aina auta sekään

Joskus stressi menee yli sietokyvyn eikä väsymyksellä ole rajaa. Niin kuin vaikka lauantaina. Yritin (taas) taistella itseni läpi viimeisen tentin, mutta voi olla että lopputulos on yhtä ahdistava kuin itse tenttitilanne. Huonosti nukkuneena ja syöneenä, päänsäryn vaivaamana kirjoitin paperille sisällöttömiä lauseita, toivoen että tentaattori heltyy antamaan minulle säälistä ykkösen ja päästämään läpi.

Lauantaipäivä meni itkiessä tai itkua pidätellessä. Tummat silmänaluset ja lohduton ilme kertoivat suoraan, missä mennään. Sunnuntain vastaisena yönä nukuin komeat 15 tuntia ja olo hitusen parani. Sain myös vertaistukea väitöskirjaa vääntävältä ystävältäni, jolla on yhtä lailla aikataulut pielessä. Hyvä huomata, etten ole ihan kummajainen, kun en aina kaikkea jaksa.

Tänään melkein itkin töissä, kuinkahan monta kertaa. Kävelin kotiin räntäsateessa, reppu selässä auki ammosellaan. Eikä kukaan, kukaan lähellä kävelleistä tai liikennevaloissa vieressä seisseistä viitsinyt mainita asiasta. Kun ei puututa toisten asioihin, eihän?

Kestäisiköhän sen?

Sain eilen työtarjouksen kaukaa idästä. Täytynee harkita tarkkaan. Vaikka työ olisi pitkän junamatkan päässä, se olisi aika tarkalleen juuri sitä, mitä etsin. Kyseessä on seitsemän kuukauden sijaisuus; kai sen ajan asuu missä vain. Asuuko? Kaupunki on pieni, mutta sinänsä varmaan mukava. Ja itäsuomalaisista ihmisistä mulla ei ole huonoa sanottavaa. Luulisin sinne olevan huomattavasti helpompi kotiutua kuin esim. Länsi-Suomen sisäänpäin lämpiäviin kyliin ja kaupunkeihin.

Mutta silti: ahdistuisinko yksinäni vieraassa kaupungissa lähimpienkin ystävien asuessa muutaman sadan kilometrin päässä. Tutustuisinko uusiin ihmisiin, löytäisinkö ystäviä, edes kavereita?

Työ olisi vastuullista ja koulu varmasti kova, mutta opettavainen. Saisin todella arvokasta työkokemusta, jonka turvin voisin sitten koettaa hakeutua takaisin tutummalle maaperälle. Täytyisi tietysti vuokrata sieltä toinen asunto ja reissata viikonloput ees taas junalla, mutta onneksi junamatkustaminen on mun juttu. Kullan kanssa saisimme tämän varmasti toimimaan. Nyt tähän kaikkeen olisi vielä mahdollisuus, nyt ennen kuin on lapsia ja liian suuri asuntolaina. En oikein keksi tarpeeksi painavaa järkisyytä, että miksi ei.

Graduohjaajani jossain vaiheessa jo lupaili: ”Kyllä se sitten valmistuu kun alkavat muut asiat painaa päälle.” Tämä taitaa olla se hetki.

Stressinsietokykyä koetellessa

Ristiriitainen päivä. En ollut töissä vaan yliopistolla. Kuinka helppoa olikaan vain kuunnella koko päivä toisten puheita. Sain tänään myös luvan pitää palkallista vapaata muutaman päivän marraskuun lopulla, kuunnellakseni lisää toisten puheita. Tänään tapasin opiskelukavereitani, joista olen valitettavasti etääntynyt viime aikoina. Jutun aiheet pyörivät töissä ja opinnoissa, henkilökohtaisesta elämästä mainittiin vain ohimennen.

Mutta siis. Törmäsin heti aamulla yliopiston aulassa myös graduohjaajaani, joka kertoi, että olen ollut mielessä. En varmaankaan niin kovin positiivisessa valossa. Ah-dis-tus. Hän oli kuitenkin taas tilanteen huomioon ottaen ihanan ystävällinen: sanoi, ettei halua muodostua lisästressin aiheuttajaksi.

Ai niin, meillä on uusi auto. Tai siis käytetty, mutta eri auto. Kulta kävi vaihtamassa edellisen siihen torstaina. Ajettuaan kymmenisen minuuttia huomasi, että moottorin varoitusvalo palaa. Auto huoltoon, mistä lausuttiin tuomiona, että katalysaattori on rikki ja pitää vaihtaa uuteen. Minähän olen autoummikko, mutta ilmeisen kallis osa on kyseessä, näin on kerrottu. Pitäisi kuitenkin mennä autoliikkeen piikkiin. Huh.

Perjantaina Kulta hukkasi auton toisen avaimen, ilmeisesti talomme pihalle. Siinä sitten jännitimme, kuka kumma on avaimen löytänyt, pysyykö uutukaisemme pihassa ja pitääkö heti maanantaina sarjoittaa lukot uusiksi. Onneksi lauantaina ilmestyi taloyhtiön ilmoitustaululle ”Löydetty auton avain” -lappunen ja saimme taas kerran huokaista helpotuksesta.

Lienee sanomatta selvää, että kotimme vallannut kaaos ei ole kadonnut.

Ole hyödyksi, tee jotain.

remontti_2.jpgEilinen ilta meni hukkaan. Koska koko ajan pitäisi tehdä jotain hyödyllistä (mikä tällä hetkellä tarkoittaa vain ja yksinomaan gradua), saan huonon omantunnon siitä, että vietän kokonaisen perjantai-illan turhuuksien parissa. Katselin tv:tä, söin ranskiksia, join limua, surffailin netissä ja selailin löytyisikö Ikean kuvastosta mitään hyödyllistä pikkusälää keittiöömme.

Tämä kaikki oli kieltämättä mukavaa, mutta en saisi. Kaikki kiva tulee sitten kun: kun alkuvuodesta valmistun, kun olen vain töissä ja voin illat omistaa itselle, Kullalle ja ystäville. Kun on vihdoin omaa rahaa tehdä sitä mitä haluaa. Mitähän se sitten on mitä haluan, kaiken tämän välivaihe-elämän jälkeen? Ja ymmärrämmekö ystävieni kanssa enää toisiamme niin kuin ennen kun kaikki ”tärkeämpi” on vallannut alaa heidän tapaamiseltaan?

Kulta seikkailee tämän viikonlopun Helsingissä, minä SPSS:ssä. Konkreettinen esimerkki siitä, miten työssäkäyvän ja (työssäkäyvän) opiskelijan arki eroaa toisistaan. Mutta onhan minulla uudet hiukset torstaisen kampaajan jäljiltä. Jos siitä iloa ammentaisin. Torstai oli muutenkin toivoa täynnä, sillä saimme nyt toisella yrityksellä Ikean PS-kaapin kasaan ilman vaurioita.

Toisaalta minulla on tuossa vieressä myös tyhjyyttään huutava keittiö, josta en tiedä, pitäisikö sille itkeä vai nauraa. Niin kuin koko elämälle. Molempia vuorotellen, mikäs sen parempaa.

Edistystä eri saroilla

Työ. Olen ollut nyt muutaman kuukauden nykyisessä työpaikassani ja oppinut valtavasti. Työ on kiinnostavaa, kivaa ja jännittävääkin. Joskus toki vastuu pelottaa ja stressaakin, mutta pidän työn haasteellisuudesta. Tuntuu, että työ antaa minulle enemmän kuin mitä se minulta vie. Tieto oman työn merkityksellisyydestä tuo hyvän olon.

Keittiö. Saimme eilen keittiöön uuden tason ja altaan. Tuolla ne makaavat keittiön lattialla tarkistusmittausten jäljiltä, mutta kertovat konkreettisesti siitä, että jotain tässä tapahtuu. Myös puuseppä kävi tällä viikolla kuuntelemassa lopullisen suunnitelman ja tilauksen; lupaili, että voisi mahdollisesti jo ensi viikolla saada osuutensa tehtyä. Keittiöön on tulossa enemmän tilaa ruokapöydälle, enemmän pintaa työskentelylle. Sekä ehkä se ihan paras ja ehdottomin: tiskikone 8 vuoden käsin tiskaamisen jälkeen.

Opinnot. Gradun välipalautuksen dedis on syyskuun lopussa. Kaksi päivää armonaikaa. Pakollista edistystä (ja hermoromahdusta) odotellessa. Voi helvetti.

Elämä. Kulta puhui eilen kauniisti niistä prinsessoista. Olin myös tilannut esitteen eräästä rakenteilla olevasta asunnosta (eräänä päivänä keittiöremontin aiheuttaessa ahdistusta). Niinpä haaveilimme iltasella tulevasta, mietimme millainen olisi unelmiemme koti.

Yritän:

  • kirjoittaa gradua kun viereisestä huoneesta kuuluu hermoja raastava hiomakoneen jylinä
  • olla stressaamatta siitä, kuinka naapurimme suhtautuvat tähän mekkalaan
  • jaksaa hymyillä tämän kaaoksen läpi ja muistaa, että Kulta tekee arvokasta työtä
  • saada kirjoitusurakkaa huomenna eteenpäin rauhallisemmissa olosuhteissa: pakenen remonttia vanhempieni luo, siellä on luvattu työrauha
  • olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että osuuteni remontin etenemiseen on surkea hippu vain
  • pitää mielessä sen toiveikkaan ajatuksen, että seuraava asunto, johon muutamme, on uusi ja remonttivapaa

Rahalla saa

Saunat on saunottu ja sen myötä (Kullalla) on hieman parempi mieli. Kuvassa näkyvä kaappi aiheutti rankan työviikon jälkeen päänvaivaa; ohjeet tuli luettua huolimattomasti, peltiä vääntyi ja mieli synkkeni. Ensin itse horjahdin lattialla maanneen osan päälleen, mutta onneksi kyseessä oli takaseinä, ei huolta. Seuraavaksi tuli lommo, ja toinen, ja kolmas kaapin etuosaan. Huono päivä, so to say. Nyt ehkä pitäisi palauttaa tuote liikkeeseen, kertoa kauniisti hymyillen, että rikki oli jo paketissa. Tai sitten katsoa keittiössä jo uutena epätäydellistä kalustetta.

Kulta ei kuulemma periaatteellisista syistä palautusoperaatioon osallistu ja mä en vaan, siis jaksa ja ehdi. Kun pitäisi saada keittiöremontti etenemään (tuonne piti tulla lakanat). Ja sit on se gradu. Ja enenevässä määrin stressiä siitä, mistä löydän itseni vuodenvaihteen jälkeen töistä. Lapista?

Hetki sitten Kulta soitti muutaman metrin päästä, viereisestä huoneesta. Halusi sanoa: ”Mä rakastan sua”, ja se oli hyvä kuulla.

Tällä viikolla on tuntunut aiempaa vaikeammalta herätä aamuisin. Johtunee tuosta pimeyden saapumisesta. Huomenna ei onneksi tarvitse edes yrittää. Nukun, nukun, nukun.

Kuva Ikean sivuilta

Toivoa tulevasta

Olen luvannut palauttaa gradun senhetkisen version syyskuun loppuun mennessä ohjaajalleni (joka jaksaa edelleen hyväntahtoisesti tsempata työn edistymisessä). Lokakuun korjailen pahimpia puutteita ja marraskuussa on toivottavasti enää hiomista jäljellä. Marraskuun puolivälin jälkeen pitäisi sitten jättää gradu lopulliseen tarkastukseen ja julkaistavaksi. Joulukuussa kypsäri sekä yksi pirun tentti ja tammikuussa maisterin paperit minulle, kiitos. Näin on suunniteltu, toivottavasti toteutuu.

Yleisin gradun arvosana laitoksellamme on C, mistä voi päätellä arvioinnin olevan tiukan jäykkää. Aiemmin haaveilin M:stä, mutta nyt ovat nuo haaveet hävinneet. Nykyään haaveilen vain valmistumisesta, arvosanasta viis. Jos gradu ei kiinnosta edes itseäni pätkän vertaa, miksi sen sisältö tai arvosana kiinnostaisi muitakaan. Niin kuin ikinä.

Vaikka sekä gradu että viimeinen tentti vaativat vielä urakointia, ajatukset pitäisi samalla suunnata jo työnhakuun. Ilman sitä reilun kolmen kuukauden päästä edessäni siintää työttömyys. Mahtaisi olla aikamoinen pudotus työn ohella opiskelleelle olla yhtäkkiä kotona kädet täynnä aikaa. Töitä uskon kyllä löytäväni, mutta saatan joutua muuttamaan mieluisan työn perässä satoja kilometrejä, kauaksi Kullasta ja omasta kodista. Ihan pienesti ahdistaa tuo ajatus.

Päätyöni on nyt gradun eteenpäin vieminen, keittiöremontti edistyy sitä mukaa kun muut työt antavat myöten. Puuseppä ottaa yhteyttä ja tekee oman osuutensa kunhan ehtii. Tässähän tämä madellen etenee elämä. Tsuipadui. Mistä tämä tyyneys kumpuaa, kaikesta huolimatta?

Hävityksen kauhistus

remonttiOlisin halunnut ottaa erilaisen kuvan kertomukseni tueksi, näyttää kokonaisuudessaan, miten keittiöremonttimme edistyy. Työmaavalaisin on kuitenkin vielä hankkimatta ja kun toinen keittiön lampuista on jo irrotettu, entisestä hämärästä keittiöstämme on tullut suorastaan pimeä. Surkeat kuvausolosuhteet siis, joten nyt on tyytyminen ikkunalautakuvaan.

Yläkaapit on tyhjennetty astioista ja ovet irrotettu. Samoin yläkaapeista on sahattu ylimääräiset osat pois ja välitilan laatat revitty irti seinästä. ”Ylimääräisiin osiin” kuuluu mm. kaappien alla ollut tyypillinen 50-lukulainen lasinen seinälokerikko, jota tulee vielä kova ikävä. Siinä on ollut niin suloista säilytellä suolaa, sokeria, kaakota, jauhoja, mitä ikinä. Ja kuten Kulta sanoi, kaksi tytöistä kyllä tappaa meidät, kun kuulevat, mitä olemme menneet tekemään. Joskus on kuitenkin pakko luopua ja nyt lasiset säilytysastiat viettävät kenties viimeisiä hetkiään ikkunalaudalla nököttäen. Niiden puusta tehty kehikko muuttui jo pikkusäpäleiksi Kullan sorkkarautakäsittelyssä.

Seuraavaksi pitäisi tyhjentää korkea kaapisto, jonka sisältönä on omia vaatteitani sekä liinavaatekokoelmamme. Vaatekaappi keittiössä? Joo tiedän, ei ole enää kauaa. Tässä kohtaa remonttiin tulee paussi, sillä tavaroiden seuraava sijoituspaikka puuttuu. Koska olohuoneessa on jo mm. liesi, tiskikone, kaapinovet ja hyllyt, sinne en haluaisi enää epämääräisiä vaatepinoja tunnelmaa kohottamaan.

Eilen oli hyvä päivä ja illalla meitä molempia hymyilytti. Vaikkakin tein graduani ja viereisessä huoneessa on remonttikaaos, pää kestää. Katsotaan, missä vaiheessa stressi kasvaa. Oikein itseäni ihmettelen: miten kummassa mua ei häiritse enempää remontin hidas eteneminen ja lukuisat siihen liittyvät selvittämättömät asiat…

Perjantain pukeutumishaaste

Jos nyt vastaisi, kun Onni kerran kauniisti pyytää. Jotenkin koen kyllä olevani blogosfäärin periferiassa; minulle saapuessani haasteet (siis tämä ja se yksi aiempi, johon en saanut vastattua) ovat jo valmiiksi kovin tuttuja muiden blogeista.

Tehtävänanto: Kerron mitä minulla on päälläni, kun saan tämän haasteen. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Palailimme puolisen tuntia sitten Kullan kanssa saunalta. Tällä hetkellä ylläni on ainejärjestömme saunaillan (josta siis pakenin oman talon saunaan) asusta karsittu versio. Ensinnäkin rakkaat harmaanmustat Filippa K:n farkut, jotka ovat lähes päivittäisessä käytössä. Lisäksi violetti pitemmän mallinen t-paita, H&M. Ja sit alusvaatteet tietty, ei muuta. Voi kuinka helppoa oli tämä.

Tämän lähemmäksi muotiblogia Aikuistumassa ei ikinä pääse. Enkä jaksa haastaa, kun tuntuu, että kaikki on jo haastettu. Laiskimus minä.

Ainejärjestön bileisiin mennessäni tunsin itseni vanhaksi. Olenhan sentään viidennen (tai laskutapaa muuttaen jopa yhdeksännen) vuoden opiskelija. Osa uusista opiskelijoista näytti lapsilta. Mutta niin sitä rouvanakin hetken porskutin mukana ja ymmärsin, että olen unhoittanut opiskelukaverini ihan suotta. Pitäisi nähdä useammin, vaikka valmistumisen lähetessä ei automaattisesti heihin tule enää törmättyäkään. Ihan jo ammatillista identiteettiämme vahvistaaksemme. Syyksi riittää myös se, että kivoja ovat.

Perjantaipohdintoja (mm. valmistunkohan koskaan ikinä?)

Tentti oli ja meni. Tai eihän se mennyt, sillä joudun uusintakierrokselle. En ehtinyt lukea kaikkea, joten luin tärkeimmät. Se ei suinkaan riittänyt. Kuuden esseevastauksen kirjoittaminen heikolla faktapohjalla olisi ollut vähän turhan luovaa minulle. Tapanani kun ei ole tenttivastauksissa turhia löpistä. Jotenkin vain nolottaa, että tentti siirtyy; käytinhän lukemiseen työaikaakin ja mun pitäisi oikeasti jo osata nämä asiat suoriutuakseni hyvin töistäni.

Kulta lähti varpajaisiin. Kuullessani, että sellaiset ovat tulossa jäin oikein miettimään, että mitä järkeä ja mikä oikeus. Omassa ajatusmaailmassani varpajaiset ovat samaa sarjaa kuin polttarit: ”hyvä” syy ryypätä. Vai voiko varpajaisia viettää ihan rauhassa, tapahtuuko joskus niin? Wikipedia valaisee vauvan syntymän jälkeisiä perinteitä seuraavasti: ”Rotinat taas usein tarkoittavat vierailua vastasyntyneen kodissa ruoka- tai muiden lahjojen kera, eli rotinoilla pyritään edelleen helpottamaan vastasyntyneen aiheuttamaa työnlisää. Rehellisyyden nimissä todettakoon että nykyiset varpajaiset harvoin helpottavat niitä välittömästi seuraavaa perheen arkea.”

En tarkoita, etteivätkö sekä naimisiin meno että lapsen saaminen olisi molemmat suuria asioita, mutta löytyisikö jokin muu tapa juhlia? Onko kaikille osapuolille kivaa ja reilua, että tuore isä lähtee kaveriporukalla heilumaan äidin jäädessä vauvan kanssa kaksin kotiin? Isän(kin) auttava käsi olisi tuossa vaiheessa varmasti kovin tarpeellinen. Toisaalta isä voi tarvita tilaisuuden purkaa tuntojaan. Se taas on valitettavasti osalle miehistä selvin päin vaikeaa ja mutkikasta.

Mutta mitä minä tiedän, kun en ole äiti enkä ole koskaan jutellut yhdenkään äidin kanssa siitä, miten ovat asian kokeneet.

Koska Kullalla oli kiire ja saunakaljatkin vielä ostamatta, lupasin heittää hänet juhlapaikalle. Tai ei mulle annettu juuri vaihtoehtoja, mutta mikäs tässä kun tenttiin lukeminenkaan ei taas vähään aikaan ole akuutti asia. Kiitokseksi kyydistä sain huudahduksen: ”Voi jumalauta!” (täräyttäessäni vähän turhan vauhdikkaasti reunakivetykseen matalapohja-autollamme). Että kiitos vain ja hauskaa iltaa.

Koska mun pää on tänään vähän puupää, ajattelin järjestellä kotikaaosta. Jos se toisi samalla selkeyttä oloonkin. Ja sit mä katson Salkkarit ja teen intialaisittain maustettua kylmää kasviscurrya, jonka resepti on noin viikon odottanut keittiön pöydällä toteuttamistaan.

Hiisistä ja jatuleista

Eilen kävimme illalla ulkona (wohoo). Ja palasimme kotiin yhdentoista maissa. Kivaa oli, mutta ai myös sitä ihanuutta kun sai kaivautua oman peiton alle lämpimään. Poljimme varta vasten pubiin toiselle laidalle kaupunkia, jotta samassa korttelissa asuva ystäväpariskunta olisi helpommin mukaan houkuteltavissa.

Paikalla olivat yllättäen Kullan vanhemmat. Myös taktiikkamme toimi: pariskunta laskeutui yläkerroksista katutasoon. Heidän lisäkseen saimme seuraamme vielä hetkeä myöhemmin kaksi tyttöstä (tuo aina niin iloisen eloisa parivaljakko), joista toista Kulta innostui haastamaan jälleen kiivaaseen keskusteluun. Puhe hyppelehti hiisistä kartanoiden ja ruukkialueiden kautta jatulintarhoihin :) Jokin kumma siinä on, että nuo kaksi kun kohtaavat, niin sanan sijaa on muiden yhtäkkiä vaikea saada.

Ensi viikolla on tämän tutkinnon puitteissa viimeinen tentti. Paitsi tietty on vielä myös kypsäri, jos gradu joskus valmistuu (huonolta on näyttänyt viime kuukausina). Mutta kypsäriä ei oikeastaan voi laskea, kun se nyt vain on joku turha historiallinen jäänne ja läpihuutojuttu.

Tenttiin tuleva asia kiinnostaa ihan hurjasti; onnistuin siis säästämään tenteistä ”parhaimman” viimeiseksi. Ja monta vuotta on säästettykin. Ainoana ongelmana on tentaattori, joka on aivan liian teoreettinen, pikkutarkka pilkunviilaaja. Tutkija, joka on vieraantunut käytännön töistä. Pitänee siis keskittyä opettelemaan taas hänen oman tutkimusalansa asiat ulkoa. Ja vähän kaikki muutkin asiat. Mitä sillä kokonaiskuvalla tekee, kun voi brassailla termeillä.

Kulttuurieroja vai ihan vain huonoja tapoja?

Työviikko takana, yksi enää edessä ennen kuin palkanmaksaja vaihtuu. Tänään töiden jälkeen olen syönyt, roikkunut netissä ja tuijottanut aivottomana tv:n tarjontaa. Voi tylsyys, mutta muuhun en nyt pysty. Selkä ja hartiat jumissa ja päässä juuri sen verran särkyä, että keskittyminen järkkyy.

Kulta oli taas seuranani työreissussa. Työmatka muuttuu huomattavasti mukavammaksi kun käy keskellä päivää Kullan kanssa lounaalla ja saa nukkua yönsä tutussa kainalossa. Hotellissa tosin oli tuskaisen kuuma. Ilmastointia ei ollut eikä ilma muutenkaan liikkunut suuntaan tai toiseen. Vaikka ulkona oli kymmenisen astetta viileämpää kuin sisällä, avoimesta ikkunasta ei hiipinyt hiukkastakaan sisälle – vaikka vieressä seisoi ja odotti. Ensimmäisen hiostavan ja lyhyen yön jälkeen päädyimme ruuvaamaan yhden pienen, mutta ratkaisevan ruuvin irti, minkä jälkeen ikkunan sai täysin selälleen. Samaan aikaan huoneen ovi raolleen, mikä laittoi ilmaa sen verran kiertämään, että seuraavasta yöstä selvisi.

Huoneemme oli pitkän käytävän päässä ja jouduimme kulkemaan sinne monen avoimen oven ohitse. Avoimet ovet paljastivat joukon kiinalaisia, jotka saastuttivat jo ennestään huonoa ilmaa tupakansavulla. Kamala löyhkä ja kiukkuinen mieli. Yhden kerran ohi kävellessämme suoritimme lapsellisen mielenosoituksen köhimällä kuuluvasti käytävällä. Eikä ne kuitenkaan tajunneet.

Kyllä mä sen hyväksyn, että jos huone ei ole savuton, on ihan oikeus poltella siellä mielin määrin ja saastuttaa omaa reviiriään. Mutta siis onkohan tuollainen ihan ok… Minusta ei. Eikä myöskään ole ok maiskuttaa ruokaa aamiaisella niin äänekkäästi, että monen metrin päässä häiriintyy. Tai vaihtoehtoisesti huudella suu täynnä ruokaa ei-niin-pehmeällä kielellään. Joskus kulttuurit vain kohtaavat niin että törmäys satuttaa. Henkisesti – muutenkin jo väsynyttä. Missähän vaiheessa selitys kulttuurieroista menettää merkityksensä ja on vain todettava, että käytöstavat ne pitäisi olla kiinalaisillakin?

Tein muuten pienimuotoisen tarkastelun siitä, miten netissä kommentoidaan kiinalaisten ruokatapoja ja huomasin, että saman siivottomuuden on moni muukin laittanut merkille. Ihan jo tuon takia en nyt ainakaan seuraavaksi matkakohteekseni harkitsisi Kiinaa. Kivaa ei ole kiukkuisena lomailla.

Huomenna pitäisi saada gradua eteenpäin pitkästä aikaa. Kulta on järjestänyt ystävilleen ohjelmaa toisaalla, joten saan koko viikonlopun rauhassa levitellä papereitani ja tuskailla loputtomalta tuntuvaa urakkaa.

Yli-ihminen

Kevyt ja leppoisa kesätyö, jonka ohessa jaksan tehdä vielä graduakin. Tai vaikken nyt ihan aina jaksaisi, niin teen kuitenkin, sillä täytyyhän se joskus loppuun saattaa. Hyvä olo itsestä ja ylpeä tunne omasta reippaudesta.

Harhaluulo, unelma ja huijatuksi tuleminen.

Huijannut olen ihan itse itseäni ja myös vähän liikoja luullut. Siitä samasta milla-emeliina-typysestä, joka kaiken hoitaa. Töissä kaatui vähän liikaakin vastuuta ja hommia niskaan kun eräskin, jonka piti kantaa vastuuta, poistui talosta 2½ kuukaudeksi yhdistetylle sairas-/kesälomalle.

En vain jaksa työpäivän aikana suoritetun aivojumpan jälkeen gradun kanssa enää edes venytellä. Viikonloput täytyy viilettää ties missä juhlissa ympäri maata, joten gradu on silloinkin läsnä vain stressaavina ajatuksina. Kotona on kaaos, johon Kullan tänään alkanut kesäloma tuonee helpotusta. Mutta silti.

Täytyy vain yrittää jaksaa. Kohtahan on jo joulu ja mulla on silloin lomaa. Nyt värjään mitäänsanomattoman värisen juurikasvuni pois. Ja varmaankin vähän irvistelen, sillä arka päänahkaparkani saattaa huutaa ja vähän punastuakin. Mutta eipähän tarvitse huomenna häissä rönttöisyyttään hävetä.