Sukuun

CarolaKullan vanhemmat olivat meillä lauantaina syömässä. Kulta otti vastuun ruoasta, niin kuin sovittu oli. Sen verran osallistuin, että annoin idean, mitä voisi tehdä ja mitä siihen kenties kannattaa laittaa, mutta käytännön toteutuksesta pidin taas näppini erossa. Nautimme erinäisiä tunnelmaa luovia juomia mm. Carolan säestyksellä, katselimme lomakuvia ja puhelimme niitä näitä.

Meiltä jatkoimme vielä erääseen perinteikkääseen lähiseudun pubiin ja kotiin lähdimme silmän alkaessa painaa. Tämä oli toinen kertani tulevien appivanhempieni kanssa baarissa. Niin joo, hehän ovat kohta ihan oikeasti sukulaisiani, en ole tullut ajatelleeksi! Edellisellä kerralla piristimme itseämme erään synkkämielisen kirkkokonserton jälkeen oluiden äärellä.

Hauskaa, että tällainenkin yhdessäolo onnistuu. Sama varmasti luonnistuisi omien vanhempienikin kanssa, mutta eipä ole tullut tehtyä. Heidän tapauksessaan vaadittaisiin kenties enemmän houkuttelutyötä. Sillä onhan kovin mukavaa käydä sänkyyn siinä kymmeneltä viimeistään, jotta jaksaa aloittaa uuden päivän ajoissa. Näemme molempien vanhempia suhteellisen usein, samassa kaupungissa kun kaikki asustamme.

Tänään oli meidän vuoromme vierailla: söimme Kullan vanhempien luona. Jälkiruoan aikana Kulta tarkasteli sormuksensa naarmuuntumisastetta, mistä hänen äitinsä sai oivallisen aasinsillan tokaista heidän luulleen, että menemme Thaimaan-matkalla salaa naimisiin. Niin luuli muuten moni muukin. Polttaa, polttaa, mutta hitusen vielä oli hakoteillä tuokin arvaus. Siinä sitten hymisteltiin, että joo, eihän me sellaista. Tietäisivätpä vain.

Pääsiäisenä tuli vietettyä aikaa myös meidän molempien sisarusten sekä omien vanhempieni kanssa. Raahasimme myös ylimääräistä kaappien täytettä kirpputorille.

Kesä antaa taas merkkejä tulostaan. Stressi heikkoa.

Carolan kuva: Kalle Kultala, lainattu Ylen sivuilta.

Vatvomista

Avioitumisasiat ovat pyörineet mielessä kovasti. Eikä ihme. Kyseessä on kuitenkin yksi elämän suurimmista yksittäisistä tapahtumista, olkoonkin itse toimitus yksinkertainen ja koruton.

Naimisiin meno sinänsä tuntuu hyvältä, suhtautumiseni järjestelyihin sen sijaan vaihtelee. Kerran jo piti vetäytyä yöllä vessan lattialle pieneksi, lohduttomaksi mytyksi itkemään sitä, että mitenkähän kaikki sujuu. Siellä sitten niiskutin vessapaperiin ja hain tukea tekstiviestein Etelä-Amerikasta ystävältäni, jonka pyysin myös maistraattiin todistajaksi. Kai se jotenkin helpotti, päästää ahdistusta ulkomaailmaan. Ja toisinaan auttaa ihan vain tieto siitä, että on olemassa tuollaisia ihmisiä, tärkeitä.

Sitten toisaalta esimerkiksi vihkisormuksen etsiminen tuntui maailman luonnollisimmalta asialta. Muistan hyvin, kuinka jännää oli sanoa kultasepänliikkeen myyjälle tulleemme katselemaan kihlasormuksia. Nyt oli vain fiilis, että näinhän tämän kuuluu mennä, rouvaksi ollaan ryhtymässä.

Välillä mietin, että onko tämä nyt ihan reilua salata koko homma etukäteen pientä piiriä lukuunottamatta, myös vanhemmiltamme. Mutta toisaalta tämä on se tapa, jolla olemme uhkailleet ja jota meiltä kenties odotetaankin. Suurempi yllätys kai olisi ollut pitää ne ”tavalliset” häät.

Tiistaina menemme maistraattiin viemään pyynnön esteiden tutkinnasta. Lisäksi mun olisi hyvä tehdä mahdollisimman pian päätös sormuksen suhteen. Muutamia oivia vaihtoehtoja löysin lauantaina: valkokultaista, tyylikästä, yksinkertaista, ajatonta. Valokuvaukseen varasin jo ajan, mutta sitä varten pitäisi vielä etsiä omien ideoiden tueksi kuvia netistä. Juttelin kuvaajan kanssa puhelimessa ja hän vaikutti ihan innostuneelta toteuttamaan kuvia, joissa perinteiset hääposeeraukset heitetään romukoppaan. Tiedän melko tarkkaan, mitä kuvilta haluan ja mitä en. Kuvausharrastus auttaa huomattavasti tässä asiassa.

Mitäs muuta? Puvun saan torstaina. Kyseessä on valmis puku, johon tehtiin haluamani muutokset. Minusta tulee morsian tummanruskeassa ja vaikka puku on juhlavin, mitä olen koskaan omistanut, se on silti aika tavis juhlamekko. Prinsessaleikkeihin en ryhdy. Ainoa prinsessa, mitä olen koskaan ollut, on itkupilli. Vihkimisen jälkeinen ohjelma järjestyy toivottavasti suunnitelmiemme mukaan. Kampaus ja meikki pitää vielä varata. Muuten ei sellaisiin oikeastaan tarvetta olisikaan, mutta kuvassa on kiva olla kauniina. Toisen todistajan kohtalo on vielä ratkeamatta osaltani. Ensi viikolla täytyy sekin varmistaa.

Miten ihmiset selviävät suurista hääjuhlista ilman hermoromahdusta?

Hui

Soitin tiistaina maistraattiin ja varasin meille ajan. Vappua saan viettää jo rouvana. Jos siis kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tämä tuli sittenkin niin äkkiä harkitsevalle luonteelleni, että välillä kaikki tuntuu epätodelliselta.

Pitäisi järjestää kuvaus ja varmaankin myös kampaaja, ostaa sormus, miettiä ohjelmaa vihkimisen jälkeiselle illalle sekä suunnitella vapun bileitä, missä salaisuus paljastuu suuremmalle seurakunnalle. Huh. Ai niin ja pitäisi vielä valita toinen todistajistani: päätettiin, että kummaltakin tulee kaksi ystävää paikalle. Ja tuhatta muutakin asiaa pitää miettiä. Kuten millä nimellä haluan itseäni jatkossa kutsuttavan. Ja avioehtokin on nykypäivää. Sen pohtimiseen pitänee varata tovi jos toinenkin.

Kulta ei varmaan mieti puoliakaan näistä asioista. Kunhan menee ja tekee. Tuosta vain.

Prinsessa Itkupilli

Iski stressi. Setä soitti paikasta, joka ollaan varattu häitä varten ja kysyi, ollaanko edelleen pitämässä varaus, koska muut ovat kyselleet samaa päivää. Hän nyt halusi varmistaa, ollaanko tosissaan, ennen kuin ilmoittaa seuraaville, että ei käy. Tietysti sanoin, että ollaan tulossa juu. Kun ei olla muutakaan päätetty. Pakko kai tosissaan tehdä ratkaisuja asian suhteen. Miten voi päätöksenteko tässä asiassa tuntua näin mahdottomalta? Häihin uppoaa ensinnäkin ihan kohtuuton summa rahaa – varsinkin kun haluaa Rembon puvun eikä mitään tusinakolttua ;). Mieluummin niilläkin rahoilla reissaisin johonkin kauas tai kustantaisin monta vuotta jotain harrastusta lapselle, joka joskus ehkä saadaan. Ja toisaalta prinsessaleikit ja juhliminen ei ole oikein ikinä olleet mua varten. Ah-dis-tus.

Kalas

Me pidettiin lauantaina juhlat. Ei kuitenkaan meillä kotona, vaan vuokratiloissa. Kulta vihdoin valmistui – oltuaan jo usean vuoden vakituisessa työssä ja poissa opiskelijamaailmasta. Toivottavasti vuoden sisällä saan itsekin syyn vastaavaan tyytyväisyyden ja helpotuksen tunteeseen siitä, että yksi vaihe on elämässä takana ja voi keskittyä täysillä uusiin tuuliin. Jos kaikki menee yllätyksittä, valmistunen tammikuussa 2008.

Juhlissa oli luonnollisesti Kullan ystäviä opiskeluvuosien ajalta. Tytöistä oli paikalla vain yksi ja hänkin avecin roolissa. Paljon siis ihmisiä, jotka olen tavannut vain muutaman kerran – osaa heistä en ikinä. Yllättävän pienellä stressillä selvisin sitten lopulta emännöinnistä. Oikeastaan olemattomalla. Oli oikein hauskaa (kuulemma vieraillakin) ja sunnuntai meni täysin harakoille – ihan oikeutetusti. Mutta tunnustan, etukäteen kyllä murehdin tarjoiluista ja muista.

Jos joku, niin stressaaminen on minulle ominaista, vaikka iän karttuessa olen tässäkin suhteessa oppinut olemaan itselleni armollisempi. Suunnittelen asioita hyvissä ajoin ja toisinaan huomaan käyttäneeni useita tunteja sellaisten asioiden suunnitteluun, jotka eivät välttämättä edes ikinä toteudu. Niin kuin vaikka häiden. Paljon piti tutkia, että missä sitä sitten haluaa juhlia ja kenen ruokia syödä, kunnes edes jotain päätöksiä asian suhteen saatiin tehtyä. Ja kun sitä ei ikinä tiedä, josko me sitten kuitenkin jätetään ne juhlat (ja se stressi) kokonaan väliin ja pidättäydytään vain siinä pakollisessa maistraattiosiossa. Toisinaan tuosta jälkimmäisestä ideasta kovastikin innostun. Siinä olis sitä jotain.

Olen aina viehättynyt vanhempieni ”hääkuvasta”: seisovat trumpettifarkuissaan maistraatissa, ihan vain todistajien ja vihkijän läsnäollessa, intiimisti. So 70’s. (Ei kuulemma äitini anoppi ollut yhtä innoissaan, kun jälkikäteen asiasta kuuli.) Kun tämä aika omiin ehkä-häihin tuntuu ihan liian pitkältä. Asioita on toisinaan kiva tehdä ex tempore, jotta ei ehdi miettiä niin paljon kaikkea mahdollista. Häihin kun saattaa liittyä kummallisia asioita. Alla esimerkki.

Juttelin toissaviikolla luennolla erään tutun tytön kanssa aiheesta häät. Hän on menossa naimisiin tänä kesänä ja kertoi pahoittaneensa mielensä seuraavasta: kaveriporukassa on tulossa kolmet häät, pariskunnille A, B ja C. Tuttuni miehineen olkoon A. Heillä on häät suunnitteilla ensi elokuulle. B ja C ovat molemmat suunnitelleet pitävänsä häät ensi talvena. Kun pariskunta C:lle paljastuu, että sekä heillä että pariskunta B:llä on tarkoitus pitää häät helmikuussa, C suutahtaa. Ei voi olla kaksia saman kaveripiirin häitä samassa kuussa (?!). B aikaistaa häitään jo kesälle, A:n harmiksi juuri heidän häitään edeltävälle viikonlopulle. A ei enää olekaan kaveripiirin ensimmäinen naimisiin menevä pariskunta ja A suutahtaa. Ei ole kivaa, että B menee naimisiin ennen heitä ja vielä ajallisesti noin lähellä. A päättää tarkkailla, mitkä asiat menevät B:n häissä pieleen ja tehdä itse kaiken paremmin, sitten viikkoa myöhemmin (?!). Tämän ajatuksen turvin hän saa edes hitusen paremman mielen itselleen koko asiasta.

Siis voiko aikuisten ihmisten, keskenään ystävien, ajatuksenjuoksu mennä noin? Miten se on itseltä pois, jos muutkin juhlivat? Ja eikö ihmisillä ole sen vertaa omia ideoita, että saavat häistään oman näköiset ja massasta erottuvat? Oma huumorintajuni kun ei osu yksiin niiden kanssa, jotka nauttivat perinteisistä hääleikeistä enkä ymmärrä, miksi jotkut haluaa tehdä kaiken samoin kuin muutkin. Lapsena oli kiva leikkiä, mutta me ollaan aikuisia, kuitenkin. Kaikilla on toki oikeus tehdä häistään (ja ystävyyssuhteistaan) haluamanlaisensa, mutta en vain käsitä. Liiallinen perinteiden seuraaminen on tylsää. Yksilöllisyyttä, pyydän.

Olen valitettavasti syyllistynyt hääpalstojen lukemiseen, ehkä kerran. Naimisiinmenojuttuja lukiessani päädyin mutkien kautta tänne. Ihastuttavaa huumoria. Luulen, että häitään valmistelevat morsiot saavat ärsytykseni vielä joskus nousemaan tähän pisteeseen. Harmi, etten törmännyt noihin herkkuihin jo ennen ystävänpäivää.

Ja joo, kyllä mä uskon, että siitä tulee hieno päivä kun Kultani kanssa luvataan. Tavalla tai toisella. Varmasti itken ilosta ja tunnekuohusta.