Valkoinen lautalattia vaikka väkisin

Kirjoitin seuraavan tekstin jo 15. elokuuta, mutta julkaisematta jäi:

Aamulla sain vain joten kuten nieleskeltyä kyyneleeni jättäessäni pienen tyttöni yksin ensimmäistä kertaa pitemmäksi ajaksi päiväkotiin. Muutaman tunnin päästä osasin kuitenkin jo iloita vapaapäivästäni. Ei ketään hoidettavana tai passattavana, rauhallista aikaa hoitaa omia asioita. Hain postista pienen, oi niin ilahduttavan paketin. Piristäköön muki tulevina, aivan liian aikaisina aamuina minua!

Vaikka lukijoilleni on tainnut valjeta innostukseni järjestyksen ja puhtauden ylläpitoon, en rakasta siivousta niin paljoa, etten voisi antaa jonkun toisen tehdä sitä puolestani. Kauan olemme puhuneet, että kun töihin palaan, saa joku muu käyttää asunnon siivoukseen kuluvan ajan kuin minä. Kulta ei sentään ole lupautunut, mutta tänään saan siivousfirmasta vierailijan. Palvelu tulee yllättävän edulliseksi verovähennyksen ansiosta, saavutettu vapaa-aika on kuulkaa rutkasti arvokkaampaa.

Olen viime viikkoina myös taikonut meille yhteen huoneeseen valkoisen lautalattian. Sisällähän on (valkoisen rinnalla tunkkaiselta näyttävä) tammiparketti, mutta parveke on pian toista maata. Se vaati pitkää pinnaa, kolme kerrosta betoluxia ja kuivumisen odottelua, mutta nyt on valmis. Sitten enää odotellaan (vähän lisää), viikon päästä pitäisi olla käyttöönottokuiva.

Sittemmin tapahtunutta:

Typy on sopeutunut päiväkotiin mainiosti, mummi ja pappa ovat auttaneet arjen pyörityksessä kiitettävästi (asuvathan päiväkodin vieressä) ja pieni on ollut koko syksyn aikana vain kerran kipeänä. Juuri silloin kun me olimme Israelissa. Köhä, silmätulehdus, kuumetta. Hitusen oli kurjaa lähteä muille maille ja jättää pieni puolikuntoinen taakseen. Lähteä itsekin ärhäkän silmätulehduksen kera sinne helteeseen ja kuulla, että myös hoitajana toimiva mummi on samassa taudissa.

Mielenkiintoinen matka, ei taida toiste tulla mahdollisuutta moisiin hääkarkeloihin osallistua. Onhan tuo koko Israel niin kiistelty, että hienoa oli saada omakohtainen kokemus.  Lentoihin kului vain kuusi tuntia vaihtoineen, joten yllättävän läheltä löytyi tuo kaukainen maa. Siellä oli ilmastointi ja langaton verkko kaikkialla, hiuslakkaa ei meinannut löytää mistään ja kun löysi, pullo peruslaatua maksoi kahdeksan euroa. The Museum of the Jewish People oli vaikuttava.

Tuli syyskuu, tuli ikkunaremontti. Tulivat remonttimiehet, jotka eivät pitäneet lautalattiaani suojaamisen arvoisena. Onhan se nyt kuitenkin vain parvekkeen lattia. Nyt siinä on naarmuja, kuoppia sekä polyuretaania. Monen tunnin urakka edessä siis vahinkojen paikkaamiseksi, minne saa valittaa? Jaksaako valittaa. Tekivät he myös kolhun sänkyyn, veivät pienen palan seinää mennessään eteisen kulmauksesta, kaikenlaista. Uudet ikkunat ovat kuitenkin hyvät: meillä on hiljaisempaa, ilmavirta ei puhaltele ikkunan rakosista sisälle, mutta sisäilma on silti raikasta hengittää.

Muki on ollut joka pennin arvoinen ja siivoojatätimme kultaakin kalliimpi.

Tärkeysjärjestys

Koska tärkeät asiat hoidetaan ensin ja loput sitten tuonnempana, työllistymisen kunniaksi tilasin KeepCupin aamuisista teehetkistäni huolehtimaan. Lainasin myös ensimmäisen äänikirjan automatkoja varten; lähikirjastomme valikoimat olivat kovin suppeat, täytynee mennä ensi kerralla pyörimään pääkirjaston hyllyjen väliin. Toki pitäisi jossain välissä lukea myös työhön valmistavaa alan kirjallisuutta, mutta ihan hetken vielä lomailen. Työt aloitan 17.8., Typy harjoittelee päiväkodissa jo ensi viikosta lähtien.

Edellisen postauksen jälkeen on tapahtunut mm. seuraavaa: tulin kolmatta kertaa tädiksi pienelle plikalle, ihastuin Raumalta ostamaani Kaino-nimiseen rinkulahuiviin, vietin parhaan synttäripäivän aikoihin (yllätysohjelmaa, aurinkoa, mahdollisuus keskustella ystävän kanssa rauhassa tunti toisensa perään) sekä sain ensimmäisen ihkaoman auton (jossa varusteluna mm. mukinpidike, tsihi). Sinänsä tylsää, että piti auto ostaa, mutta pakko mikä pakko.

Melkoinen mäihä

Kuulkaas, mulla on työpaikka. Vakituinen, koulutustani ja työkokemustani vastaava työpaikka. Me ollaan vihdoinkin aikuisperhe: elämän epävarmuus väheni hetkessä. En tiedä, milloin aloitan, mutta yritän neuvotella ajankohtaa mahdollisuuksien mukaan syyskuulle. Maanantaina alan pommittaa kesälomiltaan palailevia päiväkoteja puheluillani.

Kuten olen tainnut mainita aiemminkin, veljeni perheeseen on tulossa viimeistään ensi viikolla ihkaeka vauva, ja siitä ollaan Typyn kanssa aina välillä juteltu. Tänään pienen suusta kuului aamupuuroa mutustellessa (ilman johdatusta aiheeseen) seuraavanlainen monologi: ”Vauva tulee Tädin mahasta pois. Vauva syntyy kohta. Vauvan nimi on serkku. Typy näyttää vauvalle leluja (toim. huom. Nimet muutettu).” Ihanaa kuulla, miten asiat prosessoituvat tuossa pienessä päässä. Typy puhuu paljon, mikä on vallan valloittavaa ja helpottaa kummasti arkea. Ainakin kuuden sanan lauseita on havaittu. Kun pyöräilemme, takaistuimelta kuuluu taukoamaton selostus ja pienet kädet työntävät selkään psyykkistä apua ylämäissä. Olen iloinen työpaikastani, mutta myös siitä, että pian Typy pääsee pölöttämään juttujaan päivisin ikätovereille.

Uudet kuviot

Kullan kesäloma loppui viime viikkoon. Kun joku kysyy, mitä olemme tehneet lomallamme, jään miettimään vastausta. Minullahan on tämä loputtomalta tuntunut loma. Emmekä ole tehneet mitään, mutta kuitenkin niin kamalasti. Kiertäneet huvipuistoja, eläinpuistoja, leikkipuistoja, tavanneet lapsiperheitä meillä ja muualla.

Tänään olin työhaastattelussa, ensimmäisessä sitten viime elokuun. Huomenna jo saan tietää, miten kävi. Jos saan työn, vietän jatkossa yli 1½ tuntia päivässä autolla ajaen. Autoilu ei ehkä ole niin ikävää kuin ensi hetkessä luulisi: äänikirjat, musiikkia, puhelimen hands free, eväiden mutustelua. Ja se olisi vakityö – jotain, mitä kuvittelin saavuttavani noin kymmenen vuoden kuluttua, ehkä.

Typylle pitäisi löytää hoitopaikka ja sassiin, toinen auto ostaa ja kaikenmoista. Mutta saisin asua kotona, eikä meidän tarvitsisi muuttaa toiseen kaupunkiin työn perässä.

Kuukauden kuluttua lähdemme Israeliin häihin, ihan vain Kullan kanssa kaksin. Joka tapauksessa.

Muistilappu

Kuva on niin heikko kuin olla saattaa, mutta laitanpa itselleni ja muillekin innostuville muistiin tuon laattojen ladonnan. Kuva on otettu tukholmalaisessa meze-ravintolassa, jonka nimestä ei sen tarkempaa muistikuvaa ole. Ruoka oli hyvää, sen muistan :)

Ladontaan on käytetty 10×10- ja 15×15-kokoisia kiiltäviä, valkoisia laattoja. Sitten vain seinä on jaettu osioihin, joissa laatat ladottu keskenään eri tavoin. Yksinkertaista, mutta hauskan elävää. Ajatontakin, uskoisin. Kävisi mielestäni mainiosti sekä keittiön välitilaan että kylppäriin. Paitsi suihkun lähelle tuossa olisi itseni kaltaiselle siisteysintoilijalle ihan liikaa saumoja: voi sitä jynssäystä.

Piristys

Oon tässä koko pitkän kevään kasvatellut pitkiä hiuksia. Ajattelin, että luonnonkiharat saisivat sitten vapaasti kihartua ja voisin jättää suoristusraudan kaapin perälle yksinään huhuilemaan.

No, huomasin jälleen, että pitkät hiukset tarkoittavat kohdallani huonosti hoidettua, väsynyttä kotiäiti-ilmettä ja palasin tänään kampaajalta lyhyessä tukassa. Olinpas rohkealla päällä. Oi, nää on kivat liehut nämä! Takaa ja sivuilta lyhkäset, päällä pitempää, joka saa kihartua vapaasti. Helppoa, toivon mä. Huomennahan se nähdään kun yritän väsätä kuontalosta samannäköistä, millaisena se mulle tänään ojennettiin. Hiukset on vähän kuin tuolla mammalla kuvassa. Paitsi tummat ja kihartuvammat ja päältä pidemmät ;)

Kampauksen taltuttamisessa auttavat oikeanlaiset aineet, olen viime aikoina todennut. Oon todella huono ostelemaan minkäänlaista kosmetiikkaa, hiusaineet mukaan lukien, mutta pientä petraamista on sentään tapahtunut. Asiassa on auttanut iloisesti feelunique.com, mistä tuntuu saavan mitä vain kauneushöttöä suunnilleen puoleen hintaan siitä, mitä liikkeet Suomessa niistä kiskovat. Toimituskin on ilmainen kaikkialle maailmaan. Aika paljon kivempi ostaa kun ei kirstu köyhdy juuri mitään. Tigiä hyllyyn, katsos. Tämä vinkki olkoon teille hyödyksi, ihanaiset!

Kuva täältä.

Iltaisin nukahdimme väsynein jaloin syvään uneen

Tosiaan, toista kertaa ei meidän pesueemme Tukholmaan laivalla painele. No, päivälaivaa voisin joskus kokeilla, mutta yö, voi yö. Meillä oli tilava ja rauhallinen hytti, mutta olipa silti kaikkea: laivan sumutorvi, kuulutukset käytävältä, levoton lapsi sekä ruotsalaisherran tarinointi seinän takana (onneksi sentään ruotsin kielen kauniin soljuvalla nuotilla). Yöuneni jäivät molempiin suuntiin muutamaan hassuun tuntiin. Laivan asiakaskunta oli tiedättekös jotain aivan muuta kuin menneinä aikoina: venäläisiä ja japanilaisia matkaajia oli silmiinpistävän paljon, samoin ruotsalaismamuja.

Hotellissa kyllä koisasimme kunnolla koko sakki. Ja ne aamiaiset, ah! Perillä ei valittamista ollut muutenkaan. Paitsi Mujin osastossa, joka oli pettymys. Myös muutamaa viikkoa aiemmin Tukholmaan avattuun COS:iin olin ladannut melkoisia ennakko-odotuksia – täyttyivät kaikki.

Teininä, kun ruotsalaiset vaateketjut eivät olleet vielä aloittaneet invaasiotaan koto-Suomeen, oli Drottninggatanin H&M nuoren neidon paratiisi. Nyt koetimme kiertää kyseiset nurkat kaukaa ja suuntasimme askeleemme kohti Södermalmia tai Vasastania. Vanhentunut rouva koki COS:n vaatetankoja kolutessaan kuitenkin samaa riemua kuin nuorena plikkana turistien kantakadulla. Olisin ottanut kaikki, näillä pystyisin vaatettamaan itseni täysin! Lopulta marssin kaupasta ulos kuuden vaateparren kanssa, tiukan karsimisen jälkeen.

Tiogruppenilta poimin muutaman arkirakkaan, American Apparel tarjosi jokusen päällepantavan myös. DesignTorget oli ihan yhtä täynnä kaikkea kivaa kuin ennenkin, jotain pientä tarttui sieltäkin mukaani. Ingela P Arrheniuksen julisteita ihailin pitkin matkaa, mutta valinnan vaikeus tuli väliimme. Mietin siis rauhassa, tilaan myöhemmin jostain. Vasta kotona huomasin, että hyllystä kurkkiva sirkusmaatuska on saman naisen aikaansaannoksia.

Typy sai matkata laivan lisäksi metrolla, raitiovaunulla sekä bussilla – kokeneen reissunaisen elkein. Jokunen leikkipuistokin kierrettiin, Vasaparken parhaimpana. Junibackenin päätimme suosiolla jättää myöhemmille ikävuosille. Häissä oli niin ihastuttava ruotsalaispikkuserkku, ettei sinä iltana uni meinannut tulla laisinkaan. Parasta matkassa oli pienen omien sanojen mukaan kuitenkin ”iso puisto” (Skansen). Hirviä, karhuja, apinoita, pöllöjä, ahmoja, biisoni, hylje, lampaita, hevosia – näistä riittää juttua edelleen. Vanhan kaupungin laitamilla näimme myös hevosenkakkaa kadulla, se oli metkaa se.

Tänäpä

Jos nyt jotain tännekin, ettei ihan unhoitu. Annan Tukholma-juttujen hetken vielä odottaa ja raportoin teille ensin toisesta reissusta länteen: mepäs käytiin Typyn kanssa alkuviikosta Porissa kyläilemässä :)

Visiteerattiin veljeni jännääkin jännemmällä työpaikalla, mistä tuli kuitenkin äkkilähtö kun oltiin menty sinne vähän omine lupinemme. Porissa on myös sellainen maaginen paikka kuin Pelle Hermannin leikkipuisto, jonne pääsyn sade meinasi estää. Onneksi ilma illaksi selkeni, joten Typy pääsi pyörimään karusellissa, kummastelemaan tunnelia ja monenmoista muuta.

Päivällisreissulla törmäsin hämmästyksekseni Katokon liikkeeseen. Olin jotenkin ajatellut, että kyseessä on pelkkä nettikauppa. Mutta liike, Porissa? Aikomukseni käydä siellä maha täynnä kuitenkin torpedoitiin: en tajunnut ajan kulua ja olivat jo ehtineet laittaa ovensa säppiin. Hyvä syy palata Poriin. Elokuussa on asiaa Ulvilaan, josko sillä matkalla sitten.

Lopuksi kerrottakoon, että eräänä kesäisenä päivänä muutama vuosi sitten olin Porissa läpikulkumatkalla ja kävin illan kiirettä helpottaakseni ostamassa rautatieasemalta valmiiksi junalipun kotikaupungista kakkoskotiin. Voi naamaani, kuinka mahtoi venähtää, kun virkailija kysyi: ”Tänäpä vai?”

Onkohan katokokin poria, jota kielipääni ei ymmärrä?

Jos

Soitin tänään lähellä olevaan päiväkotiin ja kyselin tilaisuutta tulla tutustumaan. Aika järjestyi ensi tiistaille. En ole päiväkotiympäristössä sitten yläasteen TET-jakson hetkeäkään viettänyt ja muutenkin melko tietämätön, miten siellä päivät rakentuvat. Mihin asioihin mun pitäis mielestänne osata kiinnittää huomiota käynnin aikana?

En kyllä tiedä näistä systeemeistä näköjään laajemminkaan mitään. Jos olisin halunnut Typylle ensi syksyksi hoitopaikan, sitä olisi pitänyt hakea maaliskuussa. Ja mistäs tuollaisen sitten voi hoksata? Miten voin hakea lapselleni päivähoitopaikkaa jostain tietystä päivästä alkaen kun ei ole hajuakaan siitä, milloin työllistyn eli hoidon tarve alkaa? Päiväkodin johtaja tiesi kyllä kertoa, että nyt ovat kaikki syksyn paikat täynnä ja ihmisiä jonossa. Jos paikka vaikuttaa pätevältä, jonon perään siis ja ihmettä toivomaan.

Jossittelu on turhaa, mutta toisinaan tarpeellista. Jos minä olisin saanut päättää, meillä olisi nyt vauva kotona eikä kahden mukulan välissä olisi tarvinnut vaivata päätään työnhaulla. Näinhän ei tunnetusti käynyt. Niinpä suunnitelma B:ssä,  jos olisin saanut suvereenisti määräillä, minulla olisi nyt syksyksi työpaikka odottamassa ja Typyn päiväkotipaikka varmistunut. Vaan ei ole vauvaa, raskautta, työtä, saati hoitopaikkaa lapselle. Voi elämä.

P.S. Tukholmasta juttua tulossa, kunhan jalkaturvotuksiltani kerkiän. Perillä oli oikeinkin mukavaa, mutta seuraavalla kerralla taitetaan matkat taas lentäen.

Hiiohoi!

Kaikenlaista kevätroskaa on ajatuksiin lennellyt, mutta perjantaiset treffit ystävän kanssa toivat perspektiiviä. Toisinaan pitää puhua ja itkeä asiat pihalle. En voi kieltää, etteikö myös Typyn lomailuilla anoppilassa sekä eilen että tänään olisi osuutta mielen kevenemiseen.

Keskiviikkona tämä sakki seilaa Tukholmaan ja vasta ensi viikon maanantaina takaisin. Edelliskerrasta on lähes vuosi, joten onhan aika. Ohjelmassa ainakin yhdet häät ja tunteja leikkipuistoissa: pidetään sukulaiset ja pirpana onnellisina. Puistoista käymisen arvoisia lienevät ainakin Humlegården ja Vasaparken. Kenties ohjelmaan voisi mahduttaa Junibackenin tai Skansenin. Kaikkea ei ehdi, mutta jääpähän seuraaville kerroille. Hmm. Tallinnan-reissu opetti, että enemmän pienen ehdoilla on mentävä, ei auta kinata vastaan. Jos sää ei suosi, Kulturhuset pelastanee.

Ehdottomia vierailukohteita ovat COS ja Muji. Myös Granit, Tiogruppen, DesignTorget sekä Ordning&Reda vetävät perinteisesti puoleensa järkkäilijää, mutta näistä olen valmis tinkimään yhteisen hyvän nimissä. Mitähän unohdan?

Lehmän hermot

55 minuuttia jaksoi neiti tänään huutaa, kunnes luovutti. Mulla on sellaiset hermot, ettei tottakaan. Tutista irrottautuessa hänen nukahtamisensa vaikeutui ja annettiin vähän periksi: saatettiin ottaa matolle viereen pötköttelemään, laulaa muutama laulukin, jotta uni löytyisi. Myönnytyksen myötä vaatimukset kasvoivat ja eilen taittui tämänkin kamelin selkä. Eilen jäivät päiväunet kahden tunnin taistelun jälkeen kokonaan väliin, illalla unta haettiin taas pari tuntia epämukavassa atmosfäärissä.

Aiemmin riitti kun nosti tyttösen sänkyynsä ja toivotteli kauniita unia. Kohta jo kuului sängystä tasainen tuhina. Omassa sängyssä pitää taas oppia nukahtamaan ilman sen kummallisempia kommervenkkejä. Hyvin osaa pieni ottaa tilaisuudesta vaarin: kerran kun tänään pyyhin ja niistin sängyssä seisovan itkuräkäistä naamaa, koko ajan olisi pitänyt olla niistämässä. Seuraavaksi Typy pureskeli hihansa läpimäräksi ja vaati pyyhkimään kuivaksi. Puraisi vielä useasti tahallaan sormiinsa ja vaati puhaltamaan. Kaikkea se pieni pää keksii.

Eilinen aamupäivä vietettiin varsin miellyttävissä tuulissa ennen iltapäivän taistoja. Napattiin vanhukset mukaan ja kurvattiin mummin mökin kautta laitumille. Voi kun olivatkin ihania lehmät; kaikki kolme sukupolvea nauttivat. Kaupunkilaistypy oppi, miltä lehmä haisee.

Tuuliviirit

Päivä oli harmaa, mutta meillä Typyn kanssa valoisat mielet. Hassuttelimme. Typy poseerasi pienellä tuolillaan istuen kameralle niin lyhyitä hymynhäivähdyksiä, etten ehtinyt mukaan. Katselimme lasin läpi, kuinka toiset ahersivat korkealla kosteudessa.

Äitini kävi kylässä, joimme teetä ja söimme juustokakkua.

Sateen laannuttua kävimme vaihtamassa eilen saadun lahjan sellaiseen, jota meillä ei vielä ollut. Yhtä lelua lähdimme hakemaan, tulikin kolme. Kolme pientä ja rakasta. Itselleni ostin uuden objektiivin, jos vaikka muistaisin kuvailla taas.

Muistelimme eilistä vauvavierasta moneen otteeseen: taisi tehdä Itä-Helsingin kolli meihin molempiin vaikutuksen. Haaveilimme päivistä ilman sateen uhkaa, suunnittelimme pyöräretkeä koilliseen kaupungin kolkkaan sekä mummin siirtolapuutarhamökille pupuja ja kissoja kyttäämään.

Veljeni soitti illalla loistavia uutisia. Sellaisia, jotka saivat pienen perheemme huutamaan ilosta. Voi kun saisin soittaa pian samanmoisia takaisin.

Pikkulokit liitelee

Pari viikkoa asiaa ehdittiin pohjustaa keskusteluin silloin tällöin. Toissapäivänä koitti oikea hetki ja tutit laitettiin kippoon. Kippo asetettiin parvekkeen pöydälle ja parvekelasi avattiin helpottamaan lokinpoikasten sisäänpääsyä. Voi sitä näkyä, kuinka kahta tuttia imettiin ja pureskeltiin suussa (kuin) viimeistä kertaa. Illalla itkettiin ja vielä yöllä kahdesti. Asian selittäminen kuitenkin auttoi rauhoittamaan pienen, levottoman mielen.

Aamulla huomasimme, että pikkuruiset lokit olivat toden totta osanneet hakea tutit itselleen. Päivälle ne kurkkivat pesästään vastapäisen talon katolta ja huutelivat kiitoksia. Seuraavien päiväunien saapumiseen vaadittiin itkua, raivoa, pötköttelyä vierekkäin matolla, pään hellää hierontaa ja silittelyä. Asiasta on juteltu paljon. Se helpottaa, olen varma. Pienen ihmisen suuria asioita. Ja voi kuinka reippaasti hän luovutti tutit niitä enemmän tarvitseville.

Pulinat pois

Kunnallista terveydenhuoltoa aina parjataan, vaan välillä se ansaitsee kehujakin. Sain viime vuoden lopulla erään lääkekuurin yksityislääkärin kautta ja nyt olisi tarvetta uudelle. Tuumin hetken, kehtaanko vaivata lääkäriystävääni asialla, mutta päädyin etenemään ihan virallista reittiä asiassa. Kun eihän olisi kivaa itsellekään, jos joku olisi koko ajan kinuamassa reseptejä.

Otin puhelimen käteen varatakseni soittoajan omalääkärilleni, jolle järjestyikin yllättäen aika heti 20 minuutin päähän. Omalääkärini pirautti siis hetken päästä takaisin ja muisti muutaman käynnin kokemuksella kuka olen. Kerroin, minkä lääkekuurin ja millä annostuksella olin yksityiseltä saanut ja kysyin kainosti, voisiko hän kirjoittaa samanmoisen ilman käyntiä vastaanotolla. Tottakai, kuului vastaus. Lupasi soittaa puhelinreseptin välittömästi meitä lähes vastapäätä sijaitsevaan apteekkiin. Ei voisi enää sujuvammin mennä!

Venymistä

Identiteettini muuttui äitienpäivänä. Mittasimme Kullan kanssa huviksemme Typyn pituutta ja siinä ohessa näön vuoksi myös omia pituuksiamme. Ja mitä! Olen yhtäkkiä kaksi senttiä pidempi kuin olen koko aikuiselämäni kuvitellut olevani. Kokonaiset 172,5 cm onkin tämä sorja neito, ohhoh! Hämmentävää.

Painohan venkuilee edestakaisin pienessä haitarissaan, mutta että pituus muuttuu? Mietin syytä tälle venymiselle ja päädyin siihen, että pituus on todennäköisesti mitattu viimeksi aikana ennen ylioppiluutta ja kasvu on tuolloin vielä ollut kesken. En ymmärrä, mikä muu selittäisi. Tuskin ryhdin kohentuminen sentään. Oletin päinvastoin, että ikä olisi jo vienyt kasaan :)

2010 suomalaisten miesten keskipituus oli 181 senttimetriä ja naisten 167,5 cm. Mittaukset tehtiin vuonna 1983 ja sen jälkeen syntyneille espoolaisille.

Tänään laitettiin pyörät pyörimään. Typyn pyöräistuin saatiin vihdoinkin asennettua. Vaikuttaa vallan valtaistuimelta, niin hieno peli se on. Iltasella käytiin Typyn kanssa kannustamassa Kultaa lenkkipolulla kypäräpäinä. Huomenna poljetaan lisää. Olen tätä niin kaivannut.

Lainaus: Wikipedia