Tsirp tsirp

Valkoisia seiniä olemme muuttaneet viihtyisämmiksi aiemmin vain maalaamalla. Tapetointi on tuntunut ajatuksen tasolla jotenkin hankalalta, vaikkei todellisuudessa sitä varmaan olekaan. Ei vanhojen seinien tasoittaminen maalauskelpoiseksikaan herkkua ole. Nyt on uuden asunnon myötä kuitenkin tapetti-into huipussaan. Itse en aio kuitenkaan yrittää, tehköön ammattilainen. Löysin tänään lisää harmaita kuvia seinillemme.

tapetit

Tapetit järjestyksessä vasemmalta oikealle:

  1. Ferm Living, Wilderness
  2. Cole & Son, Cow Parsley
  3. Ferm Living, Birds on Branches
  4. Marimekko, Frekvenssi
  5. Cole & Son, Woods

Noista tämänhetkinen suosikki on tiputapetti – väritys kenties tekee sen. Woods olisi myös kaunis ja seesteinen, vaikkakin jo monessa paikassa nähty.

Kaikki kuvat napattu Seinäruusun sivuilta.

Puh huh.

Tahtoisin aloittaa aamuni rauhallisissa merkeissä, en kuunnellen kovaäänistä ja voimakkaalla murteella tuotettua valitusta eräänkin halpakalusteketjun mainospolitiikasta. Vaan aina ei saa tahtomaansa.

Juhannuksen jälkeinen paluu arkeen ottaa koville. Töissä on edessä kovin hiljaisia päiviä ja viikkoja, sillä tahti hidastuu vääjäämättä muiden jäädessä lomilleen. Tähän asti olen laskenut jäljellä olevia työviikkoja, tänään siirryin jäljellä oleviin työpäiviin. Vielä 28 aamuna talsin huoneeseeni kököttämään ja haaveilemaan lomasta sekä kotiin pääsystä.

Huomenna lyhennän työpäivääni visiitillä sairaalaan. Ohjelmassa on sokerirasituskoe, johon lykätään täällä automaattisesti kaikki yli 25-vuotiaat raskaana olevat. Mitään muita riskitekijöitä minulla ei ole kuin tuo ikä; eipä tunnu tässäkään asiassa oikein konsensusta eri puolilla maata olevan. Vähäisestäkin makean syömisestä tulee paha olo; voin vain kuvitella, mikä on tunnelma nieleksittyäni sokerilitkun tyhjään vatsaan.

Keskiviikkoaamuna taas suuntaan töihin vasta neuvolan jälkeen. Edelleen hitusen mietityttää, nouseeko tyypin paino normaalisti, vaikka omani ei sitä tee. Etenkään kun en rakenneultrassa saanut kuulla minkäänlaista kokoarviota. Raskausviikkoja on nyt takana 26 ja painoni on noussut kokonaisuudessaan kolmisen kiloa, vaikka lähtötilanteessa olin alipainoinen. Kaikkialla toitotetaan, että normaali raskaudenaikainen painonnousu olisi sellaiset 10 kiloa, alipainoisilla voi nousta enemmänkin. Melkoinen loppukiri täytyy ottaa, jotta tuohon pääsen.

Toisaalta keskivertoa pienempi olen itsekin syntyessäni ollut, nykyään kuitenkin keskipituutta selvästi pidempi. Kulta on ollut syntymähetkellä pitkä, mutta hoikka puikula, vähän niin kuin nytkin. Maha kasvaa kasvamistaan ja tyyppi möyryää, minkä ehtii, joten en nyt tällä asialla jaksa päiviäni pilata.

Intuitiolla

Taas on eräs asunto 50-luvun talosta kyttäyksen alla. Vaikka tiedän, että nykyinen kotimme varmasti menettelee vauvankin kanssa, ajatus siitä, että saisimme rutkasti lisää tilaa ennen kuin jengimme kasvaa, houkuttelee. Paljon.

Haaveilun kohteena on tällä kertaa varsin tehokkaat 4h+k+p. Huoneita siis sama määrä kuin aiemmin harkitsemassamme, mutta neliöitä sellaiset 30 vähemmän. 50-luvun funktionalismi miellyttää, se lienee tullut teillekin selväksi. Talon ympäristö on edellistä kohdetta viihtyisämpi, ympärillä on kauniita puistoja, kuitenkin myös palveluita. Keskusta on kävelyetäisyydellä ja liikenneyhteydet erinomaiset. Nykyinen asunto, jonka saatamme jättää vuokralle, sijaitsee samoilla kulmilla.

Kylpyhuone on lähes alkuperäisasussaan, joten sen voisi huoletta räjäyttää ja tehdä mieleisekseen. Muuten ei kuvien perusteella suuria remonttitarpeita ole. Keittiö on kaunis ja koko asunto valmiiksi meidän näköisemme. Myös taloyhtiön isot remontit on tehty ja pyynti varsin kohtuullinen. Liian hyvää ollakseen totta?

Asunnossa on ensimmäinen näyttö maanantaina. Yritimme saada näyttöä jo täksi illaksi ja olisi lopulta onnistunutkin, mutta itse en olisi enää ehtinyt toiselta puolelta maata paikan päälle. Kulta ajelee parhaillaan tännepäin ja saa siis mennä maanantaina yksinään arvostelemaan asuntoa myös kuvien ulkopuolelta. Laitan toki listan mukaan kaikista pikkuseikoista, joihin täytyy muistaa kiinnittää huomiota :)

Onneksi makumme on useimmiten hyvinkin yhtenevä ja luotan Kullan mielipiteeseen näissä asioissa. Melkein tuntuu, että jos asunto saa hänen hyväksyntänsä, voisimme tehdä tarjouksen ilman että käyn henkilökohtaisesti availemassa keittiönkaappeja ja mittailemassa hissin oviaukon leveyttä. Hullua kenties, mutta mulla on nyt hyvä fiilis asiasta.

Asunto, kämppä, koti

Käytiin tänään katsomassa asuntoa, josta vois vaikka tulla meidän koti. Se on ihan keskustassa, mutta kuitenkin hämmästyttävän rauhaisan oloinen. Kyseessä on läpitalon asunto eikä ikkunoiden määrässä ole säästelty. Olohuoneessa on kaunis erkkeri ja ympäri asuntoa eloa tuovia palkkeja katonrajassa – lähinnä kai jäänteitä puretuista seinistä. Vessa ja kylpyhuone ovat erikseen ja tilaa riittää hyvin pesutornille, hoitopöydälle yms. muulle tulevaisuuden arjen keventäjälle. Makuuhuoneita on kolme ja neliöitä peräti 105, joten lääniä riittäisi vaikka loppuelämäksi. Plus parvekkeelle pääsee kahdesta huoneesta, sinne mahtuu vaunut ja olohuoneen vieressä on täydellinen pikku syvennys lukunurkkaukselle, josta Kulta on haaveillut niin kauan kuin muistan. Kullan työmatkaan kuluisi jatkossa kotiovelta työpöydän ääreen sellaiset viisi minuuttia; säästyvä aika perheelle. Ja sit mä voisin kotirouvana kokata hälle päivittäin maistuvan lounaan (dream on). Tämä on se sama asunto, jonne jo esittelykuvien perusteella suunnittelin uusia tapetteja, ne on edelleen rumat ne.

Uudet seinät

Asuntokuume nostelee kovasti päätään. Tarkistan päivittäin, josko joku ystävällinen sielu olisi laittanut meidän unelmakämppämme myyntiin. Vaan eipä tässä kiire ole; ensin pitäisi tehdä nykyisen asunnon loput remontit pois alta ja käydä pankeissa neuvottelemassa. Ja tavallaanhan me asutaan jo unelmakämpässämme, joten vanhasta ei ole hätä pois.

Haaveilen tyylillä remontoidusta kolmiosta tai neliöstä. Tai vaihtoehtoisesti täysin remontoitavasta, johon saisi laittaa kaikki pinnat juuri sellaisiksi kuin haluaa. Siis remonttimies.

Eilen silmiini osui uudelleen asunto, jota olen katsellut jo aiemmin. Täysin remontoitu 4h+k+p keskustassa, yli sata neliötä. Muuten kivasti rempattu, mutta joka huoneessa yksi seinä tapetoitu rumalla tapetilla. Mitä teinkään? Aloin metsästää seinille sopivampia kuoseja Tapettitalon sivuilta. Asunto on 50-luvun talossa ja jotta tapetit sopisivat talon henkeen, selailin mieluisia vaihtoehtoja saman vuosikymmenen malleista. Alla muutama, joita voisin kuvitella kotiimme. Ai miten niin tykkään harmaasta?

tapetit

Tapettimallit vasemmalta oikealla: Jukka Pellinen, Bownet; Erik Bruun, Linneus sekä Annikki ja Ilmari Tapiovaara, 2+3

Kuvat: Tapettitalo

New York, New York

Tammikuun alussa päätimme Kullan kanssa, että on aika toteuttaa eräs pitkään mielissä pyörinyt haave. Varasimme pääsiäiseksi miniloman New Yorkiin, missä kumpikaan ei vielä ole käynyt. Voi vain ihmetellä, miten näin on päässyt käymään, mutta nyt me mennään. Kun ainoa vierailu USA:n maaperällä on molemmilla tähän mennessä Texasissa, mielikuva maasta, sen kansasta ja tulevaisuudesta on synkähkö. Toivottavasti korjaantuu. Yhtenä kimmokkeena matkan varaamiselle toimi se, että vielä ehtii ennen kuin on lapsellinen.

Kas kun tuli tässä yllättäen muutakin odotettavaa, reissun fiilistely on jäänyt taka-alalle. Mutta ihan älyttömän hienoa silti. Onneksi sain myös lääkärin hyväksynnän lentelylle kun on tuo piikittely veritulppaa ehkäisemässä. Todellakin myös oletan ja toivon, että vointi on tuolloin, vajaan kahden kuukauden kuluttua, parempi. Sillä nyt ei jaksais yhtään. Muuta kuin nukkua. Töissä ja kotona. Kun saan kaivauduttua pois täältä kuvotuksen ja väsymyksen harmaudesta, alan suunnitella matkaa. Olemme perillä vain neljä päivää, joten pitää miettiä etukäteen, mitä oikein haluaakaan nähdä ja tehdä. Time Out toimikoon taas inspiraation lähteenä, kuten monilla aiemmilla reissuillamme.

Vinkkejä New Yorkin salattuihin aarteisiin?

Hoping the sun will at least look at me

M3Koskapa pitkän loman jälkeinen paluu töihin ja jälleen kerran kauas kaikesta ei ole parasta elämässä juuri nyt, jollain sitä elämää pitää paremmaksi taikoa. Siinä auttavat esim. kaksi tummanharmaata Fatboyta, joita odotan saapuvaksi Saksanmaalta päivänä minä hyvänsä sekä kaksi kappaletta Tunto Designin M3-istuinta/säilytintä. Meillä nuo laatikot toimivat tällä hetkellä kakkoskodin sohvapöytinä (=saavat Fatboyt kavereikseen), jatkossa sitten yöpöytinä. Yöpöytiä emme ole koskaan aiemmin omistaneet eikä niitä nykyiseen makuuhuoneeseemme mahtuisikaan. Mutta joskus vielä on moisellekin luksukselle tilaa.

OrigoKaivellessani kuvaa M3:sta huomasin Finnish Design Shopin etusivulla mainostettavan Iittalan Origo-sarjaan tulleita uutuuksia: Iittalan Origo-astiasto täyttää vuonna 2009 10-vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Alfredo Häberli suunnitteli uuden raikkaan värityksen, jossa yhdistyvät kaikki Origo-sarjan värit. Juhlavuoden astioissa on Origo 10-v. pohjaleima.

Alkuun katselin vähän hölmistyneenä, että mitä ne nyt on menneet tekemään (vieläkin katkerana siitä, että menivät muuttamaan ison Kartion muotoa rumemmaksi – mitä ilmeisimmin Kaj Franckilta kysymättä). Sit aloin tykätä: noissahan on ideaa. Ostin Kullalle lahjaksi oranssia Origoa aikana, jolloin muita värivaihtoehtoja ei vielä ollut tarjolla. Nykyisestä värikavalkadista en enää samaa valintaa tekisi, mutta meneehän nuo. Ja iloisena totean, että uusi juhlavuoden väritys kävisi tosi hyvin juurikin oranssin Origon kanssa. Kun taas esim. beigen parina tuo näyttäisi varmaan vähän hölmöltä. Kuinkahan kauan noita mahdetaan myydä?

Päivän biisi: Moby, Slipping away

Kuvat ja lainaus täältä.

Ihanuus

Olen viime viikkoina hurahtanut sisustus- ja designblogeihin, mikä on vallan piristävää vaihtelua esim. muotiblogeille, joita olen aiemmin erehtynyt selailemaan aivan  liikaa. Mikä siinä onkin, että  Blogilistan omista suosikeista on vaikea poistaa sellaisia sivustoja, jotka ei oikeastaan kiinnosta saati tarjoa inspiraatiota. Muutaman sain sentään lujalla tahdonvoimalla poistettua.

Selaillessani Sisustusta ja sitruunoita -blogin arkistoa löysin maininnan ranskalaisesta Domesticista ja olin myyty. Ollaan käyty Kullan kanssa aiemmin keskustelua sisustustarroista, jotka on mielestäni hienoimmillaan erittäinkin innostavia, Kullan mukaan ne ovat teinisisustusta. Toin keväiseltä Pariisin-matkaltani tuliaisiksi suurta jalkalamppua esittävän mustan tarran, joka ei ole edelleenkään päässyt paketista seinälle asti. Sen kohtalona taitaa olla kakkoskotimme koristaminen; ajattelin raahata sen huomenna pois täältä muun tavarakasan mukana.

iloseinä

Mutta siis: ei voi olla elämä kuin pelkkää hymyä, jos seinällä on meneillään vieressä näkyvä iloittelu :) Tuo vaatii toki seurakseen pelkistetyn sisustuksen, mutta siihenhän tässä muutenkin pyritään. Domesticin valikoimissa on mukana myös suomalaisten Klaus Haapaniemen ja Kustaa Saksin kuvia, ei kylläkään tällä hetkellä sellaisia, joita omaan kotiini haluaisin.

Sattumoisin myös Musta tuntuu -blogin Spots kirjoitteli eilen vieneensä jo aiemmin käytännön tasolle tilauksen, josta itse vasta haaveilen. Seinälle asti ei sielläkään sisustustarrataide tosin vielä ole päässyt :)

Kuva Domestic.

P.S. Päivitin myös tuota oikealla alhaalla näkyvää linkkilistaa.

Sinisilmä

Tapasin eilen kolmatta kertaa ystäväni pienen tytön, joka on ehtinyt jo seitsenkuiseksi: suloinen kuin mikä. Tapitti suurilla silmillään ja hymyili lähes taukoamatta. Kaikkien lasten ei voi sanoa olevan suloisia, mutta tämä tapaus on. Voi, olen jo nyt iloinen, että olen kyseiseen ihmiseen saanut tutustua. Sitä voi sitten vain toivoa, että omasta lapsesta tulee joskus aikanaan yhtä hyvä tyyppi.

Juteltiin ystäväni kanssa aika paljon tästä elämäntilanteesta, jossa on paljon molemmille yhteisiä huolenaiheita. Tai lähinnä epävarmuustekijöitä. Kun pariskunnan molemmilla puolisoilla on omat kunnianhimonsa työn suhteen ja on uhrannut monta vuotta elämästään tietyn ammatin saavuttamiseen, tavoitteista on vaikea luopua. Tuntuu turhauttavalta asua siellä, missä toisen ura on; yhtä turhauttavaa on asua eri puolilla maata omien haaveidensa perässä.

Mietimme yhdessä, miten ihmeessä sitä kaikki nämä elämät yhdistää. He ovat siirtäneet ongelmaa hankkimalla lapsen nyt tähän kohtaan kun ystäväni työmahdollisuudet heidän nykyisellä asuinpaikkakunnallaan kutistuivat nollaan. Jotkut ihan oikeasti pystyvät tuohon: päättävät, että hei, nyt olis hyvä sauma lapsen tulla ja seuraavassa hetkessä ollaan raskaana. Näppärää. Aiheesta jutellessamme multa taas kyseltiin, että ollaanko ajateltu samaa. Että lapsihan mahdollistaisi samassa paikassa asumisenkin. Ei olla, eipä juu.

Omat työnäkymäni kotipaikkakunnalla näyttäytyvät niin lohduttoman huonoina, että mietin toissailtana sängyssä pyöriessäni, pitäisikö alkaa tehdä jotain ihan muuta. Ryhtyä yrittäjäksi, vaikkei mitään osaa. Tyytyä yksinkertaiseen rutiininomaiseen työhön, vaikka taskussa on koulutus juuri siihen työhön, mitä haluan tehdä. Viime päivinä meidän perheessä on vilauteltu taas ulkomaa-korttiakin. Että jos vaikka Kullan ura veisi vieraille maille, niin olishan sekin jonkinlainen ratkaisu tilanteeseen. Sillä ei kai sitten olis niin väliä, vaikka vähän epäsopivampaakin hommaa tekisin. Kielitaito karttuisi kuitenkin.

Höttöä

Yritän kirjoittaa sanoiksi kummia assosiaatiohyppelyitä, joita ajatukseni tekivät eilen kävellessäni kotiin.

Kävi näin, että meinasin eilen illalla kaupassa pillahtaa itkuun siksi, että mulla ei ole kivaa myssyä talveksi. Kun kylmäkin jo on. Hetkeä ennen olin nähnyt leffan, joka oli hyvä, mutta ahdistava. Tai siis hyvä ja ahdistava, eihän ne mitenkään sulje toisiaan pois. Sen seurauksena päässäni vilisi ajatuksia mm. siitä, miksi jenkkien täytyy aina mokata kaikki, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä, miten pitäis osata iloita turvatusta elämästä. Ja sit alkoi ahdistaa taas kerran joulua edeltävä hysteerinen kulutus, joka tuntuu tarttuvan ihmisiin aina vain enemmän. Oikeasti olis ihan hyvä, että tulis taantuma muuallekin kuin mediaan, jotta tää käsistä lähtenyt touhu vähän järkevöityisi. Selvää on, että meidän perheessä on jälleen kerran tehty sopimus olla ostamatta joululahjoja. Niin ihanan vapauttavaa; maailma pelastuu edes hippusen ja kaikilla on hyvä mieli.

Tämä kaikki ei liity mitenkään mun myssyyn. Paitsi siten, että edellä kuvattu ajatusketju yhdessä hormonien kanssa sai mun mielen yliherkäksi ja alkoi ärsyttää tän kaupungin tarjonta. Kun täällä shoppailun aatelia on Sokos, niin yritä siinä sitten. On täällä sentään Sokoksella liukuportaat, mikä on jo enemmän kuin toisaalla. Erään ystäväni tuttava oli erääseen pikkukaupunkiin muutettuaan mennyt kysymään Sokoksen myyjältä reittiä liukuportaille. Vaan eipä ollut sellaisia. Tämä on jäänyt elämään jonkinlaisena pienen ja tosi pienen kaupungin rajapyykkinä. Jotenkin tästä aiheesta mun mieleen tuli kerta, jolloin isäntä itäisestä Suomesta kysyi numeropalvelusta Tokmannia eikä neito meinannut lainkaan ymmärtää, ettei kyseessä olekaan kansalaisen vaikeus ääntää Stockmannia oikein. Tämä tapahtui ennen kuin tokmannivapaavalintatarjoustalo ketjuuntuivat ja tuokin kauppojen Mercedes oli tullut ihmisten laajempaan tietoisuuteen.

Huomenna pääsen Helsinkiin, jossa ehkä tämä ahdistus kaikkoaa. Ellei sitten ala itkettää kulkea siellä näissä ryysyissä. Pää paljaana merituulessa. Tänään täytyy ostaa ainakin kynsilakkaa ja hiuslenkkejä, jotta kehtaa. Huomaatteko, täytyy ostaa, se on tarttunut minuunkin. Mut voi tätä ihanuutta, kun pääsen lomalle, maanantai-iltana vasta palaan. Näen Kullan ja ainakin kuusi ystävää; niillä voimilla jaksanen joululomaan saakka.

P.S. Tutkailin taas ovulaatiolaskuria. Nyt tiedän, mitä meillä tehdään kun linnan juhlien tyypit alkaa tylsistyttää. Ja samaan liittyen olis myös ihan erityinen joululahjatoive: viivoja vain, ei materiaa.

Miksi?

Meillä juhlittiin tänään töissä eräitä synttäreitä ja taas oli pöytä täynnä pullaa ja kakkua. Keskustelu kääntyi jossain vaiheessa siihen, miten iän myötä oppii näkemään ne tärkeimmät asiat elämässä. Ne läheiset ihmiset. Mulle tuli surullinen olo ja katsoin parhaaksi poistua takavasemmalle.

Kysymys kuuluu: miksi oon täällä helvetin kuusessa kaukana ihan kaikista tärkeistä ihmisistä? Oon järkeillyt asian itselleni niin, että nyt kun uhraudun ja kerään työkokemusta, saan jossain vaiheessa mieleisiä töitä jostain, missä on mukavampi olla. Kullan läheltä. Kukaan ei vain pysty antamaan mulle minkäänlaista takuuta asiasta. Mikä järki? Tai ehkä nimenomaan vain se, järki.

Kuinka monen yksinäisen illan arvoista tämä on? Ja miksi mä en voi tulla jo raskaaksi? Sitten heti kun Kulta on palannut ulkomailta. Kiitos. Saisin samalla paluulipun kotiin. Suunnitelma kusee, musta ei tule 28-vuotiaana äitiä. Please, antakaa mulle nyt jotain kivaa.

Lähden ulos, olkoon mikä myrsky tahansa. Toivon tulevani takaisin paremmalla mielellä. Palattuani humallun teestä ja sytyttelen taas kynttilät. Ja luen kirjaa. Toistan mielessäni, että kyllä tämä tästä.

Herra Pilates ja minä

Sain tytöiltä lahjaksi peruskurssin verran Pilatesta. Kurssiin kuului neljä 1½ tunnin kertaa, joista viimeinen oli tänään. Pelkäsin etukäteen touhun paljastuvan pelkäksi hengittelyksi, kuten jooga, jonne muutaman kerran aikoinaan eksyin. Ja onhan se, hengittelyä ja sihinää. Ensimmäisellä tunnilla oli sellainen puolihölmö olo: tshhh, tshhh…

Toisella kerralla sisältöä tuli lisää ja juonesta alkoi saada kiinni. Lihaksetkin jo tärisivät tottumattomuuttaan joissain liikkeissä. Kolmannen ja neljännen kerran myötä aloin uskoa, että kyllä sitä liikunnaksi voi kutsua. Tavallaan. Vielä silti taistelen mielessäni sen puolesta, että liikkuessa kuuluu tulla hiki ja turhat hengittelyharjoitukset hiiteen. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka juoksu. On se vaan eri touhua. Mutta pirun tylsää varsinkin yksinään. Kullan kanssa juoksu luonnistuu, mutta kyllä mua edelleen joka kerta joutuu suostuttelemaan lenkkipolulle.

Nyt pitäis sitten päättää, haluanko jatkaa. Todennäköisesti joo. Kun peruskurssille ilmoittautuessani kyselin yleisesti lajista, ohjaaja lupaili koko elämän muuttuvan ja päläpälä. Mä tahtoisin vain timmin pepun; onko liikaa vaadittu? Kerran viikossa vois olla hyvä, sen päälle sitten pari juoksukertaa Kullan puolipakottamana. Juoksuinspiraatiota olen viime aikoina hakenut myös täältä. Mistähän sitä löytäis itselleen vastaavanlaisen, lapsenomaisen innostuksen?

Kuva napattu täältä.

Kun niin kovasti toivoisi

Tällä itsepetoksella on lyhyet jäljet. Kuviteltuja raskausoireita:

  • nälkä (on kiva syödä puputtaa yksinäisinä iltoina)
  • rintojen turvotus (tää on ihan toiveajattelua vaan ja toisaalta tavallistakin tässä vaiheessa kiertoa)
  • väsymys (ihan varsin kummallista syksyn valon määrän huomioiden, vai mitä)
  • jatkuva vessassa ravaaminen (sen siitä saa kun ryystää teetä, vaikka töitä pitäisi tehdä)

Enempää en edes keksi, säälittävää. Voi mua. Viimeistään ensi viikolla on ratkaisun päivät taas. Valitettavasti se ratkaisu tuntuu vähän turhan itsestään selvältä. Todennäköisyys, ettei viiden kuukauden jälkeen edelleenkään olla raskaana, on sellaiset 30 %. No, meillä tosin vähän enemmän kun ei edes yhdessä asuta.

Edit: Turha toivo.

Ei pysty sulattamaan

Viikonloppu oli erikoinen: vietin aikaa monen tärkeän ystävän kanssa ja tuli tunne, että nyt tapahtuu vähän liikaa. Kaikkien elämässä. Eroja, muuttoja, raskauksia, keskenmenoja, terveyshuolia, vauvaelämää, uusia töitä – mitä näitä nyt on. Liikaa informaatiota, liian monta huonoa uutista. Onneksi oli mukana eräs tietty loistavan hyväkin paljastus. On hienoa hymyillä salaa itsekseen ystävän puolesta. Toisaalta toisten puolesta täytyy joskus vierittää kyynelkin. Yhdistää, muttei ole toivottavaa.

Kun ihminen on itsekäs, sitä miettii, että onneksi meillä on nyt Kullan kanssa aika hyvin jutut ja systeemit. Että yllättävän hyvin siedetään satoja kilometrejä välillämme. Harvinaisen vähän alakuloa itsellä ilmassa, vaikka on syksy ja sateet. Nauran ääneen päivittäin ja tulevasta on mukava haaveilla. Ja mikä parasta, pitkiin aikoihin en ole nähnyt ystäviäni yhtä tiuhaan kuin nyt. Nyt kun asun kaukana kaikista.

Lauantaina meidän kotona kävi ensimmäinen vauvavieras ikinä. Ja tuli huomattua, että puutteita on. Alakerrasta löytyy lukollinen vaunuvarasto, jossa on ruhtinaallisesti tyhjää tilaa. Selityskin löytyi: ei ole luiskaa, mitä pitkin sinne mennä. Portaita. Hisseihin ei vaunuja mahdu, ei muuten mahtuisi miniparvekkeellekaan. Kotoa löytyy lattialta anopinjakkara ja muita vaaroja. Kylpyhuoneeseen sopii vain pikkuruinen pesukone, ei puhettakaan kuivausrummusta. Ja silti ajattelen, että ihan sama, nuokin esteet voitettaisiin, jos aihetta tulisi.

Kyseinen pikkutypy on muuten valloittava, sellainen rauhallinen 5-kuukautinen toljottelija. Asuu vain hänkin ihan kauhean kaukana.

Hymy hymynen

Pieniä iloja:

  • Mulla on viikko lomaa, en ole oikein tajunnutkaan.
  • Edellisestä johtuen saan nukkua tulevina aamuina pitkään (nukkuminen lienee ihanin asia elämässä).
  • Tapasin tänään Kullan isotädin, vallattoman hauskan ja topakan 86-vuotiaan, joka asuu saman tien varrella kuin me. Pitänee mennä joku kerta kylään.
  • Nautin sunnuntai-iltana olutta valkoviinilasista – juotuamme valkoviinin jo loppuun.
  • Tänään on siivottu ja koti pölytön.
  • Saamme sisustaa kakkoskotiamme jatkossa monella kauniilla esineellä, mm. näillä ja tällä. Hiljalleen ja minimalistisesti.

Kuva täältä.