Uuden vuoden ensimmäisiä tunnelmia

Onpas ollut mukavaa. Mun ei tarvitse juuri nyt matkata minnekään töiden perässä, saamme olla koko perhe yhdessä, ystäviä on käynyt kylässä. Uudenvuoden aattona meitä olikin täällä yhtäkkiä kymmenen, vaikka vain muutaman piti tulla. Ja vaikka pelkäsin tarjoilujen loppuvan kesken, kaapit ovat yhä pullollaan keksejä, juustoja, viinirypäleitä. Typy katseli pampam-valoja mummilassa ja kaikilla oli hyvä mieli.

Tänään aamupäivällä pestiin seiniä ja illalla tilasin silmät kiiluen uusia vaatteita itselleni Tiger of Swedenin ennakko-alesta. Kaupan päälle sai vielä ilmaisen lähetyksen ja palautuksen, joten tilailtua tuli varsin rohkeasti. Ei sillä, että olisin muutamaan vuoteen kovin tuhlaillutkaan vaatteisiin (omiini siis, kröhöm). Ja nyt kun olen roudannut kirppikselle meneviä vaatteita alakertaan, kaapeissa on tilaa. Se siitä Eroon materiasta -kampanjasta, hohhoijaa.

Ja hei, perjantaiksi on luvattu vain -2°C; tuntuu varmasti ihan kesältä. Parinkymmenen asteen pakkasten jälkeen kun oli asteita vain kymmenen, kävelin kaupungilla ilman hanskoja kun oli niin kovin leutoa. Aion silti käyttää mun uutta opossumi-pipoani, joka on superlämmin. Ja juuri nyt mulle iski ihan kauhea ajatus siitä, että opossumille on tehty muutakin kuin vain harjailtu karvoja irti pipoani varten. Pipon lapussa lukee näin: Kiitos, että ostit kauniin, uusiseelantilaisen opossumituotteen. Uudessa Seelannissa elää noin 80 miljoonaa opossumia, jotka syövät 21 000 tonnia kasvillisuutta joka yö. Opossumi on tuhoeläin, joka vahingoittaa Uuden Seelannin harvinaista lintu- ja kasvikantaa. Ostamalla opossumituotteen, autat säilyttämään Aotearoan alueen luontoa. Eli ihan oikeasti luulin tekeväni tässä hyvää. On mulla koirankarvatumputkin, eikä niitä varten kyllä ole koiraa tapettu.

P.S. Päivitin linkkilistaa oikealla, olikin aika.

Huomisen luku on kuusi

Mulla on nyt toimiva tietokone täällä työläisen kakkosmajassani. Lähipiirini on loistava: järjestää asunnon ja tietokoneen, hoitaa lasta ja jaksaa kuunnella murheitani. Mikähän romu olisin ilman?

Kohta on viikon särkenyt päätä. Taas iski stressiniska, tässä ei ole mitään uutta. Jumissa olevat lihakset heijastelevat kipua takaraivolle asti. Ei mitään mahdotonta tuskaa, mutta taatusti työkykyä laskevaa piilevää painostusta. Kotikonstit on kokeiltu (tarkistin juuri ikiomalta lääkäriltäni, kuinka paljon on turvallista vedellä ibuprofeiinia ja parasetamolia päivittäin), joten seuraava askel lienee taas ajan varaaminen hierojalle.

Meillä on töissä ihmisten työpaikat vaakalaudalla, eikä näin ollen olisi toiveitakaan, että omaa sopimustani jatkettaisiin joulukuulta eteenpäin. Ei haittaa yhtään. Parempi näin: en ainakaan joudu tuntemaan huonoa omaatuntoa sanoessani ei kiitos työpaikalle arvostetussa yrityksessä. Nykytilanne on kestämätön. Voisin tehdä nykyistä työtä, jos lasta ei olisi. Kauan silti kuluisi siihen, että tuntisin osaavani edes jossain määrin tarpeeksi, niin paljon, että työpäiviä edeltävien iltojen ahdistus kaikkoaisi.

Typy on ihana. Toistelen sitä kuin hullun mantraa päivinä, jolloin saan olla kotona. Siinä suhteessa työpätkä on toiminut odotetulla tavalla. Odotan, odotan niin kovasti, että saamme viettää taas enemmän aikaa yhdessä. Yritän painaa mieleeni tämän stressin, jotta en ala haikailla työhön paluuta heti tammikuussa. Tällä erää työviikkoja on jäljellä kuusi, kunhan huomisen päivän klaaraan.

Superego

Huomaan, että blogini on ajan myötä henkisesti kuollut (blogi, en minä, toivon). En enää useinkaan kirjoita oikeasti merkityksellisistä asioista, mietin kai liikaa, kuka lukee ja mitä ajattelee. Jossain vaiheessa, samoista syistä, painoin paniikkinappulaa nimeltä ”yksityinen”; muutama aiempi teksti ei enää ole luettavissa.

Kulta on ulkomailla, meillä on Typyn kanssa kahdestaan hauskaa. Tarvitsee siivota vain yhdet jäljet omien lisäksi, saa kikattaa tyttöjen kesken hölmöille jutuille. On tehty kengännauhasta maailman hienoin kaulakoru, käyty kellarissa retkellä ja esitelty itsemme naapurin pojalle. Mutta jotenkin, ilo on kadoksissa. Valitettavasti sulkumerkkien sisään piiloutuvassa pelossa on juuri nyt totuuden siemen. Mainitsinkin aiemmin Äidin voimakirjasta, jota päätin vihdoin aloittaa. Kirjan alku ei tuonut iloa saati voimaa, päinvastoin.

Romahdusvaarassa on erityisesti tunnollinen ja kunnianhimoinen puurtajaäiti, joka tekee ja ajattelee liikaa. Äitiys ja työ ovat valloittaneet puurtajan koko elämän. Hänen parisuhteensa, naiseus ja elämänilo kärsivät hapenpuutteesta. Hän vaatii paljon itseltään ja toisilta. Hän tavoittelee koko ajan jotain, jonka luulee täyttävän tyhjän aukon elämässään.

Kuka tunnistaa itsensä? Täällä nousee käsi. Liian usein on negatiivisuus ja tyytymättömyys elämässä läsnä. Osittain yhdistän tämän peruspersoonallisuuteeni, joitain ihan konkreettisiakin murheita tunnistan. Pienin näistä ei ole se, että joudun tietyistä syistä rajoittamaan sosiaalista elämääni paljon, aivan liikaa.

Aina on pyykkiä pesemättä, aina papereita lajittelematta. Pakastimessa olisi tänäänkin tilaa uusille Typyn ruoille. Vakityöpaikka pitäisi löytää, päästä eroon pätkätöiden kurjuudesta. Sitten voi nauttia kun koti on siisti (ja onko se koskaan). Tällainenko tosiaan olen? Toivon kovasti, etten.

Kultaa ei häiritse tippaakaan, että kellari on täynnä tarpeetonta tavaraa. Hän voi todistetusti olla muutaman kuukaudenkin imuroimatta ilman, että sieluun sattuu (paperipinojen täytyy kyllä olla suorassa). Lapselle voi tunnontuskitta syöttää purkkiruokaa päivittäin ja kaiken voi tehdä huomenna. Tai huomisen huomenna. Tämä huoleton asennoituminen herättää monenlaisia tunteita, myös jonkinasteista kateutta. Kuinka helppoa olisikaan olla hetken aikaa hän.

Sur rur

Eilen sain tehtyä viirinauhan, johon on ollut tarpeet odottamassa kaapissa jo kuukausia. En kyllä yhtään tiedä, mihin sen lopulta sijoitan, mutta nyt se keikkuu Typyn ikkunan edessä odottelemassa inspiraatiota, piristämässä syksyä. Meidän perhe on ylirasittunut, joten tuollaisia tarvitaan.

Tänään sain tehtyä parkettiin taas melkoisen lommon. En käsitä, miten edelliset asukkaat ovat saaneet lattian pidettyä kuusi vuotta hyvässä kunnossa; heilläkin oli pieni tytär. Erityisesti puulelut tuntuvat olevan tammiparketin ykkösvihollinen.

Työviikkoja 14/16 jäljellä.

Suin päin

Otan tauon: työstressi iski vasten kasvoja.

Nykyisellä tietämykselläni en ottaisi työtä vastaan, sillä osaaminen ja vaatimukset eivät ihan kohtaa. Työssä ei sinänsä vikaa ole. Jos asuisin 200 kilometriä lähempänä työpaikkaa eikä kotona odottaisi 11-kuukautinen lapsi, kaikki olisi varmasti ihan jees. Nyt lasken päiviä joulukuun puoliväliin.

Mitäs tässä uikutan, itse halusin. Seuraavaa työpaikkaa kannattaa sitten harkita paremmin, eikä suin päin rynnätä.

P.S. Kiitos tunnustuksista Naku ja Aniliini, ihania olette!

Junailu jatkukoon

Sain sen työn ja otin vastaan. Eilen illalla jo itkin, että miksi. Pitääkö rynnätä taas muutaman sadan kilometrin päähän töihin, kun saisi vielä kotonakin olla? Näköjään. VR, I love you.

Hullua kyllä, taloudellisesti on ihan yhtä tyhjän kanssa mennä osa-aikatöihin. Haen siis työkokemusta, en rahaa. Ja sitten mulla on ainakin yksi vapaailta viikossa, jolloin voin tehdä, mitä lystään. Voi kun osaisin vain rentoilla enkä käyttää sitä töiden pohtimiseen.

Töitä on kolmena päivänä viikossa, joten neljänä päivänä elämä jatkuu vähän niin kuin ennenkin. Minulle loiva ja pehmeä lasku työelämään ja Typylle hoitouran alkuun. Kulta pitää jäljellä olevia kesälomiaan yhden päivän viikossa ja muuten Typyn kanssa leikkii mummi. Työhönpaluuseeni osallistuu siis koko perhe, mistä olen kiitollinen.

Sain Kullalta Typyn synnyttyä Äidin voimakirjan. Silloin teos ei ollut ajankohtainen, mutta pian sille löytynee käyttöä enemmän kuin koskaan ennen. Melkoista itsensä psyykkaamista on edessä. Kaikki tämä alkaa jo kolmen viikon kuluttua.

P.S. Vastaan kommentteihinne jossain kohtaa, en ole törkimys. Hidas ehkä. Anteeksi.

Kokopäivämörkö

Eilen illalla oli hetki vapaata muusta perheestä. Saavutin sen lähtemällä Prismaan. Kävelin edestakaisin löytääkseni etsimäni. Kirosin jättihallin, jota kaupaksi kutsutaan. Mutta hei, sieltä saa mitä vain!

Typy on viime aikoina herännyt toistamiseen ennen kuutta eikä näin sunnuntaiaamuna tehnyt poikkeusta. Aamu-unisena muutun tämän myötä aamukiukkuiseksi. Toisinaan tuntuu, että kokopäivämöröksi. Sinnittelen Typyn ensimmäisiin päiväuniin asti yrittäen pysyä hereillä, yrittäen samalla katsoa, ettei mitään käy.

Kenties se on tämä väsymys, joka tekee olosta muutenkin kettumaisen. Ärsyttää, etten keksi Typylle mielekästä puuhaa kotona (apua, vinkkejä kymmenkuiselle?). Harmittaa, ettei ole työpaikkaa odottamassa eikä kerta kaikkiaan mitään tarjolla. Viime aikoina olen myös alkanut kaivata uusia tuulia uusien ihmisten myötä elämääni.

Tänään oli mentävä jonnekin, joten lähdimme Typyn kanssa ystävän makuseuraksi juhlamekko-ostoksille. Mukaan tarttui itselleni syksyksi takki, täysin suunnittelematta. Musta. Musta on aina hyvä. Typy sai muutaman rusettipinnin poikamaisuutta karkottamaan. Samalla vatsa tuli täyteen makoisaa ruokaa ja mieli kevyemmäksi. Typy oli seuraneideistä parhain ja nukahti rattaisiinsa, vaikka musiikki pauhasi terassilla. Aina kun ollaan liikkeellä, on kivaa kivaa kivaa. Mitä enemmän ihmisiä ja tapahtumia, sen parempi, tuumii hän.

Illalla tuli eräs tytöistä yllättäen vierailulle ja toi Typylle joulun: kasapäin puuleluja ja vaatteita.

Nämä ajat, tämä mieli

Talven jatkuessa loputtomiin haaveilin kiireettömistä kesäpäivistä siirtolapuutarhamökillä Typyn kanssa. Aika on tullut. Yritän muistaa, kuinka paljon tätä kaipasin, kuinka kurjaa oli kun lumi vain lisääntyi.

Kirsikka- ja omenapuiden väliin on viritetty suuri kangas, jotta pienelle olisi varjoisa paikka. Välillä voi pulahtaa virkistävään veteen ja roiskia sitä naamalle irvistyksen kera. Kukkia voi tuijotella loputtomiin ja ottaa lempilelun kanssaan uimaan.

Mieleni on jumittunut yhteen aiheeseen, joka vierailee päivittäin luonani. Mietin, miten työnhaun kanssa käy. Pitäisi päivittää CV, mutta ihan vielä en jaksa lähteä sille polulle. Heinäkuussa tiettävästi työpaikoille ei uusia tyyppejä kaivata.

En halua töihin siksi, että kotona on kurjaa. Nyt ei ole, vaikka jossain vaiheessa olikin. En halua töihin töiden vuoksi. Kyllä niitä ehtii. En halua töihin rahan vuoksi. Kyllä me pärjätään.

Miksi siis? Jotta saisin vielä myöhemminkin töitä. Lapsia voisi joskus olla kaksikin, voisivat olla iältään lähellä toisiaan. Tässä välissä olisi kiire töihin, jotta hetken ehtisi taas sielläkin olla. En ymmärrä, miten joku uskaltaa olla kotiäitinä usean vuoden peräkkäin. Kenties jollain toisella alalla, toisessa todellisuudessa. Ei julkisen sektorin kurimuksessa, pätkätöiden orjana. Vakituinen työpaikka lämmittäisi kummasti mieltä. Olkaa onnellisia te, jotka olette sen saavuttaneet. Suunnitelmissa oli minullakin: ensin hankitaan vakityö, sitten vasta lapset. Totuus ei ole kuvitelmien kaltainen.

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

Naisia kaikenmoisia

Lauantai-iltani oli uneton. Valvoin kun kiukutti nojatuolit, jotka eivät täytä kriteerejäni. Maksettiin kuitenkin monta sataa niistä. Seiskööt olohuoneessa kun ei muutakaan voi. Silmä saattaa tottua ajan myötä. En laita kuvaa, en.

Koska en tuolloin nukkuakaan osannut, istuin työhuoneen lattialla ja luin vanhoja sanomalehtiä, joita en ollut aiemmin ehtinyt vilkaista. Alustanani oli Kullan mukana tullut karvalankamatto, joka lienee yli 30 vuotta vanha. Sen päälle kun erehtyy istumaan, vaatteet ovat valkeata nukkaa täys. Ilmeisesti mikään määrä vuosia ei riitä sitä taltuttamaan, vaan se sottaa kuolemaansa asti. Täytyy ehkä viedä se varastoon joku päivä. Ollaan sitten vaikka ilman mattoa mieluummin.

Pyhänä oli Kullan mummu a.k.a. isomummu kutsuttu kylään viideksi. Saapui oven taakse kolmelta, vaan eipä ollut näyttelyesine kotona. Voi voi. Lisäksi Kullalla oli imurointi kesken (ou jee, näitä lisää!). Mummu lähti takaisin saapuakseen myöhemmin uudelleen. Ei ollut ensimmäinen kerta kun pamahti paikalle reilusti etuajassa.

Olin vienyt Typyn tapaamaan viikkoa häntä nuorempaa neitokaista, joka on edelleen eri maata: istui sylissä rauhassa ja ryömi lattialla. Ryömiminen oli hauskan näköistä, Typyltähän se jäi käytännössä kokonaan väliin. Muistan kun tyttöset olivat muutaman kuukauden ikäisiä ja kohtasivat meillä. Toinen makoili selällään lattialla tutti suussa varsin tyytyväisenä, toinen vaati olla jatkuvasti sylissä ja potkisätki eestaas minkä ehti. Olin tuolloin umpiväsyneenä hämmentynyt toisen helposta vauvasta, nyt näen jo aktiivisuuden hyvät puolet.

Voi sitä sotkua, jonka nyt jätimme kyläpaikkaan jälkeemme. Tapasimme ystävän kodissa, jossa ei lapsia asu, ja pieniä tavaroita piti raivata Typyn tieltä. Onnistuin myös kaatamaan juomalasini Typy sylissä sählätessäni. Toinen pieni pulautteli, minkä ehti. Anteeksi hani!

Palataksemme tapaukseen isomummu, jälkeenpäin anopin kanssa keskustellessa tuli ilmi, että isomummu elää ihan omissa aikatauluissaan. Ei ole tapana sopia täsmällistä vierailuaikaa tai pitää niistä kiinni, jos sovittu on. Saattaa viipyä koko päivän. Anopilleni lankeaa usein mummunviihdytysvuoro appiukon paetessa äitiään tietokoneen ääreen. Hitusen hymyilytti: meillä on usein täysin sama kuvio. Kummasti löytyi taas sunnuntaina Kullalle välttämättömiä hommia koneella.

Verta ja kyyneliä

Kullan mummu soitti aamulla, huomasin hetkeä myöhemmin puhelimestani. Takaisin en ole saanut koko päivänä soitettua. Olisi kuitenkin kysynyt, voiko tulla kylään tuomaan pullaa/tiikerikakkua/vispipuuroa/kalakeittoa, jota tuli vahingossa hieman liikaa, vaikka on sata kertaa tehnyt aiemminkin. Hups vain.

Tänään ei huvita, ei luista. Typy on ollut sinänsä hyvällä tuulella, minä en. Varmaankin tämän viikon liian lyhyiksi jääneet unet ovat suurin syy vaivaan. Typy nousee koko ajan seisomaan, milloin mitäkin vasten. Kunnioitettavaa sinnikkyyttä, joka vaatii minulta jatkuvaa varmistelua. Vaikka kyttäsin takana hänen noustessaan tv-tasoa vasten, vahinko sattui silti. Suu auki äkkinäisellä liikkeellä tason reunaan, muks. Seurauksena iso itku ja suusta valuvaa, veren sekaista kuolaa. Mahtoi sattua, mutta yllättävän nopeasti unohtui.

Ihoni on jälleen kerran seonnut ja kipeä. Ei oikeastaan huvita mennä pihallekaan. Tänään pitäisi hioa keittiön työtasoa koneella, käsin ei oikein onnistunut kun vanhat vahat jäivät paperiin pyörimään. Huomenna ohjelmassa verhojen lyhennystä. Ikkunat ovat likaa täynnä ja sängynalunen pölyä. Olen ollut liian kauan erossa ystävistäni, ajatukset kiertävät kehää. Tai no, eivät ne liiku juuri minnekään. Voisiko joku päästää mut töihin lepäämään? Ai niin, ei ole työtä, minne mennä.

Päivä se on tämäkin

Typy piirsi tänään uudehkoon päiväpeittoomme kuulakärkikynällä. Oma mokani, mitäs annoin kynän tutkittavaksi ja luotin, että pysyy kiinni. Kävi ehkä kuitenkin tuuri ja Marttojen vinkistä viisastuneena taisin saada jäljet pois hiuslakalla. Katsotaan nyt kun kuivuu.

Lähdimme jälleen käymään rautakaupassa, sillä keittiön työtason kunnostamisesta on muodostunut varsinainen riesa. Suljettuani kotioven tajusin samalla sekunnilla, että avaimet jäivät sisäpuolelle. Onneksi autonavain oli sentään taskussa, samoin puhelin. Tehtäväksemme jäi odottaa, että vara-avaimen haltija pääsee töistä.

Olin lähtiessämme pakannut vaunujen tavarakoriin vaipparoskiksen, joka haisee melko kuvottavalta. Koska jätekatokseemme pääsee vain avaimella, enkä viitsinyt hylätä roskapussia mihinkään sille kuulumattomaan paikkaan, pääsi sekin autoon levittämään sulotuoksujaan.

Matkalla rautakauppaan ajoin liikenneympyrässä harhaan: en tiedä, miten on näin monen vuoden jälkeen mahdollistakaan. Huono suuntavaisto ja vieläkin huonompi muistisääntö tuossa typerässä ympyrässä. Huoh.

Ruokakaupassa unohdin punnita vihannekset ja kassaneiti joutui juoksemaan puolestani.

Nyt Typy konttaa ympyrää pinnasängyssään ja nousee vähän väliä seisomaan. Alkaa huutaa kun väsyy olemaan pystyssä ja käyn kallistamassa takaisin selälleen. Aina uudelleen. Tule jo kotiin, Kulta!

Peitto korville

Uuh. Jokin on sekoittanut Typyn unet nyt aivan täysin. Helle, valoisuus, konttaamisen ja pystyyn nousemisen myötä avautunut uusi maailma, henkinen levottomuus, hampaat? Kuka tietää.

Yöunet ovat kutistuneet kahdeksaan tuntiin ja päivisin hän ottaa neljät minitorkut. Yhteensä unta kertyy vuorokaudessa noin 10 tuntia. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että tuon ikäisen normaali unentarve olisi noin 14 h/vrk. Itsekin tarvitsen enemmän unta öisin… Ei siis ihme, että on kärttyisyyttä ilmassa. Pitkään oli mukavaa, nyt voisin ottaa lomaa tuosta kiukkupäästä. Typy torkahtelee tilaisuuden tullen milloin sattuu; kaikki rytmi on kadonnut taivaan tuuliin. Kaikesta voi saada raivokohtauksen.

Rankaksi tämä käy minulle: 20 minuutin unien aikana ehtii ehkä juuri käydä suihkussa, ehkä juuri saada ruoan eteensä. Ei muuta. Töissä sentään saisi juoda rauhassa kupin teetä, nyt siitä voi vain haaveilla. Illalla haluaisin sitten Kullan jaksavan Typyn kanssa, jotta saan hetken huoahtaa. Ei aina jaksa eikä ole reiluakaan työpäivän jälkeen. Niinpä valvon liian pitkään illalla kun pienen huoneeseen on laskeutunut rauha.  Aamuisin en jaksaisi nousta, en sitten millään.

Tällaisen lausahduksen löysin ja lohduttelen sillä itseäni: Noin kahdeksan kuukauden ikäisen lapsen kehitykseen liittyy paljon asioita, jotka voivat vaikuttaa uneen. Kai tämä ohi menee, sillä kauaahan ei kukaan ole noin kahdeksan kuukauden ikäinen.

Kuin kruunuksi, Kulta lähtee ensi viikoksi Kiinaan.

Vinkkejä, miten suunta muutetaan ja ensi viikosta selvitään?

Kiire

Typyllä tuntui olevan muutaman kuukauden ajan jonkinlainen suvantovaihe kehityksessään. Olemme odotelleet, milloin hän lähtee kunnolla liikkeelle, milloin kasvattaa ensimmäisen hampaan.

Sitten alkoi tapahtua. Eräänä päivänä pieni ryömi eteenpäin eikä vain peruutellut näennäisen päämäärättömästi. Muutamaa päivää myöhemmin alkoi konttaus, joka muuttui parissa päivässä sujuvaksi. Onhan sitä konttausasentoa jo 1½  kuukautta harjoiteltukin, yöt läpeensä. Samoihin aikoihin kasvatettiin ensimmäinen hammas, kaksi päivää myöhemmin seuraava. Vappuna käytiin usean sadan kilometrin automatkalla, viikko tätä ennen Typy oli ensimmäistä kertaa yön hoidossa. Siirryttiin rattaisiin, tutustuttiin hammasharjaan. Kaikenmoista.

Ei ole yhtään ikävä avutonta vastasyntynyttä, tää on paljon siistimpää. Kun osataan näyttää oma tahto ja kikatellaan hassuille jutuille. Mennään illalla nukkumaan kuten isot ihmiset eikä rääytä puolta yötä.

Töihin on kuitenkin ikävä: oikeisiin töihin, pois kotiorjuudesta. Kaipaan haastetta aivoilleni, pelkään menettäväni nämäkin mahdollisuuteni työelämässä, jos olen pitkään kotona. Mieluisin ratkaisu olisi osa-aikatyö. Sosiaalipolitiikan tutkija Tapio Rissanen tuntuu olevan kanssani samoilla linjoilla:

Keskeinen ongelma työelämään palaamisessa on, että vain vajaalla puolella äideistä on työsuhde, joka jatkuu myös tuen käytön jälkeen. Varsinkin jos äiti on heikosti kiinnittynyt työmarkkinoille ennen lapsen syntymää ja hankkii useita lapsia, syntyy monien vuosien äitiys- ja vanhempainrahan sekä kotihoidon tuen ketju, jonka aikana äiti syrjäytyy työmarkkinoilta.

Nykyinen työsopimukseni loppuu heinäkuussa, syksyn aikana haluaisin aloittaa uudet urakat. Vaan sitä ennen lomailen koko kauniin kesän. Enkä meinaa syrjäytyä. Vähän silti pelottaa, löydänkö ikinä mitään.

Lasi vs. muovi

Hassua. Luulin, että edellinen tekstini olisi johtanut lukuisiin kommentteihin, mutta ei kuulu edes pihinää. Ihan varmasti joku muukin on ollut huolissaan aiheesta, onhan?

Jatkan vielä hitusen aiheen läheltä. Lastenruoathan on pääosin pakattu lasipurkkeihin, mutta nyt esim. Nestlé on tuonut uutuutena markkinoille muovisiin annospakkauksiin pakattuja tuotteita. Näihin törmäsin Buzzador-kampanjan kautta muutama viikko sitten, kaupan hyllyillä en ollut sitä ennen niihin huomiota kiinnittänyt.

Törmäsin aikoinaan jossain blogissa Buzzador-konseptiin ja päätin hetken mielijohteesta täyttää omat tietoni sivuille. Pitkään aikaan ei kuulunut yhtään mitään, mutta nyt lähdin kutsusta mukaan kampanjaan, jossa tuotteena on yli 6-kuukautisille tarkoitettu Frutti Banaani-Passion-Omena. Olen myynyt sieluni markkinavoimille, uaah. Onneksi kampanjat, joihin haluaa osallistua, voi vapaasti valita. Frutti on ainakin ihan kelpo tavaraa: hyvin on maistunut sekä Typylle, minulle että niille, joille olen päässyt tuotetta jakamaan.

Kyseisten muovipurkkien pohjassa lukee kierrätysmerkin sisällä PS, jonka Google kertoo olevan yhtä kuin polystyreeni. Pikaisen tiedonhaun perusteella tämä muovi ei BPA:ta sisällä. Mm. Tekniikka & Talous kirjoittaa näin: Astia- ja pakkausmateriaaleina käytetyt polyeteeni, polypropeeni ja polystyreeni sekä juomapullojen pet eivät sisällä bisfenoli A:ta. Polyeteenin tunnistaa muoviastioissa PE-kirjaimista ja numeroista 2 tai 4 kierrätysmerkin sisällä. Polypropeenin tunnukset ovat PP ja 5 ja petin PET ja 1.

Laittaa kuitenkin taas miettimään, onko muovi ihan yhtä turvallista kuin lasi, eihän siitä vain irtoa pienten ruokiin mitään ylimääräistä… Vaikka ensin ajattelin, että onpa kätevän kevyt tuollainen muoviin pakattu matkaeväs, ymmärsin pian että kierrätysmahdollisuutta ei ole. Tai kai tuota periaatteessa voisi kierrättää, jos olisi paikka mihin viedä. Vaikka lasin ja metallin roudaus hyötyjätepisteisiin joskus ärsyttää (toki aina vien), muovisaaste kaatopaikalla tuntuu ajatuksena vielä ikävämmältä. Hajoaa nimittäin hi-taas-ti.

Vaarallisen tyylikkäät astiat

Koska Typy alkaa joskus lähitulevaisuudessa harjoitella syön ihan itse -sotkemista, tarvitsisimme tähän soveltuvia, paiskomista kestäviä astioita. Lasten astiat tuntuvat olevan täynnä kuviollisia rumiluksia, mutta onneksi yksivärisiäkin löytyy. Mm. tanskalaisen Ricen astioita voisin ottaa ulkonäön puolesta astiakaappiimme. Vaan jokseenkin järkytyin kun tajusin niiden olevan melamiinia. Sitä samaa ainetta, jota löytyi kohun saattelemana kiinalaisten korvikkeista. Ei liene kovin terveellinen vaihtoehto lasten astioissa.

Typyn syntymän aikoihin oli mielessä pahis nimeltään bisfenoli-A (BPA), jota löytyy mm. polykarbonaatista. Aihe unohtui kaiken muun alle, mutta nyt hieman selvittelin, mistä on kyse. En pitänyt lukemastani. BPA:ta vapautuu erityisesti lämmitettäessä ja polykarbonaatista (PC) on valmistettu esimerkiksi Ainun perustuttipullot. Näitä myydään joka marketissa ja lienevät täten varsin monella käytössä. Meilläkin niitä oli, muttei ole enää. Roskiin kaikki tyynni.

Olen näistä asioista melko tietämätön, mutta toiminut varoen siinä määrin, mitä olen osannut. Pakastan Typyn ruoat muovirasioissa, mutta lämmitän aina lasi- tai posliiniastiassa. Vaikka käyttämieni muovirasioiden kerrotaan soveltuvan mikrolämmitykseen, en siihen uskalla luottaa.

Typy juo kuitenkin kerran vuorokaudessa pullosta maitoa ja sen lämmitän mikrossa tuttipullossa. Käytimme viime viikkoon asti pääasiassa mainitsemiani jokakaupan Ainuja, jotka oletin turvallisiksi. Tyhmä minä. Olen kyllä ostanut kaksi Ainu MAM -pulloa, jotka ovat polypropeenia (PP) eikä niissä siten BPA:ta ole. Typy on kuitenkin ollut huono juomaan niistä, joten ovat jääneet käyttämättä. Nyt sai luvan opetella, eikä mitään ongelmaa ollut. Hyvä niin.

Saman innon saattelemana tarkistin myös, mitä ainetta taloudessa olevat tutit ovat. Havaitsin, että osa tuteistamme oli tarkoitettu 0-6 kuukauden ikäisille, osa jopa 0-3 -kuukautisille. Roskiin. Kävin ostamassa uusia ja tarkistin, että turvallisia pitäisi olla. Nyt ovat kaikki tutit, purulelut, tuttipullot ja ensimukit Ainu MAM- tai Avent-merkkisiä eivätkä sisällä BPA:ta. Polypropeenimuovi ja silikoni taitavat olla molemmat ok, vai? Astioiksi tulee ihan Ikean kamaa, ellei joku viisaampi nyt kerro, että huonoja ovat nekin.

Eihän näistä tiedä. On kuitenkin olemassa riski, että BPA on oikeasti iso paha. Miten voisin olla niin välinpitämätön, että myrkytän lapseni, vaikka kaikki maailman tieto on saatavilla ja itselläni kyky etsiä sitä tehokkaasti? Ja ftalaatit. Niistä en tiedä vielä senkään vertaa, mutta selvää on otettava. Luulen, että ilkeitä ovat.

Ohessa vielä linkit Ainun ja Aventin aiheeseen liittyville sivuille. Kysyn vain, miksi esim. Ainu-tuttipullojen kotimainen valmistaja kehittelee vaihtoehtoista materiaalia, jos polykarbonaattikin on kaikin tavoin ihan jees?:

Kuva täältä.

Edit 21.4.2010: Kemikaalicocktailin Noora on käsitellyt aihetta ainakin täällä, täällä ja täällä. Lukaiskaahan, jos yhtään kiinnostaa.