Huomaan, että blogini on ajan myötä henkisesti kuollut (blogi, en minä, toivon). En enää useinkaan kirjoita oikeasti merkityksellisistä asioista, mietin kai liikaa, kuka lukee ja mitä ajattelee. Jossain vaiheessa, samoista syistä, painoin paniikkinappulaa nimeltä ”yksityinen”; muutama aiempi teksti ei enää ole luettavissa.
Kulta on ulkomailla, meillä on Typyn kanssa kahdestaan hauskaa. Tarvitsee siivota vain yhdet jäljet omien lisäksi, saa kikattaa tyttöjen kesken hölmöille jutuille. On tehty kengännauhasta maailman hienoin kaulakoru, käyty kellarissa retkellä ja esitelty itsemme naapurin pojalle. Mutta jotenkin, ilo on kadoksissa. Valitettavasti sulkumerkkien sisään piiloutuvassa pelossa on juuri nyt totuuden siemen. Mainitsinkin aiemmin Äidin voimakirjasta, jota päätin vihdoin aloittaa. Kirjan alku ei tuonut iloa saati voimaa, päinvastoin.
Romahdusvaarassa on erityisesti tunnollinen ja kunnianhimoinen puurtajaäiti, joka tekee ja ajattelee liikaa. Äitiys ja työ ovat valloittaneet puurtajan koko elämän. Hänen parisuhteensa, naiseus ja elämänilo kärsivät hapenpuutteesta. Hän vaatii paljon itseltään ja toisilta. Hän tavoittelee koko ajan jotain, jonka luulee täyttävän tyhjän aukon elämässään.
Kuka tunnistaa itsensä? Täällä nousee käsi. Liian usein on negatiivisuus ja tyytymättömyys elämässä läsnä. Osittain yhdistän tämän peruspersoonallisuuteeni, joitain ihan konkreettisiakin murheita tunnistan. Pienin näistä ei ole se, että joudun tietyistä syistä rajoittamaan sosiaalista elämääni paljon, aivan liikaa.
Aina on pyykkiä pesemättä, aina papereita lajittelematta. Pakastimessa olisi tänäänkin tilaa uusille Typyn ruoille. Vakityöpaikka pitäisi löytää, päästä eroon pätkätöiden kurjuudesta. Sitten voi nauttia kun koti on siisti (ja onko se koskaan). Tällainenko tosiaan olen? Toivon kovasti, etten.
Kultaa ei häiritse tippaakaan, että kellari on täynnä tarpeetonta tavaraa. Hän voi todistetusti olla muutaman kuukaudenkin imuroimatta ilman, että sieluun sattuu (paperipinojen täytyy kyllä olla suorassa). Lapselle voi tunnontuskitta syöttää purkkiruokaa päivittäin ja kaiken voi tehdä huomenna. Tai huomisen huomenna. Tämä huoleton asennoituminen herättää monenlaisia tunteita, myös jonkinasteista kateutta. Kuinka helppoa olisikaan olla hetken aikaa hän.
Aikuistumassa 
Täällä on toinen samanlainen… En ole aikasemmin kommentoinut vaikka olen tainnut alusta asti lukea blogiasi mut tunnistan teksteistäsi monesti itseni!
Ja täällä. Vähitellen osaan antaa itselleni enemmän anteeksi. Vaikka syyllisyys on kova: miehen tänään ollessa töissä, olen vain istunut suuren osan ajasta olohuoneen lattialla katsoen telkkaria ja osallistuen puoliksi leikkeihin.
Mutta kun olen antanut itselleni enemmän anteeksi olen huomannut jaksavani enemmän. Meillä purkkiruoka on väistymässä, mitä en olisi ikinä uskonut.
En olisi ikinä uskonut, että olen joskus äiti.
Lohduttavaa kuulla, että muitakin on olemassa. Pelkään elämän meneväm ohitse, kun koko ajan mietin, että sitku on siivottu ja ruokaa laitettu, niin sitten voin pitää hauskaa. Kysyn itseltäni, miksen voi pitää hauskaa vaikka heti. Mutta kun en vaan voi,n kun on niin paljon tehtäviä tekemättä ja oikeesti nehän ei lopu koskaan. Pelkään tartuttavani tämän asenteen lapseeni. Toivottavasti on perinyt rennomman otteen isältään. Vintti piti siivota, että sai taas yhden ruksin pois loputtomasta listasta. Nyt sitte palkitsin itseni telkan katsomisella, vaikka tässähän voi samalla tehdä hommia koneella…
Tiina : Kolmen ja puolen vuoden hiljaisuus rikkoutui ;) Arvasinhan, etten ole ainoa outo. Ja oikeastaan ikävää, että löydät itsesi teksteistä.
Hanni : Sinäkin. Haa, itse en voi edes laiskotella TV:n ääressä kun siitäkin olen vapaaehtoisesti luopunut. Netissä osaan kyllä roikkua, se on jo nähty. Luulin päässeeni tekemättömien töiden syyllisyydestä sinä päivänä kun luovutin gradun. Vaan ei.
Lapsen kautta huomaa niin paljon itsestään, hyvässä ja pahassa. Tavallaanhan sitä on kotiäitinä ihan hirveästi yksin ajatuksineen, on aikaa punnita arvomaailmaansa ja muuta. Toki koko ajan on kauhea kiire, mutta ne on vain niitä arjen loputtomia rutiineja.
Nimetön : Kiitos samoin. Kuten vähän tuossa tekstissäkin viittasin, mun elämä nyt on muutenkin vähän rajoittunutta. Että vaikka antaisi itselleen luvan pitää hauskaa, muut syyt usein estää. Ohi lipuu, mikä on niin kovin surullista.
Tekemättömien töiden listat – vilkaisepa oikealle :) Päässä vielä paljon lisää. Odotan vain sitä päivää, että kaikki on tehty, kaikki. Mä en edes lähde miettimään, mitä huonoa voisin siirtää lapselleni, hyvät jutut vain sujahtaa pieniin aivoihin, eikös ;)
Hui kauhistus! Tunnistin itseni tekstistäsi eikä meillä ole edes lapsia. Tulen varmaan olemaan ihan hermoraunio-äiti kun/jos lapsi joskus saadaan. Pitäisi varmaan oppia relaamaan vähän.
camomilla: Äläs liikaa kauhistu. Ei äitiys ainakaan minua ole tuossa suhteessa niin muuttanut. Nuo jutut tulee tietysti korostuneemmin esille kun kaksi ihmistä on kaiket päivät kotona sotkemassa. Mutta vika ei ole sinänsä äitiyden.
Otetaan iisisti :)
pakko kommentoida
:)
olen sieltä toisesta päästä:
meilä tiskit iloisesti kertyy altaaseen valtaa tilaa tiskipöydällä, eilisen roskis odottaa lintujen ihmeenä parvekkeella ja villakoirat pyörii nurkissa.
lapsi olisi kuollut nälkään ilman muksua ja pilttiä…
nyt lapsen kanssa nukun enemmän kuin koskaan.
ehdin käymään vähän töissäkin, extrana, vakinaistamiseen en ole suostunut,
että luopuisin viimeisistä vapauden rippeistäni,ei kiitos
bonobo: Hui kauhistus :D No ei, kyllä meilläkin noita kaikkia kai välillä (paitsi vakityön ottaisin riemuissani vastaan heti). Ehkä ero on siinä, kuinka paljon moisista antaa itsensä ahdistua.
Mutta hei, kuulostaa kivalta!