Itkeä pillitin juuri. Typy oli yliväsymyksensä kanssa raivoava, itkevä, ei meinannut enää saada henkeä kiukultaan. Vaan jotenkin onnistuin rauhoittamaan. Pidin nojatuolissa sylissäni, yhteisen peiton alla, pidin vaikka väkisin. Lauloin Lohikäärme Puffia kuten viime vuoden itkukohtauksissa oli tapana. Silitin päätä ja hiljalleen silmät alkoivat painua kiinni. Pidin pitkään sylissä nukkuvana kunnes uskalsin siirtää sänkyyn.
Itkin iloa, onnistumistani. Tätä ei voine ymmärtää kuin toinen vanhempi. Toissa kesänä olisin vielä ihmetellyt, mikähän nainen tuokin on tehdessään pienestä asiasta noin suuren. Kyllä tämä elämää muuttaa enemmän kuin ikinä osasi kuvitella.
Pian tulee ystävä kylään. Tulee tarpeeseen, molemmille.
Aikuistumassa 
:)
Päädyin blogiisi erään toisen blogin suosituksesta ja yllätyin iloisesti. Olen pari vuotta vanhempi, myös akateemisessa pätkäurakierteessä oleva pienen tytön äiti (synt. 11/09), joka kipuilee lapsen tarhaanmenon ja töiden aloittamisen kanssa. Kirjoitat hyvin ja osuvasti :-)
Tervetuloa Tirli, tulin hyvälle tuulelle kun kerroit, että kävit!