Haparoiden

Eilen oli aika Typyn siirtyä nukkumaan omaan vuoteeseen, omaan huoneeseen. Tuntui, että aiemmalla järjestelyllä kukaan meistä ei nuku hyvin. Uinuin ihan lähellä, patjalla lattialla. Yritin luoda muutoksesta turvallisen. Heräsin ties kuinka monta kertaa yön aikana, viidennen herätyksen jälkeen ei lasketa. Lauloin, käänsin takaisin selälleen, syötin, pidin kiinni. Aamulla olin niin väsynyt, ettei tottakaan. Mutta ensi yönä jatkan: laulan vaikka läpi yön, jos tarve on. Jos jotain olen, niin sisukas.

Tänään on sekavat ajatukset. Mielessä vilistävät tekemättömät työt, kuten aina. Eilen sain valmiiksi ystävän elokuisissa häissä otetut kuvat. Seuraavaksi pitäisi työstää kuvia veljeni häistä, elokuulta nekin. To do -lista kasvaa äärettömyyksiin. Jos vaikka saisin hoidettua lähiaikoina myös erään tärkeän vakuutusasian viime kesältä.

Ja sitten. Miksi en osaa tarttua hetkeen? Miksi en ehdi tehdä mitään omaa? Miten tämä äitiysloma on kaikkea muuta kuin lomaa? Miksi Kulta tekee niin pitkää työpäivää aina vain? Osaako hän arvostaa sitä, miten pidän kodin pystyssä, vaikkakin haparoiden? Miten paljon ehtisinkään, jos Typyä ei olisi ja illat työpäivän jälkeen huutaisivat vapauttaan? Kuitenkin, jos edelleen olisin töissä (siellä kaukana), en mitään muuta niin paljoa toivoisi kuin että pääsisin kotiin ja saisin lapsen täyttämään päiviäni.

Keskiviikkona näen henkireikääni, ystävääni, jolla ei lapsia ole. En puhu vauvastani, en vaikka ihan varmasti välillä tekee mieli. Tiedän sen olevan tärkeää hänellekin, etteivät ihan kaikkia ole vaipuneet elämään, jonka lapset täyttävät kokonaan. En suostu, että on vain Typy ja kadotan itseni tähän sumuun.