Mun pitäis huomenna päättää, muutanko heti kesän päätyttyä 300 vai kenties 500 kilometrin päähän kodista, Kullasta ja ystävistä. Molemmat vaihtoehdot tuntuu niin pahalta, että olen viime päivinä itkeskellyt ahkeraan. Mulle on siis tarjottu töitä, jopa kahdesta paikasta. Riemun kiljaisuja ei silti ole kuulunut. Ei tällaisen ratkaisun eteen voi ihmistä laittaa. Tunnelman kohottamiseksi lainasin tänään kirjastosta Sherwin B. Nulandin kirjan ”Kuinka kuolemme”.
Aikuistumassa
Nuoren naisen toiveista, kunnianhimoista ja arjesta.
Aikuistumassa 
Olen jo jonkin aikaa seurannut blogiasi, sillä hyvin monet asiat osuvat yksi yhteen oman elämäntilanteeni kanssa. Onneksi olkoon työpaikoista, vaikka ymmärrän hyvin, etteivät niin kaukana kotoa olevat työpaikat lämmitä mieltä. Itse valmistuin yliopistosta keväällä ja olen nyt työskennellyt kuukauden ajan yli 300 km päässä avomiehestäni. Eipähän se herkkua ole, mutta ehkäpä työkokemuksen kautta sitten ovet muihin työpaikkoihin avautuisivat helpommin. Tsemppiä päätöksiin!
Tuohan on mullakin ihan juuri se ainoa syy, miksi tällaiseen hulluuteen lähden mukaan. Jotta saisin työkokemusta ja sen myötä myöhemmin mieluisan työn sopivalta paikkakunnalta.