Joskus stressi menee yli sietokyvyn eikä väsymyksellä ole rajaa. Niin kuin vaikka lauantaina. Yritin (taas) taistella itseni läpi viimeisen tentin, mutta voi olla että lopputulos on yhtä ahdistava kuin itse tenttitilanne. Huonosti nukkuneena ja syöneenä, päänsäryn vaivaamana kirjoitin paperille sisällöttömiä lauseita, toivoen että tentaattori heltyy antamaan minulle säälistä ykkösen ja päästämään läpi.
Lauantaipäivä meni itkiessä tai itkua pidätellessä. Tummat silmänaluset ja lohduton ilme kertoivat suoraan, missä mennään. Sunnuntain vastaisena yönä nukuin komeat 15 tuntia ja olo hitusen parani. Sain myös vertaistukea väitöskirjaa vääntävältä ystävältäni, jolla on yhtä lailla aikataulut pielessä. Hyvä huomata, etten ole ihan kummajainen, kun en aina kaikkea jaksa.
Tänään melkein itkin töissä, kuinkahan monta kertaa. Kävelin kotiin räntäsateessa, reppu selässä auki ammosellaan. Eikä kukaan, kukaan lähellä kävelleistä tai liikennevaloissa vieressä seisseistä viitsinyt mainita asiasta. Kun ei puututa toisten asioihin, eihän?
Aikuistumassa 