Projekteja

Sain kuin sainkin viime keskiviikkona lääkärissä käydessäni reseptillisen Sirdaludia sekä lisäksi tavallista vahvempaa tulehduskipulääkettä ja lähetteen fysioterapiaan. Koska työsuhteeni loppui viime viikkoon, fysioterapialähete on kuitenkin tyhjää täynnä. Kun eihän meitä kiinnosta, jos ollaan hajotettu sun selkä, koska et ole enää meillä töissä. Ole hyvä ja maksa omistasi. Kerrankin siis tarjottiin sitä mahdollisuutta, mitä olen viime vuosina moneen otteeseen kaivannut, mutta saman tien ilo lytättiin. Pitänee uudessa työpaikassa vaatia heti alkuun ainakin kunnollinen työtuoli. Kai sitä jotain on lupa vaatia, vaikka palkka olisi kuinka surkea. Tai ehkä juuri siksi.

Kullan oma Posket lommolle 2008 – sekä yhteinen Kulta onnelliseksi -projekti ovat käynnistyneet. Ensimmäisen merkiksi oli jääkaapin oveen eilen jo kiinnitetty harjoitusohjelma. Niin se vain kävi meillekin: liikunta hiipui vähiin ja samalla aineenvaihdunnan hidastuessa alkoi tulla turhia mutkia – mulla peppuun, Kullalla vatsaan. Vaikka molemmat olemme aikoinaan urheilleet kilpaa ja liikkuminen on ns. verissä, niin ei se auta – olla urheilija omassa päässään. Nyt ei tunnu olevan verissä muuta kuin hartioiden toistuva jumitus.

Kummallista on kyllä se, että liikunnan puute aiheuttaa Kullalla painon nousun, mutta oma painoni sen kun laskee. Niin paljon, että äitini on ottanut tehtäväkseen esittää välillä huolestuneisuutensakin asiasta. Oli kuulemma päivitellyt asiaa Kullalle ja veljellenikin: ”Kun on se milla-emeliina liian laiha.” Minkäs teen kun olen koko elämäni ollut taulukoiden mukaan alipainoinen. Että oiskohan geeneilläkin jotain tekemistä, sillä ruokaa on riittänyt ja sitä on syöty. Vähän liikaakin viime aikoina ”kaikkea hyvää itsensä palkitsemiseksi raskaan työviikon jälkeen”. Tai ihan vain työpäivänkin. Ja kuitenkin: aina hymyilen pienen hymyn hiljaa sisälläni kun joku laihuuttani kommentoi. Potentiaalinen syömishäiriötapaus, tunnollinen tyttö. Aikoinaan olen jonkinlaisen vaaran itsessäni tunnistanutkin. Saatoin elää tuossa 17 ikävuoden tienoilla vähän turhan monta tuntia yhdellä omenalla.

Viikonlopun projektina oli mielen ja kehon lepuutus. Selkäni on heikko edelleen, mutta valoa näkyy hetkittäin. Siis päässä. Ja noin yleensäkin elämässä. Kulta halasi viikonlopun aikana muutamaan otteeseen sanoen: ”Kyllä tää tästä”, johon minä: ”Elämä.” Taustalla oli vaikeitakin keskusteluja ja itkua, mutta kai tämä tosiaankin tästä, elämä.

Mainokset

4 thoughts on “Projekteja

  1. Itse vietin tän kesän ainokaisen lomaviikkoni Feldenin ja IcePowerin voimalla. Tänään palasin arkisen (ja ankean) aherruksen pariin ja kuin ihmeen kaupalla selkäkin toipui entiselleen. Onneksi selän kränkkäily ei viime viikolla menoa haitannut; loma oli hyvin tehokas ja antoisa. Nyt vaan on hieman hankala asennoitua taas tähän tylsyyteen…

    Löysin juuri muuten yhden massiivisen eron väliltämme – kukaan ei ole koskaan erehtynyt minua laihaksi kehumaan! Parisuhdepainoa on meillekin kertynyt, vaikken toki mikään laiheliini ollut ennen miestäkään. Onneksi ei vielä ole jättikatastrofi kyseessä, vaikka muutama ylimääräinen kilo kummitteleekin koko ajan mielessä. Jostain syystä minun on aina helpompi toteuttaa se herkuttelu kuin liikunta. Ja vaikka muissa asioissa olen tosi touhukas ja jämpti, niin lenkkeilyn siirrän aina huomiselle. Ja ylihuomiselle, ja ensi viikkoon. Jospa vaikka syksyllä saisin taas jonkun inspiraation, kun housut ei mahdu jalkaan.

    Ja voi surku teidän surkuja. Olen aina ollut niin yliempaattinen, että huonotkin leffat saavat minut kyynelehtimään. Nyt ei vielä tarvinnut nenäliinaa kaivaa esiin, mutta silti tunsin myötätuntoa Teitä Tuntemattomia kohtaan. Taustoja tuntematta ei voi sanoa muuta kuin siteerata viisasta Kultaasi – kyllä se siitä.

  2. Hyvä, että erojakin löytyy, jottei liian pelottavaksi kehity yhtäläisyyksien lista ;) Ihmisten samankaltaisuus toki vetää puoleensa. Itsekin haeskelen blogeja, joissa pohditaan itselle tuttuja asioita: hyvällä tuurilla voi oppia uusia tapoja nähdä saman, usein jo läpipohditun aiheen.

    Olet ehdottomasti ansainnut mun lempilukijan/-kommentoijan arvonimen :) Kun nuo muut ovat ensinnäkin niin kovin hiljaa. Ja koska olet saanut mulle jo muutamaan kertaan hyvän mielen. Kiitos.

    Sulla ei ilmeisesti ole blogia, kun et siihen linkkaa. Uskon vilpittömästi, että se olis kiintoisaa luettavaa. Kerrohan siis, jos sellaista piilottelet.

  3. En bloggaa, en. Vaikka äsken väitinkin itseäni tarmokkaaksi, saattaisin muistaa blogiani liian harvakseltaan… Nautin sitä paitsi enemmän muiden tuotosten lukemisesta! Sinun blogisi onkin aikamoinen helmi, sarjassamme ”pakko lukea”. Ja toistaiseksi ainoa, jota olen koskaan kommentoinut.

    Ja mikä minua tänne vetää..? Se on osaltaan se samankaltaisuus –
    olen säästynyt monelta ajatustyöltä, kun olen voinut lukea sinun valmiiksi analysoimat jutut. Omat ajatukseni menisivät niin samaa rataa, että turha niitä on kahta kertaa funtsia ;) No ei tosi, en aio heittää ajatustyöskentelyä pelkästään tämän varaan, täytynee jaksaa pohtia omaa elämää ihan omin aivoinkin.

    Joskus vaan meinaa arjen keskellä unohtaa ne tärkeät kysymykset (kuka olen, mitä haluan jne) ja blogisi ansiosta olen niitä viime aikoina yllättävän paljon mietiskellyt. Jos ajatusmaailmasi olisi aivan erilainen, tuskin saisin mitään kosketuspintaa asioihin ja blogisi olisi pelkkää hauskasti kirjoitettua viihdykettä. Nyt se on tavallaan anonyymi terapeutti tai ystävä, jonka kanssa voin käydä keskusteluja omasta itsestäni ja toivon mukaan viisastua. Ja joskus oman olon parannukseen ja onnistuneeseen lukukokemukseen riittää jo sekin, että sinä kerrot maailmalle paskasta työpäivästä tms, jolloin asia on ”julkinen” ja voin mielessäni yhtyä siihen. Minun ei enää tarvitse etsiä kuuntelijaa murheilleni, vaan asia on jo sylkäisty ulos. Eli aina ei tarvitse olla julmetonta analysointia elämän suurista kysymyksistä, vaan tavallisen arkielämänkin seuraaminen voi olla hyvin antoisaa.

  4. Hei,

    eksyin blogiisi sattumalta blogilistan kautta. Halusin vain kommentoida tuohon selkäasiaan, vaikka en tilanteestasi tiedäkään muuta, kuin mitä tässä kerrot. Olen kuitenkin itse kärsinyt kovista selkäongelmista paljon ikääni (28-v.) nähden, mikä on tehnyt minusta nykyisin aikamoisen selkäjumppaagotaattorin… :) Koita kestää.

    Jos sinulla siis vielä on selkäongelmia, voisi olla tosi hyvä lähteä fysioterapiaan hakemaan apuja ja ohjeita sekä aloittaa selkä- ja vatsalihasten säännöllinen treenaus kotona. Itselläni selkä jouduttiin leikkaamaan 21-vuotiaana välilevyn pullistumisen takia. Sen jälkeen se säännöllisesti piti kovia kipujaksoja, kun madaltunut välilevy yliliikkuvien nikamien välissä liikahteli pois paikoiltaan vähintään kerran vuodessa. Viime kesänä viimeksi olin sairauslomalla ja silloin vasta marssin selkään erikoistuneen fysioterapeutin tykö. Sain jumppaohjeet kotiin – aivan yksinkertaisia liikkeitä mutta oikein tehtyinä -, ja kuluneen vuoden ajan selkä on ollut parempi kuin koskaan. Vaikka siis fysioterapia on taloudellinen sijoitus ja rahareikä, se voi maksaa itsensä tulevina vuosina moninkertaisesti takaisin! Tsemppiä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s