Vatvomista

Avioitumisasiat ovat pyörineet mielessä kovasti. Eikä ihme. Kyseessä on kuitenkin yksi elämän suurimmista yksittäisistä tapahtumista, olkoonkin itse toimitus yksinkertainen ja koruton.

Naimisiin meno sinänsä tuntuu hyvältä, suhtautumiseni järjestelyihin sen sijaan vaihtelee. Kerran jo piti vetäytyä yöllä vessan lattialle pieneksi, lohduttomaksi mytyksi itkemään sitä, että mitenkähän kaikki sujuu. Siellä sitten niiskutin vessapaperiin ja hain tukea tekstiviestein Etelä-Amerikasta ystävältäni, jonka pyysin myös maistraattiin todistajaksi. Kai se jotenkin helpotti, päästää ahdistusta ulkomaailmaan. Ja toisinaan auttaa ihan vain tieto siitä, että on olemassa tuollaisia ihmisiä, tärkeitä.

Sitten toisaalta esimerkiksi vihkisormuksen etsiminen tuntui maailman luonnollisimmalta asialta. Muistan hyvin, kuinka jännää oli sanoa kultasepänliikkeen myyjälle tulleemme katselemaan kihlasormuksia. Nyt oli vain fiilis, että näinhän tämän kuuluu mennä, rouvaksi ollaan ryhtymässä.

Välillä mietin, että onko tämä nyt ihan reilua salata koko homma etukäteen pientä piiriä lukuunottamatta, myös vanhemmiltamme. Mutta toisaalta tämä on se tapa, jolla olemme uhkailleet ja jota meiltä kenties odotetaankin. Suurempi yllätys kai olisi ollut pitää ne ”tavalliset” häät.

Tiistaina menemme maistraattiin viemään pyynnön esteiden tutkinnasta. Lisäksi mun olisi hyvä tehdä mahdollisimman pian päätös sormuksen suhteen. Muutamia oivia vaihtoehtoja löysin lauantaina: valkokultaista, tyylikästä, yksinkertaista, ajatonta. Valokuvaukseen varasin jo ajan, mutta sitä varten pitäisi vielä etsiä omien ideoiden tueksi kuvia netistä. Juttelin kuvaajan kanssa puhelimessa ja hän vaikutti ihan innostuneelta toteuttamaan kuvia, joissa perinteiset hääposeeraukset heitetään romukoppaan. Tiedän melko tarkkaan, mitä kuvilta haluan ja mitä en. Kuvausharrastus auttaa huomattavasti tässä asiassa.

Mitäs muuta? Puvun saan torstaina. Kyseessä on valmis puku, johon tehtiin haluamani muutokset. Minusta tulee morsian tummanruskeassa ja vaikka puku on juhlavin, mitä olen koskaan omistanut, se on silti aika tavis juhlamekko. Prinsessaleikkeihin en ryhdy. Ainoa prinsessa, mitä olen koskaan ollut, on itkupilli. Vihkimisen jälkeinen ohjelma järjestyy toivottavasti suunnitelmiemme mukaan. Kampaus ja meikki pitää vielä varata. Muuten ei sellaisiin oikeastaan tarvetta olisikaan, mutta kuvassa on kiva olla kauniina. Toisen todistajan kohtalo on vielä ratkeamatta osaltani. Ensi viikolla täytyy sekin varmistaa.

Miten ihmiset selviävät suurista hääjuhlista ilman hermoromahdusta?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s