Arpomista

Tänään pysyttelin kokonaan poissa uudelta asunnolta: tilannekatsausta en sentään malttanut olla soittamatta. Koska pojilla tuntui olevan homma hallussa, mitä minä sinne pölyn keskelle pyörimään. Huomenna täytyy tosin mennä putkimiehen kanssa neuvottelemaan putkivetojen sijainnista kuivauspatteria ajatellen.

Mun on jotenkin kauhean vaikea hahmottaa, miltä kokonaisuus tulee näyttämään. Tämän vuoksi yksinkertaisetkin päätökset tuntuvat välillä ylitsepääsemättömiltä – ette usko kuinka paljon voikaan jahkata kuivauspatterin, suihkukulman/-seinän ja valaisinten kanssa. Paljon. Myös öisin kun uni ei meinaa tulla silmään. Kun vain kylpyhuoneessa olisi neliömetri lisää tilaa, niin kaikki olisi vaivattomampaa. Ei tarvitsisi tehdä kompromisseja.

Jotta elämä ei olisi yhtä remonttia, tänään olen hieman levännytkin. Ja sain otettua mahakuvan, ensimmäisen yhdeksään viikkoon. Ohessa Typyn kotikolo kun laskettuun aikaan on tasan kolme viikkoa. Kolme, apua! Fyysisesti kaikki on viikkoihin nähden ok, henkisessä tilassa alkaa näkyä pikkuruisia vekkejä. Ja elimistö taitaa valmistaa mua yövalvomisiin, uni on kateissa.

Juttelin tänään ystäväni kanssa, jolla on laskettu aika päivää myöhemmin kuin itselläni. Hän toivoi synnyttävänsä ensi viikolla, minä siinä neljän viikon kuluttua. Toiveensa kullakin.

Vapaus

Viime aikoina tapahtunutta:

• Muutto, kotiinpaluu, kesäloma! Voi tätä onnea.
• Viikonloppuna vietettiin ensimmäisiä isoja häitä tyttöjen keskuudessa. Meidän omathan oli pikkuiset ja salaiset.
• Remonttimies jätti keskiviikkona tulematta sovittuun suunnittelupalaveriin. Grr. Lupasi tulla ensi maanantaina. Katsotaan, miten käy.
• Ostettiin pesutorni. Käytiin katsomassa niitä tasan yhdessä kaupassa ja päätös oli nopea. Jotenkin ei vain jaksanut miettiä. On sitä elämässä tärkeämpiäkin päätöksiä. Kuivausrumpu, jihuu!
• Kävin eilen ensimmäistä kertaa omassa neuvolassa. Ensimmäistä kertaa tuli myös tunne, että paikka on nimensä veroinen ja musta huolehditaan. Tätä ennen en ole pakollisia arvojen seurantoja lukuunottamatta saanut käynneistä oikein mitään irti. Pääsen vihdoin myös äitiyspolikäynnille, kysymään kaikki ne lääkitykseen liittyvät kysymykset, joihin kukaan ei ole halunnut tätä ennen vastata. Terkka oli suorastaan äimistynyt, kuinka huonosti asia on kohdallani tähän asti hoidettu. Niin minäkin. Ei varsinaisesti haittaa sekään, että käyntiin liittynee myös ultraus. Päästään moikkaamaan tyyppiä ja saadaan kenties varmistus sukupuolesta.
• Sain ensimmäistä kertaa arvion siitä, miten päin Typy hengaa ja minkä kokoinen hän on. Kuulemma siro vauva mahassani majailee.
• Kävin äipän marjapensaissa siskontyttöjen kanssa. Saaliina vadelmia sekä mustia, valkoisia ja punaisia viinimarjoja.
• Mun on tosi hyvä olla nyt.

Mun nimi on m-e, mutta sanokaa mahaksi vaan.

Keskivartalostani ollaan nykyään ihan tolkuttoman kiinnostuneita. Kullalla ja tulevilla isovanhemmilla on siihen toki oikeus, samoin ystävilläni.

Työpaikalla toivoisin kuitenkin, että olisin muutakin kuin maha ja sen kasvu. Viime viikolla tuli ensimmäisen kerran raja vastaan kommentoinnin määrässä ja sanoin tädeille asiallisen ystävällisesti, että jos ei huomauttelu vähene, hermot menee. Varokoot vaan, sanon tarvittaessa suoraan.

Lauantaina olin kahvilla tyttöjen kanssa; paikalla oli myös kolme pikkuista (ja kaksi tosi pientä). Jotenkin en tuntenut kuuluvani joukkoon puheenaiheiden hypellessä imetyksestä nukkumisen ja itkujen kautta kakkavaippoihin. Aina sama tunne noissa tilanteissa, eikä oma raskaus ole asiaa näköjään muuttanut. Loppuuko se muu elämä lapsen myötä oikeasti kokonaan? Ja sitten nämä raskauslisteriahysteriat ja bakteerikammot, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat myöhemmin ilmi heikkohermoisuutena ja allergioina kasvavassa lapsessa/nuoressa. Hu-oh.

Onneksi sunnuntaina tapasin toisenlaisen äidin, jonka kanssa keskustelimme paljon muustakin kuin tämän 1-vuotiaasta lapsesta. Tai kummankaan mahasta. Ja ihan toisella tasolla. Toivo palasi.

Ohessa teille vähän anonyymia figuuria. Ensi maanantaina ollaan jo puolivälissä ja viikonlopun aikana jotain potkuntapaisiakin vihdoin bongattu. Paino on lisääntynyt lähtöpainosta alle kilon – jotenkin kuvittelin, että tässä vaiheessa olisi tilanne jo eri. Vaikka kuinka syön, paino hiipii ylöspäin vain hyvin hitaasti. Taivaallinen olotila herkuttelijalle, mitä minä en ole.

Juhlahumua odotellessa

Veljeni oli mennyt välipäivinä kihloihin ja ilmoitti, että häätkin pidetään jo ensi kesän lopulla. Hui. Sukujuhlat siis tulossa sukuun, jossa sellaisia ei ole juurikaan ollut. Mutta siis tosi hauskaa, saatan nähdä serkkuja ja muita. Sain myös tekosyyn surffailla mekko-osastoilla. Tuollaisen löysin.

Onhan tuo vähän hintava, mutta löytää siitä paljon hyviäkin puolia. Ensinnäkin se on ajattoman mallinen eikä siksi ehkä näytä tyhmältä jo heti seuraavana kesänä. En myöskään omista vielä yhtään vihreää mekkoa, vaikka kaikista väreistä juuri vihreä sopii tähän naamaan parhaiten. Lisäksi helman pituus näyttäisi juuri passelilta peittämään rumat polveni. Mekon selkäpuolen leikkauksesta ei tosin ole mitään tietoa, sillä webbikaupassa ei ole kuin tuo yksi kuva nähtävissä.

Samanmoisia tekosyitä on tulossa ensi kesänä enemmänkin. Näillä näkymin häitä on luvassa kolmet, ehkä jopa neljät. Ja eihän sitä nyt voi aina samassa mekossa hillua. Vihdoinkin alkavat omat ystäväni mennä naimisiin, tähän mennessä ollaan kierretty pääasiassa Kullan ystäväpiirin häitä.

Juuri tajusin, että toivottavasti en ensi kesänä mahdu samoihin asuihin kuin nyt. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

Kuva: InWear

Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?

Vieraat lähtivät tänä aamuna siinä vähän ennen neljää, joten taisivat viihtyä. Käytiin me vähän shampanjaa nauttimassa ja tähtisädetikkuja heiluttelemassa tuossa etupihalla, mutta muuten pysyttiin oman kodin suojissa.

Voih. Tänään iltapäivällä kävimme uuden elämän kunniaksi tallustelemassa kirpeässä pakkassäässä. Aikamoiseksi hiihtämiseksihän se kuitenkin meni, tallustellessa olisin saanut kuolion varpaisiini. Talvipukeutumiseni on melkoisen esteettislähtöistä, vaikka varpaiden verenkierto huutaa vähintäänkin vaelluskenkiä kaverikseen pakkassäähän.

Aika moni kahvila tuntui olevan kiinni ja niissä auki olevissa oli istumapaikat vähissä. Päädyimme vanhuskahvilaan: liian kirkkaasti valaistuun, liian kolkkoon, liian keski-ikäisten asiakkaiden joukkoon. Tilaa siellä kuitenkin juuri tästä johtuen oli. Musiikki oli ilmeisesti yritetty sopeuttaa asiakaskunnan makuun; kiitos kahvihetken mulla soi vieläkin päässä Aikakoneen Keltainen. Sopii muuten ihan hiton hyvin juuri tähän vuodenaikaan.

Silti, tammikuu kuulostaa reilusti lupaavammalta kuin joulukuu. Kesää kohti. Nyt lähden kaivelemaan koirankarvalapaseni laatikon uumenista, jotta ensin tästä talvesta selviän.

Taas mennään

Löysin tässä lomaillessani yhden kiintoisan blogin seuraamieni listaan: 2h+k. Tytön tyylitaju tuntuu menevän melko lailla yksiin omani kanssa. Kullallekin löytöni esittelin ja neureskeltiin yhdessä, että joku muu kirjoittelee juttuja Kullan päästä. Ettäs kehtaa! Aika monta muutakin blogilöytöä olen viime viikkoina tehnyt, ehkäpä listailen niitä joku kerta myöhemmin iloksenne.

Kaikenlaista stressaavaa asiaa on mielessä, lähinnä iltaisin sängyssä kääntyillessä. On huono iho (taas kerran), sit töitä pitäis saada jostain vähän muualta kuin susirajalta, keskeneräisiä remonttihommia on aina vain ja lapsikin olis kiva. Sattuu osumaan tähän vuodenvaihteeseen nämä pohdinnat, kas kummaa. Ja kaiken lisäksi menin eilen tonkimaan vanhoja valokuvia, joissa näytettiin Kullan kanssa nuorilta ja elinvoimaisilta. Ei näytetä enää niin paljon, tällaisia laihoja läskejä ollaan. Eikä ne kuvat oikeasti olleet kuin 5 vuotta vanhoja. Huomio sai Kullan kirjoittamaan ostoslistaansa ensimmäiseksi vihreän teen; kahvin juominen saa kuulemma jatkossa vähentyä.

Nyt odottelen typyjä kylään: kellään ei ollut suurempia toiveita illalle, joten päätettiin juhlia vuoden vaihtumista rauhassa meillä. GT-lasit on jo käsissä, huomenna sitten kai odottaa se parempi elämä. Kerrankin stressitön emäntä, jihuu. Siis oikeasti. Kaikesta edellä kirjoitetusta huolimatta.

Sinisilmä

Tapasin eilen kolmatta kertaa ystäväni pienen tytön, joka on ehtinyt jo seitsenkuiseksi: suloinen kuin mikä. Tapitti suurilla silmillään ja hymyili lähes taukoamatta. Kaikkien lasten ei voi sanoa olevan suloisia, mutta tämä tapaus on. Voi, olen jo nyt iloinen, että olen kyseiseen ihmiseen saanut tutustua. Sitä voi sitten vain toivoa, että omasta lapsesta tulee joskus aikanaan yhtä hyvä tyyppi.

Juteltiin ystäväni kanssa aika paljon tästä elämäntilanteesta, jossa on paljon molemmille yhteisiä huolenaiheita. Tai lähinnä epävarmuustekijöitä. Kun pariskunnan molemmilla puolisoilla on omat kunnianhimonsa työn suhteen ja on uhrannut monta vuotta elämästään tietyn ammatin saavuttamiseen, tavoitteista on vaikea luopua. Tuntuu turhauttavalta asua siellä, missä toisen ura on; yhtä turhauttavaa on asua eri puolilla maata omien haaveidensa perässä.

Mietimme yhdessä, miten ihmeessä sitä kaikki nämä elämät yhdistää. He ovat siirtäneet ongelmaa hankkimalla lapsen nyt tähän kohtaan kun ystäväni työmahdollisuudet heidän nykyisellä asuinpaikkakunnallaan kutistuivat nollaan. Jotkut ihan oikeasti pystyvät tuohon: päättävät, että hei, nyt olis hyvä sauma lapsen tulla ja seuraavassa hetkessä ollaan raskaana. Näppärää. Aiheesta jutellessamme multa taas kyseltiin, että ollaanko ajateltu samaa. Että lapsihan mahdollistaisi samassa paikassa asumisenkin. Ei olla, eipä juu.

Omat työnäkymäni kotipaikkakunnalla näyttäytyvät niin lohduttoman huonoina, että mietin toissailtana sängyssä pyöriessäni, pitäisikö alkaa tehdä jotain ihan muuta. Ryhtyä yrittäjäksi, vaikkei mitään osaa. Tyytyä yksinkertaiseen rutiininomaiseen työhön, vaikka taskussa on koulutus juuri siihen työhön, mitä haluan tehdä. Viime päivinä meidän perheessä on vilauteltu taas ulkomaa-korttiakin. Että jos vaikka Kullan ura veisi vieraille maille, niin olishan sekin jonkinlainen ratkaisu tilanteeseen. Sillä ei kai sitten olis niin väliä, vaikka vähän epäsopivampaakin hommaa tekisin. Kielitaito karttuisi kuitenkin.

Ihanat naiset koolla

Joulu tarjosi oikeastaan juuri niin vähän kuin osasin siltä odottaakin. Sitä samaa kuin ennenkin a.k.a. perinteitä, joiden perään en ole oikein ikinä ollut. Olen kuitenkin nauttinut erityisen paljon siitä, että saan viettää aikaa omassa kodissani eikä paluujuna kutsu vielä ensi viikollakaan. Aina uudestaan jaksan ihmetellä, mikä mut on saanut lähtemään niin kauas, jättämään tämän rakkaan asunnon ja kaikki nämä ihmiset. Ja kerta toisensa jälkeen vakuutan itselleni, että näin on järkevää ja joku päivä tästä palkitaan. Eihän kukaan ole moista palkintoa lupaillut, mutta hämmästyttävän kauan sitä voi näköjään itselleen samaa tarinaa syöttää.

Perhejoulu on (ainakin näin aikuisten kesken) vähän tylsä, mutta ystäväjoulu on paras kaikista. Odotukseni aatonaaton suhteen täyttyivät ja vietin tyttöjen kanssa joulun parhaan illan, ehdottomasti yhden parhaista koko vuonna. Puhuttiin monta asiaa halki. Sellaisiakin, joista en ole kenenkään kanssa koskaan puhunut. Syötiin, hymyiltiin, itkettiin, naurettiin ja halattiin. Kotiin tallustin siinä kolmen aikaan yöllä. Yhtä myöhään tunnelmasta nauttivat myös lapselliset ja raskaana olevat, mikä kertoo siitä, ettei kukaan olisi malttanut lopettaa, jättää ja luopua. Vaikka toisilla oli toki velvollisuuksiakin odottamassa. Oma tavoitteeni aaton suhteen oli lähinnä hereillä pysyminen enkä onneksi ollut vastuussa kenenkään ensimmäisistä joulumuistoista.

Olemme pitäneet tällä porukalla yhtä kymmenisen vuotta, toiset jo huomattavasti pidempäänkin. Meitä on monta ja olemme lukuisin tavoin kovin erilaisia: perhetaustojen, koulutuksen, elämänarvojen yms. suhteen. Joskus jonkun mielipiteet ja jutut ärsyttävät, mutta sitten on näitä hetkiä, jotka ovat niin vallattoman hauskoja ja antoisia, että ne antavat toivoa. Ihan yleensä elämään. Noiden hetkien avulla jaksaa.

Puhuin lapsihaaveistamme läheisimmälle ystävälleni, sen suuremman joukon kanssa en edelleenkään halunnut asiaa jakaa. Eihän asia hänelle yllätyksenä tullut laisinkaan, fiksuna tyttönä oli osannut muutamista aiemmista lausahduksista päätellä. Nyt on kuitenkin toiveet lausuttu ääneen tämän parisuhteen ulkopuolellakin. Luulen, että voipi vähentää ahdistuksen kasaantumista.

Höttöä

Yritän kirjoittaa sanoiksi kummia assosiaatiohyppelyitä, joita ajatukseni tekivät eilen kävellessäni kotiin.

Kävi näin, että meinasin eilen illalla kaupassa pillahtaa itkuun siksi, että mulla ei ole kivaa myssyä talveksi. Kun kylmäkin jo on. Hetkeä ennen olin nähnyt leffan, joka oli hyvä, mutta ahdistava. Tai siis hyvä ja ahdistava, eihän ne mitenkään sulje toisiaan pois. Sen seurauksena päässäni vilisi ajatuksia mm. siitä, miksi jenkkien täytyy aina mokata kaikki, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä, miten pitäis osata iloita turvatusta elämästä. Ja sit alkoi ahdistaa taas kerran joulua edeltävä hysteerinen kulutus, joka tuntuu tarttuvan ihmisiin aina vain enemmän. Oikeasti olis ihan hyvä, että tulis taantuma muuallekin kuin mediaan, jotta tää käsistä lähtenyt touhu vähän järkevöityisi. Selvää on, että meidän perheessä on jälleen kerran tehty sopimus olla ostamatta joululahjoja. Niin ihanan vapauttavaa; maailma pelastuu edes hippusen ja kaikilla on hyvä mieli.

Tämä kaikki ei liity mitenkään mun myssyyn. Paitsi siten, että edellä kuvattu ajatusketju yhdessä hormonien kanssa sai mun mielen yliherkäksi ja alkoi ärsyttää tän kaupungin tarjonta. Kun täällä shoppailun aatelia on Sokos, niin yritä siinä sitten. On täällä sentään Sokoksella liukuportaat, mikä on jo enemmän kuin toisaalla. Erään ystäväni tuttava oli erääseen pikkukaupunkiin muutettuaan mennyt kysymään Sokoksen myyjältä reittiä liukuportaille. Vaan eipä ollut sellaisia. Tämä on jäänyt elämään jonkinlaisena pienen ja tosi pienen kaupungin rajapyykkinä. Jotenkin tästä aiheesta mun mieleen tuli kerta, jolloin isäntä itäisestä Suomesta kysyi numeropalvelusta Tokmannia eikä neito meinannut lainkaan ymmärtää, ettei kyseessä olekaan kansalaisen vaikeus ääntää Stockmannia oikein. Tämä tapahtui ennen kuin tokmannivapaavalintatarjoustalo ketjuuntuivat ja tuokin kauppojen Mercedes oli tullut ihmisten laajempaan tietoisuuteen.

Huomenna pääsen Helsinkiin, jossa ehkä tämä ahdistus kaikkoaa. Ellei sitten ala itkettää kulkea siellä näissä ryysyissä. Pää paljaana merituulessa. Tänään täytyy ostaa ainakin kynsilakkaa ja hiuslenkkejä, jotta kehtaa. Huomaatteko, täytyy ostaa, se on tarttunut minuunkin. Mut voi tätä ihanuutta, kun pääsen lomalle, maanantai-iltana vasta palaan. Näen Kullan ja ainakin kuusi ystävää; niillä voimilla jaksanen joululomaan saakka.

P.S. Tutkailin taas ovulaatiolaskuria. Nyt tiedän, mitä meillä tehdään kun linnan juhlien tyypit alkaa tylsistyttää. Ja samaan liittyen olis myös ihan erityinen joululahjatoive: viivoja vain, ei materiaa.

Miksi?

Meillä juhlittiin tänään töissä eräitä synttäreitä ja taas oli pöytä täynnä pullaa ja kakkua. Keskustelu kääntyi jossain vaiheessa siihen, miten iän myötä oppii näkemään ne tärkeimmät asiat elämässä. Ne läheiset ihmiset. Mulle tuli surullinen olo ja katsoin parhaaksi poistua takavasemmalle.

Kysymys kuuluu: miksi oon täällä helvetin kuusessa kaukana ihan kaikista tärkeistä ihmisistä? Oon järkeillyt asian itselleni niin, että nyt kun uhraudun ja kerään työkokemusta, saan jossain vaiheessa mieleisiä töitä jostain, missä on mukavampi olla. Kullan läheltä. Kukaan ei vain pysty antamaan mulle minkäänlaista takuuta asiasta. Mikä järki? Tai ehkä nimenomaan vain se, järki.

Kuinka monen yksinäisen illan arvoista tämä on? Ja miksi mä en voi tulla jo raskaaksi? Sitten heti kun Kulta on palannut ulkomailta. Kiitos. Saisin samalla paluulipun kotiin. Suunnitelma kusee, musta ei tule 28-vuotiaana äitiä. Please, antakaa mulle nyt jotain kivaa.

Lähden ulos, olkoon mikä myrsky tahansa. Toivon tulevani takaisin paremmalla mielellä. Palattuani humallun teestä ja sytyttelen taas kynttilät. Ja luen kirjaa. Toistan mielessäni, että kyllä tämä tästä.

Kahtiajakoista

Juteltiin tänään ennen Kullan lähtöä, miten meille on ehtinyt muodostua selkeät roolit viikonlopuille eri kaupungeissa. Täällä vieraammassa keskitytään toisiimme ja ehditään tehdä ja nähdä paljon muutaman päivän aikana; halpa kaupunkiloma keskimäärin joka toinen viikonloppu. Tällä kertaa on sivistytty ja ihasteltu museossa, äänestetty etänä, urheiltu, syöty hyvin. Ja nukuttu pitkään, ah ihanuutta.

Kotikaupungissa taas nähdään perhettä ja ystäviä. Nautin ihan täysillä siitä, että saa omistautua sosiaaliselle olemiselle. Ja jaksan yhä edelleen iloita siitä, ettei enää ole gradua tai tenttejä mieltä piinaamassa. Vaikka järjestely toimii, en yhtään kiellä, etten haluaisi muuttaa takaisin, ihan vaikka heti. Se nyt vain ei ole käytännössä mahdollista. Kun ei ole sopivia töitä tarjolla, niin ei ole.

Sillä välin kun me nautimme Kullan kanssa stressittömästä olosta, Äippä piti huolta kirppispöydästämme toisaalla. Täytyy muistaa kiittää tuhannesti ja auttaa vaikka jouluruokien kanssa. Tai jotain. Kaksi viikkoa ylimääräiset vaatteemme ovat löytäneet vauhdilla uusia koteja ja vinttikomeromme perällä olevasta ikkunasta pääsee taas paistamaan aurinko. Myyntiin meneviä tavaroita hakiessamme sinne oli eksynyt myös söpö pikku lintunen, jota sitten yhdessä maanittelimme pois. Kai se pääsi. Toivottavasti ihan siitäkin syystä, etten ens kerralla halua löytää mädäntynyttä varpusta tavaroiden joukosta.

Ei pysty sulattamaan

Viikonloppu oli erikoinen: vietin aikaa monen tärkeän ystävän kanssa ja tuli tunne, että nyt tapahtuu vähän liikaa. Kaikkien elämässä. Eroja, muuttoja, raskauksia, keskenmenoja, terveyshuolia, vauvaelämää, uusia töitä – mitä näitä nyt on. Liikaa informaatiota, liian monta huonoa uutista. Onneksi oli mukana eräs tietty loistavan hyväkin paljastus. On hienoa hymyillä salaa itsekseen ystävän puolesta. Toisaalta toisten puolesta täytyy joskus vierittää kyynelkin. Yhdistää, muttei ole toivottavaa.

Kun ihminen on itsekäs, sitä miettii, että onneksi meillä on nyt Kullan kanssa aika hyvin jutut ja systeemit. Että yllättävän hyvin siedetään satoja kilometrejä välillämme. Harvinaisen vähän alakuloa itsellä ilmassa, vaikka on syksy ja sateet. Nauran ääneen päivittäin ja tulevasta on mukava haaveilla. Ja mikä parasta, pitkiin aikoihin en ole nähnyt ystäviäni yhtä tiuhaan kuin nyt. Nyt kun asun kaukana kaikista.

Lauantaina meidän kotona kävi ensimmäinen vauvavieras ikinä. Ja tuli huomattua, että puutteita on. Alakerrasta löytyy lukollinen vaunuvarasto, jossa on ruhtinaallisesti tyhjää tilaa. Selityskin löytyi: ei ole luiskaa, mitä pitkin sinne mennä. Portaita. Hisseihin ei vaunuja mahdu, ei muuten mahtuisi miniparvekkeellekaan. Kotoa löytyy lattialta anopinjakkara ja muita vaaroja. Kylpyhuoneeseen sopii vain pikkuruinen pesukone, ei puhettakaan kuivausrummusta. Ja silti ajattelen, että ihan sama, nuokin esteet voitettaisiin, jos aihetta tulisi.

Kyseinen pikkutypy on muuten valloittava, sellainen rauhallinen 5-kuukautinen toljottelija. Asuu vain hänkin ihan kauhean kaukana.

Epäonnisia ihmisen alkuja

Eräs ystäväni on ollut keväästä lähtien kahdesti raskaana, vaan eipä ole enää. Taaskaan. Toinen on yrittänyt raskautua kohta lähes kolme vuotta. Lisäksi alkuviikosta juttu kääntyi työkaverin kanssa jotenkin kummasti erääseen viime hetkillä kohtuun kuolleeseen vauvaan. Se, että itsellä ei toista tyyppiä vielä sisällä kasva, ei ole tähän taustaan nähden kovin murheellista.

Nämä kaikki laittoivat miettimään, miten raskaaksi tuleminen ei ole vielä mitään. Tai siis onhan se ihan mahdottoman ihmeellinen asia jo itsessään, mutta sen jälkeen voi moni asia mennä vielä monella tavalla pieleen. Onko parempi olla kokonaan tulematta raskaaksi ja välttää menetyksen tunne vai iloita niistä toisinaan lyhyistäkin hetkistä, jolloin sisällä kasvaa uusi elämä?

Tällaisia piristäviä ajatuksia tänään.

Pieniä pintanaarmuja

Viime viikonlopun pyöräilystä selvittiin iloisin mielin ja vähäisillä ruhjeilla. Seura oli loistavaa ja sääkin oikein sopiva; lahjoitti meille puolipilvisenä kesän viimeiset päivetykset. Hämeen Härkätien pituudeksi oli netissä ilmoitettu 160 km, mutta kummasti matkamittariin kertyi melko tarkalleen 200 poljettua kilometriä. Noin puolessa välissä matkaa, oletettavasti osittain väsymyksen saattelemana, lensin muks vain asvalttiin. Poljin seisaaltani, jolloin kenkä luiskahti polkimelta ja tökkäsi tiehen: tasapaino oli kovassa vauhdissa mennyttä. Onneksi molemmat takanani tulleista raskastaakkaisista miehistä onnistuivat väistämään yllättävän esteen ja päälleni kaatui ainoastaan oma pyörä. Eikä takaa tullut autoa. Pillahdin säikähdyksestä itkuun, mutta lohduttaja oli lähellä.

Suurin menetys oli rakkaan kelloni naarmuuntunut lasi, mutta kenties sen saa vaihdettua. Pienempinä vaurioina tennarin kärjen ohentuminen ja läpän (jota kuulemma myös iltiksi kutsutaan) sisäpuolen repeäminen (Äippä tosin jo korjasi), pieniä ja vähän suurempia mustelmia ympäri alavartaloa sekä asvaltti-ihottumaa. Ei murtumia tai muuta vakavampaa. Mielenkiintoista on, että vaikka vasemmasta lonkastani löytyy nyrkin kokoinen mustelma, jonka keskustaa koristaa raastettu iho, jalassani olleet juoksutrikoot säilyivät ehjinä. Kangas kesti, sen alla ollut ihoni ei.

Vaikken päätäni kaatuessani lyönytkään, taisivat lentäessäni myös aivot heilahtaa hitusen kallossa eikä aivotärähdys ollut kaukana. Tapaturman jälkeisenä iltana olo oli lievästi pahoinvoiva, yöllä herätessäni jo ihan kunnolla. Raahauduin mökin yläkerran vessaan ja yritin yökkäillä huonoa oloani pois, hikoilin paitani ja kasvoni märäksi kylmästä hiestä ja tuijotin peilistä valkoista naamaani sen ajan minkä pystyssä pysyin. Lopun ajan kyhjötin vessan lattialla odottaen olon paranemista siinä määrin, että uskaltaisin palata portaisiin. Sänkyyn kömpiessäni Kulta jo huolestuneena odotteli, tokaisin vain, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Aamulla vointi oli kuitenkin normaalihko ja matka jatkui.

Fyysistä rääkkiä seurasi turvotus. Ei pelkästään reisissä, vaan viime vuodesta tutulla tavalla myös mm. nilkoissa ja jalkaterissä. Yllättäen myös kasvoissa ja sormissa. Maanantaiaamuna heräsin töihin ja näytin silmäpusseineni koko yön itkeneeltä. Nesteen kertyminen näkyi myös painossa ja farkkujen kiristyksessä. Keskiviikkona yritin helpottaa nilkkojen turvotusta nesteenpoistolääkkeellä, minkä seurauksena heräsin torstain vastaisena yönä huutamaan kipua pohkeen krampatessa. Torstaina painoin kolme kiloa vähemmän kuin maanantaina, joten jotain lopulta poistui, toivottavasti myös rasvaa.

Kertoessani kolmen kilon äkillisestä painonpudotuksesta ystävälleni ja äidilleni molempien ensireaktio oli kysyä, mistä moisia ihmepillereitä saa. Kun on katsos juhlia tulossa ja mekko pinkeä. Vaan enpä voi kovin lämpimästi suositella: aiheuttavat vessassa ravaamista ja lihaskramppeja.

Ei mitn

Mitäs menin tänään töiden jälkeen tekemään? Raskaustestin. Ei näkynyt mitään, mikä millään tavalla muuttaisi elämäämme juuri nyt. Kuukautiset olis voineet alkaa aikaisimmillaan tänään ja viimeistään pitäis tapahtua tuossa ensi viikon tiistaina, joten ihan liian aikaisin olin testauksineni malttamattomana liikkeellä. Mutta olipahan jännää. Voin edelleen myös tuudittautua ajatukseen, että ei se vielä välttämättä näkyisikään.

Myös toisenlaista kuivuutta on toiveissani viikonlopulle. Ei pitkäkestoista sadetta, kiitos! Korkeintaan virkistävä kuuro tai hentoista ripottelua, joka ei riitä sulattamaan sokerista suloisuuttani. Viime kesän tavoin olemme lähdössä voimainkoitokseen; aikeissamme on pyöräillä Hämeen Härkätie päästä päähän. Seura on viime vuodesta vaihtunut, vauvamaha estää eräältä neidolta polkemisen. Vaan ei minulta ainakaan vielä, mehän mennään ja lujaa.