Palautuminen

Enpä tiennyt tällaisen olevan mahdollista: muutaman vuorokauden kuluttua synnytyksestä punnitsin itseni ja olin samassa painossa kuin ennen raskautta. Odotusaikana kiloja kertyi seitsemän ja ne hävisivät saman tien. Typyn posket ovat pyöristyneet selvästi; ei epäilystä, mihin energiat siirtyvät.

Eikä tämä vielä mitään. Vältyin kokonaan raskausarvilta ja mahani on kadonnut jäljettömiin. Kaikki tiukimmatkin farkut sujahtavat vaivatta jalkaan. Ja minä kun luulin, että joskus joulukuussa.

Vatsanahka toki on aiempaa löysempää ja napa näyttää vielä hitusen vieraalta. Mutta jos näkisin itseni ulkopuolisen silmin, en uskoisi tämän tytön reilu viikko sitten synnyttäneen. Olen hämmentynyt. Ja ennen kaikkea, pääsin eroon äitiysvaatteista ja saan shoppailla uutta :) It’s been a while.

Todistusaineistona oheinen kuva, joka otettu tänään.

Sirontyyppinen kakara

Kävimme tänään Kullan kanssa äitiyspolilla kuulemassa, että meidän minillä on kaikki hyvin. Vaikka mahani on melko pieni näille viikoille, beibe on siro, mutta täysin normaalikokoinen. Painoarvioksi saatiin 2600 g nyt raskausviikolla 36+2.

Mun lääkitystä vähän fiksattiin järkevämmäksi: tähän asti käyttämäni annostus on kuulemma passeli sellaiselle yli 30 kg painavammalle ihmiselle. No toisaalta, tiesinkin, ettei edellisellä lääkärillä oikein ollut homma hallussa. Piikittää saan tästä lähtien kahdesti päivässä yhden kerran sijaan, jee.

Olin kirjoittanut lapulle listan asioita, joita haluan lääkäriltä kysyä. Mun käsiin iskee tuollaisissa tilanteissa kylmä hiki ja aivot lyö niin tyhjää, että ihan turha yrittää luottaa muistiin. Kun käveltiin Kullan kanssa vastaanotolta pois jo kaukana käytävällä, Kulta totesi, etten sitten mitään sukupuolesta kysynyt. Piru, mä unohdin! Siinä sitten palasin puolinolona koputtelemaan lääkärin ovelle tiedustelemaan asiaa. Sillä enemmän mua olisi jäänyt vaivaamaan, etten olisi kysynyt kun tilaisuus kuitenkin oli. Lääkäri kertoi, että neidiltä näytti, joten kai tätä asiaa voi jo melko varmana pitää. Ihan sama sinänsä, kumpi tulee, mutta ollaan jo ajatuksissamme niin valmistauduttu tyttöseen, että kiva näin.

Ei kuulemma ole Typy ihan vielä syntymässä, mikä on lohduttava tieto, sillä remontti ei juuri nyt oikein etene. Kuinka yllättävää.

Meillä menee hyvin

Jaah. Tunnun olevan itse enemmän huolissani painon kehityksestä kuin terveydenhuollon tyypit. Syön kaksi lämmintä ateriaa lähes päivittäin ja voin hyvin. Typy kasvaa normaalisti ja sekä neuvolantädin että lääkärin kommenttina oli, että kaikille ei paljon painoa kerry. Mun elimistö nyt vain toimii näin: painoa on tullut alusta lähtien huikeat 2,6 kiloa ja vihdoinkin olen keikahtanut normaalipainon puolelle.

Lopetan kuitenkin asian miettimisen ja siitä jauhamisen nyt, sillä suurempi ongelma taitaa kansanterveydellisestikin olla odottavien äitien ja siinä sivussa myös syntyvien lasten ylipaino. Samoin lisääntyvä raskausdiabetes, jota mulla ei todellakaan ole. Eikä muutakaan vaivaa.

Tänään tyhjensin työhuoneeni hyllyiltä 15 muuttolaatikollista tavaraa. Saaliina oli kaikenlaisia kymmenen vuoden aikana kertyneitä papereita, joita tiheästi vaihtuneet työntekijät ovat jättäneet jälkeensä. Saapahan seuraajani aloittaa oman urakkansa siistissä työhuoneessa.

Kyllä taas oli koulutuksesta hyötyä.

Sokerihumalassa

Tänään olin töissä kokonaiset neljä tuntia ja hyvin ehdin tehdä kaikki tälle päivälle varatut työt. Kertoo jotain kiireen asteesta. Tädit lukevat iltapäivälehtiä netistä aikansa kuluksi ja kuitenkin on muka niin paljon hommia, ettei kukaan suostu ottamaan niitä lisää. Nokittelevat toisiaan, jotta kaikilla olisi yhtä kurjaa istua sisätiloissa näillä säillä.

Kypsä kotiutumaan, minäkö?

Aamuinen sokerirasituskoe ei ollut niin paha koettelemus kuin oletin. Ikävää oli jättää aamiainen väliin, mutta glukoosijuoma oli kylmää ja hiilihapollista, maistui lähinnä halvalta light-colalta. Piikityksestä en kuitenkaan opi koskaan pitämään. Nyt kun suonet vuotavat verenohennuslääkityksestä johtuen aiempaa sulavammin, sain painella pistoskohtia kauan ennen kuin hyytyi. Vaan tuleepahan tälle päivälle yhteensä neljä piikitystä ja saan onnittella itseäni reippaudesta.

Meitä oli siellä neljä pallomahaa aamulla samalla asialla ja vaikka näytin lukevan kirjaa (päivän teemaan sopien Fast Food Nation), myönnän kuunnelleeni erästäkin puhelinkeskustelua sivukorvalla. Tytön laskettu aika on kaksi viikkoa jälkeeni ja kertoi painonsa nousseen tähän mennessä jo yhdeksän kiloa. Hui. Huomenna selviävät omat lukemani.

Sairaalareissun jälkeen ehdin olla pari tuntia töissä, kunnes sain puhelun, että asuntoani ollaan tulossa puolen tunnin kuluttua katsomaan. Siispä pikapikaa siivoamaan ympäriinsä levitetyt rojut katseilta piiloon. Onneksi imuroitu oli ja tiskitkin tiskattu. Toivottavasti kyseinen nainen (tai joku muu, ihan sama) haluaa vuokrata asunnon elokuussa. Muuten elokuun vuokra jää omalle vastuulleni, mikä taas on rahan vetämistä vessanpöntöstä. Elokuussa kun työpäiviä on enää kaksi – muutaman yön voin vallan hyvin majoittua muualla.

Kulttuuria ja herkuttelua

Olin rakentanut viikonlopun ohjelman tylsien paperitöiden varaan. Piti tehdä työhakemusta, korvaushakemusta vakuutusyhtiölle sekä laittaa ylimääräistä tavaraa myyntiin – luonnollista jatkoa viime viikon veroehdotuksen korjaustuskailuille.

Kullalla oli kotipaikkakunnalla muuta menoa enkä itse viitsinyt tässä välissä matkata sinne, sillä keskiviikkona tie vie kuitenkin jo kotiin. Olemme olleet syksyisen muuttoni jälkeen erillään ehkäpä kolme viikonloppua eikä yksin ole kivaa.  Olisin tahtonut kuljeskella käsi kädessä auringossa ja istua puiston penkillä eväitä syöden. Arkena saan kyllä osakseni riittävästi omaa rauhaa.

Osan suunnitelluista velvoitteista olen saanut tehtyä, mutta kivojakin juttuja on viikonloppuun mahtunut. Eilen pääsin yllättäen teatteriin katsomaan musikaalia: sain ylimääräiseksi jääneen lipun veljeni kihlatun kautta. Tunnin varoitusajalla tein nopeasti ruoan ja kaivoin kaapistani teatterikelpoiset mahavaatteet. Esitys oli keskinkertainen; ei loistava, mutten haukukaan. Typy potkiskeli alussa hurjasti ja jäin miettimään, josko voimakas musiikki sai pieneen liikettä.

Tänään kävelin keskustaan nauttimaan kauppojen sunnuntaiaukioloista. Ja pah – näyttää olevan tuokin ilo lähinnä vitsi tässä kaupungissa. Kaikki Sokosta ja Anttilaa pienemmät liikkeet pitivät ovensa visusti kiinni enkä saanut kassiini Body Shopin ihanuuksia, kuten olin haaveillut. Sen sijaan kassi täyttyi ruokaostoksista, jotka ovat nyt raskauden aikana muuttuneet entistäkin terveellisempään suuntaan. Jätskiä ja karkkia tekee välillä mieli, mutta niiden syömisestä seuraa paha olo, jonka jätän mielelläni väliin. Välillä toki mietityttää, saako pieni kaiken tarvitsemansa lihattomasta ruokavaliostani, mutta hyvinhän tuo tuntuu kasvavan ja kehittyvän.

Kuvassa etummaisena näkyvä soija-texmexkastike on uusi tuttavuus kaapissani. Jokin aika sitten Soyappétitin tuotteista Nooran blogista luin, mutten ollut tätä ennen löytänyt niitä kaupan hyllyiltä. Koska mielikuvitukseni ruoanlaiton suhteen on rajallinen, päätin käyttää kastiketta tänä iltana täytettyihin paprikoihin, kuten purkin kyljessä vinkataan. Toivottavasti on hyvää; alan olla kyllästynyt Blå Bandin kasvis-soijakastikkeisiin. Soyappétitin valikoimissa on kaksi muutakin kasvisruokavalioon sopivaa kastiketta. Purkissa on 530 g tavaraa, joten iso se on. Ja lasisena valitettavan painava kotiin raahattava.

Mun kaupunki

New York tuli nähtyä. Tai oikeammin pikkuruinen palanen siitä, mutta jääpähän palasia kerättäväksi jatkossakin. Odotukset kylän suhteen olivat korkealla ja täyttyivät kirkkaasti. Nyt on nähty Amerikan ääripäät, Houston ja New York. Ensimmäinen aiheuttaa pahoinvointia ja suurta huolta ihmiskunnan/maapallon tulevaisuudesta, jälkimmäinen päinvastaisia reaktioita.

Olin etukäteen (aiheestakin) huolissani, miten selviän lennoista ja jaksan perillä. Vaan enpä saanut veritulppaa  ja kuvottava olo vaivasi vain hetkittäin – lähinnä joka kadunkulmaan pesiytyneiden lihankäryttäjien kohdalla. Väsymyksenkin laitan yhtä lailla aikaeron kuin raskauden piikkiin. Voinnissani on tapahtunut huomattava muutos viimeisen parin viikon sisällä. Alkaa herätä usko siihen, että raskaus voi olla hetkittäin fyysisestikin ihan jees.

Kotiin olisin ottanut tuliaisena kaupan nimeltä Whole Foods Market. Tuoreutta, luomua ja reiluutta loputtomin hyllyrivein. Yrityksen arvot vaikuttavat käynnin jälkeen erittäin uskottavilta. Valitettavasti ketjun lähin putiikki löytyy tällä hetkellä Lontoosta. Valikoimallaan minua viehätti myös Destination Maternity -liike, mistä tarttui mukaan kolme paitaa henkilökohtaisella palvelulla ja ilmaisella appelsiinimehulla höystettynä. Tyypillekin toimme matkalta muutaman pienen, vihreän tuliaisen. Ai niin ja mainittakoon vielä sokerina pohjalla Urban Outfitters, joka jaksaa ihastuttaa kerta toisensa jälkeen.

Viime viikon tiistaina matkaan lähtiessäni elättelin toiveita, että pääsiäiseksi luvatut kymmenen asteen lämpötilat sulattaisivat loput lumet täältäkin ja saisin palata keväisempään ympäristöön. Mitä vielä: perjantaina oli satanut 10-20 cm uutta lunta ja talvitakista luopuminen on haave vain. Kun New Yorkista huokui tää on mun kaupunki -fiilis, nykyinen olinpaikkani on yksi paska kaupunni muiden joukossa. Eihän tänne tule edes kesä. Me tarvitaan aurinkoa. Kulta odottaa kovasti kesälomiensa viettämistä täällä (sen ei katsokaas tarvitse asua tässä paikassa, jota kesämökikseen kutsuu). Eivätköhän lämpö ja Kullan läsnäolo kuitenkin saa kaupungin näyttämään leppoisammalta minunkin silmissäni.

Onko pakko jos ei jaksa?

Maanantaina tuli 12 raskausviikkoa täyteen, mitä olen odottanut siinä mielessä toiveikkaana, että monissa lähteissä luvataan pahoinvoinnin näinä viikkoina helpottavan. Suunnaton väsymys kun ei ota laantuakseen ja ruokahalu on täysin hukassa. Koska olen aiempaa enemmän huolissani painoni kehittymisestä, tahdonvoimalla söin eilisaamuna paljon. Vain huomatakseni, ettei ruoka pysy sisällä. Sitkeänä sissinä raahauduin kuitenkin töihin. Istuin vajaan tunnin kahvihuoneessa yrittäen syödä toista aamiaistani itku kurkussa ja silmät punaisina, kunnes työpaikan tädit lähettivät mut loppupäiväksi kotiin lepäämään. Ja lupasivat auttaa, jos koskaan tarvitsen esim. jotain haettavan autolla. Laittoivat vielä illalla perään tekstiviestin, onko olo jo parempi. Niistä on tullut mulle sellaisia varaäitejä oman ollessa kaukana.

Joskus sinnikkyys ei vain auta ja kamelin selkä lopulta katkeaa. Toivottavasti eilen kävin pohjalla ja tulevaisuus on valoisampi. Vaikka olo on tänäänkin ollut fyysisesti hutera, nt-ultra antoi voimia taistella eteenpäin. Pienellä kaikki hyvin. Sillä on suloiset varpaat ja aivot ja kaikki. Ja pituus vastasi prikulleen viikkoja – taitaa olla täsmällisyys geeneissä. Paikalla oli myös opiskelija seuraamassa, joten ultraaja taisi mittailla ja selostaa vähän ylimääräisiäkin. Mikäpä piristäisi paremmin keskellä väsymyksen usvaa kuin tieto siitä, että mun sisällä potkivat 11-milliset jalkaterät.

Lupaan kirjoittaa jatkossa jostain muustakin kunhan kehoni antaa siihen mahdollisuuden :)

Maslow’n tarvehierarkia voimissaan

Päätin tänään töistä tullessani, että ensinnäkin kirjoitan tänne jotain vaikka väkisin ja toisekseen aihepiirin tulee löytyä raskauden ulkopuolelta. Vaikeaksipa tämänkin homman itselleni teen – raskaus kun on temmannut minut mukaansa juuri sillä inhottavalla tavalla, jota en muissa ihmisissä siedä. En yhtään jaksa raskaana olevia naisia, joiden elämästä tuntuu muu sisältö kadonneen. Vaan nytpä olen yksi heistä. Kun elimistö koko ajan muistuttaa poikkeustilastaan ja elämän täyttävät työ ja uni, ei auta tapella vastaan. Enpä olisi uskonut. Todellakin toivon, että vointi normalisoituu lähiviikkoina, jotta pääsen taas elämään kiinni.

Maanantain ja tiistain olin Kööpenhaminassa. Ihan sama, vaikka olisin ollut missä, sillä en nähnyt reissullani muuta kuin lentokentän ja hotellin. Lähdin kuitenkin matkaan suoraan kotikaupungistani, mikä mahdollisti ensimmäisen sunnuntai-illan vieton kotona sitten viime kesän. Elokuussa lunastan äitiysloman myötä taas takaisin oikeuteni viettää kiireettömiä sunnuntai-iltoja kotona Kullan kanssa, oih.

Pitkät istumiset lentokoneessa, -kentillä ja muualla sujuivat hyvin ja veritulppavaara lienee tältä erää ohitettu. Kuukauden päästä koetellaan sitten totisemmin elimistöni sietokykyä Atlantin ylittävällä lennolla. Etukäteen arvelin, että matkalla joudun paljastamaan työkavereilleni raskauden: oli cocktail-tilaisuutta, illallista ja piikkien kuskaamista matkustamoon. Vaan jotenkin tuurilla kaikki meni sujuvasti ja edelleen salailen. Nt-ultra on 18. päivä, joten parin viikon päästä tieto päässee laajempaan levitykseen. Siihen asti nukun.

Hoh. Hoijaa.

En kuulkaa tunne olevani elossa enää – rankkaa on sintin kasvattaminen.  Vaikka kellon ympäri nukkuu, aina vain väsyttää. Koska kuvottava olo on usein läsnä ja ruoka-aineista maistuvat parhaiten perusmaut kuten omena ja peruna, paino on oli sitten edellisen neuvolakäynnin laskenut. Ja tulihan siitä painoindeksistä jo viimeksi sanomista: “Liian matala on.” Nyt sitten neuvottiin, ettei paino enää saisi laskea. Juu juu, tiedetään.

Tänään olin neuvolalääkärillä. Parasta oli sydänäänten kuuntelu: ensin kuului pitkään vain omani, TSUUM-TSUUM-TSUUM. Pitkä odottelu alkoi jo vaivata, kunnes lääkäri löysi kivempaa kuunneltavaa korvilleni. Vaimeampi ja huomattavasti nopeampi tsumtsumtsumtsum sai mielen iloiseksi. Olispa ollut Kulta mukana.

Muuten tuo lääkärivisiitti meni pääpiirteissään niin, että kerroin lääkärille, mitä papereita ja lähetteitä tarvitsen ja hän ne minulle kiltisti kirjoitti. Turhauttavaa kun itse on paremmin perillä asioista kuin hoitava lääkäri. Mutta niin se vain joskus menee. Onneksi riskeistäni johtuen seuranta järjestyy jatkossa pääasiassa yliopistosairaalan äitiyspolin kautta. Kai ne siellä sentään tietää…

Eniten huvittaa se, että verenohennuslääkkeen annostus oli väärä, josta minä lääkäriä valistin. Hän kun oli käyttänyt lähteenään Pharmaca Fennicaa, minä erikoissairaanhoidon hoito-ohjetta raskaana olevia varten. Eikä tuo oikeasti huvittaisi yhtään, jos olisin keskivertokansalainen, joka luottaa lääkärin tietouteen eikä osaisi epäillä sanojen paikkansapitävyyttä.

Piikeistä on uponnut vatsanahkaan noin 10/270. Voihan kirvely ja mustelmat. Näyttää varmaan tosi hyvältä kun läski paljastuukin raskausmahaksi, joka on mustelmista kirjava kuin pahoinpitelyn jäljiltä konsanaan.

New York, New York

Tammikuun alussa päätimme Kullan kanssa, että on aika toteuttaa eräs pitkään mielissä pyörinyt haave. Varasimme pääsiäiseksi miniloman New Yorkiin, missä kumpikaan ei vielä ole käynyt. Voi vain ihmetellä, miten näin on päässyt käymään, mutta nyt me mennään. Kun ainoa vierailu USA:n maaperällä on molemmilla tähän mennessä Texasissa, mielikuva maasta, sen kansasta ja tulevaisuudesta on synkähkö. Toivottavasti korjaantuu. Yhtenä kimmokkeena matkan varaamiselle toimi se, että vielä ehtii ennen kuin on lapsellinen.

Kas kun tuli tässä yllättäen muutakin odotettavaa, reissun fiilistely on jäänyt taka-alalle. Mutta ihan älyttömän hienoa silti. Onneksi sain myös lääkärin hyväksynnän lentelylle kun on tuo piikittely veritulppaa ehkäisemässä. Todellakin myös oletan ja toivon, että vointi on tuolloin, vajaan kahden kuukauden kuluttua, parempi. Sillä nyt ei jaksais yhtään. Muuta kuin nukkua. Töissä ja kotona. Kun saan kaivauduttua pois täältä kuvotuksen ja väsymyksen harmaudesta, alan suunnitella matkaa. Olemme perillä vain neljä päivää, joten pitää miettiä etukäteen, mitä oikein haluaakaan nähdä ja tehdä. Time Out toimikoon taas inspiraation lähteenä, kuten monilla aiemmilla reissuillamme.

Vinkkejä New Yorkin salattuihin aarteisiin?

Plus plus plus

Minä, kaikista ihmisistä, olin tänään soittamassa äitiysneuvolaan. Ihan viiraava ajatus kerta kaikkiaan. Siitä nyt vain ei sattumoisin tullut mitään: tädin puhelin soi varattua sinä ainoana hetkenä, jolloin itselläni olisi ollut tunnin puhelinajan sisällä aikaa jutella.

Viiva vahvistui siis kauniisti eikä enää tarvitse miettiä, onko kaikki vain mielikuvituksen tuotetta. Nyt voi sen sijaan miettiä, meneeköhän kaikki hyvin. Aika vahva tunne on siitäkin, että menee. En mä nyt jaksa murehtia; todennäköisyydet kasvaa joka päivä.

Vähän jouduin tänään jo pohtimaan, kuinkakohan hiljaa sitä voi ihminen puhelimeen kuiskia kuulostamatta epäilyttävältä – kuitenkin niin, etteivät työhuoneeni ulkopuolella pyörivät tyypit saa selvää puhelun aiheesta. Huomenna pääsen toivottavasti testaamaan asiaa käytännössä. Eiväthän ne mua sinne varmaankaan kovin pian halua neuvottavaksi, mutta tässä onkin jokunen käytännön seikka, jotka pitäisi selvittää pikimmiten. Ensinnäkin, kuinkahan avosylin ne mua on sinne ylipäätään ottamassa kun olen toisessa kaupungissa kirjoilla? Oletan, että tarvitsen maksusitoumuksen tms. omalta kaupungiltani, mikä taas kuulostaa byrokraattisen tahmaiselta puuhalta. Jos jollain on kokemusta aiheesta, kertokaa ihmeessä. Toisekseen mua vähän kiinnostais tietää, mitä ne meinaa tehdä tuon mun veritulppariskin kanssa. Tässä olisi kaksikin ulkomaan reissua kevään aikana tulossa – toivottavasti saan lähtöluvan.

Kuntokuuri

Mistä tietää, että oli jo aika palata liikunnan pariin:

• Punnerruksia tehdessä kyynärpää jää jumiin niin, että takaisin ylös ei lattian rajasta noin vain noustakaan. Joka kerta pitää saada kyynärpää naksautettua takaisin paikoilleen. Samaa ongelmaa tuntuu olevan lisääntyvästi muissakin nivelissä.
• Kiertäessä ylävartaloa sivulta toiselle selässä tuntuu naks naks naks. Myös nilkat naksuvat sivuttaiskierrossa ottaen kaikupohjaa liikuntasalin puulattiasta. Pam.
• Kun on selällään maaten tähdännyt jalka suorana hetken kohti kattoa nilkka ojennettuna, tulee lihaskramppi pohkeeseen.

Tästä lähin ohjelmassa on 2-3 kertaa viikossa lenkki ja kerran viikossa Pilates. Mielialan ja -kuvituksen mukaan kaikki muukin liikunta on sallittua ja toivottavaa. Tämän viikonlopun uusi laji oli retkiluistelu, mikä oli hienompaa kuin osasin odottaakaan. Ja onnistui hyvin, vaikka olin hiihtänyt ja luistellut viimeisen 13 vuoden aikana molempia kerran.

Jokaisen liikuntasuorituksen kirjaan ylös. Kolme lenkkiä viikossa kolmen kuukauden ajan tuottaa näkyviä tuloksia. Näin on luvannut eräskin asiantunteva taho.

Edit: Sekin lisää kummasti liikuntamotivaatiota kun maanantaiaamuna töissä nappi singahtaa farkuista lattialle. Vaikkei tässä nyt oikeasti läskejä (vielä) olla, mikä lie mahaturvotus. Vakuuttelee hän itselleen.

Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?

Vieraat lähtivät tänä aamuna siinä vähän ennen neljää, joten taisivat viihtyä. Käytiin me vähän shampanjaa nauttimassa ja tähtisädetikkuja heiluttelemassa tuossa etupihalla, mutta muuten pysyttiin oman kodin suojissa.

Voih. Tänään iltapäivällä kävimme uuden elämän kunniaksi tallustelemassa kirpeässä pakkassäässä. Aikamoiseksi hiihtämiseksihän se kuitenkin meni, tallustellessa olisin saanut kuolion varpaisiini. Talvipukeutumiseni on melkoisen esteettislähtöistä, vaikka varpaiden verenkierto huutaa vähintäänkin vaelluskenkiä kaverikseen pakkassäähän.

Aika moni kahvila tuntui olevan kiinni ja niissä auki olevissa oli istumapaikat vähissä. Päädyimme vanhuskahvilaan: liian kirkkaasti valaistuun, liian kolkkoon, liian keski-ikäisten asiakkaiden joukkoon. Tilaa siellä kuitenkin juuri tästä johtuen oli. Musiikki oli ilmeisesti yritetty sopeuttaa asiakaskunnan makuun; kiitos kahvihetken mulla soi vieläkin päässä Aikakoneen Keltainen. Sopii muuten ihan hiton hyvin juuri tähän vuodenaikaan.

Silti, tammikuu kuulostaa reilusti lupaavammalta kuin joulukuu. Kesää kohti. Nyt lähden kaivelemaan koirankarvalapaseni laatikon uumenista, jotta ensin tästä talvesta selviän.

Taas mennään

Löysin tässä lomaillessani yhden kiintoisan blogin seuraamieni listaan: 2h+k. Tytön tyylitaju tuntuu menevän melko lailla yksiin omani kanssa. Kullallekin löytöni esittelin ja neureskeltiin yhdessä, että joku muu kirjoittelee juttuja Kullan päästä. Ettäs kehtaa! Aika monta muutakin blogilöytöä olen viime viikkoina tehnyt, ehkäpä listailen niitä joku kerta myöhemmin iloksenne.

Kaikenlaista stressaavaa asiaa on mielessä, lähinnä iltaisin sängyssä kääntyillessä. On huono iho (taas kerran), sit töitä pitäis saada jostain vähän muualta kuin susirajalta, keskeneräisiä remonttihommia on aina vain ja lapsikin olis kiva. Sattuu osumaan tähän vuodenvaihteeseen nämä pohdinnat, kas kummaa. Ja kaiken lisäksi menin eilen tonkimaan vanhoja valokuvia, joissa näytettiin Kullan kanssa nuorilta ja elinvoimaisilta. Ei näytetä enää niin paljon, tällaisia laihoja läskejä ollaan. Eikä ne kuvat oikeasti olleet kuin 5 vuotta vanhoja. Huomio sai Kullan kirjoittamaan ostoslistaansa ensimmäiseksi vihreän teen; kahvin juominen saa kuulemma jatkossa vähentyä.

Nyt odottelen typyjä kylään: kellään ei ollut suurempia toiveita illalle, joten päätettiin juhlia vuoden vaihtumista rauhassa meillä. GT-lasit on jo käsissä, huomenna sitten kai odottaa se parempi elämä. Kerrankin stressitön emäntä, jihuu. Siis oikeasti. Kaikesta edellä kirjoitetusta huolimatta.

Soihtuja pimeyteen

Kämpän sisustus on edelleen minimalismia henkivä. Sänkynä on toiminut jo kolme kuukautta patja lattialla, olohuoneen tärkein sisustuselementti on iso jalkalamppu. Nytkin kökötän keskellä olohuoneen lattiaa, sillä kovat tuolit eivät houkuta yhtään enempää. Sitten syyskuun ei ole liikoja tapahtunut.

Viime viikonloppuna päätimme tehdä asunnosta kodikkaamman ja lähdimme lamppu- sekä nojatuolijahtiin. Miten absurdi ajatus onkaan lähteä huonekalukaupoille julkisen liikenteen ehdoilla? Etenkin kaupungissa, missä ihmisiä tunnutaan tarkoituksellisesti ajavan pois joukkoliikenteen parista. Rakennetaan kauas keskustasta uusia asuinalueita, joissa palveluja on jo valmiiksi liian vähän. Ja ollaan niin ylpeitä. Rakennetaan markettihelvettejä. Otetaan muutaman kilometrin bussimatkasta hintaa 3,80€. Kannustavaa. Toivottavasti taantuma tätäkin asiaa ja raideliikennettä tervehdyttää. Muuten me ollaan pian yksi iso Teksas ja kuljetetaan läskiruhojamme monsteriautoilla jumbosta toiseen.

Kaupalle asti pääsimme, paluumatkaa varten ei käteistä kylläkään jäänyt. Muutaman lampunkin ostimme, täydentämään sarjaa. Vielä haaveilemme tästä: metrin halkaisija kattolampussa kuulostaa järjettömältä. Ja hienolta. Kahdesta pienestä lampusta kertyi pakkauksineen yllättävän paljon kannettavaa, bussia ei ollut tulossa ja tuskin olisimme pummilla onnistuneet matkaamaankaan. Niinpä päivittelimme kassalla, että pitääkö tässä nyt taksi tilata kotiin. Vaan eipä tarvinnut: myymälän nuori, mukava naismyyjä kuskasi meidät kantamuksinemme käytännössä katsoen kotiovelle asti. Merci beaucoup.

Nyt on valoa; johan kelpasi paistatella loisteessa (elämäni ensimmäisellä palkallisella) sairaslomallakin. Työviikko kutistui hetkessä kolmipäiväiseksi ja huomenna pääsen kotiin. Viimeinen edestakainen reissu ennen joululomaa. Melkeinpä voisin sanoa selvinneeni syksystä.

Vielä yksi asia mua tänään vähän hämmentää: miten ihmeessä Samuli voi yhtäkkiä näyttää siltä, miltä Saarioisten mainoksessa näyttää? Vähemmänkin mairittelevia hetkiä on herran elämässä ollut.