Jos

Soitin tänään lähellä olevaan päiväkotiin ja kyselin tilaisuutta tulla tutustumaan. Aika järjestyi ensi tiistaille. En ole päiväkotiympäristössä sitten yläasteen TET-jakson hetkeäkään viettänyt ja muutenkin melko tietämätön, miten siellä päivät rakentuvat. Mihin asioihin mun pitäis mielestänne osata kiinnittää huomiota käynnin aikana?

En kyllä tiedä näistä systeemeistä näköjään laajemminkaan mitään. Jos olisin halunnut Typylle ensi syksyksi hoitopaikan, sitä olisi pitänyt hakea maaliskuussa. Ja mistäs tuollaisen sitten voi hoksata? Miten voin hakea lapselleni päivähoitopaikkaa jostain tietystä päivästä alkaen kun ei ole hajuakaan siitä, milloin työllistyn eli hoidon tarve alkaa? Päiväkodin johtaja tiesi kyllä kertoa, että nyt ovat kaikki syksyn paikat täynnä ja ihmisiä jonossa. Jos paikka vaikuttaa pätevältä, jonon perään siis ja ihmettä toivomaan.

Jossittelu on turhaa, mutta toisinaan tarpeellista. Jos minä olisin saanut päättää, meillä olisi nyt vauva kotona eikä kahden mukulan välissä olisi tarvinnut vaivata päätään työnhaulla. Näinhän ei tunnetusti käynyt. Niinpä suunnitelma B:ssä,  jos olisin saanut suvereenisti määräillä, minulla olisi nyt syksyksi työpaikka odottamassa ja Typyn päiväkotipaikka varmistunut. Vaan ei ole vauvaa, raskautta, työtä, saati hoitopaikkaa lapselle. Voi elämä.

P.S. Tukholmasta juttua tulossa, kunhan jalkaturvotuksiltani kerkiän. Perillä oli oikeinkin mukavaa, mutta seuraavalla kerralla taitetaan matkat taas lentäen.

Säteilyvaara

Tiistaina törmättiin Typyn kanssa kellarissa yläkerran mummoon, joka kehui ensin kuinka kauniin aurinkoista on, mutta harmitteli sitten kun nyt on niin paljon säteilyä: “No, mitäs se säteily nyt onkaan…” Hetken mietin, onko itseltäni jäänyt jokin ydinlaskeumauutinen kuulematta, kunnes hoksasin kysyä, tarkoittaako UV-säteilyä. Kyllä, juuri sitä. Oli kuullut aamulla uutisissa puhuttavan, viittasi kaiketi tähän. Katseli Typyä ja harmitteli kun se on pienille huonoksi, säteily. Totta totta. Jätin mainitsematta, että kyllä se tästä vain kesää kohden kuulkaa voimistuu.

Tiistaina oli myös Typyn 1½-vuotisneuvola, täysin hyödytön taas. Epäluotettavat mitat olivat 89 cm ja 13 kg. Olin etukäteen googlettanut, mitä kyseisellä neuvolakäynnillä tehdään ja lukenut kaikenmaailman tornin rakenteluista. Meillä lääkäri kysyi, miten arki sujuu, yritti kuunnella stetoskoopilla (yritykseksi jäi) ja kirjoitti yhden kontrollilähetteen, jonka itse otin puheeksi. Muuten juteltiin tyhjänpäiväisiä. Lopuksi sanoi, että olisi ollut kiva kuulla Typyn puhettakin (pieni istui hipihiljaa sen ajan mitä ei itkenyt), johon ehdotin, että josko teillä jotain kirjaa täällä. Siitä sitten Typy luetteli sujuvasti eläimet. Seeprankin tunnisti, vaikka oli lajilleen epätyypillisesti sininen ;)

Kesken ihan jonkun muun puheenaiheen lääkäri kysyi yllättäen: “No, tuleeko teille lisää lapsia?” Sekunnin ajan hämmentyneenä ihmettelin, että mitä se oikein kysyi ja pyysin toistamaankin. Sitten meinasi hiipiä itku kurkkuun, kunnes sain tokaistua: “Toiveissa on, mutta sen sitten näkee, miten käy.” Huoh.

Kahdestaan

Kulta lähti eilen iltapäivällä Kiinan ihmemaahan. Paluumatkalla lentokentältä poikkesimme mummilassa. Iltapuurolla kotona Typy kieltäytyi syömästä: laittoi suunsa suppuun ja käänsi päänsä pois. Kaikin keinoin yritin saada jotain uppoamaan. Ihmettelin, protestoiko malliruokailijamme Kullan lähtöä. Hetken päästä selvisi syy: pieni oksensi vatsansa sisällön pöydälle, tuolille, lattialle, molempien vaatteille. Tämän jälkeen oli kalpea ja tärisi, inisi surkeana. Muutamaa päivää vaille kahdeksankuisena ensimmäistä kertaa kipeänä, jos ei koliikkikipuja lasketa.

Heitin likaiset vaatteet pyykkikoppaan, pesin molemmat, sain Typyn juomaan maitoa ja nukahtamaan. Raahasin runkopatjan vierassängystä Typyn huoneeseen ja laitoin vaatteeni valmiiksi odottamaan, jos yöllä pitää lähteä päivystykseen. Nukuin lähellä ja yritin kääntää Typyä pitkin yötä takaisin kyljelleen nukkumaan, jottei tukehtuisi oksennukseensa. Yö meni kuitenkin rauhassa. Voi meitä.

Tänään kaikki oli hyvin. Kätkin filmipurkkeihin riisiä ja makaronia, Typy hihkui onnesta. Kylään tulivat ensin veljeni vaimoineen, sitten vielä äitini. Päivä kului nopeasti ja loppui vielä nopeammin, sillä Typy nukahti jo kahdeksalta yöunilleen. Nukkui ilokseni vain kahdet päiväunet; sadepäivä on väsyneen äidin pelastus. Kotona on jälleen raikas ilma ja makuuhuoneeseen tulvii valoa nostettuani verhot pois tangolta. Oma oloni on raikkaasta kaukana, sillä päivälliseksi söin pizzan ja iltapalaksi ranskalaisia. Ai niin, unohdin mainita pienen olutvälipalan.

Pieni vain nukkuu, olen hämilläni. Huomenna teemme retken rautakauppaan ja syön salaattia ja linssejä. Juon paljon vettä.

Disastrous hair day

Nyt kun on aikaa kulunut lauantaista eikä aihe enää akuutisti itketä, kerron miten voi ihan yllättäen käydä. Tunnettu asiahan on, että kampaajien sentit on joskus vähän reilumpia kuin muiden, mutta uutena tietona selvisi, että 3-4 senttiä voi joskus olla yhtä kuin 10. Tai että jonkun anatomian tuntemus on niin retuperällä, että sijoittaa leuan korvaan.

Olin odottanut jo kauan kampaajalle pääsyä, mutta koska satun asumaan ties missä, en saanut aikaa luottokampaajalleni vaan kollegalleen samassa paikassa. Virhe. Hiusten kasvatus oli hyvässä vauhdissa, mutta ajattelin, että hyvä on välillä vähän reilumminkin siistiä. Ei kuulkaas auta, että sanoo senttimäärän, mainitsee pituuden leukaan asti ja näyttää vielä kädellä. Nyt on karvat juuri ja juuri korvan alle ja kyseinen kynitty kattilapotta on kaiken lisäksi hiton rumasti leikattu.

Mitä voi tehdä? Sanoa suoraan, että ei nyt ihan tullut sitä mitä piti. Johon kampaaja vastaa antaen kaksi euroa alennusta ja toteaa, että onneksi ne siitä kasvaa. Sanoo vielä, että ymmärsi tarkoittaneeni leualla sitä, mistä leukaluu korvan vierestä lähtee. Asiakaspalvelusilmää jos mitä. Lopputulemana päätin visusti, että vaihdan noin kymmenen vuoden jälkeen firmaa. Ja säälin vähän sitä mun oikeaa kampaaja, joka on oikeasti tosi hyvä. Mut mitäs palkkaa tuollaisia työntekijöitä.

Totuuden nimissä on mulla taas vähän muutkin aiheet päässä pyörineet, mutta hämäykseksi teille ja erityisesti itselleni kirjoitan tänne lampuista ja hiuksista. Kuinka ovelaa.

Miksi?

Meillä juhlittiin tänään töissä eräitä synttäreitä ja taas oli pöytä täynnä pullaa ja kakkua. Keskustelu kääntyi jossain vaiheessa siihen, miten iän myötä oppii näkemään ne tärkeimmät asiat elämässä. Ne läheiset ihmiset. Mulle tuli surullinen olo ja katsoin parhaaksi poistua takavasemmalle.

Kysymys kuuluu: miksi oon täällä helvetin kuusessa kaukana ihan kaikista tärkeistä ihmisistä? Oon järkeillyt asian itselleni niin, että nyt kun uhraudun ja kerään työkokemusta, saan jossain vaiheessa mieleisiä töitä jostain, missä on mukavampi olla. Kullan läheltä. Kukaan ei vain pysty antamaan mulle minkäänlaista takuuta asiasta. Mikä järki? Tai ehkä nimenomaan vain se, järki.

Kuinka monen yksinäisen illan arvoista tämä on? Ja miksi mä en voi tulla jo raskaaksi? Sitten heti kun Kulta on palannut ulkomailta. Kiitos. Saisin samalla paluulipun kotiin. Suunnitelma kusee, musta ei tule 28-vuotiaana äitiä. Please, antakaa mulle nyt jotain kivaa.

Lähden ulos, olkoon mikä myrsky tahansa. Toivon tulevani takaisin paremmalla mielellä. Palattuani humallun teestä ja sytyttelen taas kynttilät. Ja luen kirjaa. Toistan mielessäni, että kyllä tämä tästä.

Ei pysty sulattamaan

Viikonloppu oli erikoinen: vietin aikaa monen tärkeän ystävän kanssa ja tuli tunne, että nyt tapahtuu vähän liikaa. Kaikkien elämässä. Eroja, muuttoja, raskauksia, keskenmenoja, terveyshuolia, vauvaelämää, uusia töitä – mitä näitä nyt on. Liikaa informaatiota, liian monta huonoa uutista. Onneksi oli mukana eräs tietty loistavan hyväkin paljastus. On hienoa hymyillä salaa itsekseen ystävän puolesta. Toisaalta toisten puolesta täytyy joskus vierittää kyynelkin. Yhdistää, muttei ole toivottavaa.

Kun ihminen on itsekäs, sitä miettii, että onneksi meillä on nyt Kullan kanssa aika hyvin jutut ja systeemit. Että yllättävän hyvin siedetään satoja kilometrejä välillämme. Harvinaisen vähän alakuloa itsellä ilmassa, vaikka on syksy ja sateet. Nauran ääneen päivittäin ja tulevasta on mukava haaveilla. Ja mikä parasta, pitkiin aikoihin en ole nähnyt ystäviäni yhtä tiuhaan kuin nyt. Nyt kun asun kaukana kaikista.

Lauantaina meidän kotona kävi ensimmäinen vauvavieras ikinä. Ja tuli huomattua, että puutteita on. Alakerrasta löytyy lukollinen vaunuvarasto, jossa on ruhtinaallisesti tyhjää tilaa. Selityskin löytyi: ei ole luiskaa, mitä pitkin sinne mennä. Portaita. Hisseihin ei vaunuja mahdu, ei muuten mahtuisi miniparvekkeellekaan. Kotoa löytyy lattialta anopinjakkara ja muita vaaroja. Kylpyhuoneeseen sopii vain pikkuruinen pesukone, ei puhettakaan kuivausrummusta. Ja silti ajattelen, että ihan sama, nuokin esteet voitettaisiin, jos aihetta tulisi.

Kyseinen pikkutypy on muuten valloittava, sellainen rauhallinen 5-kuukautinen toljottelija. Asuu vain hänkin ihan kauhean kaukana.

Epäonnisia ihmisen alkuja

Eräs ystäväni on ollut keväästä lähtien kahdesti raskaana, vaan eipä ole enää. Taaskaan. Toinen on yrittänyt raskautua kohta lähes kolme vuotta. Lisäksi alkuviikosta juttu kääntyi työkaverin kanssa jotenkin kummasti erääseen viime hetkillä kohtuun kuolleeseen vauvaan. Se, että itsellä ei toista tyyppiä vielä sisällä kasva, ei ole tähän taustaan nähden kovin murheellista.

Nämä kaikki laittoivat miettimään, miten raskaaksi tuleminen ei ole vielä mitään. Tai siis onhan se ihan mahdottoman ihmeellinen asia jo itsessään, mutta sen jälkeen voi moni asia mennä vielä monella tavalla pieleen. Onko parempi olla kokonaan tulematta raskaaksi ja välttää menetyksen tunne vai iloita niistä toisinaan lyhyistäkin hetkistä, jolloin sisällä kasvaa uusi elämä?

Tällaisia piristäviä ajatuksia tänään.

Ylämäki, alamäki

Ensimmäiset kaksi viikkoa tuntui, että meneehän tämä, kyllä mä pärjään. Ja selviän. Välillä on hauskaakin. Liityin elokuvakerhoon; aion antautua joka viikko hyvän leffan vietäväksi. Sovin aloittavani pilateksen itseäni yli kaksi kertaa vanhemman työkaverini kanssa. Olin positiivisesti yllättynyt, että näinkin kaukana pääkaupunkiseudusta voi olla näinkin eloisaa. Ei ole turhaan mainostettu idän ihmisiä mukaviksi.

Viikonloppuna kotona tuli pieni takapakki. Ei tuntunutkaan niin kivalta lähteä takaisin. Viime päivinä olen hymyillyt paljon, mutta myös kiukutellut ja itkenyt. Tunnelmat heittelevät ja syytän osittain hormoneja. Harmittelen, etten saa syyttää raskaushormoneja. Olen itkenyt sekä lähes 70-vuotiaan kaverini kuolemaa (kahdesti) että kokemaani huonoa asiakaspalvelua. Hymyillyt olen mm. Kullan kanssa vietetyn ajan ja erään uuden, jännittävän kokemuksen johdosta.

Tämän mukaan raskauden todennäköisyys neljä kuukautta ehkäisyn lopettamisen jälkeen olisi noin 65 %, joten vähemmistössä ollaan. Aihe vierailee toistuvasti ajatuksissa, muuta en edes yritä väittää. Luulo ei ole tiedon väärti.

Uutta

Täällä ollaan. Itkenyt olen uudessa (koti)kaupungissani vain kerran, mikä lienee ihan tyydyttävä saldo. Tämä tapahtui sunnuntai-iltana Kullan lähtiessä tyhjien muuttolaatikoiden kanssa kotia kohti – yksin jääminen konkretisoitui kyyneliksi. Itse kävelin läheiselle kioskille ostamaan lohdutussalmiakkia, yritin näyttää reippaalta punoittavista silmistäni huolimatta ja haaveilin paluumatkalla pupusta. Jostain kummasta päähäni putkahti ajatus suloisesta pomppijasta, joka odottaisi minua tyhjyyttään kaikuvassa asunnossa töistä tullessani. Heti perään kyllä jo hymyilin itsekseni ajatukselle. Oikea primitiivireaktio: tyttö (jonka pitäisi olla ihan aikuinen jo) on yksin vieraassa kaupungissa (jälleen kerran, saanen huomauttaa) ja haluaa ympärilleen jotain suloista ja pehmeää karkottamaan yksinäisyyden tunnetta.

Makuuhuoneen sisustus koostuu tällä hetkellä kahdesta patjasta ja pienestä jalkalampusta. Olohuoneen yrittävät muodostaa pieni viherkasvi, vähän suurempi jalkalamppu (yksi haaveistani toteutui jo), matto ja rumahko peili. Todennäköisesti huomenna saan TV:n seuraksein. Sijoitan sen luonnollisesti lattialle maton viereen; TV-tasot, nojatuolit ja sohvat ovat yliarvostettuja. Television osto on kuulkaas nykyään helppoa: puhuessani eilen Skypessä Kullan kanssa tämä surffasi nettikaupasta edullisen laitteen. Muutamasta käyttäjän arviosta vakuuttuneena tilaus tuli tehtyä ja postimies kolkuttelee todennäköisesti huomenna ovellani paketti kainalossaan. Vaivattomuuden huippu.

Töissä on mukavia ihmisiä. Työn sisällöstä en vielä sano juuta enkä jaata. Kun en osaa tällä kokemuksella sanoa. Kaiken kaikkiaan olen vähemmän rikki kuin oletin. Perjantaina kotiin :)

Kuinka kuolemme

Mun pitäis huomenna päättää, muutanko heti kesän päätyttyä 300 vai kenties 500 kilometrin päähän kodista, Kullasta ja ystävistä. Molemmat vaihtoehdot tuntuu niin pahalta, että olen viime päivinä itkeskellyt ahkeraan. Mulle on siis tarjottu töitä, jopa kahdesta paikasta. Riemun kiljaisuja ei silti ole kuulunut. Ei tällaisen ratkaisun eteen voi ihmistä laittaa. Tunnelman kohottamiseksi lainasin tänään kirjastosta Sherwin B. Nulandin kirjan “Kuinka kuolemme”.

Pikkuisen elämää

Näin eilen ystävääni, joka asuu kaukana pohjoisessa. Istuimme kahvilassa, ostimme teet ja toisetkin. Vaihdoimme laajasti kuulumisia ja pääsin viimeinkin kiittämään kasvotusten viime kesän hilpeistä häistä.

Jossain vaiheessa ystäväni kyseli, olemmeko saaneet naimisiin menon jälkeen kovasti uteluita lasten hankintaan liittyen. Vastailin, ettemme nyt ainakaan häiriöksi asti, että taidamme olla tehneet tarpeeksi selväksi, ettei ihan vielä. Ja että lapsettomuuden omassa tai läheisten elämässä kohtaamaan joutuneet ymmärtävät olla liikoja kyselemättä. Sillä eihän sitä koskaan tiedä. Pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, etteivät lasten hankkiminen ja avioituminen ole nykyään juurikaan tekemisissä keskenään. Lähimmistä ystävistäni lapsia on vain aviottomilla eikä heillä mahdotonta kiirettä tunnu naimisiin olevankaan.

Ystävääni tuntuivat utelut ärsyttävän ja löytyihän siihen syykin. Oli raukka joutunut valehtelemaan päin naamaa kun ei vielä raskaudestaan halunnut kertoa. Iloinen olen. Kyseisen uutisen voimin olen eilen ja tänään jo monasti hymyillyt. Lapsi syntyy hyvään, järkevään ja hössöttämättömään perheeseen. Sellaiseen, jossa vanhemmilla on kunnianhimoa uransa suhteen, laaja ystäväpiiri ja tarjolla turvallinen ympäristö pienelle.

Päivän uutisia lukiessa sai todeta, että joskus vain kaikki menee surullisella tavalla pieleen. Taas riittää Salli Saarella ja kumppaneilla töitä.

Karhunpoika sairastaa

Kulta on tehnyt viime aikoina (taas) ihan hirvittävästi töitä ja stressi on ollut sen mukainen. Nyt sen kroppa sanoi itsensä irti moisesta rääkistä, kehitti jonkunlaisen tulehduksen ja Kulta joutui sairaalaan. Mulla oli eilen illalla syyllinen olo vain olla kotona köllötellä kun tiedän, miten kamalaa kyseisessä sairaalassa voi olla. Epäinhimillistä ja yksityisyyden suojaa loukkaavaa.

Eilen illalla kun alkoi näyttää selvältä, että Kulta joutuu jäämään yöksi, vein hänelle selviytymispakkauksen. Lämmin huppari ja villasukat, jos tulee kuumeessa yöllä kylmä, kirja toinen toistaan seuraavien tuntien tappamiseen, hammasharja ja -tahna sekä puhtaat alushousut, ettei tarvitse tuntea oloaan sairaammaksi kuin onkaan sekä korvatulpat, jotta nukkuminen muiden sairaiden vieressä ehkä onnistuu.

Toivottavasti pääsee pian kotiin tai vähintäänkin siirretään jonnekin kivalle osastolle. Onneksi ei tarvitse olla kuitenkaan liian huolissaan Kullan voinnista, ei vaikuttanut kuolemansairaalta. Uskoisin, että kun isketään antibioottia suoneen, Kullan olo kohenee nopeastikin. On se hölmöä, että sairaalan toiminnasta (tai no, toimimattomuudesta) tulee helposti ikävämpi olo kuin itse sairaudesta. Siellä on varmaan surkea työilmapiiri ja kurjaa olla töissä.

Edit: Kävin iltapäivällä katsomassa potilasta. Oli päässyt vastaremontoidulle osastolle, jossa sai kaupan päälle mukavat hoitsut. Siellä on hyvä oleilla ja odotella tervettä päivää. Vein mukanani pullon Vichyä ja yhden Paksun Pepen, joiden avulla sain loihdittua hymyn sairaalapedillä makaavan mieheni huulille. Oli hyvä olla siinä vieressä voimia antamassa ja päivää piristämässä. Vaimona – vastoinkäymisissä.

Kiukkuinen pillittäjä

Tänään käyttäydyin oudosti. Meni niin hermot vittumaisesti hymyilevään huoltoliikkeen setään, että rupesin itkemään ja haukuin sen pystyyn. Normaalisti olisin, kiltti kun olen, pysynyt asiallisen ystävällisenä ja itkenyt vasta jälkeenpäin. Mutta en tänään, en siinä tilanteessa.

Kamerahan sai matkalla osumaa ja haimme sen vihdoin hääpäivän aamuna huollosta takaisin. Maistraatissa kuitenkin huomasin, että vikaa, jonka olin kertonut siinä olevan, ei ollut korjattu. Huolto kyllä maksoi yli 60 euroa, mutta huoltomies ei osannut kertoa, mitä sille oikeastaan oli tehnyt. Eli ei käytännössä mitään.

Kuvia ei voinut ottaa, joten ainoat kuvat häistämme ovat vieraiden pokkareilla ottamia plus pari polaroid-kuvaa. Tässä välissä täytynee kertoa, että omistan hyvän ja kalliin järjestelmäkameran ja harrastan valokuvausta. Joten kuvat ovat minulle varmasti keskivertotallaajaa tärkeämpiä. Ja kovin tärkeitä kuvat omasta hääpäivästä ovat varmasti ihan kelle tahansa.

Harmituksen määrää on vaikea kuvata. Itse hääpäivänä en antanut asian häiritä liikaa, ihme kyllä. Jälkeenpäin sitten tajusin kaikessa kauheudessaan, kuinka ainutkertaisia ottamatta jääneet kuvat olisivat olleet. Kun ei ollut kuulemma huoltotilanteessa vika tullut esille. Hei haloo, jos on nimenomaan kerrottu, missä vika, niin kyllä se pitää ihan kaivaa esille, jos ei itsestään ilmesty. Perkele.

Kyselin, miten hän aikoo hyvittää virheensä. Vastaukseksi sain omahyväistä hymyä. Eikä aikomustakaan hyvittää yhtään mitään yhtään mitenkään. Kiitos herra huoltomies, tällaista asiakaspalvelua Suomi kaipaa. Täytynee soittaa Canonille ja kertoa, millaisen tyypin kanssa tekevät yhteistyötä. Tai kuluttaja-asiamiehelle. Mitä muuta sitä voi tehdä, yksi pieni ja herkkä ihminen?

Morsian Lättärinta

Piipahdimme eilen Kullan kanssa hakemaan juhlamekkoani ja innolla sovitin sitä vielä liikkeessä nähdäkseni heti, miltä se korjausten jälkeen näyttää. Puvun yläosaa oli otettu sisään, sillä alkuperäisessä muodossaan vaate tuntui pyörivän päälläni. Sovitin mekkoa alkujaan liivien kanssa, mutta enää ei ollut toivoakaan saada vetoketjua kiinni liivit päällä. Ja niitä ilmankin olo oli ahdistava. Tissit kasaan, pläts, ja kiristävä tunne. Yritin nurista, että eikös tämä ole vähän liian tiukka, mutta myyjät kehuivat, kuinka hyvin se istuu. Ajattelin siis, että ehkä tämän kuuluukin olla tällainen. Mistäs minä tiedän, koskaan en ole vastaavanlaista vaatetta omistanut. Kiitin hymyillen ja lähdimme kotiin.

Kotimatkalla tuli kuitenkin jo ensimmäinen itku. Jos ihmisellä on pienehköt rinnat mallia B, niin eihän se halua, että ne lytätään suorastaan mitättömiksi. Arjessa kun on vielä tottunut käyttämään liivejä, joissa on aina jonkin verran, olkoonkin vaikka hitusen, toppausta. Siinä on jo ihan tarpeeksi, että joutuu olemaan ilman. Ja sitten vielä lyödään koko homma lätyiksi juuri sinä päivänä kun nyt ihan oikeasti toivoisi näyttävänsä kauniilta. Ei hyvä, sattuu mieleen. Tämä tuntui käsittämättömältä asialta Kullan ymmärtää.

Kotona puin mekon taas ensi töikseni päälleni, ihan vain todetakseni, että pieni on. Kaiken lisäksi kangas alkoi hajota rintojen välistä, kun niin kovasti kiristi. Ei mikään mahdoton jälki, mutta helposti havaittava kuitenkin. Lisää itkua. Pakko mennä takaisin, pakko vaatia tekemään uusiksi, ei tästä mitään tule. Tuntui pahalta palata takaisin “valittamaan”. Olen kyllä aivan turhan kiltti näissä asioissa, heidän mokansahan se oli.

Ajelimme takaisin liikkeeseen ja sain esitettyä asiani rauhallisesti. Tässä kohtaa oli Kultaa kiittäminen, henkisestä tuesta ja pitkäjänteisyydestä. Sovitin taas mekkoa – tällä kertaa liivit päällä, jottei varmasti tule toista kertaa liian pieni. Myyjät ottivat uudet mitat ja totesivat, että on otettu liikaa sisään, joo. 4,5 senttiä kireimmän kohdan ympärysmittaan lisää (mikä on minusta aika paljon). Onneksi ompelija oli tehnyt työnsä fiksusti ja jättänyt saumanvaraa. Lupasivat, että saavat puvun etuosaan tulleen jäljen höyryttämällä katoamaan. Toivon niin. Myyjä vielä lopuksi totesi, että hei, nythän on perjantai 13. ja näytti siltä, että en ollut päivän ainoa ongelma. Saan mekon jälleen tiistaina, kerron sitten miten kävi.

Tuon kuvassa olevan rintaneulan lainasin Äipältä viime viikolla jollain epämääräisellä verukkeella. Aion liittää sen pukuuni. Mekossa on vedostettu kangasta rinnan alle niin, että keskellä on rintaneula. Nykyinen on halvan kimalteleva ja vaihdan sen perintökoruun. Tuo on kauan sitten kuolleen isoäitini peruja, joten sillä on tunnearvoakin. Kuvassa lienee Aurora Königsmarck, sillä korun takana lukee niin. Kuka ikinä onkaan. Ehkä jopa kaukainen sukulainen, kuka tietää.

Nyt on siis jotain vanhaa; sinisestä pysyn kaukana.

Jalasta asiaa

Oon aiemmissa kirjoituksissani muutamaan kertaan ruikuttanut siitä, ettei jalkani ota palautuakseen matkan rasituksista. Vieläkin sitä särkee, muttei kuitenkaan ole niin pipi, että jaksaisin lääkärillä hypätä. Kerronpa vähän lisää taustaa asiasta, jotta huomaatte, etten ihan tyhjästä valita.

Sain 3,5 vuotta sitten jalkaani veritulpan. Huonoa tuuria: ei perinnöllistä tekijää aiheuttamassa, en tupakoi, en ole ylipainoinen ja noihin aikoihin liikuinkin huomattavasti. Itse asiassa niin paljon, että sain rasitusvamman jalkaani, joka piti korjata yksinkertaisella ja helpolla operaatiolla. Vähän vain nipsastaan ja taas mennään.

Eräänä operaation jälkeisenä päivänä kipu kävi sietämättömäksi pohkeessa, joka oli turvonnut noin kaksinkertaiseksi normaalista. Eräs kaverini kommentoikin tuolloin (tietämättä asian vakavuutta): “Kerrankin milla-emeliinalla on normaalin kokoinen pohje.” Minä kun olen luonnostaan aika sorjasäärinen typy. Sairaalaan: diagnoosina syvä laskimotromboosi eli veritulppa. Selityksinä operaation jälkeinen liikkumattomuus (jota ei käytännössä ollut) ja pillerit.

Kuten suurin osa nuorista tytöistä, popsin pillereitä niiden vaaroja enempiä ajattelematta. Olihan se kätevää kun sai tarvittaessa itse määritellä, milloin vuotaa ja ihokin pysyi hyvässä kunnossa. Ja pyh. Enää ei tarvitse ajatella: kehoni teki päätöksen puolestani ja sain lääkäreiltä elinikäisen kiellon kaikkeen hormonaaliseen ehkäisyyn. Verisuonet vaurioituivat toisessa jalassani pysyvästi. Ihan hyvin ne normaalisti toimivat, mutta välillä muistuttavat kokemastaan vääryydestä. Kuumuus ja lentomatkat ovat pahaksi. Suomenkin helteillä turvottaa ja särkee. Huomasin, että muutama viikko trooppisessa kuumuudessa ennen pitkää lentoa on erityisen pahasta. Hoitosukasta on apua, mutta pakotus jalassa ja pelko tulpan uusiutumisesta on tukalaa. Ei auta kuin olla jatkuvasti kinuamassa lentoemoilta lisää vettä, mistä taas seuraa pakostakin liikkumista vessan suuntaan.

Joskus aikanaan käydessäni aiheen tiimoilta työterveyslääkärillä, setä tokaisi: “Varo vaan, jos joskus tuut raskaaksi.” Tuo lausahdus on jäänyt mieleeni kummittelemaan. Pitäisikö yrittää ajoittaa raskaus talveen, jotta kehoni kestäisi paremmin? Miten selviän itseni piikittämisestä verenohennuslääkkeellä odotusaikana kun pelkästä toisen piikittämisen katselusta olen pyörtynyt? Näitä joskus mietin, varmaan paljonkin asian tullessa ajankohtaiseksi.