Seinien muodonmuutos

Kulta lähti työmatkalle sunnuntai-iltana palatakseen huomenna. Ei tullut hyvään väliin tuo reissu: tällä viikolla täytyy tehdä viimeisetkin remonttiin liittyvät päätökset. Vauhdilla pitäisi myös pakata tavaroita muuttolaatikoihin, samaan aikaan väsymys alkaa selvästi painaa enemmän. Elimistö käskee lepäämään;  pää toitottaa, että raada tyttö, raada. Vielä kun on aikaa.

Pojat olivat saaneet eilisen aikana laatoitusurakan jo varsin hyvälle mallille: lähes kaikki seinät ovat valmiit. Oletan, että tämän päivän aikana lattiakin on laatoitettu. Kolme seinää peittyy kiiltävään valkoiseen laattaan (25 x 40), yksi on harmaata täynnä. Harmaata seinää vasten kiinnitetään aikanaan valkoinen, korkeakiiltoinen allaskaappi. Lisäksi seinälle ilmestyy peilikaappi, joten yleisilme kuvaan nähden vielä vaalenee.

Yritin ottaa lähikuvan havainnollistamaan harmaan laatan pintaa, mutta työmaavalaisimen ja keskinkertaisen kameran avulla tulos on mitä on. Pinta on jokseenkin kangasmainen ja se paikoittain pikkiriikkisen kimaltelee valon tullessa oikeasta kulmasta.

Lattialaataksi valikoitui tummanharmaa 10 x 10. Jälkeenpäin mietin, että lattialaatan sävyksi olisi voinut vaaleammankin valita. Pelottaa, että lähes musta lattia saa tilan näyttämään ahtaalta. Ihan kuin se ei juuri sitä olisi. Saumausaineiden sävyt ovat erittäin lähellä kunkin laatan sävyä, sillä saumojen muodostamaa ruudukkoa en suotta halua korostaa.

Poks!

Maanantaina remontti käynnistyi hyvin, tiistaina romahti taivas niskaan. Tai tarkemmin sanottuna alakerran naapurin katto.

Isännöitsijä kävi maanantaina asunnolla selvittelemässä vanhoja putkivetoja ja samalla remonttireiskamme tiedusteli, mikähän mahtaa olla lattialaatan paksuus, sillä viemärikaivon ja -putkien uusiminen vaatii piikkausta. Ettei tipu alakerran naapurilta rappaukset katosta. Isännöitsijällä ei ollut tarkempaa tietoa asiasta, mutta epäili, että paksuus riittää hyvin.

Tiistaina sain sitten puhelun, että juuri näin oli käynyt. Hups, läpi meni. Kuka korjaa vahingon? Kuka maksaa? Mikä oli naapureiden reaktio asiaan? Mitähän ne meistä nyt ajattelee? Viivästyykö remontti paljonkin tämän vuoksi? Kysymyksiä tulvi mieleen, mutta juuri nyt näyttää siltä, että asiat ratkeavat kohtuullisen nopeasti ilman että kukaan joutuu konkurssiin.

Naapurisovun säilyttämiseksi kävimme tiistai-iltana Kullan kanssa soittelemassa ovikelloa ja pahoittelemassa asiaa. Ihanan asiallisesti osasivat ottaa. Täytynee viedä vielä viinipullo tms., kunhan katto on kunnossa ja asia kokonaan selvitetty heidän osaltaan.

Eilen tuli eteen pikkuongelmia sähköjen kanssa: vanhat sulakkeet eivät kestäneet työmiesten koneita, mutta siitäkin selvittiin. Koska Kulta tekee pitkää päivää, remontin valvontavastuu on langennut minulle. Yritän sitten parhaani mukaan vastata kysymyksiin ja tehdä päätöksiä erinäisistä putki- ja sähkövedoista, joista en mitään ymmärrä. Eilen jo ahdistuspillitin tämän kaiken keskellä. Koska oikeasti mua ei yhtään kiinnosta miettiä, millainen patteri sinne tulee ja miten siihen putket vedetään, vaan mun pitäis levätä ja valmistautua synnytykseen, josta mulla ei niin ikään ole mitään hajua.

Kulttuuria ja herkuttelua

Olin rakentanut viikonlopun ohjelman tylsien paperitöiden varaan. Piti tehdä työhakemusta, korvaushakemusta vakuutusyhtiölle sekä laittaa ylimääräistä tavaraa myyntiin – luonnollista jatkoa viime viikon veroehdotuksen korjaustuskailuille.

Kullalla oli kotipaikkakunnalla muuta menoa enkä itse viitsinyt tässä välissä matkata sinne, sillä keskiviikkona tie vie kuitenkin jo kotiin. Olemme olleet syksyisen muuttoni jälkeen erillään ehkäpä kolme viikonloppua eikä yksin ole kivaa.  Olisin tahtonut kuljeskella käsi kädessä auringossa ja istua puiston penkillä eväitä syöden. Arkena saan kyllä osakseni riittävästi omaa rauhaa.

Osan suunnitelluista velvoitteista olen saanut tehtyä, mutta kivojakin juttuja on viikonloppuun mahtunut. Eilen pääsin yllättäen teatteriin katsomaan musikaalia: sain ylimääräiseksi jääneen lipun veljeni kihlatun kautta. Tunnin varoitusajalla tein nopeasti ruoan ja kaivoin kaapistani teatterikelpoiset mahavaatteet. Esitys oli keskinkertainen; ei loistava, mutten haukukaan. Typy potkiskeli alussa hurjasti ja jäin miettimään, josko voimakas musiikki sai pieneen liikettä.

Tänään kävelin keskustaan nauttimaan kauppojen sunnuntaiaukioloista. Ja pah – näyttää olevan tuokin ilo lähinnä vitsi tässä kaupungissa. Kaikki Sokosta ja Anttilaa pienemmät liikkeet pitivät ovensa visusti kiinni enkä saanut kassiini Body Shopin ihanuuksia, kuten olin haaveillut. Sen sijaan kassi täyttyi ruokaostoksista, jotka ovat nyt raskauden aikana muuttuneet entistäkin terveellisempään suuntaan. Jätskiä ja karkkia tekee välillä mieli, mutta niiden syömisestä seuraa paha olo, jonka jätän mielelläni väliin. Välillä toki mietityttää, saako pieni kaiken tarvitsemansa lihattomasta ruokavaliostani, mutta hyvinhän tuo tuntuu kasvavan ja kehittyvän.

Kuvassa etummaisena näkyvä soija-texmexkastike on uusi tuttavuus kaapissani. Jokin aika sitten Soyappétitin tuotteista Nooran blogista luin, mutten ollut tätä ennen löytänyt niitä kaupan hyllyiltä. Koska mielikuvitukseni ruoanlaiton suhteen on rajallinen, päätin käyttää kastiketta tänä iltana täytettyihin paprikoihin, kuten purkin kyljessä vinkataan. Toivottavasti on hyvää; alan olla kyllästynyt Blå Bandin kasvis-soijakastikkeisiin. Soyappétitin valikoimissa on kaksi muutakin kasvisruokavalioon sopivaa kastiketta. Purkissa on 530 g tavaraa, joten iso se on. Ja lasisena valitettavan painava kotiin raahattava.

Kärsimätön

Viime päivinä on ollut sen suuntaisia ajatuksia, etten jaksais odottaa.

Ensin sitä odotti sopivaa elämäntilannetta muutaman vuoden, sitten raskautta useamman kuukauden ja nyt sitä vasta odotetaankin.

Ensinnäkin tuo rakenneultra, johon on vielä lähes kolme viikkoa aikaa. Palan halusta tietää, että kaikki on kunnossa ja saadaanko me kasvattaa pieni tyttö vai poika. Jos saisi valita, kyllä mä sen tyttösen ottaisin mieluummin. Jos taas pitäisi perustella, miksi, en saa kovin järkeviä argumentteja aikaiseksi. Kuvittelen tyttöjen olevan helpompia, rauhallisempia ja ymmärtäväni pienten tyttöjen ajatusmaailmaa huomattavasti helpommin kuin poikien.

Vaan juuri tästä toiveesta johtuen olen valmistautunut pääasiassa siihen, että poikahan meille tulee. Sanoin Kullalle jo viikon 12 ultran jälkeen, että tyyppi vaikutti pojalta. Ööh miten niin? No, meno vain näytti siltä.

En jaksaisi odottaa vielä ainakin viittä pitkää kuukautta, että fyysinen vointini alkaa normalisoitua. En pidä siitä, että olen menettänyt kontrollin vartalooni. Siis tykkään kyllä kaikista kasvavista osista ylävartalossani, mutta välillä kypsyttää tää alituinen kummallinen olo (joka on onneksi vain varjo vielä kuukausi sitten vallinneesta pahoinvoinnista). Juoksulenkillekin janoan.

Ennen kaikkea, en malta odottaa muuttoa kotiin:

Mun kaupunki

New York tuli nähtyä. Tai oikeammin pikkuruinen palanen siitä, mutta jääpähän palasia kerättäväksi jatkossakin. Odotukset kylän suhteen olivat korkealla ja täyttyivät kirkkaasti. Nyt on nähty Amerikan ääripäät, Houston ja New York. Ensimmäinen aiheuttaa pahoinvointia ja suurta huolta ihmiskunnan/maapallon tulevaisuudesta, jälkimmäinen päinvastaisia reaktioita.

Olin etukäteen (aiheestakin) huolissani, miten selviän lennoista ja jaksan perillä. Vaan enpä saanut veritulppaa  ja kuvottava olo vaivasi vain hetkittäin – lähinnä joka kadunkulmaan pesiytyneiden lihankäryttäjien kohdalla. Väsymyksenkin laitan yhtä lailla aikaeron kuin raskauden piikkiin. Voinnissani on tapahtunut huomattava muutos viimeisen parin viikon sisällä. Alkaa herätä usko siihen, että raskaus voi olla hetkittäin fyysisestikin ihan jees.

Kotiin olisin ottanut tuliaisena kaupan nimeltä Whole Foods Market. Tuoreutta, luomua ja reiluutta loputtomin hyllyrivein. Yrityksen arvot vaikuttavat käynnin jälkeen erittäin uskottavilta. Valitettavasti ketjun lähin putiikki löytyy tällä hetkellä Lontoosta. Valikoimallaan minua viehätti myös Destination Maternity -liike, mistä tarttui mukaan kolme paitaa henkilökohtaisella palvelulla ja ilmaisella appelsiinimehulla höystettynä. Tyypillekin toimme matkalta muutaman pienen, vihreän tuliaisen. Ai niin ja mainittakoon vielä sokerina pohjalla Urban Outfitters, joka jaksaa ihastuttaa kerta toisensa jälkeen.

Viime viikon tiistaina matkaan lähtiessäni elättelin toiveita, että pääsiäiseksi luvatut kymmenen asteen lämpötilat sulattaisivat loput lumet täältäkin ja saisin palata keväisempään ympäristöön. Mitä vielä: perjantaina oli satanut 10-20 cm uutta lunta ja talvitakista luopuminen on haave vain. Kun New Yorkista huokui tää on mun kaupunki -fiilis, nykyinen olinpaikkani on yksi paska kaupunni muiden joukossa. Eihän tänne tule edes kesä. Me tarvitaan aurinkoa. Kulta odottaa kovasti kesälomiensa viettämistä täällä (sen ei katsokaas tarvitse asua tässä paikassa, jota kesämökikseen kutsuu). Eivätköhän lämpö ja Kullan läsnäolo kuitenkin saa kaupungin näyttämään leppoisammalta minunkin silmissäni.

Maslow’n tarvehierarkia voimissaan

Päätin tänään töistä tullessani, että ensinnäkin kirjoitan tänne jotain vaikka väkisin ja toisekseen aihepiirin tulee löytyä raskauden ulkopuolelta. Vaikeaksipa tämänkin homman itselleni teen – raskaus kun on temmannut minut mukaansa juuri sillä inhottavalla tavalla, jota en muissa ihmisissä siedä. En yhtään jaksa raskaana olevia naisia, joiden elämästä tuntuu muu sisältö kadonneen. Vaan nytpä olen yksi heistä. Kun elimistö koko ajan muistuttaa poikkeustilastaan ja elämän täyttävät työ ja uni, ei auta tapella vastaan. Enpä olisi uskonut. Todellakin toivon, että vointi normalisoituu lähiviikkoina, jotta pääsen taas elämään kiinni.

Maanantain ja tiistain olin Kööpenhaminassa. Ihan sama, vaikka olisin ollut missä, sillä en nähnyt reissullani muuta kuin lentokentän ja hotellin. Lähdin kuitenkin matkaan suoraan kotikaupungistani, mikä mahdollisti ensimmäisen sunnuntai-illan vieton kotona sitten viime kesän. Elokuussa lunastan äitiysloman myötä taas takaisin oikeuteni viettää kiireettömiä sunnuntai-iltoja kotona Kullan kanssa, oih.

Pitkät istumiset lentokoneessa, -kentillä ja muualla sujuivat hyvin ja veritulppavaara lienee tältä erää ohitettu. Kuukauden päästä koetellaan sitten totisemmin elimistöni sietokykyä Atlantin ylittävällä lennolla. Etukäteen arvelin, että matkalla joudun paljastamaan työkavereilleni raskauden: oli cocktail-tilaisuutta, illallista ja piikkien kuskaamista matkustamoon. Vaan jotenkin tuurilla kaikki meni sujuvasti ja edelleen salailen. Nt-ultra on 18. päivä, joten parin viikon päästä tieto päässee laajempaan levitykseen. Siihen asti nukun.

Hoh. Hoijaa.

En kuulkaa tunne olevani elossa enää – rankkaa on sintin kasvattaminen.  Vaikka kellon ympäri nukkuu, aina vain väsyttää. Koska kuvottava olo on usein läsnä ja ruoka-aineista maistuvat parhaiten perusmaut kuten omena ja peruna, paino on oli sitten edellisen neuvolakäynnin laskenut. Ja tulihan siitä painoindeksistä jo viimeksi sanomista: “Liian matala on.” Nyt sitten neuvottiin, ettei paino enää saisi laskea. Juu juu, tiedetään.

Tänään olin neuvolalääkärillä. Parasta oli sydänäänten kuuntelu: ensin kuului pitkään vain omani, TSUUM-TSUUM-TSUUM. Pitkä odottelu alkoi jo vaivata, kunnes lääkäri löysi kivempaa kuunneltavaa korvilleni. Vaimeampi ja huomattavasti nopeampi tsumtsumtsumtsum sai mielen iloiseksi. Olispa ollut Kulta mukana.

Muuten tuo lääkärivisiitti meni pääpiirteissään niin, että kerroin lääkärille, mitä papereita ja lähetteitä tarvitsen ja hän ne minulle kiltisti kirjoitti. Turhauttavaa kun itse on paremmin perillä asioista kuin hoitava lääkäri. Mutta niin se vain joskus menee. Onneksi riskeistäni johtuen seuranta järjestyy jatkossa pääasiassa yliopistosairaalan äitiyspolin kautta. Kai ne siellä sentään tietää…

Eniten huvittaa se, että verenohennuslääkkeen annostus oli väärä, josta minä lääkäriä valistin. Hän kun oli käyttänyt lähteenään Pharmaca Fennicaa, minä erikoissairaanhoidon hoito-ohjetta raskaana olevia varten. Eikä tuo oikeasti huvittaisi yhtään, jos olisin keskivertokansalainen, joka luottaa lääkärin tietouteen eikä osaisi epäillä sanojen paikkansapitävyyttä.

Piikeistä on uponnut vatsanahkaan noin 10/270. Voihan kirvely ja mustelmat. Näyttää varmaan tosi hyvältä kun läski paljastuukin raskausmahaksi, joka on mustelmista kirjava kuin pahoinpitelyn jäljiltä konsanaan.

Realismi ohoi

Sain viime viikolla postissa sen vihreän mekon, jonka ajattelin näyttävän tosi kivalta mun päällä. Kun aikaisemmin mutisin, ettei hinta ole varsinaisesti halpa, niin nehän olivat menneet tiputtamaan siitä 60 % pois. Tämän jälkeen en enää hallinnut tilausta näpylöiviä sormiani. Ja miltä se näyttääkään livenä? Ihan tosi hyvältä. Väri on intensiivisemmän vihreä kuin kuvassa pysyen kuitenkin tyylikkyyden rajoissa, ja mekko istuu loistavasti.

Mitä tehdä? Nythän näyttää siltä, etten voi pukea sitä päälleni yksiinkään juhliin ennen kuin ehkä 2010. Jos sittenkään. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että oon saanut kutsun kaksiin häihin 8. raskauskuukaudella. Pienoisia pukeutumishaasteita edessä siis. Mistäs sen tietää, palautuuko vartalo enää lähellekään sitä mitä se nyt on. Ensin ajattelin, että olipas huono tuuri. Kunnes tajusin, että olipas ihan mielettömän hyvä tuuri. Ensinnäkin oon raskaana ja toisekseen mulla on hieno mekko, joka saa raskauden jälkeen toimia kimmokkeena mittoihin palautumisessa.

Nyt varmaan kaikki synnyttäneet naureskelee siellä, että mitähän tyttörukka luulee. Mutta toivon, että kun ei aiemmin ole ollut minkäänlaista taipumusta lihoa, pikemminkin päinvastoin, raskausaika ei tee mittavaa poikkeusta asiaan. Varsinkin kun on Kullan kanssa sovittu, että siinä vaiheessa kun musta tulee ulkonäkönsä unohtanut, elähtänyt nainen, joka uhraa itsensä äitiydelle, Kulta saa ottaa ja lähteä heti niin halutessaan.

Jottei pinnallisuus unohtuisi, kerronpa vielä tämän. Musta melkein tuli TV-tähti. Viime kesänä Flow’ssa mut bongattiin erääseen mainosmalleja välittävään firmaan. Lupasivat ottaa yhteyttä, jos tulee sopivia hommia. Nyt mua olis kaivattu TV-mainokseen, kuulemma ihan päärooliin. Kiinnostuksensa loppui kuitenkin lyhyeen kun kerroin, missä metsässä nykyään elelen. Totta puhuen oisin varmaan jähmettynyt kameran eteen typerä virne naamallani heti koekuvausten alussa, mutta mikäs jossittelua hauskempaa.

Sinisilmä

Tapasin eilen kolmatta kertaa ystäväni pienen tytön, joka on ehtinyt jo seitsenkuiseksi: suloinen kuin mikä. Tapitti suurilla silmillään ja hymyili lähes taukoamatta. Kaikkien lasten ei voi sanoa olevan suloisia, mutta tämä tapaus on. Voi, olen jo nyt iloinen, että olen kyseiseen ihmiseen saanut tutustua. Sitä voi sitten vain toivoa, että omasta lapsesta tulee joskus aikanaan yhtä hyvä tyyppi.

Juteltiin ystäväni kanssa aika paljon tästä elämäntilanteesta, jossa on paljon molemmille yhteisiä huolenaiheita. Tai lähinnä epävarmuustekijöitä. Kun pariskunnan molemmilla puolisoilla on omat kunnianhimonsa työn suhteen ja on uhrannut monta vuotta elämästään tietyn ammatin saavuttamiseen, tavoitteista on vaikea luopua. Tuntuu turhauttavalta asua siellä, missä toisen ura on; yhtä turhauttavaa on asua eri puolilla maata omien haaveidensa perässä.

Mietimme yhdessä, miten ihmeessä sitä kaikki nämä elämät yhdistää. He ovat siirtäneet ongelmaa hankkimalla lapsen nyt tähän kohtaan kun ystäväni työmahdollisuudet heidän nykyisellä asuinpaikkakunnallaan kutistuivat nollaan. Jotkut ihan oikeasti pystyvät tuohon: päättävät, että hei, nyt olis hyvä sauma lapsen tulla ja seuraavassa hetkessä ollaan raskaana. Näppärää. Aiheesta jutellessamme multa taas kyseltiin, että ollaanko ajateltu samaa. Että lapsihan mahdollistaisi samassa paikassa asumisenkin. Ei olla, eipä juu.

Omat työnäkymäni kotipaikkakunnalla näyttäytyvät niin lohduttoman huonoina, että mietin toissailtana sängyssä pyöriessäni, pitäisikö alkaa tehdä jotain ihan muuta. Ryhtyä yrittäjäksi, vaikkei mitään osaa. Tyytyä yksinkertaiseen rutiininomaiseen työhön, vaikka taskussa on koulutus juuri siihen työhön, mitä haluan tehdä. Viime päivinä meidän perheessä on vilauteltu taas ulkomaa-korttiakin. Että jos vaikka Kullan ura veisi vieraille maille, niin olishan sekin jonkinlainen ratkaisu tilanteeseen. Sillä ei kai sitten olis niin väliä, vaikka vähän epäsopivampaakin hommaa tekisin. Kielitaito karttuisi kuitenkin.

Höttöä

Yritän kirjoittaa sanoiksi kummia assosiaatiohyppelyitä, joita ajatukseni tekivät eilen kävellessäni kotiin.

Kävi näin, että meinasin eilen illalla kaupassa pillahtaa itkuun siksi, että mulla ei ole kivaa myssyä talveksi. Kun kylmäkin jo on. Hetkeä ennen olin nähnyt leffan, joka oli hyvä, mutta ahdistava. Tai siis hyvä ja ahdistava, eihän ne mitenkään sulje toisiaan pois. Sen seurauksena päässäni vilisi ajatuksia mm. siitä, miksi jenkkien täytyy aina mokata kaikki, kuinka paljon maailmassa on vääryyttä, miten pitäis osata iloita turvatusta elämästä. Ja sit alkoi ahdistaa taas kerran joulua edeltävä hysteerinen kulutus, joka tuntuu tarttuvan ihmisiin aina vain enemmän. Oikeasti olis ihan hyvä, että tulis taantuma muuallekin kuin mediaan, jotta tää käsistä lähtenyt touhu vähän järkevöityisi. Selvää on, että meidän perheessä on jälleen kerran tehty sopimus olla ostamatta joululahjoja. Niin ihanan vapauttavaa; maailma pelastuu edes hippusen ja kaikilla on hyvä mieli.

Tämä kaikki ei liity mitenkään mun myssyyn. Paitsi siten, että edellä kuvattu ajatusketju yhdessä hormonien kanssa sai mun mielen yliherkäksi ja alkoi ärsyttää tän kaupungin tarjonta. Kun täällä shoppailun aatelia on Sokos, niin yritä siinä sitten. On täällä sentään Sokoksella liukuportaat, mikä on jo enemmän kuin toisaalla. Erään ystäväni tuttava oli erääseen pikkukaupunkiin muutettuaan mennyt kysymään Sokoksen myyjältä reittiä liukuportaille. Vaan eipä ollut sellaisia. Tämä on jäänyt elämään jonkinlaisena pienen ja tosi pienen kaupungin rajapyykkinä. Jotenkin tästä aiheesta mun mieleen tuli kerta, jolloin isäntä itäisestä Suomesta kysyi numeropalvelusta Tokmannia eikä neito meinannut lainkaan ymmärtää, ettei kyseessä olekaan kansalaisen vaikeus ääntää Stockmannia oikein. Tämä tapahtui ennen kuin tokmannivapaavalintatarjoustalo ketjuuntuivat ja tuokin kauppojen Mercedes oli tullut ihmisten laajempaan tietoisuuteen.

Huomenna pääsen Helsinkiin, jossa ehkä tämä ahdistus kaikkoaa. Ellei sitten ala itkettää kulkea siellä näissä ryysyissä. Pää paljaana merituulessa. Tänään täytyy ostaa ainakin kynsilakkaa ja hiuslenkkejä, jotta kehtaa. Huomaatteko, täytyy ostaa, se on tarttunut minuunkin. Mut voi tätä ihanuutta, kun pääsen lomalle, maanantai-iltana vasta palaan. Näen Kullan ja ainakin kuusi ystävää; niillä voimilla jaksanen joululomaan saakka.

P.S. Tutkailin taas ovulaatiolaskuria. Nyt tiedän, mitä meillä tehdään kun linnan juhlien tyypit alkaa tylsistyttää. Ja samaan liittyen olis myös ihan erityinen joululahjatoive: viivoja vain, ei materiaa.

Turvassa

Katselin viime viikolla, mitä kivaa Finnish Design Shop taas tarjoaakaan. Syyspimeyden innoittamana syynäilin myös Kukkaa tuomaan turvaa synkille kaduille. Päätin kuitenkin olla tilaamatta sitä itselleni, sillä silmääni kaikista eniten miellyttänyt harmaa versio ei ollut saatavilla.

Eilen kotiin tullessani täytyi ihan tosissaan ihmetellä, mikä mun päätäni vaivaa. Postista oli tullut ilmoitus, että mulle on saapunut paketti – mistäs muualta kuin Finnish Design Shopista. Miten voi olla niin höveli, että tekee tilauksen ja saman tien unohtaa asian…

Kävin hakemassa paketin ja sieltä paljastui valkoinen kukka kauniissa rasiassa. Tilaaja en kuitenkaan ollut minä. Joku oli lukenut ajatukseni ja tilannut mulle yllätyksenä juuri tuon samaisen esineen. Ilman että olen sanallakaan maininnut haluavani/ihastelleeni sitä. Kuulostaa epätodelliselta, tiedän. Vaan ei ole. Onneksi on elämässäni tuo joku.

Miksi?

Meillä juhlittiin tänään töissä eräitä synttäreitä ja taas oli pöytä täynnä pullaa ja kakkua. Keskustelu kääntyi jossain vaiheessa siihen, miten iän myötä oppii näkemään ne tärkeimmät asiat elämässä. Ne läheiset ihmiset. Mulle tuli surullinen olo ja katsoin parhaaksi poistua takavasemmalle.

Kysymys kuuluu: miksi oon täällä helvetin kuusessa kaukana ihan kaikista tärkeistä ihmisistä? Oon järkeillyt asian itselleni niin, että nyt kun uhraudun ja kerään työkokemusta, saan jossain vaiheessa mieleisiä töitä jostain, missä on mukavampi olla. Kullan läheltä. Kukaan ei vain pysty antamaan mulle minkäänlaista takuuta asiasta. Mikä järki? Tai ehkä nimenomaan vain se, järki.

Kuinka monen yksinäisen illan arvoista tämä on? Ja miksi mä en voi tulla jo raskaaksi? Sitten heti kun Kulta on palannut ulkomailta. Kiitos. Saisin samalla paluulipun kotiin. Suunnitelma kusee, musta ei tule 28-vuotiaana äitiä. Please, antakaa mulle nyt jotain kivaa.

Lähden ulos, olkoon mikä myrsky tahansa. Toivon tulevani takaisin paremmalla mielellä. Palattuani humallun teestä ja sytyttelen taas kynttilät. Ja luen kirjaa. Toistan mielessäni, että kyllä tämä tästä.

Kahtiajakoista

Juteltiin tänään ennen Kullan lähtöä, miten meille on ehtinyt muodostua selkeät roolit viikonlopuille eri kaupungeissa. Täällä vieraammassa keskitytään toisiimme ja ehditään tehdä ja nähdä paljon muutaman päivän aikana; halpa kaupunkiloma keskimäärin joka toinen viikonloppu. Tällä kertaa on sivistytty ja ihasteltu museossa, äänestetty etänä, urheiltu, syöty hyvin. Ja nukuttu pitkään, ah ihanuutta.

Kotikaupungissa taas nähdään perhettä ja ystäviä. Nautin ihan täysillä siitä, että saa omistautua sosiaaliselle olemiselle. Ja jaksan yhä edelleen iloita siitä, ettei enää ole gradua tai tenttejä mieltä piinaamassa. Vaikka järjestely toimii, en yhtään kiellä, etten haluaisi muuttaa takaisin, ihan vaikka heti. Se nyt vain ei ole käytännössä mahdollista. Kun ei ole sopivia töitä tarjolla, niin ei ole.

Sillä välin kun me nautimme Kullan kanssa stressittömästä olosta, Äippä piti huolta kirppispöydästämme toisaalla. Täytyy muistaa kiittää tuhannesti ja auttaa vaikka jouluruokien kanssa. Tai jotain. Kaksi viikkoa ylimääräiset vaatteemme ovat löytäneet vauhdilla uusia koteja ja vinttikomeromme perällä olevasta ikkunasta pääsee taas paistamaan aurinko. Myyntiin meneviä tavaroita hakiessamme sinne oli eksynyt myös söpö pikku lintunen, jota sitten yhdessä maanittelimme pois. Kai se pääsi. Toivottavasti ihan siitäkin syystä, etten ens kerralla halua löytää mädäntynyttä varpusta tavaroiden joukosta.

Ei pysty sulattamaan

Viikonloppu oli erikoinen: vietin aikaa monen tärkeän ystävän kanssa ja tuli tunne, että nyt tapahtuu vähän liikaa. Kaikkien elämässä. Eroja, muuttoja, raskauksia, keskenmenoja, terveyshuolia, vauvaelämää, uusia töitä – mitä näitä nyt on. Liikaa informaatiota, liian monta huonoa uutista. Onneksi oli mukana eräs tietty loistavan hyväkin paljastus. On hienoa hymyillä salaa itsekseen ystävän puolesta. Toisaalta toisten puolesta täytyy joskus vierittää kyynelkin. Yhdistää, muttei ole toivottavaa.

Kun ihminen on itsekäs, sitä miettii, että onneksi meillä on nyt Kullan kanssa aika hyvin jutut ja systeemit. Että yllättävän hyvin siedetään satoja kilometrejä välillämme. Harvinaisen vähän alakuloa itsellä ilmassa, vaikka on syksy ja sateet. Nauran ääneen päivittäin ja tulevasta on mukava haaveilla. Ja mikä parasta, pitkiin aikoihin en ole nähnyt ystäviäni yhtä tiuhaan kuin nyt. Nyt kun asun kaukana kaikista.

Lauantaina meidän kotona kävi ensimmäinen vauvavieras ikinä. Ja tuli huomattua, että puutteita on. Alakerrasta löytyy lukollinen vaunuvarasto, jossa on ruhtinaallisesti tyhjää tilaa. Selityskin löytyi: ei ole luiskaa, mitä pitkin sinne mennä. Portaita. Hisseihin ei vaunuja mahdu, ei muuten mahtuisi miniparvekkeellekaan. Kotoa löytyy lattialta anopinjakkara ja muita vaaroja. Kylpyhuoneeseen sopii vain pikkuruinen pesukone, ei puhettakaan kuivausrummusta. Ja silti ajattelen, että ihan sama, nuokin esteet voitettaisiin, jos aihetta tulisi.

Kyseinen pikkutypy on muuten valloittava, sellainen rauhallinen 5-kuukautinen toljottelija. Asuu vain hänkin ihan kauhean kaukana.

Keskustelu sallittu

Muutama seikka, joka tekee työpäivästä paremman:

• Aikaa keskustella kollegojen kanssa, asiasta ja vierestä
• Aikaa ottaa tauko kun sellaisen tarvitsee
• Edullinen lounas
• Oma, ikkunallinen huone. Ei järin suuri, mutta riittävä tarpeisiini
• Äipältä muuttokuormaan saatu viherkasvi, joka herättää työhuoneen eloon
• Päivittäinen uusien ihmisten tapaaminen
• Hurjan kaunis kukkakimppu (tai paremminkin asetelma), jonka Kulta on taikonut satojen kilometrien takaa odottamaan oveni taakse kun saavun työpäivän jälkeen kotiin