Voihan pieru

Brion Go:t on havaittu toimiviksi kaupungin kaduilla, busseissa, liikkeissä ja kahviloissa. Mahtuvat kapeistakin väleistä ja kääntyvät ketterään. Koska lukeminen kannattaa aina, Typy on käynyt jo kolmeen otteeseen kirjakaupassa ja kerran kirjastossa. Kahviloissakin olemme pari kertaa piipahtaneet. Hyvä on tottua ihmisiin ja ääniin.

Toivottavasti vaunujen pienehköillä etupyörillä selviää talvesta. Tai siis lumesta, jos sellaista on tullakseen. Toisaalta, kuten lähitienoon lastentarvikeliikkeen myyjä kommentoi, jos meidän katua ei ole aurattu, sellaisena päivänä ei tule muutenkaan mieleen ulos lähteä. Asumme nimittäin eräällä keskustaan johtavista pääväylistä.

Ihmisten ilmoilla pyörimisellä on toinenkin funktio: pitää omaa mieltäni eheänä. Typyn vatsavaivat aiheuttavat kitinän ohella suoranaista huutoa ja toisinaan tuntuu, että koko päivä on mennyt syöttäessä ja rauhoitellessa. Siinä kun keikauttaa itsensä ihmisten vilinään edes hetkeksi, tuntee olonsa täyspäiseksi kansalaiseksi. Metsät eivät ole minua varten. Siellä on pimeää ja yksinäistä.

Neuvolasta sain äsken muutamia vinkkejä mahavaivojen taltuttamiseksi. Testataan.

Ambivalenssi

Miten joku ihminen voi olla samalla kertaa niin rakas ja raskas? Pieni enkelimme on vallannut sänkymme niin että nukumme yöt kapeilla osioillamme kevyessä unessa. Hän määrää tahdin ja pitää tavarakaaosta asunnossa yllä. Olo on avuton, kun toinen vääntelehtii tuskaisena enkä osaa loihtia helpotusta.

Tuijotellessani nukkuvaa tytärtäni näen maailman suloisimman olennon, meidän oman. On suunnaton halu varmistaa, että hänellä on kaikki hyvin.

Eilen kävimme kolmestaan vanhalla asunnollamme, jonka avaimet luovutamme tällä viikolla seuraaville onnekkaille. Mitä tekikään Typy? Huusi – varmaankin tyhjän asunnon kaiusta innostuneena – nälkäänsä, väsymystä, turhautuneisuutta. En minä vain tiedä, mitä. Mutta huusi. Niin, etten pystynyt tekemään viimeisiä imurointeja. Saati sitten hyvästelemään kotia. Itketti.

Tänään uusi hyvästely-yritys. Itketti taas – tällä kertaa Typy nukkui kiltisti vaunuissaan eteisessä, mutta vanhaan asuntoon liittyvät muistot ja tunnelma saivat liikuttumaan. Uusi asunto ei ole vielä koti, mutta eiköhän siitä sellainen vielä joku päivä tule.

Nimellä paiskaaminen

Viime päivinä on pohdittu, miltä se meidän Typy oikein näyttää. Raskausaikana ajattelin, että nimen valinta varmasti helpottuu, kun näkee, millaiselle tyypille valinta tehdään. Ja hitot. Kyllähän tuolle nyt kävisi monenmoinen. Ihan samoilla perusteilla siis on ehdotuksia karsittu harvempiin kuin aiemminkin. Seuraavien kriteerien tulisi täyttyä:

• Pehmeä, sointuva nimi: ei kovia konsonantteja, kuten K tai R.
• Lyhyt, helppo lausua.
• Toimivuus myös ulkomailla tärkeää.
• Kirjoitusasu selvä: ei siis mielellään sellaista nimeä, jota löytyy eri kirjoitusasuilla (ja joutuu aina selventämään, miten kirjoitetaan).
• Etu- ja sukunimen muodostettava kaunis kokonaisuus.
• Ei liian yleinen, muttei liikaa yritystäkään (kaiken maailman Jerryt ja Janicat, hyi olkoon).

Tänään saatettiin löytää osuva nimi lintusellemme. Kulta olisi tapansa mukaan halunnut lyödä asian heti lukkoon, minä vielä pohdiskella rauhassa. Toista nimeä ja sen mahdollista olemattomuutta mietitään sitten seuraavaksi. Kolme nimeä tuntuu juuri nyt liioittelulta, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos ahneus iskee.

Janoaisin vinkkejä, miten paljastaa nimi nimiäisissä jotenkin hauskan sutjakasti. Ja sitten on tuo kummiasia. Itselläni ei kummeja ole lapsena ollut kun olen pakanana elänyt, enkä koe asiasta kärsineeni. Mitäs mieltä olette kummin roolista, jos perinteinen kristillinen kasvatus ei asiaan kuulu?

Lucky us

Taidamme olla onnekkaita. Remonttimiehet pitävät kiinni sovitusta aikataulusta tekemällä pitkää päivää ja työn jälki on huolellista. Kunhan saavat nykyisen urakan valmiiksi, aion kysellä poikia vielä tapetointihommiin sitten joskus.

Minityyppi on tajunnut pysyä kolossaan riittävän kauan. Edelleen näyttää siltä, että viikonloppuna pääsemme uuteen kotiin. Ensi viikon jos vielä saisin aikaa järjestellä tavaroita paikoilleen, kaikki olisi paremmin kuin hyvin.

Asunnon numero on 13. Epäonni vääräksi todistettu.

Kadonnut stressimöykky

Aina välillä livahtaa mieleen ajatus, millaista arki tulee pikkutyypin kanssa olemaan. Millaisia vanhempia meistä tulee ja onkohan hän tyytyväinen oloonsa meidän kanssamme?

Jotenkin vain en ole päässyt yhtään syvemmälle tuohon ajatusketjuun sisälle, kunnes se jo katkeaa. Katkeaa siihen, että kaikki menee varmasti ihan hyvin. En ole aina maailman kekseliäin ihminen, mutta järkevät ratkaisut tuleviin ongelmiin löytynevät. Jos ei omin avuin, niin turvaverkko on loistava. Löytyy isovanhempia, isomummu sekä liuta vauvallisia ystäviä. Joten mikäs tässä. Vilpittömästi uskon, että pärjätään ja nautitaankin uudesta elämästä.

Tiedä sitten, pitäisikö panikoida enemmän. Mut en mä jaksa. Aiemmin stressasin ihan kauheasti kaikesta, nykyään enemmänkin soljun virran mukana eteenpäin. Aiemmin mua ärsytti ihmiset, jotka opastivat kulunein sanoin: ”Asioilla on tapana järjestyä”. Samaan aikaan itsestä tuntui, että miten ihmeessä tämä kaikki järjestyy.

Melkein voisin liittyä kuoroon. Pysyn kuitenkin edelleen erossa kliseisistä lausahduksista.

Viikkoja laskiessa

Tänään tuli 23 raskausviikkoa täyteen, enää kenties 17 edessä. Jäljellä olevien työviikkojen määrän olen merkinnyt joka viikon kohdalle kalenteriini: nyt luku on pienentynyt yhdeksään. Fyysisesti voin tällä hetkellä vallan hyvin ja sen puolesta töissä jaksamisen ongelmaa ei (vielä) ole. Sen sijaan kärsimättömyys nostelee jälleen päätään. Kun olisi niin kiva muuttaa jo kotiin, tehdä kaikkia siellä odottavia remontti- ja järjestelyhommia. Ja vähän lomaillakin.

Tällä viikolla on myös kesän (ja koko vuosikymmenen, hahaa) viimeinen reissupäivä töissä. Matkustan silloin tällöin ympäri maakuntia ja tuolloin päivät venyvät helposti 13-tuntisiksi. Onnekseni saan ylityöt kuitenkin takaisin vapaapäivinä, joten voin tehdä tästä lähtien joka toisen työviikon nelipäiväisenä.

Maha kasvaa silmissä ja painoa on alkanut vihdoin kertyä. Saankin kuulla kommentteja keskivartaloni koosta päivittäin enkä edelleenkään tiedä, onko se mukavaa.

Näimme eilen Kullan kanssa sairaalan edustalla viimeisillään raskaana olevan naisen, jonka valtava maha roikkui matalalla ja olo oli tuskaisen näköinen. Toivottavasti hänellä oli jo synnytys käynnissä, vaikka omissa vaatteissaan vielä lyllersikin. Koska ei kai kukaan kovin kauaa joudu tuossa tilassa pärjäämään, eihän? Taisin vähän järkyttyä näystä. Ai tollainenko siitä tulee? Oh my god. Kulta kevensi tunnelmaa sopivasti toteamalla, että naisella on täysin samanlainen ruumiinrakenne kuin mulla, että juuri tuollainen maha mullekin takuulla vielä tulee.

Voisin ihan hyvin kyllä jäädä tähän vaiheeseen, jossa maha on selvästi esillä, muttei tee oloani tukalaksi. Tieto siitä, että kasvua on luvassa vielä neljän(!) kuukauden ajan, on jokseenkin pelottava. Saankohan koskaan enää takaisin litteää vatsaani, josta olen kovasti tykännyt?

Kuvassa päivän kokonäyte. Neljän viikon aikana tapahtunutta kehitystä voi tutkailla tämän avulla.

Kärsimätön

Viime päivinä on ollut sen suuntaisia ajatuksia, etten jaksais odottaa.

Ensin sitä odotti sopivaa elämäntilannetta muutaman vuoden, sitten raskautta useamman kuukauden ja nyt sitä vasta odotetaankin.

Ensinnäkin tuo rakenneultra, johon on vielä lähes kolme viikkoa aikaa. Palan halusta tietää, että kaikki on kunnossa ja saadaanko me kasvattaa pieni tyttö vai poika. Jos saisi valita, kyllä mä sen tyttösen ottaisin mieluummin. Jos taas pitäisi perustella, miksi, en saa kovin järkeviä argumentteja aikaiseksi. Kuvittelen tyttöjen olevan helpompia, rauhallisempia ja ymmärtäväni pienten tyttöjen ajatusmaailmaa huomattavasti helpommin kuin poikien.

Vaan juuri tästä toiveesta johtuen olen valmistautunut pääasiassa siihen, että poikahan meille tulee. Sanoin Kullalle jo viikon 12 ultran jälkeen, että tyyppi vaikutti pojalta. Ööh miten niin? No, meno vain näytti siltä.

En jaksaisi odottaa vielä ainakin viittä pitkää kuukautta, että fyysinen vointini alkaa normalisoitua. En pidä siitä, että olen menettänyt kontrollin vartalooni. Siis tykkään kyllä kaikista kasvavista osista ylävartalossani, mutta välillä kypsyttää tää alituinen kummallinen olo (joka on onneksi vain varjo vielä kuukausi sitten vallinneesta pahoinvoinnista). Juoksulenkillekin janoan.

Ennen kaikkea, en malta odottaa muuttoa kotiin:

Maslow’n tarvehierarkia voimissaan

Päätin tänään töistä tullessani, että ensinnäkin kirjoitan tänne jotain vaikka väkisin ja toisekseen aihepiirin tulee löytyä raskauden ulkopuolelta. Vaikeaksipa tämänkin homman itselleni teen – raskaus kun on temmannut minut mukaansa juuri sillä inhottavalla tavalla, jota en muissa ihmisissä siedä. En yhtään jaksa raskaana olevia naisia, joiden elämästä tuntuu muu sisältö kadonneen. Vaan nytpä olen yksi heistä. Kun elimistö koko ajan muistuttaa poikkeustilastaan ja elämän täyttävät työ ja uni, ei auta tapella vastaan. Enpä olisi uskonut. Todellakin toivon, että vointi normalisoituu lähiviikkoina, jotta pääsen taas elämään kiinni.

Maanantain ja tiistain olin Kööpenhaminassa. Ihan sama, vaikka olisin ollut missä, sillä en nähnyt reissullani muuta kuin lentokentän ja hotellin. Lähdin kuitenkin matkaan suoraan kotikaupungistani, mikä mahdollisti ensimmäisen sunnuntai-illan vieton kotona sitten viime kesän. Elokuussa lunastan äitiysloman myötä taas takaisin oikeuteni viettää kiireettömiä sunnuntai-iltoja kotona Kullan kanssa, oih.

Pitkät istumiset lentokoneessa, -kentillä ja muualla sujuivat hyvin ja veritulppavaara lienee tältä erää ohitettu. Kuukauden päästä koetellaan sitten totisemmin elimistöni sietokykyä Atlantin ylittävällä lennolla. Etukäteen arvelin, että matkalla joudun paljastamaan työkavereilleni raskauden: oli cocktail-tilaisuutta, illallista ja piikkien kuskaamista matkustamoon. Vaan jotenkin tuurilla kaikki meni sujuvasti ja edelleen salailen. Nt-ultra on 18. päivä, joten parin viikon päästä tieto päässee laajempaan levitykseen. Siihen asti nukun.

Plus plus plus

Minä, kaikista ihmisistä, olin tänään soittamassa äitiysneuvolaan. Ihan viiraava ajatus kerta kaikkiaan. Siitä nyt vain ei sattumoisin tullut mitään: tädin puhelin soi varattua sinä ainoana hetkenä, jolloin itselläni olisi ollut tunnin puhelinajan sisällä aikaa jutella.

Viiva vahvistui siis kauniisti eikä enää tarvitse miettiä, onko kaikki vain mielikuvituksen tuotetta. Nyt voi sen sijaan miettiä, meneeköhän kaikki hyvin. Aika vahva tunne on siitäkin, että menee. En mä nyt jaksa murehtia; todennäköisyydet kasvaa joka päivä.

Vähän jouduin tänään jo pohtimaan, kuinkakohan hiljaa sitä voi ihminen puhelimeen kuiskia kuulostamatta epäilyttävältä – kuitenkin niin, etteivät työhuoneeni ulkopuolella pyörivät tyypit saa selvää puhelun aiheesta. Huomenna pääsen toivottavasti testaamaan asiaa käytännössä. Eiväthän ne mua sinne varmaankaan kovin pian halua neuvottavaksi, mutta tässä onkin jokunen käytännön seikka, jotka pitäisi selvittää pikimmiten. Ensinnäkin, kuinkahan avosylin ne mua on sinne ylipäätään ottamassa kun olen toisessa kaupungissa kirjoilla? Oletan, että tarvitsen maksusitoumuksen tms. omalta kaupungiltani, mikä taas kuulostaa byrokraattisen tahmaiselta puuhalta. Jos jollain on kokemusta aiheesta, kertokaa ihmeessä. Toisekseen mua vähän kiinnostais tietää, mitä ne meinaa tehdä tuon mun veritulppariskin kanssa. Tässä olisi kaksikin ulkomaan reissua kevään aikana tulossa – toivottavasti saan lähtöluvan.