Moni kakku

Kullalla on tapana ostaa kauniisti pakattuja asioita. Olenkin sanonut, että hänelle voisi helposti myydä mitä vain, kunhan on kääräisty tyylikkäisiin kuoriin. Ulkonäön perusteella meille on ostettu mm. käsisaippuaa, hammastahnaa ja nyt viimeisimpänä näkkileipää. Hyvää oli kun tänään ensi kertaa nakersin.

Eipä mulla mitään tuota vastaan ole, ostakoon. Pienet, kauniit asiat tuovat iloa päiviin. Niin kuin esim. Typy, hih.

Ehkä olen nyt myös henkisesti paremmin valmistautunut kaivamaan ruotsin kielen syvältä aivojeni sopukoista. Tänään itse asiassa jo vähän kaivelinkin ja juttelin Typylle tuolla kauniilla kielellä. Lauantaina meille tulee nimittäin sukulaisvieraita lännestä.

Huomenna Kullan kanssa leffaan, Typy pääsee siksi aikaa mummin luokse naureskelemaan.

Mistä tietää verkkoshoppailleensa vähintäänkin riittävästi?

Muistan luottokorttini numeron ulkoa, ihan tuosta vain. Yllätin itsenikin.

Äitiysvaatteiden tylsistyttämä mieleni kaipasi jotain uutta, kuten aiemmin intoilin. Viime viikolla minulle toimitti ihanaisen neuleen All Saints. Palvelu oli mitä parhainta: illalla tehty tilaus lähti seuraavana aamuna ja viipyi matkalla Briteistä kotiovelleni vuorokauden. Myös arvonta brittikokojen kanssa oli voitokas. Tällä viikolla sain sitten kengät, vihreät. Rajansa mustallakin.

Meillä on myös uusi matto, tyynynpäälliset ja verhot. Verhoja ei tosin roiku vielä missään paikallaan, verhotangotkin kun vielä kyhjöttävät nurkassa. Kulta lupaili eilen, että viikonloppuna kuullaan poraääniä. Eilen äippä riensi apuun ja imuroi koko huushollin sekä toimi vauvatelineenä. Viikon paras juttu, kiitos!

Kuva: Vagabond

Vapaus

Viime aikoina tapahtunutta:

• Muutto, kotiinpaluu, kesäloma! Voi tätä onnea.
• Viikonloppuna vietettiin ensimmäisiä isoja häitä tyttöjen keskuudessa. Meidän omathan oli pikkuiset ja salaiset.
• Remonttimies jätti keskiviikkona tulematta sovittuun suunnittelupalaveriin. Grr. Lupasi tulla ensi maanantaina. Katsotaan, miten käy.
• Ostettiin pesutorni. Käytiin katsomassa niitä tasan yhdessä kaupassa ja päätös oli nopea. Jotenkin ei vain jaksanut miettiä. On sitä elämässä tärkeämpiäkin päätöksiä. Kuivausrumpu, jihuu!
• Kävin eilen ensimmäistä kertaa omassa neuvolassa. Ensimmäistä kertaa tuli myös tunne, että paikka on nimensä veroinen ja musta huolehditaan. Tätä ennen en ole pakollisia arvojen seurantoja lukuunottamatta saanut käynneistä oikein mitään irti. Pääsen vihdoin myös äitiyspolikäynnille, kysymään kaikki ne lääkitykseen liittyvät kysymykset, joihin kukaan ei ole halunnut tätä ennen vastata. Terkka oli suorastaan äimistynyt, kuinka huonosti asia on kohdallani tähän asti hoidettu. Niin minäkin. Ei varsinaisesti haittaa sekään, että käyntiin liittynee myös ultraus. Päästään moikkaamaan tyyppiä ja saadaan kenties varmistus sukupuolesta.
• Sain ensimmäistä kertaa arvion siitä, miten päin Typy hengaa ja minkä kokoinen hän on. Kuulemma siro vauva mahassani majailee.
• Kävin äipän marjapensaissa siskontyttöjen kanssa. Saaliina vadelmia sekä mustia, valkoisia ja punaisia viinimarjoja.
• Mun on tosi hyvä olla nyt.

Kadonnut stressimöykky

Aina välillä livahtaa mieleen ajatus, millaista arki tulee pikkutyypin kanssa olemaan. Millaisia vanhempia meistä tulee ja onkohan hän tyytyväinen oloonsa meidän kanssamme?

Jotenkin vain en ole päässyt yhtään syvemmälle tuohon ajatusketjuun sisälle, kunnes se jo katkeaa. Katkeaa siihen, että kaikki menee varmasti ihan hyvin. En ole aina maailman kekseliäin ihminen, mutta järkevät ratkaisut tuleviin ongelmiin löytynevät. Jos ei omin avuin, niin turvaverkko on loistava. Löytyy isovanhempia, isomummu sekä liuta vauvallisia ystäviä. Joten mikäs tässä. Vilpittömästi uskon, että pärjätään ja nautitaankin uudesta elämästä.

Tiedä sitten, pitäisikö panikoida enemmän. Mut en mä jaksa. Aiemmin stressasin ihan kauheasti kaikesta, nykyään enemmänkin soljun virran mukana eteenpäin. Aiemmin mua ärsytti ihmiset, jotka opastivat kulunein sanoin: ”Asioilla on tapana järjestyä”. Samaan aikaan itsestä tuntui, että miten ihmeessä tämä kaikki järjestyy.

Melkein voisin liittyä kuoroon. Pysyn kuitenkin edelleen erossa kliseisistä lausahduksista.

Perintölaukku

Oman äitini ollessa matkoilla lounastimme viime sunnuntain äitienpäivänä anoppilassa. Lähtiessämme Kullan kanssa ajelemaan kohti kakkoskotiamme olin yhtä laukkua rikkaampi.

Tällä laukulla on tarina. Anoppini vielä odottaessa Kultaa, esikoistaan, siinä 70-luvun lopulla oli hän saanut Kullan isältä äitienpäivälahjaksi nahkaisen laukun. Laukku saa nyt lisäaikaa elämälleen minun käsissäni – ensimmäinen äitienpäivälahjani.

Laukun yli 30 vuoden ikä näkyi selvästi sen pinnassa naarmuina ja kulumisena, vaan eipä näy enää. Aikani sen kanssa askarreltuani sain sormeni mustiksi lankista ja nahan pinnan loistamaan uudelleen. Musta nahka taitaa olla yksi kiitollisimmista materiaaleista elvytettäväksi. Huomenna lähden töihin ylpeänä perintölaukku kädessäni keikkuen. Lupaan pitää siitä hyvää huolta. Katsotaan, kestäisikö vielä seuraavallekin sukupolvelle.

Juhlahumua odotellessa

Veljeni oli mennyt välipäivinä kihloihin ja ilmoitti, että häätkin pidetään jo ensi kesän lopulla. Hui. Sukujuhlat siis tulossa sukuun, jossa sellaisia ei ole juurikaan ollut. Mutta siis tosi hauskaa, saatan nähdä serkkuja ja muita. Sain myös tekosyyn surffailla mekko-osastoilla. Tuollaisen löysin.

Onhan tuo vähän hintava, mutta löytää siitä paljon hyviäkin puolia. Ensinnäkin se on ajattoman mallinen eikä siksi ehkä näytä tyhmältä jo heti seuraavana kesänä. En myöskään omista vielä yhtään vihreää mekkoa, vaikka kaikista väreistä juuri vihreä sopii tähän naamaan parhaiten. Lisäksi helman pituus näyttäisi juuri passelilta peittämään rumat polveni. Mekon selkäpuolen leikkauksesta ei tosin ole mitään tietoa, sillä webbikaupassa ei ole kuin tuo yksi kuva nähtävissä.

Samanmoisia tekosyitä on tulossa ensi kesänä enemmänkin. Näillä näkymin häitä on luvassa kolmet, ehkä jopa neljät. Ja eihän sitä nyt voi aina samassa mekossa hillua. Vihdoinkin alkavat omat ystäväni mennä naimisiin, tähän mennessä ollaan kierretty pääasiassa Kullan ystäväpiirin häitä.

Juuri tajusin, että toivottavasti en ensi kesänä mahdu samoihin asuihin kuin nyt. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

Kuva: InWear

Ihanat naiset koolla

Joulu tarjosi oikeastaan juuri niin vähän kuin osasin siltä odottaakin. Sitä samaa kuin ennenkin a.k.a. perinteitä, joiden perään en ole oikein ikinä ollut. Olen kuitenkin nauttinut erityisen paljon siitä, että saan viettää aikaa omassa kodissani eikä paluujuna kutsu vielä ensi viikollakaan. Aina uudestaan jaksan ihmetellä, mikä mut on saanut lähtemään niin kauas, jättämään tämän rakkaan asunnon ja kaikki nämä ihmiset. Ja kerta toisensa jälkeen vakuutan itselleni, että näin on järkevää ja joku päivä tästä palkitaan. Eihän kukaan ole moista palkintoa lupaillut, mutta hämmästyttävän kauan sitä voi näköjään itselleen samaa tarinaa syöttää.

Perhejoulu on (ainakin näin aikuisten kesken) vähän tylsä, mutta ystäväjoulu on paras kaikista. Odotukseni aatonaaton suhteen täyttyivät ja vietin tyttöjen kanssa joulun parhaan illan, ehdottomasti yhden parhaista koko vuonna. Puhuttiin monta asiaa halki. Sellaisiakin, joista en ole kenenkään kanssa koskaan puhunut. Syötiin, hymyiltiin, itkettiin, naurettiin ja halattiin. Kotiin tallustin siinä kolmen aikaan yöllä. Yhtä myöhään tunnelmasta nauttivat myös lapselliset ja raskaana olevat, mikä kertoo siitä, ettei kukaan olisi malttanut lopettaa, jättää ja luopua. Vaikka toisilla oli toki velvollisuuksiakin odottamassa. Oma tavoitteeni aaton suhteen oli lähinnä hereillä pysyminen enkä onneksi ollut vastuussa kenenkään ensimmäisistä joulumuistoista.

Olemme pitäneet tällä porukalla yhtä kymmenisen vuotta, toiset jo huomattavasti pidempäänkin. Meitä on monta ja olemme lukuisin tavoin kovin erilaisia: perhetaustojen, koulutuksen, elämänarvojen yms. suhteen. Joskus jonkun mielipiteet ja jutut ärsyttävät, mutta sitten on näitä hetkiä, jotka ovat niin vallattoman hauskoja ja antoisia, että ne antavat toivoa. Ihan yleensä elämään. Noiden hetkien avulla jaksaa.

Puhuin lapsihaaveistamme läheisimmälle ystävälleni, sen suuremman joukon kanssa en edelleenkään halunnut asiaa jakaa. Eihän asia hänelle yllätyksenä tullut laisinkaan, fiksuna tyttönä oli osannut muutamista aiemmista lausahduksista päätellä. Nyt on kuitenkin toiveet lausuttu ääneen tämän parisuhteen ulkopuolellakin. Luulen, että voipi vähentää ahdistuksen kasaantumista.

Jalkapallo vie mieheni

Meillä on kisastudio; Kulta ja velikulta olohuoneessa. En osallistu, vaan surffailen aikani kuluksi viereisessä huoneessa. Etsin kesämekkoa, jota en kaupoista tänään löytänyt. Kauppojen valikoimissa olevissa on liikaa rimpsuja, pitsiä ja kirjavuutta.

Tänään oli äipän synttärit, joita nuorempi polvi juhli vesisodan merkeissä. Enpä osallistunut siihenkään; taidan olla tylsä.

Ensi viikko enää lomaa ja tehokasta työnhakuaikaa. Tiedän, etten työpäivien jälkeen jaksa hakea lisää töitä ja toisaalta alkaa olla kiire, jos haluaa saada asiaansa ennen kesälomia eteenpäin. Kuulin eilen, missä veljeni työharjoittelee elokuun alusta marraskuuhun saakka ja kummasti tuokin kaupunki alkoi tuntua paremmalta vaihtoehdolta asua väliaikaisesti. En vain halua jäädä yksin: ilman kotia, perhettä ja ystäviä. Onkohan liikaa vaadittu?

Päiviä laskiessa

Viime aikoina tapahtunutta:

• Jäljellä olevien työpäivien määrä on kutistunut seitsemään.
• Sain heinäkuuksi töitä samasta paikasta, missä olin syksyn.
• Äippä varasi meille kahdelle matkan keväiseen Pariisiin.
• Sovin tutustuttavani ystäväni kesäkuun alussa Turkuun, tyttö kun ei ole siellä koskaan(!) käynyt.
• Lauantaina juhlin viimeistä tenttiä, jonka sain vihdoin suoritettua alta pois.
• Sunnuntaina tajusin vastanneeni yhteen kolmesta tenttikysymyksestä väärin, toiseen huonosti ja kolmanteen kohtuullisesti. Pelko hiipi mieleen: eikö vieläkään, eikö mikään riitä?
• Eilen tein sitä, missä olen hyvä ja viilasin pilkkua ystäväni väitöskirjan tiivistelmään.
• Sain hyvän mielen kun pystyin edes hitusen auttamaan tuossa hirveässä urakassa.
• Tänään vietin iltapäivän tykyillen: keilausta ja ruokaa.
• Sain ylimääräistä huomiota keilahallin (n. 50-vuotiaalta) omistajalta, huoh.

Sisään, sanoi Timecon, ulos tahdoin mä.

Olen zombie. Teen vähintäänkin kymmentuntista työpäivää enkä töiden jälkeen aivoni pilalle kuluttaneena pysty muuhun kuin netissä surffailuun tms. En kiireessä kykene tekemään töitäni sillä tarkkuudella, millä haluaisin. Valitettavasti joudun päivittäin tuottamaan töissä paljon tekstiä, joka jää elämään. Parhaimmillaan/pahimmillaan vuosikymmeniksi. Kirjoittaminen ei ole valitettavaa, siitä nautin, mutta viime päivinä tuotokseni eivät ole täyttäneet omia kriteereitäni.

Ylitöiden tekemisen normi, joka työpaikalla vallitsee, kuluttaa hiljalleen, mutta varmasti. Onneksi on Timecon, joka pitää puoliani. Ilman sitä, itseni tuntien, jättäisin ottamatta omiani takaisin.

Lasken viikkoja töiden loppumiseen; tämän viikon jälkeen jäljellä on enää viisi. Selvinnen. Ja saan muuttaa kotiin taas. Onpahan kotimatkalle mukaan otettavaksi mahdottoman opettavainen työkokemus. Kaiken tämän jälkeen olen ajatellut pitää kuuden viikon loman. Äippä pyysi kanssaan matkalle, kaupunkilomalle jonnekin päin Eurooppaa. Toivottavasti toteutuvat, molemmat.

Se laittoi mun suun hymyyn,

tuo lauantai, ihan niin kuin toiveissa oli. Eilen kolotti takaraivoa, mikä ei kuitenkaan riittänyt kumoamaan sitä hyvän olon tunnetta, joka ihme ja kumma oli vihdoin löytynyt. Ruoasta, viinistä ja ennen kaikkea ystävistä. Vitsit mä oon hölmö kun täällä vain itsekseni istun ja surkuttelen elämää. Kun vois senkin ajan elää.

Eilen illalla tulimme tänne kimppakyydillä isän ja veljen kanssa. Mut oli suunniteltu kuskiksi, mutta kieltäydyin kunniasta. Kun väsytti. Täällä sitten söimme äipän mukaan laittamia pakastepizzoja. Pojat söivät makuuhuoneen lattialla istuen ja jalkapalloa katsellen. Vatsat täynnä jatkoivat sitten matkaansa etelään. Tällaisia ollaan, ees taas reissataan töiden ja opiskelujen perässä, kuka minnekin.

Tänään töistä tullessani ei ollut vielä ihan pimeää. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Ensinnäkin päivä pitenee hiljalleen – kesä, kesä, here I come – ja toisekseen lähdin tänään jo puoli viiden aikaan töistä. Harvinaista herkkua, vaikka työpäivä periaatteessa neljältä loppuukin. Huomiselta työpäivältä peruuntui osa hommista, joten saan tehtyä huomisen aikana rästitöitä pois eikä tarvinnut tänään koko iltaa pakertaa.

Köh.

Toisen omaisuutta pitää osata arvostaa, kuuluu ihan käytöstapoihin. Jos rikot bileissä kalliin viinilasin, olisi hyvä ymmärtää tarjoutua ostamaan uusi tilalle. Ja sitten myös pitää lupauksensa. Jos taas poltat imurin letkun käyttökelvottomaksi, olkoonkin remontoidessa sattunut onnettomuus, korjaat mokasi hankkimalla jostain vastaavan. Sillä muuten voi käydä niin, ettei imuroimisesta tule lähes kolmeen kuukauteen mitään ja lähisukulaiset tukehtuvat pölyyn.

Tiedän, että kaikkien mielestä noilla asioilla ei ole mitään väliä. Ihan sama. Ostakoot itse. Mua vain sattuu ärsyttämään eräskin viinilasiepisodi yli puolen vuoden takaa. Rikottu tavara on ostopäätös. Kai olen tässäkin asiassa vähän outo – ja poliisi.

Oonkohan muistanut mainita, että mun lapsuuden haaveammatti oli tyttöpoliisi.

Nykyään elämä on yhtä gradua, ainakin vielä kuuden päivän ajan. Ihmeitä voi joskus tehdä katsokaas alle viikossa. In miracles I trust.

Bambin tarina

Isäni täytti joulupäivänä 60 vuotta ja sen kunniaksi söimme tuolloin vanhempieni luona. Paikalla oli myös veljeni ja tämän avovaimo; mukavan sopiva kuuden hengen joukkio. Söimme ja söimme, kokonaiset neljä tuntia, mistä kulinaristi-Kulta oli tietysti ihan innoissaan. Etukäteen kerroin Kullalle, että tarjolla on metsäkaurista, johon Kulta totesi: “Sehän on Bambia!” Vaikka Bambi taitaa sittenkin muistuttaa eniten valkohäntäpeuraa, meillä oli pöydässä viipaleina jotain sinne päin. Voih. Oli kuulemma herkkua.

Itse olen ollut syömättä lihaa kauemmin kuin sitä aikoinaan söin. Suurin syy lopettamiseen taisi olla se, että ajattelin liikaa. Mietin, mitä söin, mietin edelleen. Samasta syystä esim. kananmunan syöminen tekee edelleen välillä tiukkaa. Kalaakin toisinaan syön, mutten sellaista, jolla on vielä silmät tallella.

Koska Bambi-teema oli keskusteluissa pinnalla jo aattona lahjoja jakaessa, nimesin Kullalta saamani pipon oitis Bambi-pipoksi. Se on syötävän suloinen ja olen istunut se päässäni loistaen myös sisällä – gradua kirjoittaessani. Pipon taustalla on kotimainen merkki Superyellow, joka on ainakin itselleni uusi tuttavuus. Sekä äitini että veljeni epäilivät ensi näkemältä Paola Suhosen kädenjäljeksi, vaan eipä ole.

P.S. Kuvassa taustalla meidän keittiön seinien uusi väri – hitunen harmaata päiviemme piristykseksi.

Koti 2.0 ja vähän kummiudestakin

Sain asunnon. Kakkosasunnokseni valikoitui 45 m²:n kaksio, joka ei ole hinnaltaan yhtään sen kalliimpi kuin katsomani yksiötkään. Asunto on pohjakerroksessa ja siinä on oma piha/parveke/jonkinlainen aitaus :) Siellä tulen viettämään viikkoni ihan yksikseni tallustellen. Tilaa riittää ja kaiku soi. Nyt vain haalimaan hyljättyjä kalusteita omasta ja muiden häkkikomeroista.

Kohta meillä on siis kaksio kahden kaupungin keskustassa, mikä on vähintäänkin kummallista. Olen ollut opiskelija kutakuinkin aina ja pahimman köyhäilyn loppuminen on erikoista – vaatii totuttelua. Hyppäsin aikoinaan suoraan lukiosta yliopistoon, missä olen viipynyt 8,5 vuotta. Taukoja opiskelusta on toki ollut, mutta mieleltäni olen aina ollut pieni opiskelijatyttönen vain.

Ykköskotimmekin kohenee: sain eilen maalattua kaapeista edes osan. Kulta näytti niin surkealta (jo tutuksi tullut keittiöstressi) lähtiessään viemään joulutervehdystä kummipojalleen, että päätin vähän etukäteisjoululahjaksi maalailla. Kullan piti tänä aamuna jatkaa maalausta, mutta hänpä on ollut aika saamaton kodin suhteen viime päivinä; lähinnä rentoillut lehtiä lukien ja musiikkia kuunnellen. Illalla lupaili sitten tehdä. Kunhan palailee sukulaistensa joulusyömingeistä, jotka jätin väliin. Ilman suurempaa paheksuntaa, kai.

Ihme kuvio tuo kummijuttu: poika on Kullan exän veljen eikä meillä kyseisen perheen kanssa ole mitään yhteistä noin muuten. On vähän pakotettua tuo kummitouhuilu. Mutta näinhän noissa joskus käy… Itse en ole koko poikaa koskaan edes nähnyt. Mun mielestäni muutenkin se, että oikein valitsemalla valitaan ja nimetään lapsen elämään tärkeä aikuinen on lähtökohtaisesti vähän kiero ajatus. Eikö ole parempi, että ne ystävät ja sukulaiset, joita lapsi ihan oikeasti kiinnostaa, valikoituvat luonnostaan? Sillä valikoituvathan ne. Ehkä ajatukseni muuttuvat mahdollisten omien lasten myötä, tiedä häntä.

Female bonding

Eilen soitti appi. Soittajan nähdessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että hitto, nyt se on tulossa tänne toimittamaan jotain asiaa. Meillä on tämän näköistä ja mun naamasta vuotaa verta. Ei ollut tulossa, kyseli vain vanhan hellamme mittoja, jotta saa keittiöremonttiasiat etenemään tahollaan. Oishan mun se pitänyt tajuta, herra kun on toisella paikkakunnalla töissäkin eikä juuri arkisin täällä pyöri.

Seuraavaksi soitti anoppi; se puhelu poiki teatterireissun tälle illalle. Meni hölmö tunnustamaan, että oli jo soittanut monta ihmistä läpi eikä kellekään sopinut. Että hätävaran roolissa tässä olen, mutta kelvatkoon se minulle :) Opetus nro 1: Älä koskaan paljasta, että ensisijainen seuralainen olisi ollut joku muu, vaan esitä asia niin, että juuri sinut halusinkin mukaan.

Kulta on ainakin tyytyväinen, että me kaksi edes hiukan bondaillaan aina välillä, vaikkei meistä sydänystäviksi asti olisikaan. Kultakin tulee hyvin toimeen oman äitini kanssa. Ihan lähiaikoina sain vastaanottaa Äipältä kehuja Kullasta, “kun on se niin iloinen ja kohtelias”. Vaikka onhan Äippä toisinaan varsinainen hölösuu, joka kertoi aikoinaan Kullalle ties mitä juttuja lapsuudestani ja luonteestani kun makasin sairaalassa sängyn pohjalla ja nuo kaksi jaksoivat ahkerasti käydä vierailuilla. Opetus nro 2: Älä jätä Kultaasi kahden äitisi kanssa, jos tällä on tapana innostua kertomaan, että “milla-emeliina on aina just tuollainen, jo pienenäkin se -”.

Mutta sopeuduttava on juttuihin kuin juttuihin, sillä on ne äidit vain niin ihania. Jos vaikka löytäisimme tänään uutta jutun juurta anopin kanssa.