Hermolepo

Hupsista, kalenteri hyppäsi joulukuulle. Päivät katoavat tuonne mustaan synkkyyteen ja tuntuu, ettei mitään tapahdu. Lapsista sen kuitenkin huomaa, että tapahtuu niin hitosti. Typy täytti viime viikolla kaksi kuukautta. Musta on vaivihkaa tullut se täti, joka jaksaa ihmetellä, miten tutut lapset ovat taas kasvaneet niin paljon. Yhä muistan, kuinka rasittavaa kuunneltavaa se lapsena oli.

Eilen teimme vahdinvaihdon lennossa rautatieasemalla. Kulta tuli junalta ja lykkäsin hänelle vaunuissa uinuvan Typyn. Kiiruhdin siitä tyttöjen kanssa kahville – hämmästelemään muutosta. Pikkuisia oli paikalla neljä ilman Typyäkin; meitä alkaa olla melkoinen porukka.

Suunnittelimme jälleen ihanaa iltaa aatonaatoksi. Konsepti säilyy samanlaisena kuin vuosi sitten. Nyt ei raskaana olevia tietääkseni joukossa ole ja lapset saavat viettää aikaa isiensä kanssa. Luulenpa, että tuosta tulee taas yksi vuoden kohokohdista.

Kullalla on kurkku kipeänä. Toivottavasti se nyt on ihan vain kurkkukipua. Eikä mitään muuta.

Moni kakku

Kullalla on tapana ostaa kauniisti pakattuja asioita. Olenkin sanonut, että hänelle voisi helposti myydä mitä vain, kunhan on kääräisty tyylikkäisiin kuoriin. Ulkonäön perusteella meille on ostettu mm. käsisaippuaa, hammastahnaa ja nyt viimeisimpänä näkkileipää. Hyvää oli kun tänään ensi kertaa nakersin.

Eipä mulla mitään tuota vastaan ole, ostakoon. Pienet, kauniit asiat tuovat iloa päiviin. Niin kuin esim. Typy, hih.

Ehkä olen nyt myös henkisesti paremmin valmistautunut kaivamaan ruotsin kielen syvältä aivojeni sopukoista. Tänään itse asiassa jo vähän kaivelinkin ja juttelin Typylle tuolla kauniilla kielellä. Lauantaina meille tulee nimittäin sukulaisvieraita lännestä.

Huomenna Kullan kanssa leffaan, Typy pääsee siksi aikaa mummin luokse naureskelemaan.

Väriterapiaa

Muutama viikko sitten piristyivät sekä Typyn huone että työhuone uudella tapetilla. Tapetointihommissa emme suinkaan olleet me, vaan kylppäriremontin tehneet pojat. Typyn huoneesta tuli ihanan kodikas kun seinien valkoisen korvasi tummempi väri. Varmaan vietämme siellä monta mukavaa ja rauhoittavaa hetkeä, kunhan elämä tasoittuu.

Vaikka seinät eivät saaneet kaverikseen mitään aiemmin kyttäämistani tapeteista, siivekkäiden lumo piti kuitenkin otteessaan. Molemmat tapetit ovat Pihlgren ja Ritolan mallistoa, suoraan 50-luvulta. Lastenhuoneen tapetiksi valikoitui Maaria Wirkkalan (Tapio Wirkkalan tytär) 4-vuotiaana taiteilema sinivihreä Enkeli. Tuo on mielestäni lastentapetiksi vallan kelvollisen näköinen. Epäilen kyllä, että saattaa muutaman vuoden kuluttua suorastaan innostaa piirtelemään seiniin. Täytyy sitten vain lykätä valkoinen kynä käteen :) Työhuonetta taas koristaa Birger Kaipiaisen Ken kiuruista kaunein.

Kuri ja järjestys

Ette usko. Mulla on työstressi. Jotta mistä saan töitä kun aika koittaa. Vuodenvaihde lähestyy ja ensi vuonnahan sitä jo pitäisi palata työelämään, mikäli aikoo nykyisen elintason säilyttää.

Minään pitkäkestoiskotiäitinä en ole osannut itseäni koskaan ajatella eikä raskas alkutaival Typyn kanssa ole muuttanut ajatuksiani. Joinain päivinä sitä tosissaan toivoo, että pääsisi hetkeksi töihin lepäämään.

Työnäkymät ovat surkeat ja olen taas tänään pyöritellyt mielessäni ajatusta uudelleenkouluttautumisesta. Jotain käsillä tehtävää, jotain ihan muuta. Ja samalla tiedän, kuinka epärealistisia moiset suunnitelmat ovat: heittää nyt vaivalla hankittu maisterintutkinto hukkaan.

Jotta elämässä kuusi viikkoa vallinnut kaoottisuus ottaisi selkeämpiä muotoja, tein eilen Anna Wahlgrenin Lapsikirjan innoittamana Typylle päiväohjelman, jota pyrin parhaani mukaan noudattamaan. Ohjelmassa vuorottelevat ruoka ja uni, joiden väliin mahtuu päiväsaikaan seurustelua, jonka perimmäinen tarkoitus tällä hetkellä on väsyttää pieni uneen. Iltaisin seurusteluun saattaa sisältyä kylpyhetki. Siinä se. Meitähän ei yksi pikkulikka määräile.

Kunhan elämään saadaan rytmi ja järjestys, seuraava etappi on saada Typy nukkumaan omaan sänkyynsä. Ja sitten voisi koettaa jossain välissä nauttiakin pienestä ihmeestä. Olen ollut liian monta viikkoa liian väsynyt moiseen. Onneksi tuo hymyilee nykyään monta kertaa päivässä osoittaen, että mun kanssa on ihan hauskaakin välillä.

Enkelipäivä

Jos vauvat ovat oikeasti tuollaisia, mitä Typy on ollut tänään, mä tykkään. Vaan normaalistihan hän on kaiken aikaa itkuinen (ellei nuku tai syö) eikä viihdy hetkeäkään omissa oloissaan. Vain sylissä pystyasennossa on hetken hiljaa. Ehkä. Ja oikeastihan vauvat saattaa olla ihan jees ellei niitä jatkuvasti satu. Mennyt viikonloppu oli suorastaan tuskainen ja ihan perseestä.

Väsymys pehmentää pään. Ehkä metallijätteeseen printterin lykännyt tyyppi on tuore äiti hänkin. Vai millä tuon selittäisi. Kun keräyspisteelle on kuitenkin erikseen mentävä, miksi kukaan tuollaista kiusallaan tekisi.

Koska muilla lentävät ajatukset itseä viuhemmin, linkkaan pariin mielenkiintoiseen kirjoitukseen – ja erityisesti niiden kommenttiosioihin:

1. Project Mamassa pohditaan hankkiako vai ei. Sitä toista lasta.
2. Kemikaalicocktailissa mielipiteitä suuntaan jos toiseen H1N1-rokotteesta.

Voihan pieru

Brion Go:t on havaittu toimiviksi kaupungin kaduilla, busseissa, liikkeissä ja kahviloissa. Mahtuvat kapeistakin väleistä ja kääntyvät ketterään. Koska lukeminen kannattaa aina, Typy on käynyt jo kolmeen otteeseen kirjakaupassa ja kerran kirjastossa. Kahviloissakin olemme pari kertaa piipahtaneet. Hyvä on tottua ihmisiin ja ääniin.

Toivottavasti vaunujen pienehköillä etupyörillä selviää talvesta. Tai siis lumesta, jos sellaista on tullakseen. Toisaalta, kuten lähitienoon lastentarvikeliikkeen myyjä kommentoi, jos meidän katua ei ole aurattu, sellaisena päivänä ei tule muutenkaan mieleen ulos lähteä. Asumme nimittäin eräällä keskustaan johtavista pääväylistä.

Ihmisten ilmoilla pyörimisellä on toinenkin funktio: pitää omaa mieltäni eheänä. Typyn vatsavaivat aiheuttavat kitinän ohella suoranaista huutoa ja toisinaan tuntuu, että koko päivä on mennyt syöttäessä ja rauhoitellessa. Siinä kun keikauttaa itsensä ihmisten vilinään edes hetkeksi, tuntee olonsa täyspäiseksi kansalaiseksi. Metsät eivät ole minua varten. Siellä on pimeää ja yksinäistä.

Neuvolasta sain äsken muutamia vinkkejä mahavaivojen taltuttamiseksi. Testataan.

Ambivalenssi

Miten joku ihminen voi olla samalla kertaa niin rakas ja raskas? Pieni enkelimme on vallannut sänkymme niin että nukumme yöt kapeilla osioillamme kevyessä unessa. Hän määrää tahdin ja pitää tavarakaaosta asunnossa yllä. Olo on avuton, kun toinen vääntelehtii tuskaisena enkä osaa loihtia helpotusta.

Tuijotellessani nukkuvaa tytärtäni näen maailman suloisimman olennon, meidän oman. On suunnaton halu varmistaa, että hänellä on kaikki hyvin.

Eilen kävimme kolmestaan vanhalla asunnollamme, jonka avaimet luovutamme tällä viikolla seuraaville onnekkaille. Mitä tekikään Typy? Huusi – varmaankin tyhjän asunnon kaiusta innostuneena – nälkäänsä, väsymystä, turhautuneisuutta. En minä vain tiedä, mitä. Mutta huusi. Niin, etten pystynyt tekemään viimeisiä imurointeja. Saati sitten hyvästelemään kotia. Itketti.

Tänään uusi hyvästely-yritys. Itketti taas – tällä kertaa Typy nukkui kiltisti vaunuissaan eteisessä, mutta vanhaan asuntoon liittyvät muistot ja tunnelma saivat liikuttumaan. Uusi asunto ei ole vielä koti, mutta eiköhän siitä sellainen vielä joku päivä tule.

Nimellä paiskaaminen

Viime päivinä on pohdittu, miltä se meidän Typy oikein näyttää. Raskausaikana ajattelin, että nimen valinta varmasti helpottuu, kun näkee, millaiselle tyypille valinta tehdään. Ja hitot. Kyllähän tuolle nyt kävisi monenmoinen. Ihan samoilla perusteilla siis on ehdotuksia karsittu harvempiin kuin aiemminkin. Seuraavien kriteerien tulisi täyttyä:

• Pehmeä, sointuva nimi: ei kovia konsonantteja, kuten K tai R.
• Lyhyt, helppo lausua.
• Toimivuus myös ulkomailla tärkeää.
• Kirjoitusasu selvä: ei siis mielellään sellaista nimeä, jota löytyy eri kirjoitusasuilla (ja joutuu aina selventämään, miten kirjoitetaan).
• Etu- ja sukunimen muodostettava kaunis kokonaisuus.
• Ei liian yleinen, muttei liikaa yritystäkään (kaiken maailman Jerryt ja Janicat, hyi olkoon).

Tänään saatettiin löytää osuva nimi lintusellemme. Kulta olisi tapansa mukaan halunnut lyödä asian heti lukkoon, minä vielä pohdiskella rauhassa. Toista nimeä ja sen mahdollista olemattomuutta mietitään sitten seuraavaksi. Kolme nimeä tuntuu juuri nyt liioittelulta, mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos ahneus iskee.

Janoaisin vinkkejä, miten paljastaa nimi nimiäisissä jotenkin hauskan sutjakasti. Ja sitten on tuo kummiasia. Itselläni ei kummeja ole lapsena ollut kun olen pakanana elänyt, enkä koe asiasta kärsineeni. Mitäs mieltä olette kummin roolista, jos perinteinen kristillinen kasvatus ei asiaan kuulu?

Ensikuulumisia

Tyrkkäsin Typyn tänään ensimmäistä kertaa kantoliinaan. Asettelu sujui minimaalisella kiukulla ja hetken päästä tyyppi oli jo unessa. Kauaa en viitsinyt äkkiseltään pitää, mutta luulen, että siitä tulee vielä sekä äidin että tyttären lempijuttu. Kulta taas tykkää tanssahdella tyttärensä kanssa – musta kun ei ole koskaan tanssiseuraa saanut.

Toinen uusi kokemus tälle päivälle odottaa hetken kuluttua: lähdemme ulos. Aah, happea mullekin :) Illalla Typy pääsee vielä ensimmäiseen kylpyynsä. Napatynkä irtosi toissapäivänä, joten ei tarvitse sitäkään enää miettiä. Puhdistus olikin mun ehdoton yökkisjuttu.

Mini-ihmisellä on nyt ikää viikko ja kaksi päivää, yllättävän rauhallisesti on alkutaival sujunut. Toissayönä Typy veteli 5 tunnin unipätkän, eivätkä 3-4 tunnin unet ole muutenkaan harvinaisia. Jos vaikka noita muuttolaatikoitakin malttaisi purkaa, eikä vain tuijotella suloisuutta.

Iloiset hyvästit

Tänään on laskettuun aikaan tasan kaksi kuukautta. Syyskuun loppu on ovella hups vain äkkiä, sillä siihen asti päivät on täytetty tehokkaasti muutoilla, remonteilla ja sisustuksella. Kulta sai eilen avaimet uuteen asuntoon; olisin halunnut olla siellä mukana tutkimassa, suunnittelemassa, siivoamassa. Mitä vain, mikä tekee asunnosta valmiimman, omemman. Perjantaina on sitten tavaroiden raijaus kakkoskodista suoraan sinne. Varsinainen muutto uuteen tapahtuu kylpyhuoneremontin valmistuttua, sitten joskus. Kantopuuhista vastaavat nyt Kulta ja veljeni. Itse siivoan, pakkaan ja organisoin.

Tuntuu valtaisan helpottavalta saada yksi asunto käsistä pois ja jättää kaupunki taakseen. Ensi viikolla joudun tosin palaamaan vielä kahdeksi päiväksi töihin, mutta mitäs niistä. Sen jälkeen alkaa maailman pisin loma (jota viisaammat kieltävät lomaksi kutsumasta). Elämä muuttuu kyllä kertarysäyksellä kun lähes 1½ vuoden kakkosasuntokämppäily ja koti-ikävä vaihtuu jokapäiväiseen kotona oloon. Sunnuntai-iltaisin ei enää tarvitse pakata laukkua ja suunnata junalle, jättää viikonloppua kesken. Eikä edes töihin tarvitse aamuisin vääntäytyä. Toivottavasti Typy on yhtä aamu-uninen kuin äitinsä.

Kadonnut stressimöykky

Aina välillä livahtaa mieleen ajatus, millaista arki tulee pikkutyypin kanssa olemaan. Millaisia vanhempia meistä tulee ja onkohan hän tyytyväinen oloonsa meidän kanssamme?

Jotenkin vain en ole päässyt yhtään syvemmälle tuohon ajatusketjuun sisälle, kunnes se jo katkeaa. Katkeaa siihen, että kaikki menee varmasti ihan hyvin. En ole aina maailman kekseliäin ihminen, mutta järkevät ratkaisut tuleviin ongelmiin löytynevät. Jos ei omin avuin, niin turvaverkko on loistava. Löytyy isovanhempia, isomummu sekä liuta vauvallisia ystäviä. Joten mikäs tässä. Vilpittömästi uskon, että pärjätään ja nautitaankin uudesta elämästä.

Tiedä sitten, pitäisikö panikoida enemmän. Mut en mä jaksa. Aiemmin stressasin ihan kauheasti kaikesta, nykyään enemmänkin soljun virran mukana eteenpäin. Aiemmin mua ärsytti ihmiset, jotka opastivat kulunein sanoin: ”Asioilla on tapana järjestyä”. Samaan aikaan itsestä tuntui, että miten ihmeessä tämä kaikki järjestyy.

Melkein voisin liittyä kuoroon. Pysyn kuitenkin edelleen erossa kliseisistä lausahduksista.

Tavaravuori paisuu

Koska maha riittää typyn asunnoksi enää maksimissaan kolme kuukautta, on alkanut varustautuminen elämään ulkomaailmassa. Liikkuminen hoituu jatkossa Tricot-Slen -kantoliinan sekä Brion Go-vaunujen avulla, kylvyssä meillä taas käydään Flexi Bathissa. Kaikkien väritys liikkuu akselilla valko-harmaa-musta. Pienimpiä vaatteita tuntuu olevan riittävästi, varsinkin kun jotain ihan varmasti vielä lahjaksikin saamme.

Hoitopöydäksi tullee Ikean Sniglar, jota aion tuunata Maijun innoittamana. Kankaiden tilalle voisi tietty naputella kiinni myös muuhun sisustukseen sointuvalla sävyllä maalattua tai vaikka tapetoitua vanerilevyä. Katsotaan nyt mitä keksin. Voisin laittaa kuvia kun on valmis.

Nukkumispuoli sen sijaan aiheuttaa vielä hieman päänvaivaa. Päätin jo muutama vuosi sitten, että jos meille lapsia tulee, hankintalistalle päätyy Seimin Peti. Netistä sitä olen tasaisin väliajoin ihaillut, hinta vain on hirvittävä. Kävimme viikonloppuna katsomassa tuotetta liikkeessä ja salaa toivoin, että laadussa tai ulkonäössä olisi jotain sellaista vikaa, mikä vähentäisi ostohaluja. Mutta ei, se näytti paremmalta kuin kuvissa. Ja tukevalta. Ja ajattomalta. Kakkosvaihtoehtona on sitten Ikean Gulliver-pinnasänky, josta on myöskin tuunaamalla saatu aikaan vaikka mitä. Hinta on alle kymmenesosa Pedin hinnasta, mikä laittaa miettimään, yhä uudelleen.

Kiittäisivätköhän jälkipolvet jos Petiin sijoittaisimme? Samalla tavalla kuin itse olen kiitellyt vanhempiani, koska ovat jo yli 30 vuotta sitten ymmärtäneet Muuramen kalusteiden säilyvän arvon.

Vielä loppukevennykseksi: kuulin tänään aamukahvilla sellaisia juttuja työkavereitteni synnytyksistä ja niiden aiheuttamista alapäävaurioista, joita en olisi halunnut tietää. Tilanne oli kuin terapiaistunto, jossa ihmiset purkivat omia, synnytyksiin liittyviä traumojaan mahani olemassaolon valtuuttamina. En kokenut saavani arvokasta tietoa tulevaa ajatellen; koin myötähäpeää.

Miten mahtaa tämäkin homma hoitua?

Tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä, että asumme syksyllä typyn tullessa maailmaan kaksiossamme, joka tarjoaa monta pähkinää purtavaksi käytännön asioiden järjestämiseksi. Vähäisin ongelma ei ole kylppärimme, joka on minimaalisen kokoinen. Sinne mahtuu juuri ja juuri pesukone, joten pesutupaan ei pyykkejä sentään tarvitse raahata. Masiina tulee kuitenkin hitusen oviaukon eteen sekä pienentää pöntön eteen jäävän tilan ruhtinaattomaksi.

Vielä en ymmärrä, missä pieni kakkapeppu pestään. Lavuaarimme virkaa hoitaa pikkuruinen käsienpesuallas eikä suihkussa ole ns. ammehanaa ollenkaan.  Jos toisessa kädessä pidetään suihkua ja toisella säädetään veden voimakkuutta/lämpötilaa sekä pestään, mihin se mukelo tungetaan? Mietin jo, pitääkö aina laskea vettä ammeeseen ja pestä siinä. En tosiaankaan tiedä. Auttakaa viisaammat.

Ammeen kanssakin on yksi pieni ongelma: kylpyhuoneessamme ei todellakaan mahdu sellaista säilyttämään. Ei edes seinällä roikkumassa (enkä sitä sinne haluaisikaan). Näin luulin siihen asti kunnes löysin osittaisen ratkaisun tilaongelmaan: kokoontaitettavan Flexi Bathin.

Yllätyin, että tuotteen hinta on noinkin huokea: reilulla 30 eurolla saa omakseen hyvää designia. Näyttääkin nimittäin huomattavasti kivemmalta kuin perinteiset ammeet. Luulen, että kannan Flexi Bathin joka tapauksessa kaupasta kotiimme. Jos se ei jostain syystä osoittaudu toimivaksi ratkaisuksi kotona, saa siitä ainakin iloa jommassakummassa mummolassa.

Vielä jää ratkaisematta, missä ammetta käytettäessä pidetään. Ilmeisesti kyykimme lattialla sen kanssa, koska sellaista tasoa ei lähistöltä löydy, jonka päällä amme mahtuisi makaamaan eikä jalkojakaan kyseiseen malliin ilmeisesti valmisteta. Voi Kullan selkää.

Kuva täältä.

Huoletonna

Aamulla töihin kävellessäni tajusin, että olohan on onnellinen. Hups. Lienen saavuttanut seesteisen keskiraskauden. En ole aikoihin jaksanut stressata asioista itselleni tyypillisellä tavalla, kunhan meen. Hyvän mielen taustalla on vahvasti eilinen rakenneultra, jossa kaikki oli just niin kuin pitää. Toisekseen olemme aloittaneet alkeellisen kommunikoinnin pikkutypyn kanssa (me siis saadaan meidän prinsessa, joka oli puolisalaisella toivelistalla) ja tunnen selviä potkuja useita kertoja päivässä. Jotta mikäs tässä.

Töissä nauroimme tänään poikien kanssa kahteen otteeseen vedet silmissä ja maha kippurassa; mustahkoa huumoria työmme varjopuolista. Toivottavasti mukelo sai osansa hulvattomasta olosta.

Tein äsken ensimmäisen kestovaippatilauksen: tilasin kolmea eri mallia yhteensä viisi kappaletta. Kaikki aloittelijaystävällisiä taskuvaippoja, kaksi malleista vieläpä yhden koon, joiden pitäisi mennä piiitkään. Ostoskoriin kertyi näitä, näitä ja näitä. Syksyyn asti saavat vielä odottaa kaapissa, mutta hitot siitä. Mietin, että parempi tehdä hankintoja pikku hiljaa kuin kerätä itselleen loppupaniikkia.

Mun nimi on m-e, mutta sanokaa mahaksi vaan.

Keskivartalostani ollaan nykyään ihan tolkuttoman kiinnostuneita. Kullalla ja tulevilla isovanhemmilla on siihen toki oikeus, samoin ystävilläni.

Työpaikalla toivoisin kuitenkin, että olisin muutakin kuin maha ja sen kasvu. Viime viikolla tuli ensimmäisen kerran raja vastaan kommentoinnin määrässä ja sanoin tädeille asiallisen ystävällisesti, että jos ei huomauttelu vähene, hermot menee. Varokoot vaan, sanon tarvittaessa suoraan.

Lauantaina olin kahvilla tyttöjen kanssa; paikalla oli myös kolme pikkuista (ja kaksi tosi pientä). Jotenkin en tuntenut kuuluvani joukkoon puheenaiheiden hypellessä imetyksestä nukkumisen ja itkujen kautta kakkavaippoihin. Aina sama tunne noissa tilanteissa, eikä oma raskaus ole asiaa näköjään muuttanut. Loppuuko se muu elämä lapsen myötä oikeasti kokonaan? Ja sitten nämä raskauslisteriahysteriat ja bakteerikammot, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat myöhemmin ilmi heikkohermoisuutena ja allergioina kasvavassa lapsessa/nuoressa. Hu-oh.

Onneksi sunnuntaina tapasin toisenlaisen äidin, jonka kanssa keskustelimme paljon muustakin kuin tämän 1-vuotiaasta lapsesta. Tai kummankaan mahasta. Ja ihan toisella tasolla. Toivo palasi.

Ohessa teille vähän anonyymia figuuria. Ensi maanantaina ollaan jo puolivälissä ja viikonlopun aikana jotain potkuntapaisiakin vihdoin bongattu. Paino on lisääntynyt lähtöpainosta alle kilon – jotenkin kuvittelin, että tässä vaiheessa olisi tilanne jo eri. Vaikka kuinka syön, paino hiipii ylöspäin vain hyvin hitaasti. Taivaallinen olotila herkuttelijalle, mitä minä en ole.