Kuri ja järjestys

Ette usko. Mulla on työstressi. Jotta mistä saan töitä kun aika koittaa. Vuodenvaihde lähestyy ja ensi vuonnahan sitä jo pitäisi palata työelämään, mikäli aikoo nykyisen elintason säilyttää.

Minään pitkäkestoiskotiäitinä en ole osannut itseäni koskaan ajatella eikä raskas alkutaival Typyn kanssa ole muuttanut ajatuksiani. Joinain päivinä sitä tosissaan toivoo, että pääsisi hetkeksi töihin lepäämään.

Työnäkymät ovat surkeat ja olen taas tänään pyöritellyt mielessäni ajatusta uudelleenkouluttautumisesta. Jotain käsillä tehtävää, jotain ihan muuta. Ja samalla tiedän, kuinka epärealistisia moiset suunnitelmat ovat: heittää nyt vaivalla hankittu maisterintutkinto hukkaan.

Jotta elämässä kuusi viikkoa vallinnut kaoottisuus ottaisi selkeämpiä muotoja, tein eilen Anna Wahlgrenin Lapsikirjan innoittamana Typylle päiväohjelman, jota pyrin parhaani mukaan noudattamaan. Ohjelmassa vuorottelevat ruoka ja uni, joiden väliin mahtuu päiväsaikaan seurustelua, jonka perimmäinen tarkoitus tällä hetkellä on väsyttää pieni uneen. Iltaisin seurusteluun saattaa sisältyä kylpyhetki. Siinä se. Meitähän ei yksi pikkulikka määräile.

Kunhan elämään saadaan rytmi ja järjestys, seuraava etappi on saada Typy nukkumaan omaan sänkyynsä. Ja sitten voisi koettaa jossain välissä nauttiakin pienestä ihmeestä. Olen ollut liian monta viikkoa liian väsynyt moiseen. Onneksi tuo hymyilee nykyään monta kertaa päivässä osoittaen, että mun kanssa on ihan hauskaakin välillä.

Enkelipäivä

Jos vauvat ovat oikeasti tuollaisia, mitä Typy on ollut tänään, mä tykkään. Vaan normaalistihan hän on kaiken aikaa itkuinen (ellei nuku tai syö) eikä viihdy hetkeäkään omissa oloissaan. Vain sylissä pystyasennossa on hetken hiljaa. Ehkä. Ja oikeastihan vauvat saattaa olla ihan jees ellei niitä jatkuvasti satu. Mennyt viikonloppu oli suorastaan tuskainen ja ihan perseestä.

Väsymys pehmentää pään. Ehkä metallijätteeseen printterin lykännyt tyyppi on tuore äiti hänkin. Vai millä tuon selittäisi. Kun keräyspisteelle on kuitenkin erikseen mentävä, miksi kukaan tuollaista kiusallaan tekisi.

Koska muilla lentävät ajatukset itseä viuhemmin, linkkaan pariin mielenkiintoiseen kirjoitukseen – ja erityisesti niiden kommenttiosioihin:

1. Project Mamassa pohditaan hankkiako vai ei. Sitä toista lasta.
2. Kemikaalicocktailissa mielipiteitä suuntaan jos toiseen H1N1-rokotteesta.

Voihan pieru

Brion Go:t on havaittu toimiviksi kaupungin kaduilla, busseissa, liikkeissä ja kahviloissa. Mahtuvat kapeistakin väleistä ja kääntyvät ketterään. Koska lukeminen kannattaa aina, Typy on käynyt jo kolmeen otteeseen kirjakaupassa ja kerran kirjastossa. Kahviloissakin olemme pari kertaa piipahtaneet. Hyvä on tottua ihmisiin ja ääniin.

Toivottavasti vaunujen pienehköillä etupyörillä selviää talvesta. Tai siis lumesta, jos sellaista on tullakseen. Toisaalta, kuten lähitienoon lastentarvikeliikkeen myyjä kommentoi, jos meidän katua ei ole aurattu, sellaisena päivänä ei tule muutenkaan mieleen ulos lähteä. Asumme nimittäin eräällä keskustaan johtavista pääväylistä.

Ihmisten ilmoilla pyörimisellä on toinenkin funktio: pitää omaa mieltäni eheänä. Typyn vatsavaivat aiheuttavat kitinän ohella suoranaista huutoa ja toisinaan tuntuu, että koko päivä on mennyt syöttäessä ja rauhoitellessa. Siinä kun keikauttaa itsensä ihmisten vilinään edes hetkeksi, tuntee olonsa täyspäiseksi kansalaiseksi. Metsät eivät ole minua varten. Siellä on pimeää ja yksinäistä.

Neuvolasta sain äsken muutamia vinkkejä mahavaivojen taltuttamiseksi. Testataan.

Ambivalenssi

Miten joku ihminen voi olla samalla kertaa niin rakas ja raskas? Pieni enkelimme on vallannut sänkymme niin että nukumme yöt kapeilla osioillamme kevyessä unessa. Hän määrää tahdin ja pitää tavarakaaosta asunnossa yllä. Olo on avuton, kun toinen vääntelehtii tuskaisena enkä osaa loihtia helpotusta.

Tuijotellessani nukkuvaa tytärtäni näen maailman suloisimman olennon, meidän oman. On suunnaton halu varmistaa, että hänellä on kaikki hyvin.

Eilen kävimme kolmestaan vanhalla asunnollamme, jonka avaimet luovutamme tällä viikolla seuraaville onnekkaille. Mitä tekikään Typy? Huusi – varmaankin tyhjän asunnon kaiusta innostuneena – nälkäänsä, väsymystä, turhautuneisuutta. En minä vain tiedä, mitä. Mutta huusi. Niin, etten pystynyt tekemään viimeisiä imurointeja. Saati sitten hyvästelemään kotia. Itketti.

Tänään uusi hyvästely-yritys. Itketti taas – tällä kertaa Typy nukkui kiltisti vaunuissaan eteisessä, mutta vanhaan asuntoon liittyvät muistot ja tunnelma saivat liikuttumaan. Uusi asunto ei ole vielä koti, mutta eiköhän siitä sellainen vielä joku päivä tule.

Seinien muodonmuutos

Kulta lähti työmatkalle sunnuntai-iltana palatakseen huomenna. Ei tullut hyvään väliin tuo reissu: tällä viikolla täytyy tehdä viimeisetkin remonttiin liittyvät päätökset. Vauhdilla pitäisi myös pakata tavaroita muuttolaatikoihin, samaan aikaan väsymys alkaa selvästi painaa enemmän. Elimistö käskee lepäämään;  pää toitottaa, että raada tyttö, raada. Vielä kun on aikaa.

Pojat olivat saaneet eilisen aikana laatoitusurakan jo varsin hyvälle mallille: lähes kaikki seinät ovat valmiit. Oletan, että tämän päivän aikana lattiakin on laatoitettu. Kolme seinää peittyy kiiltävään valkoiseen laattaan (25 x 40), yksi on harmaata täynnä. Harmaata seinää vasten kiinnitetään aikanaan valkoinen, korkeakiiltoinen allaskaappi. Lisäksi seinälle ilmestyy peilikaappi, joten yleisilme kuvaan nähden vielä vaalenee.

Yritin ottaa lähikuvan havainnollistamaan harmaan laatan pintaa, mutta työmaavalaisimen ja keskinkertaisen kameran avulla tulos on mitä on. Pinta on jokseenkin kangasmainen ja se paikoittain pikkiriikkisen kimaltelee valon tullessa oikeasta kulmasta.

Lattialaataksi valikoitui tummanharmaa 10 x 10. Jälkeenpäin mietin, että lattialaatan sävyksi olisi voinut vaaleammankin valita. Pelottaa, että lähes musta lattia saa tilan näyttämään ahtaalta. Ihan kuin se ei juuri sitä olisi. Saumausaineiden sävyt ovat erittäin lähellä kunkin laatan sävyä, sillä saumojen muodostamaa ruudukkoa en suotta halua korostaa.

Arpomista

Tänään pysyttelin kokonaan poissa uudelta asunnolta: tilannekatsausta en sentään malttanut olla soittamatta. Koska pojilla tuntui olevan homma hallussa, mitä minä sinne pölyn keskelle pyörimään. Huomenna täytyy tosin mennä putkimiehen kanssa neuvottelemaan putkivetojen sijainnista kuivauspatteria ajatellen.

Mun on jotenkin kauhean vaikea hahmottaa, miltä kokonaisuus tulee näyttämään. Tämän vuoksi yksinkertaisetkin päätökset tuntuvat välillä ylitsepääsemättömiltä – ette usko kuinka paljon voikaan jahkata kuivauspatterin, suihkukulman/-seinän ja valaisinten kanssa. Paljon. Myös öisin kun uni ei meinaa tulla silmään. Kun vain kylpyhuoneessa olisi neliömetri lisää tilaa, niin kaikki olisi vaivattomampaa. Ei tarvitsisi tehdä kompromisseja.

Jotta elämä ei olisi yhtä remonttia, tänään olen hieman levännytkin. Ja sain otettua mahakuvan, ensimmäisen yhdeksään viikkoon. Ohessa Typyn kotikolo kun laskettuun aikaan on tasan kolme viikkoa. Kolme, apua! Fyysisesti kaikki on viikkoihin nähden ok, henkisessä tilassa alkaa näkyä pikkuruisia vekkejä. Ja elimistö taitaa valmistaa mua yövalvomisiin, uni on kateissa.

Juttelin tänään ystäväni kanssa, jolla on laskettu aika päivää myöhemmin kuin itselläni. Hän toivoi synnyttävänsä ensi viikolla, minä siinä neljän viikon kuluttua. Toiveensa kullakin.

Poks!

Maanantaina remontti käynnistyi hyvin, tiistaina romahti taivas niskaan. Tai tarkemmin sanottuna alakerran naapurin katto.

Isännöitsijä kävi maanantaina asunnolla selvittelemässä vanhoja putkivetoja ja samalla remonttireiskamme tiedusteli, mikähän mahtaa olla lattialaatan paksuus, sillä viemärikaivon ja -putkien uusiminen vaatii piikkausta. Ettei tipu alakerran naapurilta rappaukset katosta. Isännöitsijällä ei ollut tarkempaa tietoa asiasta, mutta epäili, että paksuus riittää hyvin.

Tiistaina sain sitten puhelun, että juuri näin oli käynyt. Hups, läpi meni. Kuka korjaa vahingon? Kuka maksaa? Mikä oli naapureiden reaktio asiaan? Mitähän ne meistä nyt ajattelee? Viivästyykö remontti paljonkin tämän vuoksi? Kysymyksiä tulvi mieleen, mutta juuri nyt näyttää siltä, että asiat ratkeavat kohtuullisen nopeasti ilman että kukaan joutuu konkurssiin.

Naapurisovun säilyttämiseksi kävimme tiistai-iltana Kullan kanssa soittelemassa ovikelloa ja pahoittelemassa asiaa. Ihanan asiallisesti osasivat ottaa. Täytynee viedä vielä viinipullo tms., kunhan katto on kunnossa ja asia kokonaan selvitetty heidän osaltaan.

Eilen tuli eteen pikkuongelmia sähköjen kanssa: vanhat sulakkeet eivät kestäneet työmiesten koneita, mutta siitäkin selvittiin. Koska Kulta tekee pitkää päivää, remontin valvontavastuu on langennut minulle. Yritän sitten parhaani mukaan vastata kysymyksiin ja tehdä päätöksiä erinäisistä putki- ja sähkövedoista, joista en mitään ymmärrä. Eilen jo ahdistuspillitin tämän kaiken keskellä. Koska oikeasti mua ei yhtään kiinnosta miettiä, millainen patteri sinne tulee ja miten siihen putket vedetään, vaan mun pitäis levätä ja valmistautua synnytykseen, josta mulla ei niin ikään ole mitään hajua.

Eräs turhautunut pallomaha

Töissä kalenteri näyttää pelottavan tyhjältä. Kokonaisia työviikkoja on edessä enää neljä, mutta jäljellä olevista tullee sitäkin pitkästyttävämpiä. On kovin turhauttavaa kuluttaa sekä päivät töissä että illat kakkoskodissa miettien, mitä ihmettä sitä tekisi. Samaan aikaan kotona olisi hirveästi hoidettavia asioita, joista vähäisin ei ole remontti. Täältä ei kuitenkaan noin vain lähdetä illaksi kotiin: edestakaiseen matkaan kuluu kahdeksan tuntia.

Todennäköisesti kykyni suoriutua remontti- ja muuttopuuhista ei mahan kasvamisen myötä lisäänny. Ottaisin ehdottomasti palkatonta vapaata viikon tuossa välissä, jos se ei vaikuttaisi äitiys- ja vanhempainpäivärahan suuruuteen. Ehkä päivän tai pari kuitenkin?

Ohessa kuva nykytilasta, raskausviikkoja tasan 28. Viidessä viikossa tapahtunutta kehitystä voi tarkkailla täältä. Vaikka vatsa tuntuu kasvavan hurjaa vauhtia ja Kulta päivittelee aina viikonloppuisin, kuinka suuri muutos viikossa on tapahtunut, kuva ei yllättäen kerro samaa. Häh!? Musta tuo näyttää ihan samalta, vaikkei todellisuudessa olekaan.

Viikonloppuna edessä on vauvantarvikepainotteinen shopping spree. Tärkeimpinä päätettävinä/ostettavina vaunut, sänky ja hoitopöytä, käyntikohteina ainakin Seimi, Vaunu-Aitta, Pino ja Ikea.

Heräsin viime viikolla ajatukseen, että ensi kuun jälkeen on syyskuu, jolloin meillä saattaa jo hyvinkin olla minitypy seuranamme. Tässä vaiheessa on vain pakko luottaa sokeasti siihen, että loman alun ja lasketun ajan väliin jäävät 7½ viikkoa pelastavat tilanteen kuin tilanteen. Kylpyhuoneremontti uudessa asunnossa alkaa 17. elokuuta, toivottavasti valmistuu ajoissa.

Edit 7.7. Valituksiini on vastattu. Sain lomailevalta esimieheltäni hetki sitten tekstiviestin, jossa annettiin lupa tehdä töitä (=jatkaa lueskelua) kotoa käsin työtilanteen niin salliessa. Lienee saanut vinkkiä, että rauhallista on minullakin täällä.

Puh huh.

Tahtoisin aloittaa aamuni rauhallisissa merkeissä, en kuunnellen kovaäänistä ja voimakkaalla murteella tuotettua valitusta eräänkin halpakalusteketjun mainospolitiikasta. Vaan aina ei saa tahtomaansa.

Juhannuksen jälkeinen paluu arkeen ottaa koville. Töissä on edessä kovin hiljaisia päiviä ja viikkoja, sillä tahti hidastuu vääjäämättä muiden jäädessä lomilleen. Tähän asti olen laskenut jäljellä olevia työviikkoja, tänään siirryin jäljellä oleviin työpäiviin. Vielä 28 aamuna talsin huoneeseeni kököttämään ja haaveilemaan lomasta sekä kotiin pääsystä.

Huomenna lyhennän työpäivääni visiitillä sairaalaan. Ohjelmassa on sokerirasituskoe, johon lykätään täällä automaattisesti kaikki yli 25-vuotiaat raskaana olevat. Mitään muita riskitekijöitä minulla ei ole kuin tuo ikä; eipä tunnu tässäkään asiassa oikein konsensusta eri puolilla maata olevan. Vähäisestäkin makean syömisestä tulee paha olo; voin vain kuvitella, mikä on tunnelma nieleksittyäni sokerilitkun tyhjään vatsaan.

Keskiviikkoaamuna taas suuntaan töihin vasta neuvolan jälkeen. Edelleen hitusen mietityttää, nouseeko tyypin paino normaalisti, vaikka omani ei sitä tee. Etenkään kun en rakenneultrassa saanut kuulla minkäänlaista kokoarviota. Raskausviikkoja on nyt takana 26 ja painoni on noussut kokonaisuudessaan kolmisen kiloa, vaikka lähtötilanteessa olin alipainoinen. Kaikkialla toitotetaan, että normaali raskaudenaikainen painonnousu olisi sellaiset 10 kiloa, alipainoisilla voi nousta enemmänkin. Melkoinen loppukiri täytyy ottaa, jotta tuohon pääsen.

Toisaalta keskivertoa pienempi olen itsekin syntyessäni ollut, nykyään kuitenkin keskipituutta selvästi pidempi. Kulta on ollut syntymähetkellä pitkä, mutta hoikka puikula, vähän niin kuin nytkin. Maha kasvaa kasvamistaan ja tyyppi möyryää, minkä ehtii, joten en nyt tällä asialla jaksa päiviäni pilata.

Nenän edestä vietyä

Kuulin eilen, että unelmatyöpaikkani meni sivu suun. Ei mulla ollut siihen lopulta mitään jakoa, eivät edes haastatteluun kutsuneet. Kas kummaa, olisinhan voinut aloittaa työt jo tuossa 1½ vuoden päästä. Tänään kuulin, että joku oli mennyt tekemään tarjouksen asunnosta, joka saattaisi olla unelma-asuntomme realismilla höystettynä. Paha sanoa, koska en edelleenkään ole sitä nähnyt kuin kuvissa. Katsotaan nyt, jos vielä ehditään ja halutaan tarjouskisaan mukaan.

Jotkut asiat sentään edistyvät. Keittiön lattia on 3½ vuoden odottelun jälkeen hiottu ja lakattu. Lopputuloksen olen tosin nähnyt vain kuvissa. Elän elämääni etänä, katselen kuvista, miltä se näyttää. Toisen Fatboynkin sain myytyä, loppujen lopuksi yllättävän pienellä vaivalla. Toinen jäi riesaksemme, Kulta ei siitä halunnut luopua.

Viikkoja laskiessa

Tänään tuli 23 raskausviikkoa täyteen, enää kenties 17 edessä. Jäljellä olevien työviikkojen määrän olen merkinnyt joka viikon kohdalle kalenteriini: nyt luku on pienentynyt yhdeksään. Fyysisesti voin tällä hetkellä vallan hyvin ja sen puolesta töissä jaksamisen ongelmaa ei (vielä) ole. Sen sijaan kärsimättömyys nostelee jälleen päätään. Kun olisi niin kiva muuttaa jo kotiin, tehdä kaikkia siellä odottavia remontti- ja järjestelyhommia. Ja vähän lomaillakin.

Tällä viikolla on myös kesän (ja koko vuosikymmenen, hahaa) viimeinen reissupäivä töissä. Matkustan silloin tällöin ympäri maakuntia ja tuolloin päivät venyvät helposti 13-tuntisiksi. Onnekseni saan ylityöt kuitenkin takaisin vapaapäivinä, joten voin tehdä tästä lähtien joka toisen työviikon nelipäiväisenä.

Maha kasvaa silmissä ja painoa on alkanut vihdoin kertyä. Saankin kuulla kommentteja keskivartaloni koosta päivittäin enkä edelleenkään tiedä, onko se mukavaa.

Näimme eilen Kullan kanssa sairaalan edustalla viimeisillään raskaana olevan naisen, jonka valtava maha roikkui matalalla ja olo oli tuskaisen näköinen. Toivottavasti hänellä oli jo synnytys käynnissä, vaikka omissa vaatteissaan vielä lyllersikin. Koska ei kai kukaan kovin kauaa joudu tuossa tilassa pärjäämään, eihän? Taisin vähän järkyttyä näystä. Ai tollainenko siitä tulee? Oh my god. Kulta kevensi tunnelmaa sopivasti toteamalla, että naisella on täysin samanlainen ruumiinrakenne kuin mulla, että juuri tuollainen maha mullekin takuulla vielä tulee.

Voisin ihan hyvin kyllä jäädä tähän vaiheeseen, jossa maha on selvästi esillä, muttei tee oloani tukalaksi. Tieto siitä, että kasvua on luvassa vielä neljän(!) kuukauden ajan, on jokseenkin pelottava. Saankohan koskaan enää takaisin litteää vatsaani, josta olen kovasti tykännyt?

Kuvassa päivän kokonäyte. Neljän viikon aikana tapahtunutta kehitystä voi tutkailla tämän avulla.

Mun nimi on m-e, mutta sanokaa mahaksi vaan.

Keskivartalostani ollaan nykyään ihan tolkuttoman kiinnostuneita. Kullalla ja tulevilla isovanhemmilla on siihen toki oikeus, samoin ystävilläni.

Työpaikalla toivoisin kuitenkin, että olisin muutakin kuin maha ja sen kasvu. Viime viikolla tuli ensimmäisen kerran raja vastaan kommentoinnin määrässä ja sanoin tädeille asiallisen ystävällisesti, että jos ei huomauttelu vähene, hermot menee. Varokoot vaan, sanon tarvittaessa suoraan.

Lauantaina olin kahvilla tyttöjen kanssa; paikalla oli myös kolme pikkuista (ja kaksi tosi pientä). Jotenkin en tuntenut kuuluvani joukkoon puheenaiheiden hypellessä imetyksestä nukkumisen ja itkujen kautta kakkavaippoihin. Aina sama tunne noissa tilanteissa, eikä oma raskaus ole asiaa näköjään muuttanut. Loppuuko se muu elämä lapsen myötä oikeasti kokonaan? Ja sitten nämä raskauslisteriahysteriat ja bakteerikammot, jotka pahimmassa tapauksessa tulevat myöhemmin ilmi heikkohermoisuutena ja allergioina kasvavassa lapsessa/nuoressa. Hu-oh.

Onneksi sunnuntaina tapasin toisenlaisen äidin, jonka kanssa keskustelimme paljon muustakin kuin tämän 1-vuotiaasta lapsesta. Tai kummankaan mahasta. Ja ihan toisella tasolla. Toivo palasi.

Ohessa teille vähän anonyymia figuuria. Ensi maanantaina ollaan jo puolivälissä ja viikonlopun aikana jotain potkuntapaisiakin vihdoin bongattu. Paino on lisääntynyt lähtöpainosta alle kilon – jotenkin kuvittelin, että tässä vaiheessa olisi tilanne jo eri. Vaikka kuinka syön, paino hiipii ylöspäin vain hyvin hitaasti. Taivaallinen olotila herkuttelijalle, mitä minä en ole.

Onko pakko jos ei jaksa?

Maanantaina tuli 12 raskausviikkoa täyteen, mitä olen odottanut siinä mielessä toiveikkaana, että monissa lähteissä luvataan pahoinvoinnin näinä viikkoina helpottavan. Suunnaton väsymys kun ei ota laantuakseen ja ruokahalu on täysin hukassa. Koska olen aiempaa enemmän huolissani painoni kehittymisestä, tahdonvoimalla söin eilisaamuna paljon. Vain huomatakseni, ettei ruoka pysy sisällä. Sitkeänä sissinä raahauduin kuitenkin töihin. Istuin vajaan tunnin kahvihuoneessa yrittäen syödä toista aamiaistani itku kurkussa ja silmät punaisina, kunnes työpaikan tädit lähettivät mut loppupäiväksi kotiin lepäämään. Ja lupasivat auttaa, jos koskaan tarvitsen esim. jotain haettavan autolla. Laittoivat vielä illalla perään tekstiviestin, onko olo jo parempi. Niistä on tullut mulle sellaisia varaäitejä oman ollessa kaukana.

Joskus sinnikkyys ei vain auta ja kamelin selkä lopulta katkeaa. Toivottavasti eilen kävin pohjalla ja tulevaisuus on valoisampi. Vaikka olo on tänäänkin ollut fyysisesti hutera, nt-ultra antoi voimia taistella eteenpäin. Pienellä kaikki hyvin. Sillä on suloiset varpaat ja aivot ja kaikki. Ja pituus vastasi prikulleen viikkoja – taitaa olla täsmällisyys geeneissä. Paikalla oli myös opiskelija seuraamassa, joten ultraaja taisi mittailla ja selostaa vähän ylimääräisiäkin. Mikäpä piristäisi paremmin keskellä väsymyksen usvaa kuin tieto siitä, että mun sisällä potkivat 11-milliset jalkaterät.

Lupaan kirjoittaa jatkossa jostain muustakin kunhan kehoni antaa siihen mahdollisuuden :)

Hoh. Hoijaa.

En kuulkaa tunne olevani elossa enää – rankkaa on sintin kasvattaminen.  Vaikka kellon ympäri nukkuu, aina vain väsyttää. Koska kuvottava olo on usein läsnä ja ruoka-aineista maistuvat parhaiten perusmaut kuten omena ja peruna, paino on oli sitten edellisen neuvolakäynnin laskenut. Ja tulihan siitä painoindeksistä jo viimeksi sanomista: “Liian matala on.” Nyt sitten neuvottiin, ettei paino enää saisi laskea. Juu juu, tiedetään.

Tänään olin neuvolalääkärillä. Parasta oli sydänäänten kuuntelu: ensin kuului pitkään vain omani, TSUUM-TSUUM-TSUUM. Pitkä odottelu alkoi jo vaivata, kunnes lääkäri löysi kivempaa kuunneltavaa korvilleni. Vaimeampi ja huomattavasti nopeampi tsumtsumtsumtsum sai mielen iloiseksi. Olispa ollut Kulta mukana.

Muuten tuo lääkärivisiitti meni pääpiirteissään niin, että kerroin lääkärille, mitä papereita ja lähetteitä tarvitsen ja hän ne minulle kiltisti kirjoitti. Turhauttavaa kun itse on paremmin perillä asioista kuin hoitava lääkäri. Mutta niin se vain joskus menee. Onneksi riskeistäni johtuen seuranta järjestyy jatkossa pääasiassa yliopistosairaalan äitiyspolin kautta. Kai ne siellä sentään tietää…

Eniten huvittaa se, että verenohennuslääkkeen annostus oli väärä, josta minä lääkäriä valistin. Hän kun oli käyttänyt lähteenään Pharmaca Fennicaa, minä erikoissairaanhoidon hoito-ohjetta raskaana olevia varten. Eikä tuo oikeasti huvittaisi yhtään, jos olisin keskivertokansalainen, joka luottaa lääkärin tietouteen eikä osaisi epäillä sanojen paikkansapitävyyttä.

Piikeistä on uponnut vatsanahkaan noin 10/270. Voihan kirvely ja mustelmat. Näyttää varmaan tosi hyvältä kun läski paljastuukin raskausmahaksi, joka on mustelmista kirjava kuin pahoinpitelyn jäljiltä konsanaan.

Seikkailu langoilla

Edellisen postauksen kommenteissa kuusessa myös kyseli, mikä on maksusitoumuksen laita ja viittasi lehtikirjoitukseen, jonka viime viikolla asiaan perehtyessäni juuri luinkin. Kyseinen juttu, Kunnat kieltäytyvät joskus  maksusitoumuksista mielivaltaisesti, on julkaistu HS:ssa joulun alla. Keskusteluakin näyttää asia HS:n sivuilla herättäneen. Kerron lyhyesti, miten asia on osaltani edennyt; luulen, että moni muukin työn perässä muuttanut joutuu samasta asiasta vääntämään.

Haluaisin siis saada äitiysneuvolapalvelut, ultrat yms. työpaikkakunnallani, kirjani ovat kotipaikkakunnalla. Viime viikolla selvittelin maksusitoumusasiaa. Kuuden puhelinsoiton jälkeen olin lopen kyllästynyt siihen, että mua tyrkittiin eteenpäin henkilöltä toiselle eikä asia tuntunut lainkaan etenevän. Kun kuudes henkilö ilmoitti hyvin suorasukaisesti, ettei maksusitoumuksia vastaavissa tapauksissa kirjoiteta ja tästä on omassa kunnassani periaatepäätös, tuskastuneena muutaman kyyneleenkin pusersin. Vaan heti perään jo päätin, että mua ei mitkään sihteerit* pompottele ja jatkoin taistoa.

Seuraavaksi otin asian tiimoilta yhteyttä ylilääkäriin, ensimmäiseen, jolla ihan oikeasti on sananvaltaa asiaan. Onneksi olin ehtinyt kirjoittaa oleelliset perustelut paperille ennen kuin tavoitin hänet ja pystyin esittämään ne selkeästi puhelimessa. Vetosin lähinnä käytännön ongelmiin sekä terveydellisiin syihin, jotka puoltavat neuvolakäyntejäni työpaikkakunnalla. Vastaanotto oli yllättäen parempi kuin osasin enää tuossa vaiheessa odottaa. Hän tuntui ymmärtävän tilanteeni ja sanoi, että tapauskohtaisesti voidaan äitiysneuvolapalveluihin maksusitoumus antaa. Oman lisämausteen asiaan tuo se, että tarvitsisin maksusitoumuksen myös erikoissairaanhoidon puolelle, mikä nyt ei ole varsinainen ilouutinen maksajaosapuolelle. Lähetin seuraavana päivänä hänelle vielä perustelut kirjallisena ja jäin odottamaan vastausta. Huom, kirjallista vastausta. Tämä on näitä asioita, joista takuulla haluan mustaa valkoisella.

Tänään oli ylilääkäri yrittänyt tavoittaa puhelimitse. Ei kuitenkaan vastannut puheluihini tämän jälkeen, ehkä maanantaina kuulen jotain. Toivottavasti. Kun niitä varmaan siellä neuvolassakin kiinnostaa, että mikä vapaamatkustaja oikein olenkaan. En oikein tiedä, onko tuo hyvä merkki, että soitellaan. Jos asia olisi selvä, miksei voisi vain vastata meiliini ja ilmoittaa, että kunnossa on? Hmm.

Kyllä kannatti aikanaan olla tiukkana palkkaneuvotteluissa: opintorahan tulorajat ovat ylittyneet 200 eurolla vuonna 2007 . Tästä hyvästä saan maksaa Kelalle 300,- takaisin. Reilua. Jos oma kunta lyö rahahanat kiinni äitiysneuvola-asiassa, hommaan itselleni potkut ja muuta kotiin elelemään ansiosidonnaisella. Jos nimittäin muuttaisin kirjat työpaikkakunnalleni, menettäisin asumisen ja matkojen verovähennysoikeudet. Kotona jäisi enemmän rahaa käteen kuin töitä tehdessä. Jotain mätää tuossakin.

*Noo, en mä tiedä, mikä täti se oli, mutta tosta sai voimaa.

Edit: Ylilääkäri halusi vain ystävällisesti tiedottaa, että maksusitoumus on kaupungin osalta kunnossa. Soitti vielä lauantaina, sunnuntaina ja maanantaiaamunakin, jolloin vihdoin osuimme samaan aikaan linjoille. Erikoissairaanhoidon suhteen joudun edelleen päätöstä odottelemaan; siellä on erit tyypit, jotka määrää.