Taas mennään

Löysin tässä lomaillessani yhden kiintoisan blogin seuraamieni listaan: 2h+k. Tytön tyylitaju tuntuu menevän melko lailla yksiin omani kanssa. Kullallekin löytöni esittelin ja neureskeltiin yhdessä, että joku muu kirjoittelee juttuja Kullan päästä. Ettäs kehtaa! Aika monta muutakin blogilöytöä olen viime viikkoina tehnyt, ehkäpä listailen niitä joku kerta myöhemmin iloksenne.

Kaikenlaista stressaavaa asiaa on mielessä, lähinnä iltaisin sängyssä kääntyillessä. On huono iho (taas kerran), sit töitä pitäis saada jostain vähän muualta kuin susirajalta, keskeneräisiä remonttihommia on aina vain ja lapsikin olis kiva. Sattuu osumaan tähän vuodenvaihteeseen nämä pohdinnat, kas kummaa. Ja kaiken lisäksi menin eilen tonkimaan vanhoja valokuvia, joissa näytettiin Kullan kanssa nuorilta ja elinvoimaisilta. Ei näytetä enää niin paljon, tällaisia laihoja läskejä ollaan. Eikä ne kuvat oikeasti olleet kuin 5 vuotta vanhoja. Huomio sai Kullan kirjoittamaan ostoslistaansa ensimmäiseksi vihreän teen; kahvin juominen saa kuulemma jatkossa vähentyä.

Nyt odottelen typyjä kylään: kellään ei ollut suurempia toiveita illalle, joten päätettiin juhlia vuoden vaihtumista rauhassa meillä. GT-lasit on jo käsissä, huomenna sitten kai odottaa se parempi elämä. Kerrankin stressitön emäntä, jihuu. Siis oikeasti. Kaikesta edellä kirjoitetusta huolimatta.

Sinisilmä

Tapasin eilen kolmatta kertaa ystäväni pienen tytön, joka on ehtinyt jo seitsenkuiseksi: suloinen kuin mikä. Tapitti suurilla silmillään ja hymyili lähes taukoamatta. Kaikkien lasten ei voi sanoa olevan suloisia, mutta tämä tapaus on. Voi, olen jo nyt iloinen, että olen kyseiseen ihmiseen saanut tutustua. Sitä voi sitten vain toivoa, että omasta lapsesta tulee joskus aikanaan yhtä hyvä tyyppi.

Juteltiin ystäväni kanssa aika paljon tästä elämäntilanteesta, jossa on paljon molemmille yhteisiä huolenaiheita. Tai lähinnä epävarmuustekijöitä. Kun pariskunnan molemmilla puolisoilla on omat kunnianhimonsa työn suhteen ja on uhrannut monta vuotta elämästään tietyn ammatin saavuttamiseen, tavoitteista on vaikea luopua. Tuntuu turhauttavalta asua siellä, missä toisen ura on; yhtä turhauttavaa on asua eri puolilla maata omien haaveidensa perässä.

Mietimme yhdessä, miten ihmeessä sitä kaikki nämä elämät yhdistää. He ovat siirtäneet ongelmaa hankkimalla lapsen nyt tähän kohtaan kun ystäväni työmahdollisuudet heidän nykyisellä asuinpaikkakunnallaan kutistuivat nollaan. Jotkut ihan oikeasti pystyvät tuohon: päättävät, että hei, nyt olis hyvä sauma lapsen tulla ja seuraavassa hetkessä ollaan raskaana. Näppärää. Aiheesta jutellessamme multa taas kyseltiin, että ollaanko ajateltu samaa. Että lapsihan mahdollistaisi samassa paikassa asumisenkin. Ei olla, eipä juu.

Omat työnäkymäni kotipaikkakunnalla näyttäytyvät niin lohduttoman huonoina, että mietin toissailtana sängyssä pyöriessäni, pitäisikö alkaa tehdä jotain ihan muuta. Ryhtyä yrittäjäksi, vaikkei mitään osaa. Tyytyä yksinkertaiseen rutiininomaiseen työhön, vaikka taskussa on koulutus juuri siihen työhön, mitä haluan tehdä. Viime päivinä meidän perheessä on vilauteltu taas ulkomaa-korttiakin. Että jos vaikka Kullan ura veisi vieraille maille, niin olishan sekin jonkinlainen ratkaisu tilanteeseen. Sillä ei kai sitten olis niin väliä, vaikka vähän epäsopivampaakin hommaa tekisin. Kielitaito karttuisi kuitenkin.

Ihanat naiset koolla

Joulu tarjosi oikeastaan juuri niin vähän kuin osasin siltä odottaakin. Sitä samaa kuin ennenkin a.k.a. perinteitä, joiden perään en ole oikein ikinä ollut. Olen kuitenkin nauttinut erityisen paljon siitä, että saan viettää aikaa omassa kodissani eikä paluujuna kutsu vielä ensi viikollakaan. Aina uudestaan jaksan ihmetellä, mikä mut on saanut lähtemään niin kauas, jättämään tämän rakkaan asunnon ja kaikki nämä ihmiset. Ja kerta toisensa jälkeen vakuutan itselleni, että näin on järkevää ja joku päivä tästä palkitaan. Eihän kukaan ole moista palkintoa lupaillut, mutta hämmästyttävän kauan sitä voi näköjään itselleen samaa tarinaa syöttää.

Perhejoulu on (ainakin näin aikuisten kesken) vähän tylsä, mutta ystäväjoulu on paras kaikista. Odotukseni aatonaaton suhteen täyttyivät ja vietin tyttöjen kanssa joulun parhaan illan, ehdottomasti yhden parhaista koko vuonna. Puhuttiin monta asiaa halki. Sellaisiakin, joista en ole kenenkään kanssa koskaan puhunut. Syötiin, hymyiltiin, itkettiin, naurettiin ja halattiin. Kotiin tallustin siinä kolmen aikaan yöllä. Yhtä myöhään tunnelmasta nauttivat myös lapselliset ja raskaana olevat, mikä kertoo siitä, ettei kukaan olisi malttanut lopettaa, jättää ja luopua. Vaikka toisilla oli toki velvollisuuksiakin odottamassa. Oma tavoitteeni aaton suhteen oli lähinnä hereillä pysyminen enkä onneksi ollut vastuussa kenenkään ensimmäisistä joulumuistoista.

Olemme pitäneet tällä porukalla yhtä kymmenisen vuotta, toiset jo huomattavasti pidempäänkin. Meitä on monta ja olemme lukuisin tavoin kovin erilaisia: perhetaustojen, koulutuksen, elämänarvojen yms. suhteen. Joskus jonkun mielipiteet ja jutut ärsyttävät, mutta sitten on näitä hetkiä, jotka ovat niin vallattoman hauskoja ja antoisia, että ne antavat toivoa. Ihan yleensä elämään. Noiden hetkien avulla jaksaa.

Puhuin lapsihaaveistamme läheisimmälle ystävälleni, sen suuremman joukon kanssa en edelleenkään halunnut asiaa jakaa. Eihän asia hänelle yllätyksenä tullut laisinkaan, fiksuna tyttönä oli osannut muutamista aiemmista lausahduksista päätellä. Nyt on kuitenkin toiveet lausuttu ääneen tämän parisuhteen ulkopuolellakin. Luulen, että voipi vähentää ahdistuksen kasaantumista.

Lomatunnelmia

Koska matka kotiin on pitkä, viihdytän itseäni Kullan ajaessa ja testailen, miten tämä puhelimella luonnistuu. Vahvat raskausepäilyt on ohitettu ja itkut itketty. En saanut ainoaa toivomaani joululahjaa; tässä asiassa reiluutta on jaettu taas muualle kuin meidän perheeseen. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni aika varma siitä, että raskaana ollaan. Todistaakseni itselleni hölmöyteni. Oikeastaan odotan joululta nyt eniten tätä iltaa kun istumme alas tyttöjen kanssa, kaikki pitkästä aikaa yhdessä. Tekisi kyllä mieli jakaa tämä pettymys, mutta kun sitten on näitä syitä salaillakin. Ja tekee mieli ottaa puhdistava humala. Nyt kun taas saa. Eipähän tarvitse joulupöydässäkään sitten viinin kanssa sievistellä.

Disastrous hair day

Nyt kun on aikaa kulunut lauantaista eikä aihe enää akuutisti itketä, kerron miten voi ihan yllättäen käydä. Tunnettu asiahan on, että kampaajien sentit on joskus vähän reilumpia kuin muiden, mutta uutena tietona selvisi, että 3-4 senttiä voi joskus olla yhtä kuin 10. Tai että jonkun anatomian tuntemus on niin retuperällä, että sijoittaa leuan korvaan.

Olin odottanut jo kauan kampaajalle pääsyä, mutta koska satun asumaan ties missä, en saanut aikaa luottokampaajalleni vaan kollegalleen samassa paikassa. Virhe. Hiusten kasvatus oli hyvässä vauhdissa, mutta ajattelin, että hyvä on välillä vähän reilumminkin siistiä. Ei kuulkaas auta, että sanoo senttimäärän, mainitsee pituuden leukaan asti ja näyttää vielä kädellä. Nyt on karvat juuri ja juuri korvan alle ja kyseinen kynitty kattilapotta on kaiken lisäksi hiton rumasti leikattu.

Mitä voi tehdä? Sanoa suoraan, että ei nyt ihan tullut sitä mitä piti. Johon kampaaja vastaa antaen kaksi euroa alennusta ja toteaa, että onneksi ne siitä kasvaa. Sanoo vielä, että ymmärsi tarkoittaneeni leualla sitä, mistä leukaluu korvan vierestä lähtee. Asiakaspalvelusilmää jos mitä. Lopputulemana päätin visusti, että vaihdan noin kymmenen vuoden jälkeen firmaa. Ja säälin vähän sitä mun oikeaa kampaaja, joka on oikeasti tosi hyvä. Mut mitäs palkkaa tuollaisia työntekijöitä.

Totuuden nimissä on mulla taas vähän muutkin aiheet päässä pyörineet, mutta hämäykseksi teille ja erityisesti itselleni kirjoitan tänne lampuista ja hiuksista. Kuinka ovelaa.

Soihtuja pimeyteen

Kämpän sisustus on edelleen minimalismia henkivä. Sänkynä on toiminut jo kolme kuukautta patja lattialla, olohuoneen tärkein sisustuselementti on iso jalkalamppu. Nytkin kökötän keskellä olohuoneen lattiaa, sillä kovat tuolit eivät houkuta yhtään enempää. Sitten syyskuun ei ole liikoja tapahtunut.

Viime viikonloppuna päätimme tehdä asunnosta kodikkaamman ja lähdimme lamppu- sekä nojatuolijahtiin. Miten absurdi ajatus onkaan lähteä huonekalukaupoille julkisen liikenteen ehdoilla? Etenkin kaupungissa, missä ihmisiä tunnutaan tarkoituksellisesti ajavan pois joukkoliikenteen parista. Rakennetaan kauas keskustasta uusia asuinalueita, joissa palveluja on jo valmiiksi liian vähän. Ja ollaan niin ylpeitä. Rakennetaan markettihelvettejä. Otetaan muutaman kilometrin bussimatkasta hintaa 3,80€. Kannustavaa. Toivottavasti taantuma tätäkin asiaa ja raideliikennettä tervehdyttää. Muuten me ollaan pian yksi iso Teksas ja kuljetetaan läskiruhojamme monsteriautoilla jumbosta toiseen.

Kaupalle asti pääsimme, paluumatkaa varten ei käteistä kylläkään jäänyt. Muutaman lampunkin ostimme, täydentämään sarjaa. Vielä haaveilemme tästä: metrin halkaisija kattolampussa kuulostaa järjettömältä. Ja hienolta. Kahdesta pienestä lampusta kertyi pakkauksineen yllättävän paljon kannettavaa, bussia ei ollut tulossa ja tuskin olisimme pummilla onnistuneet matkaamaankaan. Niinpä päivittelimme kassalla, että pitääkö tässä nyt taksi tilata kotiin. Vaan eipä tarvinnut: myymälän nuori, mukava naismyyjä kuskasi meidät kantamuksinemme käytännössä katsoen kotiovelle asti. Merci beaucoup.

Nyt on valoa; johan kelpasi paistatella loisteessa (elämäni ensimmäisellä palkallisella) sairaslomallakin. Työviikko kutistui hetkessä kolmipäiväiseksi ja huomenna pääsen kotiin. Viimeinen edestakainen reissu ennen joululomaa. Melkeinpä voisin sanoa selvinneeni syksystä.

Vielä yksi asia mua tänään vähän hämmentää: miten ihmeessä Samuli voi yhtäkkiä näyttää siltä, miltä Saarioisten mainoksessa näyttää? Vähemmänkin mairittelevia hetkiä on herran elämässä ollut.

Turhia huolia

Joskus taannoin kävi sellainen ajatus mielessä, että tästähän ei mitään raskausblogia tule. En todellakaan ala tänne erittelemään kaikkea kummaa, mitä vartalossani tapahtuu. Juuri nyt tuntuu siltä, että eipä ole pelkoakaan moisesta. Enemmänkin sellainen tästähän ei mitään lapsettomuusblogia tule -fiilis. Siis eihän.

Multa on nyt viime viikkoina udeltu jopa kolme kertaa, että milloinkas ollaan ajateltu niitä lapsia hankkia. Vastaukseksi olen antanut jotain todella ympäripyöreää ja kysymyksen ohittavaa tai sitten vähän järjellisempää. Järjellisempi vastaus rakentuu pääasiassa sen varaan, että nyt ei ole hyvä hetki. Tässähän ollaan koeajalla määräaikaisessa työsuhteessa eikä työkokemusta ole vielä tarpeeksi lastenhoitoon heittäytymiseen. En myöskään haluaisi olla raskaana yksin ja kaukana Kullasta. Varsinkin kun on ainakin jossain määrin riskiraskaus tuloillaan. Jos olisi tuloillaan. Veritulpan riski on kohonnut ja pitäis varmaan itseään piikittää ja ravata ylimääräisissä kontrolleissa.

Vaikka mieleni vaatii valoa talven keskelle, tälle talvelle emme suunnitelmista huolimatta varanneet matkaa etelän lämpöön. Miksi? Koska viime huhtikuussa kun olisi matkaa pitänyt olla varaamassa, olin suorastaan vakuuttunut, että tässä joulun tienoilla olen kuitenkin jo raskaana eikä lentäminen sovi kuvaan tuon tukosriskin kanssa. Joopa joo.

Olen myös pitänyt selvänä sitä, että kesäkuukausina en voi olla viimeisillään raskaana. Samasta syystä: olisi vain turhan suuri terveysriski. Ilman raskauttakin jalkani turpoavat helteellä palloiksi. Jos tässä kuussa onnistaisi, laskettu aika olisi elokuun lopulla. Kaikki suunnitelmallisuus tuntuu siis kadonneen projektin viivästymisen myötä.

En myöskään ihan kauhean mielelläni soisi omalle lapselleni kohtaloa syntyä loppuvuodesta. Muistan, miten muutamat joulukuussa syntyneet ystäväni lapsena asiaa harmittelivat. Että jos sitten pidettäis taukoa tässä asiassa tuonne ensi huhtikuulle asti, jotta ajoittuisi syntymä alkuvuoteen…

Kaikkea ylläolevaa on täysin turha miettiä. Kun ei tästä elämästä tiedä. Ihan vähän on tähän juttuun jo liittynyt pientä ahdistustakin. Että huhuu, täällä ois kaksi fiksua, mukavaa ja vastuullista nuorta aikuista ottamassa vastaan kasvatushaasteen. Mikä kestää?

Oot sä mun kaveri?

Töistä tultuani söin jotain jämiä kaapista, sillä en jaksanut mennä kauppaan. Jaksoin kyllä mennä nukkumaan kolmeksi tunniksi. Nyt pidän Kullan soiton jälkeisen tauon unesta, mutta kovasti sänky jo vetää takaisin puoleensa. En tietääkseni ole kipeä, mutta kaikenlainen voima ja tarmokkuus on kadonnut tuonne pimeyteen. Että en sitten tiedä, olisinko ollut kovin hilpeätä seuraa, vaikka olisin kaverin saanutkin.

Kävi nimittäin niin, että viime sunnuntaina (kun taas harmikseni jouduin jättämään kotini) törmäsin matkallani potentiaaliseen kaveriin. Junanvaihtoa odotellessa näin asemalla tutun tyttösen, jonka kanssa olen ollut samalla englannin kurssilla keväällä 2007, jos nyt oikein muistan. Tai sit se oli ruotsin kurssi joskus aiemmin… En edes muista tytön nimeä, mutta tuolloin useampaan otteeseen juteltiin ja vaikutti oikein mukavalta. Menin siis asemalla moikkaamaan ja totesimme, että meillä on sama määränpää. Hetken jo ehdin olla innoissani, että saan kahvittelukaverin tms., kunnes selvisi, että hänen työnsä täällä päättyvät tähän viikkoon.

Sosiaalinen piirini kaukana kotoa ei siis laajentunut. Oon tullut siihen johtopäätökseen, että väsymys ja toimettomuus voisivat helpottua, jos olisi joku jonka kanssa viettää aikaa. Loppumatkan istuin junan ravintolavaunussa teen ja kirjan parissa. Vielä hetkittäin mielessäni mietin, pitäisikö sittenkin kävellä vielä etsimään tyttö käsiini ja pyytää kuluvalla viikolla kahville. En mennyt. Nyt on sitten tuo nukkuminen ajantappokeinona numero yksi.

Huomenna menen leffaan, perjantaina tulee Kulta. Ehkäpä saa raahattua mut lenkkipolulle, ulos talviunikolostani.