Herra Pilates ja minä

Sain tytöiltä lahjaksi peruskurssin verran Pilatesta. Kurssiin kuului neljä 1½ tunnin kertaa, joista viimeinen oli tänään. Pelkäsin etukäteen touhun paljastuvan pelkäksi hengittelyksi, kuten jooga, jonne muutaman kerran aikoinaan eksyin. Ja onhan se, hengittelyä ja sihinää. Ensimmäisellä tunnilla oli sellainen puolihölmö olo: tshhh, tshhh…

Toisella kerralla sisältöä tuli lisää ja juonesta alkoi saada kiinni. Lihaksetkin jo tärisivät tottumattomuuttaan joissain liikkeissä. Kolmannen ja neljännen kerran myötä aloin uskoa, että kyllä sitä liikunnaksi voi kutsua. Tavallaan. Vielä silti taistelen mielessäni sen puolesta, että liikkuessa kuuluu tulla hiki ja turhat hengittelyharjoitukset hiiteen. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka juoksu. On se vaan eri touhua. Mutta pirun tylsää varsinkin yksinään. Kullan kanssa juoksu luonnistuu, mutta kyllä mua edelleen joka kerta joutuu suostuttelemaan lenkkipolulle.

Nyt pitäis sitten päättää, haluanko jatkaa. Todennäköisesti joo. Kun peruskurssille ilmoittautuessani kyselin yleisesti lajista, ohjaaja lupaili koko elämän muuttuvan ja päläpälä. Mä tahtoisin vain timmin pepun; onko liikaa vaadittu? Kerran viikossa vois olla hyvä, sen päälle sitten pari juoksukertaa Kullan puolipakottamana. Juoksuinspiraatiota olen viime aikoina hakenut myös täältä. Mistähän sitä löytäis itselleen vastaavanlaisen, lapsenomaisen innostuksen?

Kuva napattu täältä.

Vaaleja valvoessa

Parhaiten mieleen jäänyt vaaliflyer: ohessa.

Iloisinta vaaleissa: virallinen kommentaattori Sami Borg, joka ei ymmärrettävästi pysty tuomaan huumorintajuaan tässä yhteydessä kovinkaan esille. Toisaalla miestä kuunneltuani voin todeta, että hauska on.

Eniten ärsyttää vaaleissa: Jutta Urpilaisen omahyväinen ilme. Ja valivalivalitus sekä vakuuttavuuden puute vaalipaneeleissa.

Hämmentävintä vaaliuutisoinnissa: kaikkialla kauhistellaan vaalipäivän myrskyä, joka loisti täällä kaukana poissaolollaan. Tavallista syyssadetta, ei muuta.

Onneksi olen kirjoilla omassa vanhassa kotikaupungissani, tämän kylän asioihin en olisi juurikaan osannut kantaa ottaa.

Kuva: Kullan luurista

Kun niin kovasti toivoisi

Tällä itsepetoksella on lyhyet jäljet. Kuviteltuja raskausoireita:

• nälkä (on kiva syödä puputtaa yksinäisinä iltoina)
• rintojen turvotus (tää on ihan toiveajattelua vaan ja toisaalta tavallistakin tässä vaiheessa kiertoa)
• väsymys (ihan varsin kummallista syksyn valon määrän huomioiden, vai mitä)
• jatkuva vessassa ravaaminen (sen siitä saa kun ryystää teetä, vaikka töitä pitäisi tehdä)

Enempää en edes keksi, säälittävää. Voi mua. Viimeistään ensi viikolla on ratkaisun päivät taas. Valitettavasti se ratkaisu tuntuu vähän turhan itsestään selvältä. Todennäköisyys, ettei viiden kuukauden jälkeen edelleenkään olla raskaana, on sellaiset 30 %. No, meillä tosin vähän enemmän kun ei edes yhdessä asuta.

Edit: Turha toivo.

Pussailua

Sain tänään Kullalta piristävän viestin keskelle työpäivää: Ruotsista on taas lähetetty mulle ylläripostia. Vähäverisempää kuin viimeksi. Tuo edellinen ei ole vielä kertaakaan löytänyt päälleni, vaikka se näyttää todistettavasti hyvältä ainakin Jennin yllä.  Pupulandian asukki on kyllä niin sympaattisen oloinen, että saa  hymyllään helposti verisenkin vaatteen näyttämään vaarattomalta :) Tämänkertainen paita on kuvan perusteella jokseenkin suloinen ja sopinee ihan vaikka minkä seuraksi. Pyysin Kultaa tuomaan sen mukanaan viikonloppuna, jotta saan sovitella ja peilailla.

Oon ollut kaiken kaikkiaan oikein tyytyväinen T-postilta saamiini lähetyksiin. Ja koko toimintaideaan. En vain pysy tahdissa mukana ja osa paidoista on jäänyt liian vähäiselle käytölle. Pitäis varmaan urheilla, ja hikoilla, enemmän. Niinpä lopetin tilaukseni; joulun alla saan vielä viimeisen paidan kokoelmiini.

Kuva Kullan puhelimesta.

Kahtiajakoista

Juteltiin tänään ennen Kullan lähtöä, miten meille on ehtinyt muodostua selkeät roolit viikonlopuille eri kaupungeissa. Täällä vieraammassa keskitytään toisiimme ja ehditään tehdä ja nähdä paljon muutaman päivän aikana; halpa kaupunkiloma keskimäärin joka toinen viikonloppu. Tällä kertaa on sivistytty ja ihasteltu museossa, äänestetty etänä, urheiltu, syöty hyvin. Ja nukuttu pitkään, ah ihanuutta.

Kotikaupungissa taas nähdään perhettä ja ystäviä. Nautin ihan täysillä siitä, että saa omistautua sosiaaliselle olemiselle. Ja jaksan yhä edelleen iloita siitä, ettei enää ole gradua tai tenttejä mieltä piinaamassa. Vaikka järjestely toimii, en yhtään kiellä, etten haluaisi muuttaa takaisin, ihan vaikka heti. Se nyt vain ei ole käytännössä mahdollista. Kun ei ole sopivia töitä tarjolla, niin ei ole.

Sillä välin kun me nautimme Kullan kanssa stressittömästä olosta, Äippä piti huolta kirppispöydästämme toisaalla. Täytyy muistaa kiittää tuhannesti ja auttaa vaikka jouluruokien kanssa. Tai jotain. Kaksi viikkoa ylimääräiset vaatteemme ovat löytäneet vauhdilla uusia koteja ja vinttikomeromme perällä olevasta ikkunasta pääsee taas paistamaan aurinko. Myyntiin meneviä tavaroita hakiessamme sinne oli eksynyt myös söpö pikku lintunen, jota sitten yhdessä maanittelimme pois. Kai se pääsi. Toivottavasti ihan siitäkin syystä, etten ens kerralla halua löytää mädäntynyttä varpusta tavaroiden joukosta.

Ei pysty sulattamaan

Viikonloppu oli erikoinen: vietin aikaa monen tärkeän ystävän kanssa ja tuli tunne, että nyt tapahtuu vähän liikaa. Kaikkien elämässä. Eroja, muuttoja, raskauksia, keskenmenoja, terveyshuolia, vauvaelämää, uusia töitä – mitä näitä nyt on. Liikaa informaatiota, liian monta huonoa uutista. Onneksi oli mukana eräs tietty loistavan hyväkin paljastus. On hienoa hymyillä salaa itsekseen ystävän puolesta. Toisaalta toisten puolesta täytyy joskus vierittää kyynelkin. Yhdistää, muttei ole toivottavaa.

Kun ihminen on itsekäs, sitä miettii, että onneksi meillä on nyt Kullan kanssa aika hyvin jutut ja systeemit. Että yllättävän hyvin siedetään satoja kilometrejä välillämme. Harvinaisen vähän alakuloa itsellä ilmassa, vaikka on syksy ja sateet. Nauran ääneen päivittäin ja tulevasta on mukava haaveilla. Ja mikä parasta, pitkiin aikoihin en ole nähnyt ystäviäni yhtä tiuhaan kuin nyt. Nyt kun asun kaukana kaikista.

Lauantaina meidän kotona kävi ensimmäinen vauvavieras ikinä. Ja tuli huomattua, että puutteita on. Alakerrasta löytyy lukollinen vaunuvarasto, jossa on ruhtinaallisesti tyhjää tilaa. Selityskin löytyi: ei ole luiskaa, mitä pitkin sinne mennä. Portaita. Hisseihin ei vaunuja mahdu, ei muuten mahtuisi miniparvekkeellekaan. Kotoa löytyy lattialta anopinjakkara ja muita vaaroja. Kylpyhuoneeseen sopii vain pikkuruinen pesukone, ei puhettakaan kuivausrummusta. Ja silti ajattelen, että ihan sama, nuokin esteet voitettaisiin, jos aihetta tulisi.

Kyseinen pikkutypy on muuten valloittava, sellainen rauhallinen 5-kuukautinen toljottelija. Asuu vain hänkin ihan kauhean kaukana.

Epäonnisia ihmisen alkuja

Eräs ystäväni on ollut keväästä lähtien kahdesti raskaana, vaan eipä ole enää. Taaskaan. Toinen on yrittänyt raskautua kohta lähes kolme vuotta. Lisäksi alkuviikosta juttu kääntyi työkaverin kanssa jotenkin kummasti erääseen viime hetkillä kohtuun kuolleeseen vauvaan. Se, että itsellä ei toista tyyppiä vielä sisällä kasva, ei ole tähän taustaan nähden kovin murheellista.

Nämä kaikki laittoivat miettimään, miten raskaaksi tuleminen ei ole vielä mitään. Tai siis onhan se ihan mahdottoman ihmeellinen asia jo itsessään, mutta sen jälkeen voi moni asia mennä vielä monella tavalla pieleen. Onko parempi olla kokonaan tulematta raskaaksi ja välttää menetyksen tunne vai iloita niistä toisinaan lyhyistäkin hetkistä, jolloin sisällä kasvaa uusi elämä?

Tällaisia piristäviä ajatuksia tänään.

Keskustelu sallittu

Muutama seikka, joka tekee työpäivästä paremman:

• Aikaa keskustella kollegojen kanssa, asiasta ja vierestä
• Aikaa ottaa tauko kun sellaisen tarvitsee
• Edullinen lounas
• Oma, ikkunallinen huone. Ei järin suuri, mutta riittävä tarpeisiini
• Äipältä muuttokuormaan saatu viherkasvi, joka herättää työhuoneen eloon
• Päivittäinen uusien ihmisten tapaaminen
• Hurjan kaunis kukkakimppu (tai paremminkin asetelma), jonka Kulta on taikonut satojen kilometrien takaa odottamaan oveni taakse kun saavun työpäivän jälkeen kotiin